Kannustettiinko teitä tavoittelemaan unelmia koulun OPOssa tai ammatinvalinnassa?

Minä kasvoin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen pikkukaupungissa, jossa ammatteja suositeltiin sukupuolen mukaan. Pojat menevät autonkorjaajiksi tai maalareiksi, tytöt lähihoitajiksi ja kampaajiksi. Lukion jälkeen sopi tyttöjen suunnata hoitoalalle, sosionomeiksi, kasvatusalalle jne. Pojille suositeltiin lukion jälkeen tradenomiopintoja, insinöörihommia ja muita. Totta olikin, että aikanani monet tytöt päätyivät tuollaisiin töihin. Yliopistoon menevistä moni valitsi jonkun kielen opiskelun tai jotain sellaista, josta ei paljon työelämässä tienannut.

Toivon todella, että nykyään puhutaan myös palkasta ja siitä, että naisten tehtävä ei ole hakeutua kiltteinä tyttöinä hoivahommiin, jos ne eivät kiinnosta. Teen satunnaisesti töitä nuorten parissa ja vastaan tuli siskokset. Olivat aivan ihania nuoria: reippaita, sanavalmiita, ahkeria ja ystävällisiä. Todella hyviä koulussa myös. Minun aikoinani tuollaiset tytöt olisi painostettu opettajiksi tai hoitoalalle. Nämä nuoret naiset opiskelevat nykyään Teknillisessä korkeakoulussa aloja, joista tulevaisuudessa tulevat työllistymään hyvin ja tienaamaan paljon. Ihana, miten ovat valinneet tuollaiset fiksut urapolut sen sijaan, että olisivat jättäneet lahjansa käyttämättä tai tekisivät töitä pienellä palkalla, kun rahkeita on enempäänkin. :)

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin lukioni satojen kilometrien päässä Helsingistä eräässä pikkukaupungissa 15 vuotta sitten. Ei lukion opinto-ohjauksessa kerrottu kaikista ammateista. Painotettiin vain lähimpien isojen paikkakuntien ammattikorkeakouluja ja yliopistoja, eikä painotettu, että voitte oikeasti lähteä vaikka Helsinkiin, Turkuun tai ulkomaille opiskelemaan.

Opinto-ohjauksessa ei myöskään oltu realistisia. Jos joku sanoi tykkäävänsä lukiossa psykologiasta ja sai kurssien arvosanoiksi 8 ja 9, niin kehotettiin hakemaan yliopistoon lukemaan psykaa. Sille nuorelle olisi pitänyt sanoa, että jos aidosti haluat lukemaan psykaa, niin korota arvosanojasi ja opiskele kovemmin. Sinne on vaikea päästä ja ne sisään pääsevät ovat niitä lähemmäs kympin oppilaita. Sitten nuo oppilaat pettyivät, kun yliopiston ovet eivät auenneetkaan. Päätyivät opiskelemaan muuta lähimpiin ammattikorkeakouluihin.

Minä halusin palavasti alalle X, jota ei opinto-ohjaukses

Oma kokemus on vastaava. Paikkakunnalla ei tuntunut olevan mitään käsitystä siitä, mitä oikeasti halutuille aloille pääsy vaati. Se kertoo paljon, että n. 120 oppilaan vuosikurssiltani yksi pääsi lääkikseen ja edelliseltä vuosikurssilta yksi pääsi oikikseen (ei kumpikaan Helsinkiin tai Turkuun, vaan sen ajan helpoimpiin paikkoihin päästä). Lääkikseen päässyt oli todella viisas ja ahkeroi opintojensa eteen todella paljon. Hänelle naureskeltiin ja haukuttiin hikariksi. Oikikseen päässyt alisuoriutui koko kouluajan, koska hänellä oli haaveammatti tiedossa eikä mikään muu kiinnostanut. Kirjoitti huonot paperit lukiosta, mutta pääsi oikikseen heti sisään, kun pänttäsi hurjasti pääsykokeisiin. Nykyisin työskentelee johtotehtävissä ja tienaa reilusti enemmän kuin koulutoverinsa. Siinä ei ole mitään pahaa, jos joku ei halua kouluttautua korkealle ja on tyytyväinen vaikka elämään Salen kassalla. Mutta monilla nuorilla haaveet ovat isot, mutta realismia ei ole. Jos ei ole oikeasti valmis näkemään todella paljon vaivaa, niin ei niille halutuimmille aloille pääse.

