Ei hyvä äiti?
Aloitan keskustelun melko arasta aiheesta, nimittäin avioerosta ja lapsista.
Meillä on kaksi lasta 2,5v poika ja 1v tyttö. Miehen kanssa on pitkään mennyt huonosti ja olen päätynyt etsimään omaa asuntoa. Asiaa on pyöritelty joka suuntaan ja on käyty perheterapeutillakin mutta juttu ei muutu miksikään.
Mutta varsinainen asiani koskee sitä että todennäköisesti vain minä muutan ja lapset jäävät isälleen. En muuta kauas, n. 10km päähän, lähemmäs työpaikkaani koska auto jää miehelle. Kuitenkin yleinen mielipide tuntuu olevan se että lasten pitäisi saada olla äidin kanssa ja äiti joka tällä tavalla " jättää" lapsensa on jollain tavalla huono. Miksi? Mielestäni tässä tilanteessa isällä on paremmat edellytykset huolehtia lapsista ja hän haluaa lapset pitää luonaan. Mies pärjää hyvin lasten kanssa (paremmin kuin minä useasti). Ja enhän minä mihinkään katoa, asun lähellä, tapaamisista sovitaan, luultavasti niin että lapset viettävät kolmesta viikosta ainakin yhden luonani, mahdollisesti enemmän jos työajat vain sallivat.
Minä olen varsinaisesti tämän eron " syypää" . Minä en ole ollut tyytyväinen parisuhteeseemme enkä vain halua enää jatkaa tätä. Yritystä tosiaan on ollut, on puhuttu ja oltu puhumatta, käyty terapeutilla ja nyt vain on se aika että jotain täytyy tapahtua. En myöskään näe syytä elää yhdessä vain lasten takia, mielestäni on parempi kaksi onnellista vanhempaa erillään kuin kaksi onnetonta yhdessä.
Olen myös huomannut etten ole sellaista äiti tyyppiä kuin olin kuvitellut. Minun on ollut vaikea sopeutua kotiäitiyteen ja olen nyt paljon tasapainoisempi kun olen aloittanut töissä. Olen enemmän uraäiti kuin kotiäiti. Elämäntapani ovat epäsäännölliset ja olen muutenkin enemmän oman polkuni kulkija ja kaipaan vapautta.
Mieheltä sujuu lasten kanssa oleminen luontevasti, hän on jämptin päivärytmin ihminen. Vähintään yhtä hyvä vanhempi kuin minä, parempikin siis.
Olenko siis " huono" äiti kun tässä tilanteessa " hylkään" lapset isälleen? Rakastan lapsiani valtavasti ja tottakai heitä tulee valtava ikävä, mutta niin myös isä rakastaa lapsiaan ja en tohdi viedä heitä häneltä pois kun nyt jo itseni vien. Ennemmin minä ansaitsen kärsiä siitä ikävästä kuin hän.
Mielipiteitä?
Kommentit (79)
Pikkuisen jäi vaan mietityttämään tilanteesi. Parisuhdeterapiasta ei ole siis ollut apua. Oletko harkinnut käydä tai käynyt itse terapiassa? Jos tunnet noin vahvasti ettet voi jatkaa enää, niin tuossa tilanteessa sinun varmaan kannattaisi käsitellä kriisitilannetta ihan omassa terapiassa.
Lapsille on isä ihan yhtä hyvä huoltaja kuin äitikin, jos hänellä on jo on kokemusta lastenne hoitamisesta. Tämä sillä edellytyksellä, ettei tilanteessa ole taustalla henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai päihdeongelmia.
Ratkaisustasi varmaankin tulet kuulemaan paljonkin kritiikkiä, mutta tuskin sen perusteella kannattaa ottaa lasten pääasiallista huoltajuutta, jos itse olet sitä mieltä, että miehesi on parempi huoltaja lapsillenne.
tyypillistä " musta tuntuu" -ajattelua. Sinusta tuntuu, ettet ole sellainen äiti kuin kuuluisi olla eli päivärutiineista kiinnipitävää kotiäiti-tyyppiä. Mutta miksi ihmeessä sitten teit lapsia? Tää on rankkaa duunia, eikä tässä hommassa juuri ehdi pysähtyä miettimään, olenko kotiäitityyppiä vai sopisiko minulle paremmin mennä kuluttamaan päiviä toimistoon. Kun lapset on kerran hankittu on ne syytä hoitaa mukisematta, kukin parhaaksi katsomallaan tyylillä. Eihän lapsia voi palauttaa kuten esimerkiksi koiria " allergian" vuoksi.
