Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka "tyydyit" parisuhteessa, kuinka kävi?
29.06.2024 |
Kukaan ei ole välttynyt tällä palstalla väittämistä että naiset ovat liian "nirsoja" miesten suhteen ja heidän pitäisi "tyytyä" vähempään tullakseen onnellisiksi. Yleensä narratiiviin kuuluu onnettoman ja yksinäisen elämänkuvan maalailu jossa nainen ikääntyessään katkeroituu, koska ei löytänyt sitä suurta elämänsä rakkautta eikä huolinut puolisokseen "ihan ok"-miestä.
Täällä on varmasti myös niitä jotka ovat joskus kokeilleet tällaista tyytymistä, joten kerätään kokemuksia tällaisista parisuhteista, joissa kumppaniksi valittu ei alkujaankaan aiheuttanut suurta tunteiden ilotulitusta. Kestikö suhde? Oliko elämä onnellista? Oliko tyytyminen jälkikäteen ajateltuna fiksu järkivalinta vai kaduttaako se?
Kommentit (119)
Masennuin ja monen vuoden kitkuttelun jälkeen kävi niin, että rakastuin toiseen ja petin. Siitä oppineena, mikäli ongelmia ei oteta käsittelyyn heti ja niihin ei puututa heti ja muutosta ei ala tapahtua tai korjaavia liikkeitä, niin on parempi erota, kuin tyytyä. Lopputulos on ankea, jos tyydyt ja lisäksi sinusta tulee huono ihminen, kun teet huorin. En suosittele kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on yhtään seksuaalinen olento, niin ei se suhde kestä ilman minkäänlaista vetoa toiseen. Vetovoima on se liima.
Eri asia, jos suhde väljähtyy vuosien saatossa. Silloin vetovoimaa ja halua on joskus edes ollut toista kohtaan.
Olematonta vetovoimaa on mahdotonta herättää henkiin, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Pitää todella kuolettaa kaikki tunteensa, että kestää iholle liimautuvaa "ystävää".
nuorempana tyydyin, kun luulin etten voi saada parempaa( väkivaltainen lapsuus ja alas poljettu itsetunto). se puolisokin sitten muuttui vuosien varrella entistä henkisesti väkivaltaiseksi ja lopussa alkoi tavaratkin lentää ja mua pelottaa että käy kiinni..eli haaskasin 15 vuotta elämästäni tähän tyytymiseen. Nyt useamman vuoden yksin, en tiedä kykenenkö koskaan kehenkään enää luottamaan. Viime yönä näin taas painajaista siitä että olin palanut exän kanssa yhteen ja olin paniikissa, että olen taas ansassa..Herätessä meni tovi ennen kun tajusin, että olen yksin ja turvassa..ei se pääse muhun enää käsiksi. Näitä painajaisia oli eron jälkeen viikottain, nyt enää ehkä kerran pari vuodessa, mutta yhtä inhottavia.
Eli jos joku päivä vielä suhteen haluan, niin en aio tyytyä. En etsi mitään leffatyylistä jalat alta kokemusta, vain sen ihmisen seurassa pitää olla hyvä ja turvallinen, lämmin olo. Muutaman kerran sellaisia miehiä tullut vastaan, ovat olleet varattuja eikä mitään tapahtunut, mutta se heistä huokuva turvallisuuden tunne oli mukava. Enkä siis metsästä varattuja tyyppejä enkä mihinkään ryhtyisi, nämä tulleet työelämässä vain vastaan. Mutta huomaa tutkan toimivan siinäkin, että joistakin nousee ihokarvat pystyyn eikä hyvästä syystä eli kropan varoitusjärjestelmä ehkä toimii :)
Vierailija kirjoitti:
No 6 vuotta oltiin yhdessä ja asuttiinkin yhdessä siitä n. 4 vuotta ja se 4 vuotta oli yhtä taloudellista, sosiaalista ja henkistä väkivaltaa. Mies eleli leveästi kohtuullisella palkallaan, itse kituutin minimi työttömyysrahoilla ja osa-aikatyön palkalla ja kaikki maksettiin silti puoliksi. Mies yritti eristää minut kaikista ystävistäni ja osittain onnistuikin siinä, kaikki riidat aina päättyi siihen että minä pyysin anteeksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus rajoitti elämääni, mihinkään en voinut mennä rauhassa ja jos tulin kotiin 10 minuuttia myöhässä alkoi tenttaus mihin olin jäänyt.
Parhaat nuoruusiän vuoteni tuhlasin tuohon mieheen ja se kyllä kirvelee, ei olisi ikinä pitänyt alkaa seurustella eikä varsinkaan muuttaa yhteen.
Niin, jälkikäteen voi vaan miettiä että miksi suostuin ja miksi tyydyin.
Näin se meilläkin meni, aikoja myöten, ja siihenhän se sitten kaatuikin kun meni lopulta kuppi nurin vuosien joustamisesta ja itsensä pienentämisestä. Vaihdoin miltei lennosta toiseen rakastuessani, ja 20 v myöhemmin rakastan edelleen. Nuorelle minulle sanoisin nyt, että älä edes yritä, jos toisen kanssa ei ole sellaista oloa, että olet tullut kotiin ja voit olla vapautuneesti oma itsesi.
Mä olin kovin nuori, huonoitsetuntoinen ja saanut kotoa paskan parisuhteen mallin. Oma aikuinen tytär ei onneksi muista sellaisista ajoista mitään, ja on ihmissuhteissaan terveellä pohjalla.
Vierailija kirjoitti:
Jos on yhtään seksuaalinen olento, niin ei se suhde kestä ilman minkäänlaista vetoa toiseen. Vetovoima on se liima.
Eri asia, jos suhde väljähtyy vuosien saatossa. Silloin vetovoimaa ja halua on joskus edes ollut toista kohtaan.
Olematonta vetovoimaa on mahdotonta herättää henkiin, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Pitää todella kuolettaa kaikki tunteensa, että kestää iholle liimautuvaa "ystävää".
Tuo on totta, vetovoimaa alussa joko on tai ei ole ja jos sitä ei ole, ei sitä tulekaan, ei vaikka kuinka vääntäisi ja kääntäisi. Silloin voi puhua tyytymisestä. Parisuhde kuitenkin on miehen ja naisen välinen suhde ja jos ei seksi toimi, voi alkaa toisen väheksyntä tai halveksiminen liittyen tyytymättömyyteen. Silloin loppuu muukin hyvä suhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa tarvitaan sitä paloa, vetovoimaa ja oikenalaista kemiaa. Ei tyytyminen anna tyydytystä mitä elämässään kaipaa.
Siinä vaiheessa kun puhutaan vuosikymmenten suhteesta, nuo eivät yksinään riitä mihinkään. Intohimolla on taipumus latistua jo muutaman vuoden jälkeen, jos ei ole halua tai kykyä tehdä töitä sen ylläpitämiseksi. Ja usein siihen tarvitaan sitten jotain muutakin, mikä siihen vaivannäköön motivoi, arkisimmillaan ne yhteiset lapset tai yhteinen asuntolaina.
Voi intohimo altistua (meillä 16. Vuosi menossa eikä ole käynyt niin).
Mutta ellei sitä ole alunperinkaan, ero tulee jossakin vaiheessa kun toinen rakastuu johonkin kolmanteen, ellei itse rakastu. Kyllä se tunne tarvitaan, ihan kuten järkikin, molemmat pitää ol
Mutta ilman rakkautta ja intohimoa suhde pissii AINA.
Jompi kumpi sitten vaan löytää sen jota sekä rakastaa että on järjenkin mukaan sopiva, pitää olla molemmat.
Että en tyytyisi, ei kannata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No 6 vuotta oltiin yhdessä ja asuttiinkin yhdessä siitä n. 4 vuotta ja se 4 vuotta oli yhtä taloudellista, sosiaalista ja henkistä väkivaltaa. Mies eleli leveästi kohtuullisella palkallaan, itse kituutin minimi työttömyysrahoilla ja osa-aikatyön palkalla ja kaikki maksettiin silti puoliksi. Mies yritti eristää minut kaikista ystävistäni ja osittain onnistuikin siinä, kaikki riidat aina päättyi siihen että minä pyysin anteeksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus rajoitti elämääni, mihinkään en voinut mennä rauhassa ja jos tulin kotiin 10 minuuttia myöhässä alkoi tenttaus mihin olin jäänyt.