Kehotettiin miettimään muuta, koska en saisi järkevää sivuainetta. Opo oli ehkä oikeassa, tein järjettömän työn, mutta nyt minulla on kaksi sivuainetta, joissa olin huono. 

Mulle opo sanoi, että olen boheemi ja jotkin sellaoset luovat alat olisi hyviä. Tosi asiassa olin hyvinkin pedantti ja kirjapinko, mutta satuin vaan pukeutumaan räväkämmin ja käyttämään vahvoja meikkejä.

Oli siis aika puusilmä.

Mielestäni ei kyllä.oikeasti haaveista kyselty, tai ainakaan niihin kannustettu. Toisaalta,olikokaan niitä...

Opo vaikutti aina vaivautuneelta, enkä oikein saanut hänestä mitään irti. Ei kai keksinyt minulle mitään uramahdollisuutta. Maisteri minusta tuli, mutta ura jäi toteutumatta. Olen kai liian erilainen työelämään.

Hmph minulle opo vaan totesi, että minä pääsen minne vain haluan. Ongelma oli siinä, että en tiennyt yhtään, minne haluaisin. Valitsin hyväpalkkaisen alan, mutta varsinainen lahjakkuuteni meni/menee kyllä osin hukkaan, koska en valinnut alaa, jolla olin huippu (menestyin teininä sen alan kilpailuissa yms.)

Eli ei, en kokenut saaneeni opolta ohjausta siinä, että olisin tavoitellut jotain todella huipputasoa. Enkä saanut ohjausta siinä, että olisin ymmärtänyt, millaista työ milläkin alalla yliopistotutkinnon suorittamisen jälkeen on. Mutta menee tämä elämä näinkin. Huonomminkin olisi voinut käydä, kun miettii, miten vähän elämästä ymmärsin lukioikäisenä.

Amerikassa kannustetaan vaikka filmitähdeksi ja jos se ei nuorena onnistu, niin aina voi mennä takaisin kotipaikkakunnalle ja kouluttautua vaikka tradenomiksi.

Näin on marjat!

Vierailija kirjoitti:

Minä kasvoin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen pikkukaupungissa, jossa ammatteja suositeltiin sukupuolen mukaan. Pojat menevät autonkorjaajiksi tai maalareiksi, tytöt lähihoitajiksi ja kampaajiksi. Lukion jälkeen sopi tyttöjen suunnata hoitoalalle, sosionomeiksi, kasvatusalalle jne. Pojille suositeltiin lukion jälkeen tradenomiopintoja, insinöörihommia ja muita. Totta olikin, että aikanani monet tytöt päätyivät tuollaisiin töihin. Yliopistoon menevistä moni valitsi jonkun kielen opiskelun tai jotain sellaista, josta ei paljon työelämässä tienannut.

Toivon todella, että nykyään puhutaan myös palkasta ja siitä, että naisten tehtävä ei ole hakeutua kiltteinä tyttöinä hoivahommiin, jos ne eivät kiinnosta. Teen satunnaisesti töitä nuorten parissa ja vastaan tuli siskokset. Olivat aivan ihania nuoria: reippaita, sanavalmiita, ahkeria ja ystävällisiä. Todella hyviä koulussa myös. Minun aikoinani tuollaiset tytöt olisi painostettu opetta

Ensiksi kommentoisin tähän: miten virkistävää lukea fiksua ja kieliopillisesti virheetöntä tekstiä! Pilkut paikoillaan ja yhdyssanat kuten kuuluu. Eipä usein tule tällaista vastaan keskustelupalstoilla.

Ketjun aiheeseen toteaisin, että 60-luvulla syntyneenä ja keskinkertaisella koulumenestyksellä minua ainakaan ei liiemmin kannustettu mihinkään. Etenkin, kun vanhemmilla ei ollut kansakoulua enempää koulutusta. Sitä pidettiin jopa turhana ajan ja rahan haaskauksena. Töihin mihin tahansa, kuului neuvo. Ehkä tämä saattoi toimia heidän nuoruudessaan. En neuvoa noudattanut, vaan hankin ammatillisen koulutuksen.

Työpaikat olen hankkinut periaatteella "menen mihin pääsen ja otan mitä saan". Unelmia ei ole ollut, eikä erityisiä tavoitteitakaan. Elanto on pitänyt jotenkin tienata, ja sen olen tehnyt.

