Ei hyvä äiti?

...sillä, että sanon, etten koskaan jättäisi lapsiani. Eihän se mielipide edes tee minusta hyvää äitiä, vaan kertoo vaan sen, että haluan pitää lapset lähelläni.



Kuten jo aikaisemmin (ensimmäisessä kirjoittamassani viestissä) sanoin, se, mikä särähtää korvaani ap:n tilanteessa, on isälle jättämisen perustelut. Nyt ap:lle täytyy sanoa, että kirjoitukseen ei koskaan saa kaikkia vivahteita esiin ja tiedän teidän tilanteestanne vain ja ainoastaan sen, mitä kirjoitit ja sen miten kirjoitustasi tulkitsen.

Mutta minusta se kuulostaa itsekkäältä, jos isälle jättämisen perusteena on se, että ei koe olevansa kotiäitityyppiä, oma vapauden kaipuu yms. Tähän perustuu minun mielipiteeni. Mielipiteitä kysyttiin, joten on ihan turhaa yrittää kääntää mielipidettä keskustelupalstan sivuilla toteamalla että minä ja samaa mieltäolevat jotenkin kiillottaisivat kruunuaan.



Isä on varmasti lapsille tärkeä, en ole sitä missään vaiheessa kieltänyt ja asumismuodon valitseminen oli mielestäni ihan perusteltua, kuten jo ensimmäisessä viestissäni kirjoitin. Mieleeni tuli nyt, että 1 vuotiaan kohdalla kuitenkin varmasti vaikuttaa se, kuka on ollut lapsen kanssa kotona perhevapaat. Tottakai noin pienelle lapselle kotona ollut äiti on useimmiten läheisempi kuin isä. Jos isä on ollut viime kuukaudet lapsen kanssa, isä on läheisempi useimmiten. Ymmärsin ap:n viestistä (ja taas omaa tulkintaani), että hän oli vasta aloittanut työt kotiäitinä olon jälkeen. Silloin sanon, että 1 v ei varmasti tule ymmärtämään vielä hetkeen, minne se äiti katoaa arjesta. Tämä on mielipiteeni (joka ei ole mikään ammattilaisen mielipide).



Lontoonmamille sen verran, että näin ajattelinkin, että ajatuksesi muuttuivat sinun päästäsi minun ruudulleni siirtyessään eriksi, kuin olit tarkoittanut. Oli ´kuitenkin pakko (mikä pakko?? itse en taida olla ihan täysjärkinen ;) ) puuttua siihen yhteen kommenttiin.



Hyvää keskustelua pääosin ja hyviä mielipiteitä myös niillä, joilla eri mielipide kuin omani ;). Kun sen tietäisi, että miksi sitä helposti tulee mieleen, että " minkähänlainen äiti tuo oikein on, kun on etävanhempi" . Roolimallit elää tiukassa.

Minä ja minun nykyinen mies ollaan kumpikin eronneita ja nyt tässä uudessa avioliitossa, kummallakin on lapsia edellisistä ja nyt odotamme ensimmäistä yhteistä.



On tosiaan arka asia kun äiti lähtee. Yleensähän äiti jää lasten kaa, kun mies lähtee ja se äiti saa lasten kaa kaikkien sympatiat puolelleen. Nyt tilanne vaan toisinpäin näistä " yleisimmistä" ...

Tuntuu pahalta teidän perheen puolesta ja kun lapsetkin niin pieniä :.(

Mutta silti eron jälkeen kaikki voi mennä elämässä erillään onnellisestikin. On melko varmaa, että miehesi löytää uuden vaimon (koska ihmiset avioituvat vielä vanhoilla päivilläänkin) Toivottavasti hän saisi äitityypin, joka rakastaa lapsia ja lapsiperheen " joskus" kaoottistakin elämää ja voi tulla kyseeseen myös uusioperhe, että naisellakin on omia lapsia. Minä ise halusin löytää miehen eron jälkeen jolla on lapsia, koska itsellänikin on.

Sinun on parempi mennä, koska jatkuva tyytymättömyytesi nakertaisi koko perheen voimia... tai ne ongelmat mitä teillä on.



Sinun tulee punnita olellisimmat seikat elämässä mistä ihminen tulee onnelliseksi.Terveellä tavalla saa jokainen olla itsekäs. Kun itse voi hyvin, niin jaksaa rakastaa läheisiään, huolehtia heistä jne...

Jos voi pahoin, kaikki ärsyttää ja väsyttää ja sapettaa...