Parhaat nuoruusiän vuoteni tuhlasin tuohon mieheen ja se kyllä kirvelee, ei olisi ikinä pitänyt alkaa seurustella eikä varsinkaan muuttaa yhteen.
Niin, jälkikäteen voi vaan miettiä että miksi suostuin ja miksi tyydyin.
Näin se meilläkin meni, aikoja myöten, ja siihen
Sama täällä. Oli sen jälkeen parempi suhde, mutta sekin päättyi kehnosti. Onnea kesti silti monta vuotta.
Jotenkin elämäni miehet ovat nepsyjä tms.
Nyt treffailen satunnaisesti kivaa miestä, lievästi omanlaisensa, mutta hoitaa itsensä ja lapsensa. Ei tarvita häitä tai kihloja. Tähän voi hyvinkin tyytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tyytynyt lyhyeen mieheen ja huonostihan siinä kävi. Tyyppi alkoi lähes inhottaa minua, passiivis-aggressivisesti lihoin niin, että mies lopulta petti ja jätti.
Vierailija kirjoitti:
Olen aika viehättävä mies itse, joten minulla on kyllä varaa tähdätä korkealle.
:DDD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässähän tätä kärvistellään selluliittiperseen kanssa.
Viitisen kertaa tapasin aivan ihanan naisen ja joka kerta meni puihin. Olen hieman katkera, myönnän.
Tämä jonka kanssa olen nyt tavallaan harhautti kun olin herkässä ja yksinäisessä elämäntilanteessa. Alkuun oli ihan ok mutta nyt on tullut ikää ja varsinkin hän on rapistunut ja huomaa että viimeinkin intohimo on kadonnut. Seksiä eikä romantiikkaa ei ole.
En tiedä olisiko sitä sitten onnellisempi yksin. Vaikeita asioita kun ei osaa vahvasti sanoa juuta eikä jaata.
Onneksi ei ole lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuvaa, joskus voimakastakin kaipuuta sitä kohtaan kenet nuorena halusin ja silloin suureksi surukseni menetin.
Vaikka elämä muuten ok niin mieli ei päästä irti siitä ketä nuorena oikeasti rakastin ja kenet olisin silloin halunnut. Vaikka emme olleet nähneet n 20 vuoteen tuon miehen kanssa, kun sitten tapasille "sattumalta" tunnemylläkkä oli aikamoinen.... niin taisi olla miehelläkin... en voi sille mitään että kun näin hänt, ensimmäinen ajatus oli "voi minun rakas"! Hän on minun rakas niin kauan kuin henki pihisee olimpa missä tahansa tai kenen kanssa tahansa.
Jos nämä on molemminpuoleisia, asiat järjestetään siten, että yhteen päästään. Muuten kyse on yleensä yksipuolisista tunteista tai ainakin omat on paljon suuremmat kuin toisen. Yksi suurimpia virheitäni on ollut kuvitella, että vastapuoli kokee samoin, ei koe. Se tulee ilmi nimenomaan valinnoissa.
Joku on voinut torjua tai jättää vastapuolen esim. ettei itse tulisi torjutuksi. Ihmisillä on kaikenlaisia ongelmia ja neurooseja. Ei ole niin mustavalkoista kuin kuvittelet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No 6 vuotta oltiin yhdessä ja asuttiinkin yhdessä siitä n. 4 vuotta ja se 4 vuotta oli yhtä taloudellista, sosiaalista ja henkistä väkivaltaa. Mies eleli leveästi kohtuullisella palkallaan, itse kituutin minimi työttömyysrahoilla ja osa-aikatyön palkalla ja kaikki maksettiin silti puoliksi. Mies yritti eristää minut kaikista ystävistäni ja osittain onnistuikin siinä, kaikki riidat aina päättyi siihen että minä pyysin anteeksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus rajoitti elämääni, mihinkään en voinut mennä rauhassa ja jos tulin kotiin 10 minuuttia myöhässä alkoi tenttaus mihin olin jäänyt.
Parhaat nuoruusiän vuoteni tuhlasin tuohon mieheen ja se kyllä kirvelee, ei olisi ikinä pitänyt alkaa seurustella eikä varsinkaan muuttaa yhteen.
Niin, jälkikäteen voi vaan miettiä että miksi suostuin ja miksi tyydyin.
Olitko edes alussa rakastunut mieheen? Tuliko luonteenpiirteensä esille vasta muuton jälkeen?
En usko että olin missään vaiheessa rakastunut, olen järkeillyt että nuorena sitä vain halusi olla jonkun kanssa eikä ollut edes kokemusta mistään oikeasta rakkauteen perustuvasta suhteesta. Jälkeenpäin helppo todeta mutta oli niitä vaaranmerkkejä ilmassa jo ennen muuttoa, mies mm. sanoi että lakkaa olemasta mustasukkainen sitten kun asutaan yhdessä ja tulen hänen viereensä nukkumaan joka yö.
Tuo taloudellinen puoli tuli yllätyksenä enkä edes heti tajunnut miten epäreilu se asetelma oli, sitä vaan ajatteli että kaikki pariskunnat maksaa kaiken puoliksi vaikka ei se niin mene. Toki kaikki kotityöt kaatui myös minun niskaani, olin sitten työttömänä, osa-aikaisena tai kokoaikaisesti töissä ja joka kerta kun otin raha-asiat puheeksi(lähinnä siis se että miksi minä maksan puolet yhteisistä kuluista vaikka mies ei tehnyt kotona yhtikäs mitään) alkoi riita siitä miten näin sovittiin yhdessä kun yhteen muutettiin ja lopulta annoin aina periksi vaikka olin lopen kyllästynyt tekemään kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma ongelmani on aloitteellisuuden puute yleensä seurustelussa. Yleensä en ole lähtenyt aktiivisesti tavoittelemaan sellaista naista, jonka ns. oikeasti saattaisin haluta, oli kyse sitten omasta ylpeydestä tai arkuudesta. Sitten olen vain "kelpuuttanut" naisen, joka on itse aktiivisemmin hakeutunut seuraani. Olen saattanut kovastikin kiintyä ja pitää tuosta naisesta, kenties jopa rakastua, mutta lopulta hän ei ole välttämättä ollut se mitä oikeasti haluan. Otan tietenkin kaiken vastuun tästä dysfunktiosta ja yritän kehittää itseäni tällä saralla. Seuraavalla kerralla pitää vain lähteä rohkeasti tavoittelemaan mitä aidosti haluan. Olen aika viehättävä mies itse, joten minulla on kyllä varaa tähdätä korkealle.
Ja lisään vielä, että tyytymättömyyteni liittyi kieltämättä usein ulkonäköön, joskin muutkin seikat ovat esittäneet osaa.
Tiedätkö, että miehen viehättåvyyteen vaikuttaa suuresti aloitteellisuus? Naisena perässävedettävän miehen koen epämiehekkäiksi, vaikka ulkonäkö olisi parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehet joutuu pääsääntöisesti tyytymään siihen naiseen jonka sattuvat saamaan. Ani harvalla miehellä on mitään mahdollisuutta valita monien kauniiden naisten joukosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aika viehättävä mies itse, joten minulla on kyllä varaa tähdätä korkealle.
:DDD
Kaikki miehet ovat aika viehättäviä ja voivat tähdätä korkealle.
Miehenä minä tiedän tämän.
Vierailija kirjoitti:
Oma ongelmani on aloitteellisuuden puute yleensä seurustelussa. Yleensä en ole lähtenyt aktiivisesti tavoittelemaan sellaista naista, jonka ns. oikeasti saattaisin haluta, oli kyse sitten omasta ylpeydestä tai arkuudesta. Sitten olen vain "kelpuuttanut" naisen, joka on itse aktiivisemmin hakeutunut seuraani. Olen saattanut kovastikin kiintyä ja pitää tuosta naisesta, kenties jopa rakastua, mutta lopulta hän ei ole välttämättä ollut se mitä oikeasti haluan. Otan tietenkin kaiken vastuun tästä dysfunktiosta ja yritän kehittää itseäni tällä saralla. Seuraavalla kerralla pitää vain lähteä rohkeasti tavoittelemaan mitä aidosti haluan. Olen aika viehättävä mies itse, joten minulla on kyllä varaa tähdätä korkealle.
Tiedän monta tällaista miestä, jotka eivät ole kovin aloitteellisia.
Vierailija kirjoitti:
Jos on yhtään seksuaalinen olento, niin ei se suhde kestä ilman minkäänlaista vetoa toiseen. Vetovoima on se liima.
Eri asia, jos suhde väljähtyy vuosien saatossa. Silloin vetovoimaa ja halua on joskus edes ollut toista kohtaan.
Olematonta vetovoimaa on mahdotonta herättää henkiin, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Pitää todella kuolettaa kaikki tunteensa, että kestää iholle liimautuvaa "ystävää".
Olin 15 vuotta suhteessa, jossa juurikin alussa oli tuota kemiaa, sellaista että toinen vetää puoleensa eikä sille mahda mitään. En vain tajunnut, että se ei riitä siihen aitoon kumppanuuteen ja idioottina "tyydyin" suhteeseen, jossa mikään muu ei toiminut. No siinä vaiheessa kun ne ruusunpunaiset lasit pikkuhiljaa lähti silmiltä ja näin millainen luonne miehellä oikeasti on, niin katosi se vetovoimakin ja toinen alkoi enemmänkin ällöttää, ei siinä kohtaa pelasta suhdetta enää mikään.
Vierailija kirjoitti:
Oma ongelmani on aloitteellisuuden puute yleensä seurustelussa. Yleensä en ole lähtenyt aktiivisesti tavoittelemaan sellaista naista, jonka ns. oikeasti saattaisin haluta, oli kyse sitten omasta ylpeydestä tai arkuudesta. Sitten olen vain "kelpuuttanut" naisen, joka on itse aktiivisemmin hakeutunut seuraani. Olen saattanut kovastikin kiintyä ja pitää tuosta naisesta, kenties jopa rakastua, mutta lopulta hän ei ole välttämättä ollut se mitä oikeasti haluan. Otan tietenkin kaiken vastuun tästä dysfunktiosta ja yritän kehittää itseäni tällä saralla. Seuraavalla kerralla pitää vain lähteä rohkeasti tavoittelemaan mitä aidosti haluan. Olen aika viehättävä mies itse, joten minulla on kyllä varaa tähdätä korkealle.
Tämä oli mielenkiintoista itsereflektointia, kiitos tästä! Voikohan kyse olla jostain, että tavallaan alitajuisesti jopa välttelet liikaa suhteeseen investoimista (emotionaalisesti, aloitteiden suhteen jne...) koska pelkäät että toinen kuitenkin lähtee jolloin kaikki panostus on hukkaan heitettyä?
Jotenkin musta tuntuu, että tämä on tavalla tai toisella monen miehen toiminnan takana. Ikäänkuin etukäteen minimoidaan uponneet kustannukset ja sen, että mikäli suhde päätyy pettymykseen, siitä ylipääseminen ja elämän jatkaminen olisi mahdollisimman helppoa. Faktahan on, että ero on usein miehelle kovempi paikka kuin naiselle koska miehen sosiaalinen elämä saattaa olla kuin huomaamatta rakentunut naisen varaan. Miesten päätyminen itsemurhaan (tai muut henkisen pahanolon tuhoisat "helpotustavat") eron vuoksi on huomattavasti yleisempää kuin naisten.
Mielestäni tällaisten asioiden ääneen pohtiminen voisi olla konkreettinen teko miesten henkisen hyvinvoinnin edistämisessä.
On haitaksi jos toisella on hyvä ja toisella vähemmän hyvä itsetunto. Huonompi-itsetuntoinen voi alkaa ikään kuin kostaa rajusti sille vahvemmalle ilman että kumpikaan edes tajuaa vuosikymmeniin mitä on meneillään. Huonosta kärsinyt voi alkaa voida hyvin kun taas hyvän itsetunnon omanneelta itsetunto riistetään. Eikä koske vain parisuhteita vaan lähes kaikkia ihmissuhteita.
Ja lisään vielä, että tyytymättömyyteni liittyi kieltämättä usein ulkonäköön, joskin muutkin seikat ovat esittäneet osaa.