Minä kävin alakoulun pienessä, noin 60-70 oppilaan koulussa, jossa oli yhdistetyt luokat. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen usein miettinyt, että se koulu ei antanut kovin hyviä eväitä oppimiseen. Tunneilla oli aina jotenkin puolivillainen meininki, kun kaksi eri luokkaa yritti opiskella eri asioita samaan aikaan. Joskus meillä oli useammankin luokan oppilaat ympättynä samalle tunnille. Tilaa koko koulurakennuksessa oli tasan kolmen luokkahuoneen verran, eikä esim. kuviksessa tai musiikissa voitu niukkojen resurssien vuoksi tehdä juuri mitään. Koulussa ei ollut mitään valinnaisuutta kielien yms. suhteen. 

Tämän jälkeen mentiin isolle yläasteelle, jossa oli kaksi opoa. Toinen heistä, se nuorempi ja ammattitaitoisempi, jäi äitiyslomalle, joten kaikki olivat lopulta eläkeikää lähestyvän ukkelin ohjauksessa. Hän puhui yleensä tunneilla suurimman osan aikaa aivan muusta kuin asiasta, eikä kertonut oikeastaan mitään lukio-opinnoista tai korkeakouluista.Hän halusi kaikista metallialan duunareita. 

Tällaista taustaa vasten alakouluajan luokastani neljä ihmistä päätyi lukioon ja yliopistoon tai AMK:n. Kaikki muut menivät amikseen, ja jotkut eivät sinnekään. Alakoulun luokkani oli kuitenkin sen pikkukoulun luokaksi suuri; peräti 16 oppilasta. Ja elettiin 2000-luvun alkua. Usein mietin, mikä tällaisten maaseudun pikkukoulujen vaikutus on oppilaidensa tulevaisuuteen? Ja että eikö yläasteen ja sen opinnonohjauksen tulisi auttaa oppilaita olemaan enemmän samalla viivalla? 

Kuulin tuon kolumnin aamulla radiosta ja olen ajatellut asiaa vähän pitkin päivää. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi -93, eikä meillä ollut käytännössä lainkaan opoa lukiossa. Olin duunariperheen lapsi, enkä jotenkin edes tajunnut mitä kaikkea yliopistossa voi opiskella. Jotain oppaita kävin lukemassa työkkärissä, mutta eihän niissä mitään laajempaa tietoa ollut minkälaisia nämä oppiaineet todella ovat. Luokan parhaat tähtäsivät oikikseen, eläinlääkikseen jne. ja itse hain vain jotain journalistiikkaa opiskelemaan, kun tykkäsin äikästä tosi paljon. Myöhemmin sain kuulla, että yksi rinnakkaisluokan tyttö, jonka kanssa "kilpailin" parhaista ainekirjoituksista, oli hakenut opiskelemaan suomen kieltä. En edes käsittänyt, että sellainen olisi ollut minulle omiaan. (No myöhemmin sinne hain ja pääsin.) Nyt nuoreni on lukiossa ja on kiinnostunut yhteiskunnallisista aineista ja historiasta. Hänen toiveammattinsa liittyy tähän ja olen todellakin kannustanut hakemaan netistä tietoa mitä kaikkea yliopistossa voi edes opiskella. Oppilaanohjaus lukiossa on ihan eri tasolla kuin omina kouluaikoinani. Toki nyt menee paljon aikaa lukion ainevalintoihin, mutta nuoret laitetaan ihan oikeasti myös miettimään mistä on kiinnostunut.

Kolumni oli mielestäni hyvä ja osuva, mutta ehkä sen tosiaan lisäisin, että vaikka lapsuuden haaveitaan kannattaakin joskus muistella ja ottaa niistä vaarin, pitää myös käsittää, että kymmenenvuotiaan käsitykset ammateista ja opiskeltavista asioista ovat aika suppeita. Siksi ne toiveammatit lapsilla ovat usein tyyliin roskakuski ja opettaja, koska lapsi ymmärtää mitä ne ovat. Mutta mitä on sosiologia? Ei sitä nyt kymmenenvuotiaan varmaan tarvitsekaan miettiä, mutta viimeistään lukiossa pitäisi avartaa ajattelua.

Ei mitään hajua opon tunneista. Eikä minulla ollut mitään uratoiveita eikä haluja. Minua nukutti, halusin nukkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin lukioni satojen kilometrien päässä Helsingistä eräässä pikkukaupungissa 15 vuotta sitten. Ei lukion opinto-ohjauksessa kerrottu kaikista ammateista. Painotettiin vain lähimpien isojen paikkakuntien ammattikorkeakouluja ja yliopistoja, eikä painotettu, että voitte oikeasti lähteä vaikka Helsinkiin, Turkuun tai ulkomaille opiskelemaan.

