Ei hyvä äiti?
Aloitan keskustelun melko arasta aiheesta, nimittäin avioerosta ja lapsista.
Meillä on kaksi lasta 2,5v poika ja 1v tyttö. Miehen kanssa on pitkään mennyt huonosti ja olen päätynyt etsimään omaa asuntoa. Asiaa on pyöritelty joka suuntaan ja on käyty perheterapeutillakin mutta juttu ei muutu miksikään.
Mutta varsinainen asiani koskee sitä että todennäköisesti vain minä muutan ja lapset jäävät isälleen. En muuta kauas, n. 10km päähän, lähemmäs työpaikkaani koska auto jää miehelle. Kuitenkin yleinen mielipide tuntuu olevan se että lasten pitäisi saada olla äidin kanssa ja äiti joka tällä tavalla " jättää" lapsensa on jollain tavalla huono. Miksi? Mielestäni tässä tilanteessa isällä on paremmat edellytykset huolehtia lapsista ja hän haluaa lapset pitää luonaan. Mies pärjää hyvin lasten kanssa (paremmin kuin minä useasti). Ja enhän minä mihinkään katoa, asun lähellä, tapaamisista sovitaan, luultavasti niin että lapset viettävät kolmesta viikosta ainakin yhden luonani, mahdollisesti enemmän jos työajat vain sallivat.
Minä olen varsinaisesti tämän eron " syypää" . Minä en ole ollut tyytyväinen parisuhteeseemme enkä vain halua enää jatkaa tätä. Yritystä tosiaan on ollut, on puhuttu ja oltu puhumatta, käyty terapeutilla ja nyt vain on se aika että jotain täytyy tapahtua. En myöskään näe syytä elää yhdessä vain lasten takia, mielestäni on parempi kaksi onnellista vanhempaa erillään kuin kaksi onnetonta yhdessä.
Olen myös huomannut etten ole sellaista äiti tyyppiä kuin olin kuvitellut. Minun on ollut vaikea sopeutua kotiäitiyteen ja olen nyt paljon tasapainoisempi kun olen aloittanut töissä. Olen enemmän uraäiti kuin kotiäiti. Elämäntapani ovat epäsäännölliset ja olen muutenkin enemmän oman polkuni kulkija ja kaipaan vapautta.
Mieheltä sujuu lasten kanssa oleminen luontevasti, hän on jämptin päivärytmin ihminen. Vähintään yhtä hyvä vanhempi kuin minä, parempikin siis.
Olenko siis " huono" äiti kun tässä tilanteessa " hylkään" lapset isälleen? Rakastan lapsiani valtavasti ja tottakai heitä tulee valtava ikävä, mutta niin myös isä rakastaa lapsiaan ja en tohdi viedä heitä häneltä pois kun nyt jo itseni vien. Ennemmin minä ansaitsen kärsiä siitä ikävästä kuin hän.
Mielipiteitä?
Kommentit (79)
mirkku81:
Vaikka isä olisi kuinka ihana ja hyvä, hän ei ikinä voi naisen ja äidin paikka täyttää.AP:N ratkaisuhan laittaisi lasten koko elämän järkkymään perustuksia myöten.Itse 3 lapsen äitinä olen huomannut että vasta lähempänä 3 ikävuotta ja sen jälkeen lapsi alkaa vähitellen irtaantua äidistään luonnollisesti ja hänelle alkaa muutkin ihmiset merkitsemään jotakin.
Voisitko Mirkku81 selventää, MITEN äiti on isään nähden niin korvaamaton esim. 3-vuotiaalle, päivähoidossa olevalle lapselle? Ymmärrän, että äidin kotona hoitamalle lapselle äiti on isään verrattuna se ykkönen, mutta kaikki lapset eivät ole kotihoidettuja ja yllätys yllätys, koti-isiäkin on.
Meidän perheessä, jossa siis esikoisen (2 v 11 kk) kanssa olemme molemmat vuorotellen olleet kotona, minä en ainakaan katso olevani kauhean paljon korvaamattomampi kuin mieheni. Vauvalle juu, totta kai, koska se on minusta totaalisesti ja hyvin konkreettisesti riippuvainen, mutta esikoiselle en. Yleensä poika on esim. itsensä loukattuaan itkenyt ensin sitä vanhempaa, joka siellä kotona kulloinkin on ollut. Äidin ykkösasema ei minusta ole mikään pyhä totuus vaan opittu juttu, kulttuurisidonnainen asia.