Olet aikuinen ihminen ja teet elämälläsi, mitä tahdot. Tosiasia on, että lapsesi ovat hyvin pieniä ja tarvitsevat vielä kipeästi läsnäolevaa äitiään. Eikä tähän analyysiin tarvita edes psykologia. Jos ajattelisit asiaa lastesi kannalta, miettisit vielä kerran. Mitä aiot vastata heille, kun he isompina vaativat sinua perustelemaan päätöksesi?
Tuolla terapiassa ollaan käyty yhdessä ja olen käynyt siellä yksin. Terapia on vain selkeyttänyt mielipidettäni siitä että tämä on oikea vaihtoehto.
Minusta sinä et ole ollenkaan huono äiti!! Päin vastoin, olet erinomainen VANHEMPI, kun osaat todellakin punnita lasten etua! Tilannettasi ja parisuhdettasi en tietenkään voi (enkä halua) sinällään kommentoida, mutta kyllä vaikuttaa siltä, että olet asioita todellakin pohtinut etkä ole noin vaan suin päin poistumassa ovet paukkuen! Ja kuten sanoit, suunnitelethan olevasi lastesi elämässä edelleen kovasti läsnä jne. Minusta on aina hienoa, että ihminen osaa punnita kokonaisuutta! Terapiaakin olette jo kokeilleet eikä se(kään) ole auttanut. Ihan heti ei koskaan kannata lyösä hanskoja tiskiin, mutta kyllä minusta kuulostaa siltä, että olet asiaa aika tarkkaan harkinnut. Hyvä niin - kunhan todella muistat, ettet poistu lasten elämästä...!! Mitä tuskin teetkään...
Ainoa mutka matkassa, joka tuli mieleen, on se, että lapsesi ovat tosiaan vielä kovin pieniä. Sikäli ehkä minäkin äidyn vähän surkuttelemaan, sillä kyllähän he vielä äidinkin syliä kaipaavat. Mutta en tarkoita, että äidin pitäisi siksi jäädä onnettomaan tilanteeseen - kunhan totean asian, jonka toki tiedät itsekin. Toinen aika tärkeä seikka on se, että kannattaa myös yrittää miettiä mielessään, niin mahdotonta kuin se onkin, miltä se sitten tuntuu, jos ja kun miehesi löytää uuden rakkauden ja äitipuolen lapsillesi. Jos sinusta tuntuu, että olisit vain ex-miehesi puolesta onnellinen ja että mitä useampi ihminen lapsiasi rakastaa sen parempi, niin minusta olet todellakin valmis tulevaan niin kuin sinä sen olet suunnitellut.
Voimia haluan toivottaa sinulle toki muutenkin, mutta voimia myös siihen, että kyllä vielä näin 2000-luvullakin se " huonon ja kylmän äidin" leima taidetaan otsaan etä-äideille helposti lyödä... Ikävää sinälään, mutta kuten tiedämme, maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ovat kerkeitä arvostelemaan muita... :-( Pidä pää pystyssä äläkä unohda, että sinä tiedät itse parhaiten, mikä on omille lapsillesi parasta!!
jo se, että pohdit tätä tilannetta näin, kertoo mielestäni, että olet oikeasti hyvä äiti. " Huono" äiti ei miettisi kahta kertaa, kenen luona lastensa olisi parasta pääasiallisesti asua. Olet selvästi pohtinut asiaa sekä itsesi että lastesi ja miehesi kannalta.
Ei lastentekoa suunnitellessa voi tietää, mihin elämä vie. On ihan turha sanoa, että olisit miettinyt ennen kuin teit lapset, ei voi tietää, miten elämä muuttuu ja muuttaa.
Ei ole mitään sellaista tutkimustietoa, jonka mukaan vain äiti osaisi kasvattaa lapset ja olla se " parempi" tai ainut kelvollnen vanhempi. Pääasia lapsen turvallisen kehityksen kannalta on, että hänellä on ympärillään huolehtivia aikuisia ja yksi, johon on läheisin suhde, (tässä tapauksessa se olisi isä, koska hän olisi lapsen arjessa enemmän läsnä). Lapset pärjäävät kyllä, kunhan heille luodaan perusturvalliset olot.
Tsemppiä sinulle!
Pakko minunkin sanoa, että miksi teit lapsia. Ei siksi, että olet muuttamassa yksin. Se voi olla ihan perusteltua lasten kannalta, jos esim isän työ joustaa paremmin, tilat isommat, koti ei lapsilla muutu, isä haluaa pitää lapset luonaan, sinä tapaat heitä säännöllisesti jne. Ja isän merkitys on lapsilleen myös tärkeä. Mutta rivien välistä olin lukevinani, että oletkin huomannut, ettet ole " äiti tyyppiä" : et halua luopua perheesi vuoksi omista tarpeistasi lainkaan. Sinun olisi pitänyt ennen lapsia ymmärtää, että lapsiperheen arki ei ole vain ruusuilla tanssimista, vaan se vaatii vanhemmilta epäitsekkyyttä, rutiineja ja paljon jaksamista. Täytyy olla todella lapsellinen, että luulee voivansa jatkaa omaa epäsäännöllistä elämää lasten kanssa.
Kysynkin Sinulta, mitä luulet lastesi ajattelevan, kun he vähän kasvavat ja ymmärtävät, mistä on kyse. aiotko vaan sanoa, ettet ole äiti-tyyppiä??
Mieti ratkaisuasi tarkkaan ja voimia raskaaseen tilanteeseen, sillä sitä se tulee olemaan!
Emme me eroa siksi etten ole pullantuoksuinen kotiäiti. Vaan siksi että meillä on kahden aikuisen ongelmat joita emme ole kyenneet selvittämään. Ja koska emme jatkossa asu saman katon alla, täytyy toisen ottaa päävastuu lapsista. Ja miksei se yhtä hyvin voisi olla isä siinä missä äitikin?
En ole lapsia " pois antamassa allergian takia" vaan olen edelleenkin lähellä ja lasten elämässä vaikka en joka päivä samassa talossa. Isällä on säännöllinen 8-16 työ, minun työaikani vaihtelee 6-21 välillä. Lapset olisivat luonani sillä viikolla kun työaika on ns.virastoaikaan. Ja mahdollisuuksien mukaan useamminkin.
Kun lapsia tehtiin, elämä vielä näytti hyvältä näin. Mutta asiat muuttuvat. Ei tätä osannut odottaa. Kuinka pitkälle aikuisten pitäisi joustaa omista tarpeistaan lasten takia? Paljon tottakai mutta ei kai loputtomasti? Ei minulla sinällään mitään sitä vastaan ole että lapset minun luonani olisivat, mutta koska tuntuu parhaalta ratkaisulta että jäisivät isälleen miksi kävisin siitä kiistelemään?
Sitä en tiedä mitä lapsille sanon, mitä sanoisin jos itsepäisesti veisin lapset isältään koska " lapset kuuluvat äidille" ? Eikö olé parempi että edes tästä asiasta voidaan olla sovussa? Itse olen kasvanut ilman isää ja tiedän kyllä mitä ei ole kun ei ydinperhe ole koossa. Mutta aina se vaan ei ole mahdollista.
Mahdollisia tulevia kumppaneita en osaa edes ajatella, itsellenikään. Mutta toivon että tuo tuleva ex- mieskin voisi olla onnellinen elämässään. En halua hänelle mitään pahaa, mutta yhdessä olomme ei vain toimi niin kuin pitäisi. Toki, aina voi olla mahdollista että jokin ihme tapahtuu ja palaamme yhteen, eihän elämää voi ennustaa!
Sellaista se on pienten lasten vanhemmilla että omat tarpeet jäävät sivuun moneksi vuodeksi ja itsensä toteuttaminen ja " omien polkujen kulkeminen" kuten itse asian ilmaiset ei ole mahdollista jos haluaa kypsän aikuisen tavoin ottaa täyden vastuun lapsistaan. Jos et tätä vastuuta koe pystyväsi kantamaan, on lapsille varmasti parempi jäädä isänsä luokse. On tietysti yleisempää että isä muuttaa pois, mutta ihan olen tuosta samaa mieltä että ei äiti automaattisesti ole se se paras mahdollinen päähuoltaja, ja teidän tapauksessa varmaan asia onkin niin.
hirveän vaikea kommentoida tosiaan, kun ei tunne asiaanne ollenkaan. Sellainen vaan tuli mieleen, että olethan ottanut mietintään sen, mitä lapsesi tulevat sinulta kysymään vanhempana, aina aikuisuuteen asti. Äiti-miksi sinä jätit meidät isälle? Miksi halusit muuttaa pois? Nuo kysymykset tulevat seuraamaan lapsiasi AINA, joten kannattaa pohtia tälläisiä jo nyt, vaikka asiat olevat edessä vasta kymmenen/kymmenien vuosien kuluttua.
olet tekemässä niin kuin itse koet lapsille olevan parasta. olen täysin samaa mieltä kanssasi että onnettomassa parisuhteessa ei tule roikkua lasten takia,niin jaloa kuin se onkin. pienikin lapsi kyllä havaitsee jos on ongelmia ja kärsii niistäkin omalla tavallaan. itse olen avioerolapsi,vanhempani erosivat ollessani kolmen vanha vuonna 79. jäimme veljeni kanssa isän luo asumaan koska äitimme opiskeli toisessa kaupungissa tuolloin. ikinä minua ei ole asia vaivannut ja olen ollut tytyväinen siitä että minulla on kaksi onnellista kotia joissa olla. jos luotat siihen että lasten isä huolehtii heistä hyvin niin älä ihmeessä pode huonoa omaatuntoa asiasta!!!itse muutin äidin luo asumaan sitten ala-asteella ja veli asui isän kanssa täysi-ikäiseksi asti.
ole rohkea äläkä piittaa pienten ihmisten pienistä ajatuksista!ei sitä voi kukaan kieltää etteikö ihannetilanne olisi se että lapsen molemmat vanhemmat ovat koko ajan läsnä,mutta kaikkea ei voi saada.parempi jos molemmat ovat onnellisia ja tasapainoisia erikseen kuin onnettomia yhdessä.TSEMPPIÄ JA VOIMIA!!
Ikävää, että liittonne päätyy eroon. Mutta hienoa, kun olette pystyneet keskustelemaan asioista ja päässeet yksimieliseen ratkaisuun. Lasten on varmasti ihan hyvä asua isän luona. Ja lapsille on parasta, kun äiti ja isä pystyy eron jälkeenkin hoitamaan lasten asiat ja tapaamiset sovussa. Kuulostaa siltä, että teillä nämä asiat on jo valmiiksi puhuttu.
Minunkin mielestäni on turha näsäviisastella tässä kohtaa ja kysellä, miksi teit lapsia. Elämä vie välillä suuntiin, joita ei olisi voinut omalle kohdalleen kuvitellakaan.
Itse olen myös avioerolapsi ja koen vahvasti, että vanhempien on parempi erota, jos liitto ei enää toimi. Meillä syynä oli isäni alkoholismi, mutta koskaan en ole isääni syytellyt perheemme rikkomisesta. Enkä ole kysellyt, miksi hän valitsi pullon mieluummin kuin meidät. Elämä meni näin ja teki minusta taas astetta vahvemman.
En usko että ap:n lapset tulevat syyttelemään äitiä lähdöstä, jos vanhemmat pystyvät hoitamaan lapset ja lasten asiat jatkossakin sovussa. Tärkeintä on, että lapsi ei joudu mihinkään välikäteen eikä kuuntelemaan toisen vanhemman mustamaalaamista ym.
Olin yllättynyt ap:n saamasta negatiivisesta palautteesta. Edelleen näköjään linja on kova. Monesti omien vastoinkäymisten jälkeen osaa suhtautua ymmärtäväisemmin myös muiden vastoinkäymisiin.
Tsemppiä ja jaksuja anis-77!
Minun negatiivinen kommenttini (joita kai saa olla, silloin kun kysytään mielipidettä. Tuskin ap odotti, että kaikki vain paijaavat päätä) ei kohdistu itse eroon, sillä tottakai ihmisiä eroaa. Se on selvää. Se ei edes kohdistunut siihen, että ap aikoo muuttaa yksin asumaan. Vaikka -myönnän- se särähtää korvaani, sillä itse en ikinä muuttaisi lasten luota pois, vaikk kuinka uraäiti olenkin. Lapsilla tosin on varmasti hyvä olla isänkin kanssa, minulla vaan ei koskaan olisi hyvä ilman lapsiani. No, se olenkin vain minä...
Kritiikkini kohdistui niihin muutamaan lauseeseen, jossa ap sanoo, että kaipaa vapautta, elämä on epäsäännöllistä jne. Kun tehdään lapsia, on sitouduttava luopumaan omasta vapauden kaipuusta. Jos tämä oma vapauden kaipuu on syy siihen, että ap jättää lapset isälle, osoittaa se minusta täyttä kypsymättömyyttä. Lapset eivät odota, että vanhempien (niin isän kuin äidinkin) menohalut ja nuoruudentuska hälvenee, lapset ovat tässä ja nyt. Omassa kaveripiirissäni ei ole ketään, joka voisi olla pienistä lapsistaan erossa esim. kaksi vkoa ja tavata yhden.
Tämä on mielipiteeni ja mielipiteitä kysyttiin.
Edelleen toivotan jaksamista ap:lle ja pyydän pohtimaan tarkoin ratkaisuja. En todellekaan usuta vetämään pois eropapereita, sillä ero on tekstin perusteella ilmeisen väistämätön ja huolella harkittu. Kehotan harkitsemaan, kuinka tärkeä oma vapaus on verrattuna lasten tarpeisiin.
Odotin kyllä negatiivisiakin vastauksia, mielipidettähän minä kysyin. Tuo vapauden kaipuuni on saanut mielestäni liikaa huomiota. Uskon että siihen auttaa jo paljon vapautuminen tästä liitosta. En siis tarkoita mitään vapaata ilta/yöelämää ja muuta bailaamista. Elämäni on epäsäännöllistä ja työaikani ovat epäsäännölliset. Isän kanssa taas lapset pysyvät tutuissa ympyröissä, tutussa hoitopaikassa jne.
Ja koska totuus on se että toisen meistä täytyy vuorollaan olla erossa lapsista, miksi minä en olisi se joka joustaa ja antaa toiselle sen mahdollisuuden olla " ykkösvanhempi" ? Sanoinhan jo alussa että ikävä tulee olemaan hirvittävä, mutta yhtälailla miehelläkin on lapsia ikävä. Miksi minun ikäväni olisi suurempi arvoista kuin isän ikävä lapsiaan? Ja tavallaan koen myös että koska minä olen jättäjä, niin saan myös olla se joka suurimman tuskan kokee.
Ja se että lapset olisivat luonani yhden kolmesta viikosta ei tarkoita että kahtena viikkona ei nähtäisi ollenkaan. Parempi kai se on kuin vain joka toinen viikonloppu, mikä on kai aika yleinen käytäntö eroperheissä?
Minusta ap:n tapauksessa ovat vanhemmat kyenneet ratkaisemaan asian lapsien parasta/etua ajatellen. En tarkoita, että ero olisi se etu, vaan se, että jos ero kerran tulee, niin he ovat toimineet minusta hyvin. Lapset jäävät sille, joka pystyy säilyttämään lapsilla paremmin normaalin päivärutiinin ja päiväaikataulun. Lisäksi he jäävät tuttuun paikkaan - omaan kotiin. Lasten luo jää se, kenestä minulla on kirjoitusten perusteella se kuva, että on " äidillisempi" ja joka sitä jäämistä myös haluaa.
Kirjoituksen perusteella ns. sivistynyt ero, jossa lapset eivät ole riitakapulana, vaan heitä ja heidän parasta ajatellaan ja aikuisten riidat riidellään muissa yhteyksissä.
Se, voisinko itse tehdä samoin, on aivan eri juttu. Minä en ole ap. Enkä edes uraäiti. mutta näitähän ei tässä kyselty.
Tuli vain mieleen että miksi vain nainen joutuu miettimään tällaisia? Miesten kun automaattisesti oletetaan edelleen hankkivan leivän pöytään ja naisten hoitavan lapset. Ja jos joku mies jää kotiin sitä:
a. kauhistellaan " miten se pärjää lapsen kanssa/miten voit jättää noin pienen lapsen _hoitoon_ kun menet itse töihin" tai
b. ihaillaan suunnattomasti miten on hieno mies siinä meillä kun jää lapsen kanssa kotiin/ihmetellään onko se tossun alla?
Eihän lapsi tiedä mitään normeista, siitä että äiti on oletuksellisesti ykkösvanhempi. Minun mielestäni lapselle on tärkeää että hänestä pidetään huolta parhaalla mahdollisella tavalla, ovat ne sitten (samassa taloudessa lapsen kanssa) äiti ja isä, pelkkä toinen vanhempi, adoptiovanhemmat, isovanhemmat jne. Jos pariskunnasta mies onkin se " kanaemo" ja nainen " kulkeva kaupparatsu" miksi naisen pitäisi jäädä väkisin kotiin vaikka se olisi miehelle luontevampaa? Vain siksi että olisi hyvä äiti ja lapset tarvitsevat juuri nimenomaan ÄITIÄ ?
Itse tunnen kasvaneeni ihan hyväksi ihmiseksi vaikka en isääni olekaan tavannut. Joskus asia on minua vaivannut mutta enimmäkseen olen sinut asian kanssa. Isä ei lähtenyt minun takiani vaan siksi että jostain syystä ei halunnut olla äitini kanssa (myöhemmin olen saanut tietää että lähti toisen naisen matkaan jonka kanssa on nyt 2 lasta). En ole syyttänyt itseäni, en äitiäni enkä edes isää. Korkeintaan olen ihmetellyt että miksei ole halunnut tavata edes minua, mutta hänellä lienee syynsä siihen.
Eikä meidän tapauksessa ole tällaisesta kyse, minähän jään tähän ihan lähelle ja olen lasten elämässä mukana vaikken saman katon alla asukaan.
Mä olen samoilla linjoilla muiden vastaajien kanssa.
Lasten tekeminen ja heistä vastuun kantaminen tulee olla elämässä ykköstilalla, kun lapsia päättää hankkia. Omat vaatimukset ja halut jäävät toiselle sijalle, vaikka ne tärkeitä ovatkin. Jotenkin nämä " olen enemmän omien polkujen kulkija jne" kommentit ovat kuitenkin mielestäni äidin suusta outoja. En itsekään ole mitenkään erityisen kotiäitityyppiä, mitä se sitten ikinä tarkoittakaan... ja viihdyn töissä, mutta silti ykkösasia elämässäni on lapset ja perhe.
Mä itse en koskaan voisi kuvitella, että jättäisin lapset asumaan isälle mahdollisessa erotilanteessa. Ei vaikka heillä maailman paras isä onkin.
Jotenkin mulla on vaan se ajatus, että " vaikka isät ovat tärkeitä, todella tärkeitä lapsille, niin äiti on aina äiti" :)
Itsestäni ajatus siitä, että lapset ovat kolmesta viikon yhden sun luonasi kuulostaa tosi vähältä. Ymmärrän, että töidesi vuoksi enempi ei ole mahdollista, mutta siltikin.
Kaikesta huolimatta tsemppiä, tuo ei ole helppoa!
Ikävää että olette päätyneet erotilanteeseen. Mutta toivottavasti se tuo lapsillesi onnellisemman äidin, näin pidemmän päälle ajateltuna.
Jos ihminen tekee täysin epäitsekkäistä syistä ratkaisun, joka on lasten parhaaksi, en voisi sanoa että kyseessä olisi huono äiti. Itse ajattelen niin että rakkaus vaikkapa lapsia kohtaan on niin iso että sitä tekee itselleenkin vaikeita päätöksiä...kunhan ne ovat lasten parhaaksi.
Itse en tiedä olenko ura- vai kotiäiti...vai mikä lie. Rakastan lastani yli kaiken ja silti olen valmis myöntämään että hän on täysin " isin tyttö" . Isille tyttö on kaikki kaikessa ja päinvastoin. En todella tiedä miten tekisimme jos eropäätös tulisi.
Vaikeita asioita. Ja ei kait kukaan tiedä mitä äitiys on ennenkuin se kokee. Minusta on rohkeaa myöntää jopa sekin asia itselleen että toinen vanhempi on ns. parempi vanhempi. Et sinä minusta ole lapsiasi hylkäämässä " huonona äitinä" vaan mielestäni yrität ajatella ja järkeillä lapsillesi parempaa elämää. Ja kuitenkin olet heidän elämässään mukana.
En vain jaksa tajuta että aina äitejä " sorsitaan" näissä tilanteissa. Ihan yhtälailla isi voi olla lapselle " se tärkein" .
Vaikea pukea ajatuksia sanoiksi, toivon vain ap:lle kaikkea hyvää ja voimia todella tulevaan!
AIka ei ole vielä muuttunut tarpeeksi, jotta yhteiskunta osaisi ottaa vanhemmat täysin yhdenveroisina vanhempina. Naiset ovat " kautta aikojen" hoitaneet perhettä ja kotia ja isät tuoneet ns. leivän pöytään.
Muutoksia on onneksi tapahtunut ja nyt äidin työssäkäynti on normaalia, joskaan ei helppoa. Uran ja äitiyden yhteensovittaminen ei ole helppoa. Olen akateemisesti koulutettu hyvässä asemassa oleva ja on ollut todella haastavaa henkisesti punnita kotonaolon ja töiden suhteen. Olen valinnut kai sitten jotain siltä väliltä eli ollut hoitovapaallakin, mutten siihen asti kun lapset on 3 vuotiaita. Ja kotona olo ei suinkaan aina ole palkitsevaa ja hermot on kireellä.
Vaikka naisen työssäkäynti mielletään ok:ksi yleisesti, nainen etävanhempana ei. Saat ihan varmasti ainakin epäsuoraa kritiikkiä valinnastasi. Äiti etävanhempana ei vaan ole vielä (?) yleisesti hyväksyttyä. Ja myös minun korvaani se särähtää, vaikka kavahdankin sukupuolten välistä eriarvoisuutta. Mistä se johtuu? En tiedä? Muuttuuko tilanne jossain vaiheessa, niin ettei vanhemman sukupuolella ole merkitystä vai onko kenties biologiallakin tässä merkitystä. Onko myytti, että nainen luo jo kohtuaikana erityisen suhteen vauvaan ja suhde vaan lujittuu varhaisen vuorovaikutuksen seurauksena (Äitiysloma ja imetys)? Vai kenties tosi asia? Tuleeko sukupuolten väliset empatiaerot ja erot hoivavietissä kasvatuksen seurauksena vai biologiasta?
Eli kysymykseesi en osaa vastata. Teidän perheenne tekee omat ratkaisunne ja todennäköisesti aina joku niitä arvostelee. Teidän on vaan kestettävä valintojenne seuraukset, mutta senhän sinä tiedätkin.
Hei,
Tuntematta sinua, niin ainakaan noista asioista ei voi päätellä että olisit huono äiti.
Miksei isä saisi hoitaa lapsia yhtä lailla ja asua heidän kanssaan??
Omat ystäväni asuivat lapsuutensa isän kanssa avioeron jälkeen.
Mutta se ei mielestäni tee miehestäsi parempaa vanhempaa, että hän on jämptimpi tms. Älä siis sen takia ainakaan tee ratkaisua, että noilla perusteilla olisit huonompi vaihtoehto.