Opinto-ohjauksessa ei myöskään oltu realistisia. Jos joku sanoi tykkäävänsä lukiossa psykologiasta ja sai kurssien arvosanoiksi 8 ja 9, niin kehotettiin hakemaan yliopistoon lukemaan psykaa. Sille nuorelle olisi pitänyt sanoa, että jos aidosti haluat lukemaan psykaa, niin korota arvosanojasi ja opiskele kovemmin. Sinne on vaikea päästä ja ne sisään pääsevät ovat niitä lähemmäs kympin oppilaita. Sitten nuo oppilaat pettyivät, kun yliopiston ovet eivät auenneetkaan. Päätyivät opiskelemaan muuta lähimpiin ammattikorkeakouluihin.

Minä

Minä hain ysärillä opiskelemaan ranskaa, koska tykkäsin siitä lukiossa todella paljon. Pohjavaatimuksena pääsykokeeseen oli lukion tiedot ja nehän minulla olivatkin todella hyvät. Kokeessa sitten tajusin, että eihän esim. sanavarastoni riittänyt alkuunkaan. Mutta ei sitä vaan missään sanottu. Yllättäen siivoojaäitini ja tehdasduunari-isäni eivät olleet sitä minulle kertoneet ja mitään oppilaanohjausta ei lukiossa ollut. Jos nykyisin ollaan huolissaan nuorten haahuilusta niin kyllä niitä vuosia tuhraantui ominakin aikoinani ihan silkan tiedonpuutteen takia.

pieni paikkakunta, suositukset annettiin sen perusteella mikä käsitys opolla oli edellisen sukupolven kyvyistä ja statuksesta. Hyöty 0. 

Olen lääkäri, jota ei kannustettu kotona eikä koulussa. Mutta kuulkaa; ihan omaa järkeä voi käyttää! Niin menestyy

Mä en hahmottanut noita opo-juttuja oikein millään tavalla. Joitain tunteja oli, joiden aikana käytiin läpi lukutekniikoita (silmäile, selaile...). Osasin opiskella ja sain aina kiitettäviä, eikä mieleeni juolahtanut, että joku ei vain luonnostaan osaa. Ystäväkirjassa luki, että inhokkiaineeni oli opo. Varmaan siksi, että en ikinä nähnyt siinä mitään opittavaa sisältöä, eikä sitä myöskään arvioitu (muistaakseni siis... himoitsin hyviä arvosanoja ja motivoiduin niistä ihan kybällä). Ysillä muistan, että opo järjesti tutustumiset kolmeen Hkin keskustan hyvään lukioon, joista sitten meninkin yhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Olen lääkäri, jota ei kannustettu kotona eikä koulussa. Mutta kuulkaa; ihan omaa järkeä voi käyttää! Niin menestyy

Ihan lääkäri ja vauva sivuilla. Mutta kuulkaa täällä voi kirjoittaa mitä lystää. 

Ihminen sopii moneen ammattiin, eikä ole yhtä ainoaa oikeaa ammattia, sanoi yläasteen opo. Tämän ohjeen muistan, mutta ei siitä oikein mitään hyötyä tainnut silloin olla, kun olisi pitänyt edes joku ammatti osata valita. Mukava ihminen sinänsä näin jälkeenpäin ajatellen. Kunpa joku olisi sanonut, että saat valita ihan mitkä tahansa opinnot, eikä olisi tarvinnut miettiä niin montaa asiaa yhtä aikaa, kotona ei oikein osattu neuvoa muuta kuin kauppaopistoa ja että pitää miettiä onko alalla sillä hetkellä töitä. Lukioon menin lykkäämään ammatin valintaa, mutta ihottuma käsissä ei toisaalta oikein olisi antanut mahdollisuutta käytännön töihin hanskat kädessä muutenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä opon kanssa katsottiin mihin todistuksen perusteella pisteet riittää. Se siitä. Tämä 90-luvun alussa.

Sama. Opo päätyi siihen etten pääse edes talouskouluun. Kirjoitin sitten kuitenkin Magnan yleisarvosanan ja pääsin myöhemmin yliopistoon. Kunpa olisi joku kannustanut nuorempana. 

Muistan hyvin, että opossa kerrottiin pitkään ja hartaasti amiksen linjoista Asko eli asentaja-koneistaja ja Lehi eli levyseppä-hitsaaja. Minusta kuitenkin tuli historioitsija ja FT. 

Meitä kannustettiin menemään töihin ja elättämään itse itsemme. Vanhanaikaista, eikös?