Loppujen lopuksi onnellisimmaksi tullaan niistä rakkaudenteoista!

VIELÄ! Haluan painottaa, että huolehtiva ja rakastava isä voi olla lapsille ihan PARASTA!

..mutta haluan kertoa tämän silti. Sen tarkemmin profiloimatta JOUDUN seuraamaan erittäin läheltä PIENTEN lasten kaipuuta omiin vanhempiinsa, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet jättämään/antamaan lapsensa huostaan. Nämä lapset kaipaavat ehdoitta vanhempiaan, erityisesti ÄITEJÄÄN, olivat he sitten millaisia äitejä tahansa ja vaikka silloin tällöin tapaisivatkin toisiaan. Se kaipuu on TODELLA TODELLISTA! Sitä kaipuuta ei pysty paraskaan korvikeäiti korvaamaan.

Niin... mutta on huonoja äitejä! Mun sydäntä särkee kaikki lapset, jotka on talvipakkasilla puettu riittämättömästi ja joiden syömisistä ei ole huolehdittu =( Miten ajattelamttomia ja välinpitämättömiä jotkut tyhjäpäiset äidit voi olla?

Riesan saavat itselleen sitten sairastelevista ja kiukkuavista lapsista, kun eivät osaa hoitaa. Lapsen kasvatuksessa PITÄÄ kaikkea ajatella pitkällä tähtäimellä. Lapset joista välitetään, pärjäävät ja voivat hyvin!



Pahimmassa tapauksessa lapsesta tulee koulukiusattu, tulevaisuudessa työtön ja masentunut, sos.pummi... Sittenkö on äidin hoidettava ja autettava lastaan, kun ei aiemmin viitsinyt?

Halusin vielä kommentoida Frankien (?) kokemusta huostaanotetuista lapsista. Vaikka hän itsekin totesi, että asian vierestä menee, niin varmaan silti ap:lle tuli tosi surkea olo, mulle ainakin tuli. Itsekin olen työssäni nähnyt huostaanotettuja lapsia, mutta musta tilanne siinä on täysin eri. Eiköhän ap:n mies ole ollut lapsilleen läheinen koko ajan, tuskin moni mies uskaltaisi ryhtyä lähivanhemmaksi tai äiti sitä ehdottaisi. Huostaanotetuthan joutuvat ihan vieraaseen ympäristöön, vieraiden ihmisten pariin. Vaikka lapsi luonnollisesti puuttuvaa vanhempaa ikävöikin, on hänellä toinen, turvallinen vanhempi lähellä kuitenkin. Ja ap:n kirjoituksesta käsitin, että lasten tapaamiset on joustavia eikä pitkiä eroja välttämättä edes tule; toisaalta epäsäännöllistä työtä tekevien vanhempien lapset eivät välttämättä ehdi vanhempiaan (tai toista vanhempaansa) joka päivä nähdä (esim. aikaisemmin tein 3 -vuorotyötä, välillä ilta-aamu -yhdistelmiä, jolloin lapsi nukkumassa illalla kun tulin ja aamulla kun lähdin).

Lapsesi ovat pieniä ja tarvitsevat vielä paljon vanhempiaan. Jättäessäsi puolisosi yksinhuoltajaksi joutuu hän vastaamaan pääosin kasvatuksesta ja kodinhoidosta. Työmäärä kasvaa puolisollasi ja se on lapsilta pois. Lisäksi 1-vuotias on todella pieni ja kaipaa vielä paljon syliä, 3-vuotias taas voi olla pahimmillaan uhmaiässä jne... Äiti ja isä ovat kummatkin tärkeitä.



Ymmärrän eron, jos harjoitat psyykkistä ja/tai henkistä väkivaltaa, tai jos sinulla on psyykkisiä ongelmia, joiden arvioit vahingoittavan lapsiasi. Tai käytät päihteitä liikaa. Tällöin arvostan eroasi, koska ajattelet nimenomaan lastesi parasta.



Muussa tapauksessa katson sinun olevan vielä henkisesti kehittymätön perhe-elämän vaatimuksiin. Ei ole merkitystä oletko mies vai nainen, näin ajattelen joka tapauksessa puolisosta, joka jättää perheensä lasten ollessa vielä noinkin pieniä. Mielipidettähän kysyit.

Yhdyn lepinkäisen mielipiteeseen



Aika moni tuntuu hyväksyvän ap:n toiminnan (eli perheensä jättämisen) seuraavien ap:n itse esittämiensä syiden perusteella: Hän ei ole sellaista äitityyppiä kuin oli kuvitellut, on omien polkujensa kulkija, kaipaa vaupautta ja parisuhteessa ei mene hyvin. Kuinka moni erityisesti niistä jotka katsovat tämän olevan ihan ok, hyväksyisi tilanteen jossa hänen oma miehensä sanoisi jättävänsä perheensä samojen syiden perusteella? Olisiko se aivan yhtä hyväksyttävää ja ajattelisiko muutkin niinkuin Zel joka kirjoitti: ¿ Ap on hankalassa tilanteessa, kun ero on edessä ja osoittaa suurta sydäntä ajatella asiaa ensisijaisesti lasten kannalta eikä oman särkyvän sydämen¿.¿ (en oikein vielä ymmärrä miten lapsia on tässä tapauksessa ajateltu enemmän kuin itseä).



Useat kirjoittajat ovat myös keskittyneet isän sopivuuteen lähimpänä huoltajana ja ¿rooleihin¿ mutta juuri tässä kirjoituksessa ei kai kyse ollutkaan siitä onko isä sovelias huolehtimaan lapsista, vaan siitä, onko äiti jollain tapaa huono kun hylkää lapsensa. Luulen että juuri kyseinen isä on erittäin kelvollinen hoitamaan heidän yhteisiä lapsiaan jos äiti on enemmänkin oman tiensä kulkija niin varmasti on lastenhoito jo tullut isälle erittäin tutuksi.



Tuli vielä mieleeni sellainen asia, että mitä jos sitten jonkin ajan kuluttua isäkin huomaa ettei hän ole sellaista isätyyppiä kuin oli kuvitellut ja hänellekin iskee vapauden kaipuu? Kennelles lapset sitten annetaan???



Itse olen avioerolapsi, olin n. 5 v vanhempien erotessa (isäni jätti äidin toisen naisen tähden) ja äitini vielä hyväuskoisena otti isäni takaisin ja he erosivat uudelleen n. viiden vuoden kuluttua samasta syystä. Itse olen kärsinyt näistä eroista ja niihin liityvistä asioista koko elämäni ajan siten, että en ole pystynyt luottamaan ihmisiin enkä erityisesti miehiin. Tämä on myös heijastunut parisuhteisiini

Mielestäni se, ettei ole " äitityyppiä" , parisuhde hiertää ja on oman tiensä kulkija eivät ole riittäviä perusteita erota tässä elämäntilanteessa. Mielestäni ap ei ole ajatellut asioita ensisijaisesti lasten kannalta vaan omalta kannaltaan. Tässä tilanteessa olisi HELPOMPAA erota. Helpompaa sinulle, ei lapsille. Lapset tarvitsevat fyysisesti läsnä olevaa äitiä JA isää vielä pitkään.



Itse sinnittelisin vielä tässä vaiheessa. Jatkaisin terapiaa ja luottaisin siihen, että arki kotonakin helpottuu, kun lapset kasvavat. TEillä on kaksi lasta pienellä ikäerolla, joten ei voi olettaakaan, etteikö se vaikuttaisi fiiliksiin siinä, millaiseksi kokee vanhemmuuden tai parisuhteeseen. Tottakai on rankkaa, ei muuta voi odottakaan! Mutta tilanne helpottuu varmasti, kun lapset kasvavat, ja silloin voi parisuhdekin näyttää aivan uudelta. Etenkin jos jaksatte käydä terapiassa ja OIKEASTI yrittää.



Jotenkin tuntuu, että jos nyt eroat, luovutat turhan helpolla. Sain kerran hyvän neuvon ystävältäni: " Kenenkään ei pitäisi edes harkita eroa ennen kuin nuorin lapsi on 2 vuotta. Sen jälkeen jokainen päivä helpottaa kovasti."

Olen tätä ketjua omien vastaukseni jälkeen käynyt aina katsomassa, sillä sen verran hyvää ja vahvaa keskustelua se on saanut aikaiseksi.



Lepinkäinen asenteellinen mielipide ja xavin peesaaminen herätti myös minut vielä kommentoimaan. Niin karulta kun tämä nyt tuntuukin Anista kohtaan, he taitavat olla niin oikeassa! Kyse ei siis ole siitä, että kenellä lapset erotilanteessa laitetaan vaan ylipäätään siitä, onko teillä ihan oikeasti se tilanne, että ero on väistämätön. Alunperin kirjoitin ja pyysin odottamaan tämän elämänvaiheen yli. Samaa mieltä olen vieläkin.