Minusta vain tuntuu käsittämättömältä tuo järkkymättömyys, jolla moni latelee, että jos ero tulisi, lapset jäisivät totta kai minulle (no en nyt muista, onko moni tässä ketjussa suoraan niin sanonut, mutta aika tavallinen asenne äitien keskuudessa kuitenkin). Mitä jos isäkin haluaa ne lapset ja mitä jos isä ei ole sen valmiimpi niistä luomaan kuin sinäkään? Onko se oikeasti pelottava ajatus monille äideille, että isäkin voi olla päävastuunkantaja, yhtä lailla sidottu ja oikeutettu lapsiinsa kuin äiti?
Ketjun jatkoksi on muutama kirjoittanut juuri siitä, kuinka raskasta lapsien on olla vanhemmistaan erossa - oli kyse sitten isästä tai äidistä.
Juuri joulun alla oltiin kummitytön luona käymässä. Hänen vanhemmilleen tuli ero tytön ollessa parivuotias. Tämä ekaluokkalainen tyttö asuu edelleen niin, että on vuoroin 2 viikkoa isällään ja vuoroin 2 viikkoa äidillään. Juuri tuona meidän vierailupäivän iltana tytön piti lähteä isälleen kahdeksi viikoksi. Oli hurja katsoa vierestä äidin ja tyttären käyttäytymistä, kun pitkä ero oli edessä. Vaikka tyttö viihtyy isällään ja sinne mielellään menee, suru oli kyllä molemmilla puserossa ihan oikeasti ja kyyneliäkin näkyi :(.
Tämän viestin tarkoitus ei ollut kiertää veistä kenenkään haavassa, mutta kyllä ne lapset vaan vanhempiaan tarvitsevat ja ikävöivät. Minäkin kolmikymppinen ikäloppu nainen ikävöin ihan oikeasti edelleen vanhempiani, jos ei muutamaan viikkoon nähdä... ;-)
Tämä on yksi syy, minkä takia en ihan helposti veisi lapsiltani kotia, jossa ovat molemmat vanhemmat paikalla. Olen valmis joustamaan hyvin pitkälle omissa tarpeissani ainakin niin pitkään, kun lapset ovat ihan pieniä.
Saa tarttua, mielipiteistä keskusteluahan tämä on, ja olen mielestäni ja toivottavasti aivan täysjärkinen (ainakin suurimman osan aikaa :-). Ajatus tämän lauseen takana on että mielestäni eron voi kääntää vahvuudeksi, kun se kerran tapahtuu, jos sen eteen tekee paljon töitä. Lapselle voi tulla aivan normaali ja vahva itsetunto ja hän oppii käsittelemään menetyksiä ja sellaisia elämäntilanteita mitkä eivät mene tämän isä,äiti, 2.4 lasta- käsikirjan mukaan, taikka muiden ennalta asetettujen sukulaisten taikka yhteiskunnan odotusten mukaan. Ei kait kukaan nyt eroa sen takia että opettaisi lapsille menettämisen taitoa, vaan jos ero tulee, niin tätä asiaa kannattaa ajatella ja työstää myös tältä kantilta.
en tiedä miten pienet lapset käsittelevät eroa, en tiedä miten isot lapset käsittelevät ero, en tiedä edes miten aikuiset lapset käsittelevät eroa, omat vanhempani ovat olleet yhdessä 16 v lähtien, ja molemmilla yli 60vee nyt linssissä, eli siinä vasta hyvä roolimalli.
Itse erosin viime kesänä, ja yritän kaikin voimin rohkaista omaa poikaani käsittelemään asioita silloin kun siltä tuntuu, ja siten kuin hänestä tuntuu, ja yritän vahvistaa hänen uskoaan itseensä, meihin vanhempiin, muihin sukulaisiin ja ihmisiin jotka vaikuttavat hänen elämässään, että hänen elämänsä ja arvomaailmansa ei romahda, vaikkakin se on saanut massiivisen kolauksen. Ettei hänen elämäänsä jää vanhemman kokoista aukkoa ja kalvavaa menetystä. Elämään kuuluu luopuminen, kuolema, erot ym ja minulle henk.koht sitä ei ollut opetettu lainkaan lapsena eikä nuorena. Elin sen suhteen aivan pumpulissa, suojeltuna, yli 20 vuotta, kunnes läheisen ihmisen kuolema romahdutti melkein täysin.
Edelleenkin luopuminen minulle on vaikeaa, ihmisistä & asioista, kuolemaa en pysty käsittelemään ollenkaan! koko ajatus on sietämätön ja kammottaa minua. Ehkä ilmaisin asian liian kylmän kuuloisesti, en tietenkää halua lapsen kokevan maailman tylyyttä ja kylmyyttä omien vanhempien taholta, kun sitä tulee vastaan kodin ulkopuolelta, mutta kun perheessä on koettu menetys, ero, kuolema, tai muu suuri muutos, voivat lapset tästä saada voimaa tasapainoiseen elämään ja oppia hallitsemaan näitä asioita paremmin sitten kun ovat enemmän omillaan. Että ainakaan vanhemmat eivät tee siitä elämää pilaavaa asiaa, voivottele perheen rikkoutumista kaiken päivää, vaan tunteillaan, puheillaan ja esimerkillään näyttävät ja osoittavat että vaikka näin kävi, sitä saa surra ja se voi hämmentää ja pelottaa, mutta ei tämä nyt maailmaa kaada ja elämässä silti riittää rakkautta ja turvaa. Uskon että se antaa luottamusta lapsille kohdata vaikeuksia elämässä paremmin, kun he näkevät että vanhemmatkin selviävät ja he selviävät, elämä ei romahda ja heitä rakastetaan.
Eikä kukaan täysjärkinen ko. tilanteessa -edes sinä sitten tosi tilanteessa, vaikka sen tänne kirjoititkin.
Mutta hyvää keskustelua aloitus on saanut aikaan!
[/quote]
Se mikä mua vähän ihmetyttää,on se kun sanot että miehen kanssa
on mennyt jo pitkään huonosti ja silloin kun lapsia on tehty elämäsi
oli kuitenkin hyvin.Kuopuksesi on nyt siis 1-vuotias?Eli mikä on nyt se
pitkään huonosti??noin niinkuin ajallisesti.
Ja toinen asia.Sanot että avioerossa EI ole kyse lapsista???Ehkä olisi hyvä ymmärtää että kun niitä lapsia päättää hankkia,niin sen jälkeen KAIKESSA
on kyse lapsista.Teidän lapsenne ovat niin pieniä vielä,ettet pysty heille
asiaa mitenkään selittämään.Lapsiesi perusturva tulee järkkymään todennäköisesti lopullisesti.Karua mutta totta.
Ja kyllä,aikuisten tehtävä on suojella lapsiaan,ja joskus sitä joutuu
jopa itse vähän uhrautumaan.
Olen itse kolmen lapsen äiti.Kaksi ensimmäistä 11/2-vuoden ikäerolla.
Joten hyvin on muistissa millaista elämä oli kahden vauvan kanssa.
Parisuhde oli melkoisen taka-alalla jonkin aikaa,ja tasta seurasi
kriisiä meidänkin perheessä.Me saimme asiamme onneksi kuntoon.
Ja aikapitkälti sillä että PÄÄTETTIIN niin ,avioliitto on tosi paljon myös tahdoststa kiinni ja siitä että ymmärtää sen että aina ei voi olla niin
helvetin hienoa.
Kysyt oletko huono äiti.Mä kysyn oletko äiti ollenkaan?olet jättämässä
kaksi tosi pientä lasta .Se että aiot toimia etä äitinä kerran kolmessa
viikossa on musta lähinnä huono vitsi,olis varmaan parempi häipyä sitten kokonaan.Sääliksi käy lapsiasi,mutta tärkeintähän on se että
sulla on asiat mallillaan,vai mitä??
[b]Lontoomami[/b]: aivan loistavaa tekstiä sulla. Osaisinpa itse pukea ajatukseni noin hyvin sanoiksi. Olen täysin samoilla linjoilla sun kanssa. Muitakin hyviä tekstejä oli aiemmin, mutta luin nyt taas vain nämä uusimmat.
Itse olen jo murrosikäisenä oppinut, että elämä jatkuu (jopa onnellisena!!), vaikka se ydinperhe ei enää kasassa olisikaan. Elämäänsä voi saada tukevan pohjan, vaikka ei olisi olemassa kuin yksi huoltajuuteen kykenevä vanhempi. Minun tapauksessani vanhemmat eivät pystyneet sulassa sovussa hoitamaan lastensa asioita ja me lapset kärsimme siitä jonkin verran, mutta SILTIKIN meistä jokaisesta kasvoi suht täysjärkisiä yksilöitä. Ja ainakin omasta puolestani voin sanoa olevani kaikin puolin tyytyväinen elämääni.
Siskoni oli parivuotias vanhempiemme erotessa eikä hänessä näy merkkiäkään pahoinvoipaisuudesta. Hän oppi jo alle 5-vuotiaana, ettei isä tule hakemaan vaikka lupaa, ja SILTI tuo nykyään 18-vuotias ihana nuori nainen pystyy luottamaan ihmisiin ja vaikuttaa erittäin tasapainoiselta ja onnelliselta.
Kun vertaa tätä erästä tositarinaa ap:n tapaukseen, niin sanoisin, että heidän lapsillaan ei ole elämässään hädän päivää. Kaksi huolehtivaa ja rakastavaa vanhempaa, jotka tarjoavat heille yhdessä turvallisen kasvuympäristön. Toki minäkin toivoisin, että asiat voitaisiin heidän perheessään vielä selvittää vaikkapa aikalisän avulla. Mutta jos ero kuitenkin tulee, niin asiat varmasti järjestyvät parhain päin.
Täällä jotkut tuntuvat tietävän (esim. Swang), että ap:n lasten perusturvallisuus tulee taatusti kärsimään lopullisesti. Saanen kysyä, et mihin tämä väite perustuu?
Aina elämä ei mene niinkuin ihanne olisi. Tuskinpa nuo joidenkin mainitsemat pikkulapsiajan parisuhdekriisitkään kuuluvat siihen ihanne-elämään? Jotkut niistä selviävät, toiset eivät. Meidän tapauksessa kriisin mahdollisuudesta puhuttiin jo ennen kuin lasta alettiin yrittämään. Minimoitiin jo silloin kriisiin joutumisen syyt. Aika hyvin ollaan selvitty ensimmäisen lapsen kohdalla, toivottavasti myös kahden lapsen kanssa. Ikinä vaan ei tiedä, mitä elämä eteen tuo.
Mielenkiintoinen ketju, lisää keskustelua! ;)
Itse olen avioerolapsi. Kun vanhemmat erosivat en juurikaan kantanut huolta itse erosta vaan isästäni joka oli masentunut ja alkoholisoitunut. Mutta erosta en saanut mitään traumoja.
Teillä taitaa vaan olla eri tilanne, ei mitään suuria ongelmia kuten alkoholismi.
En usko että olet huono äiti, kannathan huolta lastesi voinnista nytkin.
Miten luulet että lapsesi reagoivat siihen että muutat pois? Oletko kysynyt vanhemmalta lapseltasi, onko aiheesta puhuttu?
Uskon että kaikki sujuu hyvin kun kerran eroatte sovussa.
Voimia uuteen elämäntilanteeseen!
Ap, olet todellapohtinut asiaa, mutta oletko miettinyt asiaa riittävästi lastesi kannalta? 1-v. ei ymmärrä, että isä voisi olla hänelle parempi huoltaja, kun hänellä on säännöllisemmät elämäntavat tai isompi asunto. Jos isä on läheisempi ja lapsen pääasiallinen huoltaja jo nyt, tilanne on toinen.
Jos olet ollut 1-vuotiaan pääasiallinen huoltaja, hän voi kokea poismuuttosi hylkäämisenä. Miten aiot tehdä tämän niin, että siitä ei ole haittaa lapsen psyykkiselle kehitykselle? Taaperolla on vielä monia tärkeitä kehitysvaiheita edessä ja meneilläänkin. Tällaiset isot asiat kuin vanhempien ero, voivat vaikuttaa niihin arvaamattomilla tavoilla.
Olen samaa mieltä kuin monet tässä ketjussa, alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien ei pitäisi erota (ellei todella ole väkivaltaa tms.). Olen itse pohtinut asiaa ja päättänyt sinnitellä vielä vuoden ja katsoa sitten asiaa uudestaan.
Tuosta elämän epäsäännöllisyydestä vielä vähän. Itse en ole rytmiltäni kellontarkka. Mutta stressasin itseäni ajattelulla, että asiat pitää tehdä tiettyyn aikaan ja tietyllä tavalla. Mutta meidän poikapa on samalla tavalla epärytminen kuin äitinsä. Vauvana nukkui kun nukutti kelloon katsomatta. Ja rutiineihin hän kyllästyy. Toki tietyt raamit pitää olla, mutta esim. unilauluja pitää aika ajoin vaihtaa, kun poika tiukasti ilmoittaa, että " ei tätä" .
Onko sinun lapsesi todellakin molemmat yhtä säännöllisiä rymiltään kuin isänsä?
Mupsi
AP:lle ihan ensin, että minusta ratkaisusi kuulostaa järkevältä ja hyvin harkitulta, nimenomaan lasten edun kannalta ja sitä kunnioittaen, että isä on ollut paljon läsnä lasten elämässä.
En itsekään ole kotiäitityyppiä, mikä ei suinkaan tarkoita etten rakastaisi ja hoitaisi lastani hyvin kotona ollessani tai että haluaisin " palauttaa hänet allergian takia" . (Todella loukkaavasti ilmaistu, muuten. Eivät ne allergiasta kärsivät koiraperheetkään eläimistä vapaaehtoisesti luovu!)
Kyse on yksinkertaisesti sitä, että minulle on tärkeää saada välillä omaa aikaa työn ja tutkimukseni parissa, ja tätä varten minusta on ihanaa, että lapsellani on toinenkin vanhempi, joka ottaa oman vastuunsa ja tekee oman osansa lapsenhoitotyöstä. Lapsemme aloitti päiväkodissa nelipäiväistä viikkoa ja 6h/pvä 1,5-vuotiaana, ja olen nyt paljon harmonisempi henkilö, kun saan satsata työhöni vähintään sen 6h päivässä (ja jaksan olla lapselle ihan eri tavalla läsnä iltaisin ja vapaapäivinä ja viikonloppuina).
Niinkö täällä ajatellaan, että kaikki ne, jotka eivät hoida lapsiaan kotona vähintään kolmevuotiaiksi (tai ole taloudellisista syistä täysin pakotettuja palaamaan töihin ennen sitä), haluavat palauttaa heidät allergian takia?
Minulla olisi näille " kyllä lapsi tarvitsee äidin syliä jatkossakin" -ihmisille vieno kysymys: mikä ero (ihan vauva-ajan jälkeen) on äidin ja isän sylillä? Jos nyt lähdetään siitä oletuksesta, ettei molempia voi olla koko ajan saatavilla.. Sen ymmärrän, että jos toinen on ollut lapselle aivan ensisijainen ja paljon läheisempi, hänen häviämisensä voi olla lapselle pahempi kuin jos se vähän etäisempi katoaa, mutta ap:n tilanteessa käsittääkseni asia ei ollut näin..? Ja kyllähän myös viikko/viikko-systeemissä tai viikonloppuetävanhemmuuden tapauksessa tämä läheisempi vanhempi " katoaa" välillä, kun lapsi lähtee etän luokse.. Where' s the big difference?
Onko tässä ap:n tilanteessa mielestänne kauheaa nimenomaan se, että äidin syli on saatavilla viikon ja isän syli kaksi viikkoa kolmen viikon syklistä? Siis että isän syli olisi enemmän saatavilla kuin äidin? Ja mikä tässä ajatuksessa on niin kauheaa? Miksi se äidin syli on niin paljon arvokkaampi kuin isän? