Kannustettiinko teitä tavoittelemaan unelmia koulun OPOssa tai ammatinvalinnassa?

Imatran Imatrankosken yläasteella 1980-luvulla opot olivat keskenään päättäneet että kaikki oppilaat menevät ammattikouluun. Niinpä katsoimme ammattikoulun mainosvideoita, vierailimme ammattikoulussa, opo ei maininnut lukiota koskaan sanallakaan vaikka se oli samassa pihapiirissä yläasteen kanssa. Olivat ilmeisesti jonkin sortin kommunisteja, lukio oli heidän mielestään herraskaista.



Jonkin verran opo punasteli, kun kysyi minulta onko kukaan perheestäni käynyt lukion. Oli aikonut todeta, että se lukion käynyt perheenjäsenhän sitten neuvoo. Kun ei ollut, meni melko nolon näköiseksi.



Meidän vuosiluokastamme puolet meni silti lukioon, mutta seuraavaan luokkaan propaganda puri. Lukion käyneet pääsivät pois taantuvalta pikkupaikkakunnalta, ammattikoulun käyneet jämähtivät sinne puutteellisen koulutuksen kanssa laman jalkoihin. Ovat siellä iso osa jumissa vieläkin ja suuri osa vielä työttöminä kun paikkakunnalta katosi teollisuus ja suuri osa muustakin yritystoiminnasta.



Kun maailma sitten aukeni ja muuttui 1990-luvulla, on varsinkin lukion kieliopinnoista ollut todella paljon hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

" Jos olisit oikeasti opo ja ajattelisit noin, niin sietäisit hävetä. Luulisi kaikkien alalla olevien ymmärtävän, että peruskoulun voi alisuorittaa monista syistä pahastikin. 

Itse kannustaisin ja puhuisin rehellisesti siitä, että opiskelutaitoja pitää petrata jos ja kun tavoittelee noita ammatteja. Varmaan tiedät itsekin, että noillakin aloilla on ihmisiä, jotka pärjäsivät huonosti peruskoulussa. 

Pois sinun kaltaiset opinto-ohjaajan roolista, et osaa työtäsi. "

 

Olisi suorastaan törkää kannustaa näitä vaikeista oppimisvaikeuksista kärsiviä oppilaita pyrkimään oikikseen tai lääkikseen. Se ei tule onnistumaan mitenkään. Jos täysillä yrittämällä saa peruskoulusta nykykriteereillä viitosen, eivät rahkeet riitä esimerkiksi lukioon vaikka kuinka pyrkisi parantamaan opiskelutekniikoita.

Ei näin! Itse olin yläasteella aivan hukassa ja kova kapinoimaa. Koulun räpiköin läpi miten kuten. Koskaan en saanut mitään ohjausta tai kannustusta, en kotoa enkä koulusta. Pelkkää ei susta mitään tule ja pään pyörittelyä. Ainoaksi vaihtoehdoksi sanottiin amis. Kävin sen ja tein kaikkia hanttihommia kunnes päätin pyrkiä lapsuuden haaveammattiin (mikä oli moneen kertaan naureskeltu ja tuomittu minun ulottumattomiin). Kävin ensin aikuislukion ja sen jälkeen ensimmäisellä yrittämällä yliopistoon. Nyt vihdoin pitkän tien jälkeen ammatissa, jonka piti olla mahdoton saavuttaa. 

 

Opi sinä opona tunnistamaan oikeat oppimisvaikeudet murrosiän kapinoinnista ja epävarmuudesta. Äläkä IKINÄ paina alas kenenkään haaveita!

Ei 

Vierailija kirjoitti:

Tällein duunariperheestä lähteneenä kyllä 2000-luvun alkupuolella Kilpisen koulun Timo Tiilikainen oli ihan turha äijä. Meillekin näytettiin jotain duunarivideoita ja homma meni siten, että ne ketkä tietää mitä haluaa menevät amikseen ja ne ketkä ei vielä menevät lukioon. Vasta amiksen jälkeen, kun rupesin hakemaan ammattikorkeakouluun opin mikä ero on DI:llä ja insinöörillä ja tähän mennessä luulin, että yliopistosta valmistuu vaan tyyliin matikanmaistereita, opettajia ja höpö höpö tutkijoita. Ammattikorkeakoulukin oli vähän harmaata aluetta. Itseä olisi kiinnostanut tietää enemmän mitä yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa opetetaan, niin olisin panostanut kouluun enemmän ja mennyt lukioon. Nyt sitten olen mennyt vaikeemman kautta. Myös alojen palkkauksesta toivoisin, että puhutaan.

Aika sama homma oli itselläkin. En minä tiennyt yhtään mitä yliopistossa ja ammattikorkeassa opiskelu käytännössä tarkoittaa. Muistan että yläasteen tunnilla mainittiin että niihin voi hakea näitä ja näitä reittejä mutta se siitä. Luulin ihan tosissaan että yliopistossa on vain jotain huippuälykkäitä neroja. Jos on elänyt piireissä/perheessä jossa nämä on ihan arkipäivän puheenaiheita niin ei osaa edes varmaan kuvitella kuinka pihalla näistä voi joku toinen lapsi tai nuori olla. Myöhemmin päädyin kyllä amkiin ja se on ollut hyvä ratkaisu minulle

Vierailija kirjoitti:

80-luvulla kävin lukion. Opo kyllä kyseli mitä haluaisin mutta en suostunut vastaamaan ja hyvä niin. Niistä opon ohjaustunneista en kyllä muista muuta kuin että viereisessä amiksessa käytiin, tehtaalla käytiin, lehtitalossa käytiin. Kun toiveeni aivan lukion lopussa tuli ilmi (eli kuvikseen liittyi) tosin ei silloin tarkennettuna, niin yhtäkään kannustavaa sanaa ei tullut opettajilta. Täysin päinvastoin annettiin ymmärtää. Kuvismaikka se vasta paska akka oli. Osasi vähän arvata mutta yhtään sanaa tai kysymystä ei sanonut puhumattakaan, että olis kannustanut, päin vastoin, pilkkasi sen minkä kerkes. No, eiphän mennyt lukion viimeinen luokka täysin pilalle, kun en liikoja omista toiveistani laverrellut. Ja toiveeni täyttyi, kun valmistuin lopulta yliopistolta. 

 

Ai sulla oli yhtä kannustava kuvismaikka kuin meidän Erkki ysärillä.

Ei kannustettu. Tie yliopistoon ja omalle alalle oli pitkä. Lukion k.a. oli 7,5 ja lukion jälkeen opo:n suosituksesta käsi- ja taideteollisuusoppilaitos, jonka toisen opiskeluvuoden jälkeen totesin aivan vääräksi paikaksi mutta tein kiltisti koko kolmivuotisen tutkinnon loppuun, kun opettajat siellä saivat uskomaan, että kesken jätetty tutkinto näyttäisi huonolta CV:ssä. Näin jälkikäteen ajattelen, että he tavoittelivat vain tutkinnosta saatavia rahoja oppilaitokselle. Koskaan en sitä tutkintoa ole tarvinnut. Sen jälkeen ilman ohjausta omin päin tehty väärä alavalinta yliopistoon, eihän siellä edes opoa ollut, ja sitten yliopistossa opiskelualan vaihto. Nykyään ei varmaan tuollainen alan vaihto edes onnistuisi, kun ei saa tukia riittävästi että voisi vaihtaa. Mutta lopputulemana ihan hyvä, vaikka kesti kauan niin hyvä tuli. 

Ei todellakaan kannustettu. Opinnonohjaus koostui videoista, joissa esiteltiin ammattikoulua ja siellä opiskeltava ammatteja. Ainoa asia, joka lukiosta kerrottiin, oli, että siellä on pahaa ruokaa. Minulle suositteli pukuompelijaksi kouluttautumista (vuonna 1995, kun alan viimeiset työpaikat olivat jo lähteneet Suomesta)  ja kun en lämmennyt, mietti että voisin mennä kauppakouluun merkantiksi opiskelemaan, jos kerran tykkäsin matematiikasta. Kun puhuin lukiosta, teki selväksi, että pitkää matematiikkaa minun ei ainakaan kannata haikailla, kun on niin vaikeaa.

Minulla oli peruskoulun päättötodistuksessa neljä kasia: käsityöstä, liikunnasta, musiikista ja kuvaamataidosta, loput 9 tai 10, keskiarvo 9,4 ja jaetusti koulun korkein (toiselle 9,4 oppilaalle kyllä suositeltiin lukiota, mutta olikin opettajan tytär.) Lukiossa kirjoitin pitkästä matikasta ällän ja päättötodistuksen keskiarvo nousi 9,6 ja jatkoin diplomi-insinööriksi.

Onneksi kotona ei otettu kuuleviin korviin pukuompelija tai kauppakoulupuheita.

Vierailija kirjoitti:

Tämän päivän nuoret tietää (osa) mitä aineita ottavat lukiossa (kannabis) ja mihin tähtäävät (aseella).

Vierailija kirjoitti:

Omassa lukiossa oli ihan eritasoinen opo kuin omalla pojallani nyt. Pojalla lukion 2. vuonna on ollut tutustuminen johonkin innovaatiokylään tai vastaavaan ja lisäksi yksi kokonainen päivä yrittäjyydestä. Hän sanoi, että kun ei kiinnosta innovaatiot eikä ainakaan yrittäjyys, niin ei hän ole saanut oposta mitään irti.

Suurin osa opo-ajasta niillä menee opintotarjottimen kanssa, kun se on tehty niin pirun vaikeaksi. Kukaan ei osaa enää itse valita lukion opintojaan ja laskea, kertyykö tarpeeksi pisteitä. Jos otan valinnaisena espanjan, niin pakollinen matikan kurssi jää käymättä ajoissa tai jos otan avoimesta amk:sta luennot, en saakaan vanhojentansseja, kun harjoitukset menee päällekkäin avoimen amk:n pakollisten päivien kanssa. Siis nuo nyt esimerkkinä, mihin sen opon aika oikeasti nykyisin menee. Lukujärjestyspulmien ratkomiseen.

Lukujärjestyspulmien ratkomiseen menee tosiaan nykyopoilla aikaa ja erilaisiin lausuntoihin lukiossa: YTL, Kela, sairaala. 

90-luvun alkopuolella kirjoitettiin Pohjois-Pohjanmaalla vihkoon käsi krampissa ammattikoulun opiskelualoja ja tunnuksia kalvosulkeisissa. Ihan sama olitko menossa ammattikouluun vai lukioon. VHS-sulkeisissa esiteltiin myös vain ammattikoulun puolta. Sai valita alkaako automekaanikoksi vai suurtalouskokiksi. Näin vanhojen muistikuvien perusteella. Joku uskaltautui hakemaan parturi-kampaamolinjalle. Lukiossa oli toden totta pahaa ruokaa.

Niin kovin kannustettiin ja kehuttiin... Hehheh... Siitä huolimatta,tuli kohtuullisen menestyvä yrittäjä. 20v. Ittellismiehenä.

Ai no meillä oli joku keskustelu ysillä opon kanssa, sanoin että ajattelin mennä lukioon ja haluan lääkäriksi, opo sanoi että kannattaa sit ottaa pitkä matikka ja luonnontieteitä muutenkin paljon. Otin. Lääkäri olen. Hyvin toimi.

Opo sanoi että olen liian fiksu lyhyeen narikkaan ja painosti valitsemaan pitkän matikan. Kiitän jälkikäteen

Vierailija kirjoitti:

Opo sanoi että olen liian fiksu lyhyeen narikkaan ja painosti valitsemaan pitkän matikan. Kiitän jälkikäteen

Matikkaan autocorrect

Vierailija kirjoitti:

 Lukiossa oli toden totta pahaa ruokaa.

Niin oli, että sinänsä asiasisältönsä puolesta minunkin saamani opinnonohjaus oli rehellistä. Siitä, oliko se riittävää ja relevanttia voi olla montaa mieltä. Ammattikoulun paremmat ruoat olivat laajasti esillä ja suurin piirtein ainoa yhteys, jossa lukio mainittiin.

Meillä yläasteen opo otti yleensä esimerkkiammatiksi laborantin. Me vähän ihmeteltiin sitä. Luokassa oli vieläpä keskimääräistä enemmän koulussa hyvin pärjääviä, hyviä arvosanoja (8 tai yli) järjestäen saavia, ja suurin osa luokasta menikin lukioon. Opo ei siis mitenkään suhteuttanut puheitaan kuulijoihin.

Ainoastaan lahjakkaita kannustettiin tavoittelemaan unelmia ja sitä alaa mille halusivat. Ne muut keskiverto ja siitä vielä huonommat kehotettiin etsimään ja mennä siihen ammattiopistoon/alalle, jolle on helppo pääsy. Ei väliä oliko kiinnostusta alaan tai ei, koska olet kuitenkin huono oppilas, joten mene sieltä mistä aita on matalin että varmasti pääset sen alta kulkemaan. 

Jos se huono oppilas haaveili alasta minne halusi (kuten minä ja ystäväni), opo oli nauramassa ja ihmettelemässä mokomaa haavetta että "ei todellakaan sinun arvosanoilla sinne kannata edes hakea" tai "onpa sinulla suuret suunnitelmat, mitä jos sittenkin hakisit tälle X alalle". 

Ei ollut innostava eikä toisaalta hyvä, mutta siinä mielessä jo nuorena sen sai kokea ja tajuta, että jos et ole menestyjä, ei sinusta koskaan voi aikuisena tulla mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä yläasteen opo otti yleensä esimerkkiammatiksi laborantin. Me vähän ihmeteltiin sitä. Luokassa oli vieläpä keskimääräistä enemmän koulussa hyvin pärjääviä, hyviä arvosanoja (8 tai yli) järjestäen saavia, ja suurin osa luokasta menikin lukioon. Opo ei siis mitenkään suhteuttanut puheitaan kuulijoihin.

Laboranttikin oli tosiaan kova sana varsinkin matemaattis-luonnontieteellisistä aineista kiinnostuneille tytöille. Olen työuraani ihan tyytyväinen, mutta minulle selvisi vasta lukion kolmannella, että jos olisin halunnut lääkikseen, olisi kannattanut lukea pitkä kemia ja biologian syventävät. Itsellä pitkä fysiikka ja matematiikka sekä neljäs kieli veivät niin paljon tilaa kurssirungossa, että olin kemian ja biologian jättänyt pakollisiin, koska pidin kovasti historiasta ja halusin mahduttaa sen valinnaiset lukujärjestykseeni.

Vanhempani olivat ammattikoulun ja -opiston käyneitä, eivätkä osanneet enää tässä kohdassa ohjata, vaikka pukuompelijan ja merkantin tyrmäsivätkin.

Valihetko lukion vae lukion?

- en...

Siis lukion, hyvä valinta!

Vielä vuosituhannen vaihteessa tuntui siltä, että opinnonohjauksen päätavoite oli varmistaa koulutuksen periytyminen. Jos vanhemmat eivät ohjanneet lukioon ja yliopistoon ja neuvoneet, mitä vaihtoehtoja oli ja mitä kursseja piti lukiossa ottaa, ei siinä koulu ainakaan auttanut. Lääkäreiden ja opettajien  lapsista tuli lääkäreitä ja heitä paremmin koulussa menestyneistä työläisten lapsista sairaanhoitajia. Itsellä teekkarina ei tainnut olla kuin muutama opiskelukaveri, jotka olisivat tulleet suoraan lukiosta ja olleet työläisperheistä. Ei varsinkaan poikia. Työläisten poikia toki oli, mutta tulivat pitkää polkua pitkin ammattikoulun ja ammattikorkean kautta.