Xav nosti hyvän pointin esille. En hyväksyisi ap:n käytöstä sen enempää mieheltäni kuin itseltänikään. Näillä esitetyillä perusteilla perheen rikkominen tuntuu todellakin turhalta. Ja niin epäreilulta sekä miestä että lapsia kohtaan. On aivan turha kerätä pisteitä ajatuksella, että ei voi viedä isältä lapsia, kun kuitenkin mies on joutuu luopumaan vaimostaan. Tuntuu täysin selittelyltä - sori vaan. Mielestäni yrität järkeistää sitä, että äiti tosiaan haluaa pois tuosta oravanpyörästä jatkuvine vastuineen.



Koko ajan kun itsekin tätä viestiä kirjoitan, on hirveän paha mieli alkuperäisen vuoksi eli jos vaikka erossa on ihan oikeasti todellisia syitäkin. Viesteistä kun saa sen kuvan, että isä on oikeinkin kelvollinen tapaus ja olisi valmis antamaan vaimolleen sitä vapautta myös parisuhteessa. Mistä siis kiikastaa? Mitä Anis tunnet miestäsi kohtaan? Minkälaisia ovat ne ongelmat, joiden takia parisuhde ei toimi vai onko isoin syy eroon tämä ahdistava ja vaativa vaihe perheessä?

Tämä tuntuu olevan se toinen keskeinen kysymys tässä ketjussa vanhemmuuden erilaisten (stereotyyppisten?) roolien lisäksi.



Itse en lähtisi spekuloimaan ap:n ratkaisua tältä osin, eikä hän siihen meiltä mielipiteitä kysynytkään. Emme tiedä eron syistä juuri mitään, kun ap ei ole siitä meille kertonut, minkä hyvin ymmärrän. Jotain vihjeitä kuitenkin saamme: a) pari on käynyt pariterapiassa (ja on outo pariterapia, jos siellä ei ole sanottu, että pikkulapsivaihe on haastava ja että kannattaisi odottaa, jos parisuhteella vain on mitään toimimisen mahdollisuuksia), b) ap on käynyt yksilöterapiassa ja sanoo yrittäneensä ihan tosissaan parisuhteen pelastamista, c) ap on hyvin surullinen siitä, ettei kahden aikuisen välinen suhde voi keskusteluista ja yrityksistä huolimatta toimia.



Tällä perusteella päättelin, että ero on tosiaan edessä, ja tähän lähivanhemmuuskysymykseen, johon ap meiltä mielipiteitä kaipasi, vastasin, että hän on mielestäni ajatellut lasten parasta esimerkillisellä tavalla. En siis väitä, että ero olisi lapsille hyvä juttu, mutta jos/kun se kuitenkin on edessä, kannattaa siinäkin tilanteessa ajatella ensisijaisesti lapsia, kuten ap on mielestäni tehnyt.



Xevin mielenkiintoiseen kysymykseen vastaisin: jos kyseessä olisi mies, joka olisi käynyt vaimon kanssa pariterapiassa, itse yksilöterapiassa ja yrittänyt tosissaan saada suhteen toimimaan, ja joka haluaisi pysyä lasten elämässä, pitää heitä 1/3 ajasta ja joustavasti senkin lisäksi, en kutsuisi häntä huonoksi isäksi.



Ja jatkaakseni Xevin ajatusta vielä pidemmälle: jos kyseessä tosiaan olisi mies, joka erossa toteaisi, että vaimo on hoitanut lapsia arjessa enemmän, että vaimo omaa säännöllisen työajan, joka mahdollistaa arkirutiinien ylläpitämisen lasten kanssa paremmin kuin oma työ, varsinkaan niinä viikkoina, jolloin työaika on esim. 13-21, ja joka kysyisi, onko hän huono isä, kun haluaa antaa lähivanhemmuuden vaimolleen suosiolla 2/3 ajasta... Olisikohan täällä seitsemännelle sivulle menevä tämän miehen ratkaisuja päivittelevä ketju?



Uskon tosissani, että 1 ja 3-vuotiaiden lasten kanssa jokainen vanhempi harkitsee *tosi* tarkkaan, että onko pakko erota. Siksi en halua ap:tä ratkaisustaan tuomita siitä mitään tietämättä. Ajatellaanko täällä tosiaan, että vain henkinen/fyysinen väkivalta tai päihdeongelmat olisivat hyväksyttäviä avioeron syitä ja jos niitä ei kummallakaan ole, niin ero on turha ja pitäisi välttää..?

Mielestäni ap. ei ole huono äiti näissä eron jälkeisissä suunnitelmissaan, mutta siinä eroamisasiassa pidän ap:ta todella TODELLA itsekkäänä ja itsekeskeisenä ihmisenä.

Ensinnäkin, jos lapset ovat 1-v ja 2,5-v niin aivan väistämättä arki on rankkaa ja se heijastuu myös parisuhteen tilaan. JA kun lapset ovat noin pieniä, niin ihan oikeasti:kuinka pitkään siellä parisuhdeterapiassa on ehditty käydä? Ei todellakaan kovin pitkään. Lisäkis ap:n kaikki luettelemat syyt eroon ja nimenomaan siihen, että hän on jättämässä perheensä ovat minäminäminä-syitä. Mieshän on osoittautunut suurin piirtein kunnolliseksi, tuskin ap. muuten olisi lapsiaan hänelle jättämässä?

Ajattelisin itse olevani perusluonteeltani aika lailla ap:n kaltainen, kaipaan vapautta, olen oman tieni kulkija, olen ylipäätään luonteeltani melko hankala ja kompromissien tekeminen on yhtä tuskaa. Ei siis lasten kanssa, mutta miehen. Ajattelen näiden kuitenkin olevan sellaisia asioita, joita minun täytyy vain työstää, joihin täytyy keksiä kompromisseja, koska en missään nimessä halua rikkoa lasteni perhettä sen takia, että MINULLA on vaikeaa. Nämä kun ovat niitä kuuluisia tahdon asioita: mitä itse pitää tärkeänä? Minkä oikeasti ajattelee olevan lapsille tärkeintä? Tähän on helppo vastata, että kaksi onnellista vanhempaa, vaikkakin erillään, muttanoinko voimattomia te olette oman itsenne suhteen? Eikö onni ole sisäsyntyistä, elämänasenteista kumpuavaa syvää tyytyväisyyttä ja rakkautta? Ei se ole se kumppani siinä rinnalla, jonka tehtävä on tehdä teidät onnellisiksi, vaan oma itse on se, jota pitää muuttaa.

Vaikka kuinka olisi kiva ajatella, että erohan ei koske lapsia, niin ketäpä se ero enemmän koskisi kuin lapsia? Lapset siinä menettävät jotain sellaista, mitä eivät koskaan saa takaisin, ehjän perheen. Vanhemmilla voi olla vaikka kymmenen samanarvoista puolisoa elämänsä aikana ja kymmenen yhtä arvokasta lasta, mutta jokaisella lapsella on vain yksi isä ja yksi äiti.

Mitäpä muuta tähän sanoisi? Jos meillä tulisi ero, niin todennäköisesti itsekin jäisin etävanhemmaksi. Mua ei yhtään kiinnosta mitä muut siitä sanoisivat, tiedän, että se olisi todennäköisesti meille paras ratkaisu.

En ehkä ap:lle mutta ap:n perheelle toivotan kovasti tsemppiä elämässä eteenpäin.

anis-77:

Aloitan keskustelun melko arasta aiheesta, nimittäin avioerosta ja lapsista.

Meillä on kaksi lasta 2,5v poika ja 1v tyttö. Miehen kanssa on pitkään mennyt huonosti ja olen päätynyt etsimään omaa asuntoa. Asiaa on pyöritelty joka suuntaan ja on käyty perheterapeutillakin mutta juttu ei muutu miksikään.

Mutta varsinainen asiani koskee sitä että todennäköisesti vain minä muutan ja lapset jäävät isälleen. En muuta kauas, n. 10km päähän, lähemmäs työpaikkaani koska auto jää miehelle. Kuitenkin yleinen mielipide tuntuu olevan se että lasten pitäisi saada olla äidin kanssa ja äiti joka tällä tavalla " jättää" lapsensa on jollain tavalla huono. Miksi? Mielestäni tässä tilanteessa isällä on paremmat edellytykset huolehtia lapsista ja hän haluaa lapset pitää luonaan. Mies pärjää hyvin lasten kanssa (paremmin kuin minä useasti). Ja enhän minä mihinkään katoa, asun lähellä, tapaamisista sovitaan, luultavasti niin että lapset viettävät kolmesta viikosta ainakin yhden luonani, mahdollisesti enemmän jos työajat vain sallivat.

Minä olen varsinaisesti tämän eron " syypää" . Minä en ole ollut tyytyväinen parisuhteeseemme enkä vain halua enää jatkaa tätä. Yritystä tosiaan on ollut, on puhuttu ja oltu puhumatta, käyty terapeutilla ja nyt vain on se aika että jotain täytyy tapahtua. En myöskään näe syytä elää yhdessä vain lasten takia, mielestäni on parempi kaksi onnellista vanhempaa erillään kuin kaksi onnetonta yhdessä.

Olen myös huomannut etten ole sellaista äiti tyyppiä kuin olin kuvitellut. Minun on ollut vaikea sopeutua kotiäitiyteen ja olen nyt paljon tasapainoisempi kun olen aloittanut töissä. Olen enemmän uraäiti kuin kotiäiti. Elämäntapani ovat epäsäännölliset ja olen muutenkin enemmän oman polkuni kulkija ja kaipaan vapautta.

Mieheltä sujuu lasten kanssa oleminen luontevasti, hän on jämptin päivärytmin ihminen. Vähintään yhtä hyvä vanhempi kuin minä, parempikin siis.

Olenko siis " huono" äiti kun tässä tilanteessa " hylkään" lapset isälleen? Rakastan lapsiani valtavasti ja tottakai heitä tulee valtava ikävä, mutta niin myös isä rakastaa lapsiaan ja en tohdi viedä heitä häneltä pois kun nyt jo itseni vien. Ennemmin minä ansaitsen kärsiä siitä ikävästä kuin hän.

Mielipiteitä?

Taisin jäädä koukkuun tähän palstaan ;) ja nyt tästä aihesta omia ajatuksia:

Meillä lähipiirissä kaksi tapausta, jossa pienten alle 3 v. vanhemmat eronneet. Molemmissa tapauksissa eron halusi äiti ja molemmat erot johtuivat arkielämän vastuunjaosta enemmän tai vähemmän (siis näin he ovat kertoneet, koko totuus varmaan vain asianomaisten tiedossa!)

Eli toinen äiti koki ettei isä ollut sitoutunut perhe-elämään, ei kantanut vastuuta vaan kaipasi omaa vapauttaan perhen kustannuksella. Äiti koki, että hän ja lapset olivat isälle ns. välttämätön paha ja että omat menot kiinnostivat paljon enemmän.

Toisessa perheessä äiti taas hoiti kaikki kotityöt ja oli pienten lasten kanssa kotona. Isä paineli vielä illallakin omiin harrastuksiin kun taas äidin henkireikä oli yksi yksin tehty kauppareissu viikossa.

Näillä naisilla siis mitta tuli täyteen ja lasten perheet hajosivat. En itse osaa sanoa olivatko erot turhia, ja nyt kun näkee yhteishuollossa olevia lapsia niin ihan normaaleilta pikkuihmisiltä vaikuttavat. Toisen perheen isä jopa hoitaa nyt eron jälkeen lapsia huomattavasti enemmän kuin ennen ja toisen perheen äiti on taas löytänyt rinnalleen uuden vastuuntuntoisen miehen.

Erotilanne oli silti molemmissa perheissä rankka ja voimia vievä ja enkä osaa sanoa olisiko näissä tilanteissa vielä pitänyt sinnitellä vai oliko se ero oikea ratkaisu. Eli ap:lle voimia oikean ratkaisun löytämiseksi!

olen myös tainnut jäädä koukkuun näiden vastausten lukemisessa...

jos nuorin lapsi on 1v, niin ei teillä kovin pitkään ole tosiaan huonosti voinut mennä...ettet nyt itse vain hätiköisi eroa eteenpäin vapauden kaipuussasi.

mikset voisi vaikka ennen eroamistasi pitää parin viikon lomaa ja lähteä yksin jonnekkin selvittelemään ajatuksiasi.



yksi asia minua kyllä vaivaa...luulisi nyt ap:n kin vähän kommentoivan jotain näihin viesteihin?

oletko kadonnut kenties jonnekkin?

vai eikö mielipiteet kiinnostakkaan...

Huomasin että viikonlopun iltalehdessä oli haastateltu kahta etä-äitiä ja hekin kertoivat että kyseistä ratkaisua yhä edelleen karsastetaan ja päivitellään.

Silti ainakin omasta mielestäni suurempi ongelma on lehtijutussakin mainuttu fakta siitä että erotilanteessa noin 20-30 % etävanhemmista häipyy kokonaan lapsensa elämästä. Jotkut esim. päihdeongelmien vuoksi, toiset taas koska toistuvat lähtemiset tuntuvat kipeämmältä vaihtoehdolta kuin kertakaikkinen poistuminen lapsen elämästä. Tämä jos mikä on surullista, koska kokonaan hylkääminen on lapselle paljon pahempi juttu kuin se, että heistä huolehtii oma vanhempi ja toistakin vanhempaa tapaa hyvin säännöllisesti. Ja onhan paljon esim. isovanhempien kasvattamia lapsia jotka ovat ihan normaaleja ihmisiä. Eli jos ihanteellista ydinperhettä ei ole jostain syytä mahdollista lapselle tarjota niin molempien vanhempien säilyminen osana elämää on jo iso juttu, eikö vain?

Ap:han ei meinannut kadota kartalta kokonaan jos oikein olin ymmärtänyt?

Niina jotain oli tutkija nimeltään ellen ihan väärin muista ja ala terveystiede.. Tutkimuksen mukaan ero on joskus paradoksaalisesti lapsen/lasten ja isän suhteelle todella hyväksi, sillä vasta eron jälkeen isä " joutuu" viettämään lasten kanssa aikaa keskittyneesti, hoitamaan heitä arjessa ja ottamaan omalta osaltaan täyden vastuun lasten kasvatuksesta. (Näin siis siinä tapauksessa, ettei " kadota" lasten elämästä täysin vaan tavataan lapsia säännöllisesti.)



Osittain tämä ilmiö johtuu kyseisen tutkimuksen mukaan siitä, että ydinperheessä jotkut isät pakenevat vastuutaan, joko töihin ja etäisen elättäjän rooliin tai " omiin menoihin" , osittain taas siitä, että jotkut äidit " omivat" lapset ja kodin omaksi alueekseen eivätkä anna isille tilaa toteuttaa vanhemmuutta omalla tavallaan. Tiedä häntä sitten, mitä tuosta pitäisi uskoa, ainakaan sitä ei mielestäni voi ongelmattomasti yleistää kaikkiin tilanteisiin.



Tämä täysin aiheen vierestä, mutta tuli mieleen aiemman kirjoittajan kertomuksesta tuttavaäideistään.

Hirveästi on näköjään herättänyt keskustelua tämä aihe. Kiitos asiallisista vastauksista, en ole töiden ja juurikin tämän kotielämän takia palstalla käymään. Nyt vastauksia oli niin paljon että vaikea käsitellä kaikkea ja miettiä mitä vastaisi. Mistä aloittaisin...



Tämä parisuhdekriisi on alkujaan jo hyvin kaukaa. Todella vaikea selittää monen vuoden asioita lyhyesti ja ytimekkäästi ja ylipäätään tulla ymmärretyksi oikein. Kuitenkin kyseessä on asia joka on kytenyt pinnan alla pitkään mutta joka on vaimennettu tehokkaasti. Pinnalle se tuli kun koin pahan kriisin nuorimmaista odottaessani. Sen asian tiimoilta kävin terapiassa ja puolisen vuotta sitten lopetin siellä käynnin kun todettiin terapeutin kanssa että asia on käsitelty ja ok. Tuolla myös käsittelin parisuhdettamme. Tuo henkilökohtainen kriisini veti myös suhteen kriisiin ja parisuhdeterapiassa olemme käyneet kesästä asti. Olemme käyneet siellä yhdessä ja olen käynyt myös yksin.



Todellakin ymmärrän että pienten lasten kanssa on rankkaa ja että parisuhde ei voi silloin mitenkään erityisesti kukoistaa. Mutta mielestäni meidän tilanteessamme ei kuitenkaan ole kyse siitä, lähinnä tämä lapsiperhearki on tehnyt suuremmiksi ja jyrkemmiksi ne ongelmat mitä meillä on ollut. Tähän asti ne pystyi hyvällä tahdolla lakaisemaan maton alle (kuten meillä on aina ongelmille tehty muutenkin) mutta enää se ei vain onnistu. Tässä siis todellakin on kyse asioista ja ongelmista kahden aikuisen välillä.



Todellakin yritän tehdä kaikkeni edelleen parisuhteen eteen mutta enää en vain jaksa. Se on kuin suossa juoksemista pääsemättä eteenpäin. Tässä hieman selvennystä parisuhteeseemme, vaikka varsinaisesti siitä ei tässä keskustelussa ollutkaan alunperin kyse (vaikka kyllähän se aiheeseen liittyy).



Palaan kyllä, nyt on mentävä nukkumaan jotta jaksan aamuvuoroon herätä.



t. Anis

toivon sulle kovasti voimia eteenpäin. Ikävää, että sellaisessa tilanteessa olette, mutta toivottavasti ajan myötä kaikki tuntuu helpommalta, mitä tietä nyt lähdetkin kulkemaan.



On hyvä, että rehellisesti olet arvioinut itseäsi äitinä ja miestäsi isänä, ja pystyt tekemään niinkin kipeän ratkaisun, että annat lasten jäädä isälleen pääasiallisesti. Ympäristön suhtautuminen asiaan ei tunnu mielestäni yhtään yllättävältä. Kyllähän äiti yleensä taitaa olla se vanhempi, jonka lapsi tuntee läheisemmäksi. Äiti on se, jonka puoleen lapsi rientää, kun on sattunut ja kaipaa lohdutusta ja syliä. Varmasti on myös perheitä, joissa isä osaakin enemmän antaa lämpöä ja turvaa. Joka tapauksessa uskon, että lastenne on hyvä olla kumman tahansa vanhemman luona ja tärkeintähän on se, että molemmat edelleen vahvasti osallistutte lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen. Helppoa se ei ehkä tule olemaan.



Varmaankin yhdessä miehesi kanssa osaatte ratkaista lasten asumisen ja muut käytännön järjestelyn lasten kannalta parhaalla tavalla. Sellaisen vaikutelman ainakin kirjoitusten perusteella sinusta saa. Koita vain kestää muiden ihmisten kommentit asiasta, sillä luonnollisesti se herättää ihmisissä kysymyksiä ja heillä on siitä omat näkemyksensä. Tärkeintä on, että sinä ja miehesi tiedätte, että olette päätyneet oikeaan ratkaisuun ja teette kaikkenne, että lasten on hyvä olla.

Osoittaa melkoista luonteen lujuutta sinulta avata täällä noinkin arasta ja tunteita herättävästä aiheesta keskustelu. Jo se mielestäni osoittaa sen, että olet asiaa perinpohjin miettinyt ja olet sinut asian kanssa.



Olen todella pahoillani, että perheenne on joutunut noin surulliseen tilanteeseen. Tätä yllättävän asiallista ketjua lukiessani olen kyllä käynyt läpi melkoisen tunteiden kirjon. Suurimpana on suru lastesi puolesta. Itselläni on 1 ja 3 vuotiaat lapset ja ajatus etä-äitinä olemisesta tuntuu aivan mahdottomalta. Itse en missään tapauksessa voisi luopua lapsista erotilanteessa.



Se, että huomaa ettei ole äitityyppiä, kaipaa vapautta ja on oman tiensä kulkija, on kyllä aivan käsittämättömän itsekästä, varsinkin jos ne ovat pääasialliset syyt siihen, että hylkää perheensä! Kirjoituksestasi kuitenkin ymmärsin ettei ihan näin ole.



Lapset ovat yllättävän sopeutuvaisia, mutta jossain vaiheessa joudut varmasti selittämään heille valintasi. Se, että olet sen itsellesi perustellut, ei suinkaan tarkoita sitä että lapsesi sen hyväksyvät. Lapsesi ovat tässä ne, jotka kantavat valintasi seurauksia lopun elämäänsä. Se vaikuttaa heidän myöhempiin ihmissuhteisiin ja siihen kun he itse aikanaan kasvavat vanhemmiksi. Toivon todella voimia heille elää tämän asian kanssa. Vaikka sanotkin ettet hylkää lapsiasi etkä lähde mihinkään, niin valitset kuitenkin kodiksesi paikan joka on pois lastesi luota. Lapset rakastavat vanhempiaan ehdoitta ja odottavat samaa heiltä, myös aikuisina.



Voimia miehellesi arjen pyörittämiseen ja lapsillesi, jotka varmasti ovat hämmentyneitä ja kaipaavat sinua! Voimia myös sinulle. En voi kuvitellakaan tuskaa jota varmasti tunnet, ja tulet tuntemaan aina kun lapset lähtevät luotasi. Tuskinpa omatuntosikaan tulee koskaan olemaan täysin puhdas, valitettavasti.



Minsku ( joka itse on 3vuorotöissä ja jonka työporukassa on paljon yh-äitejä. Että kyllä sekin onnistuu jos tarpeeksi haluaa )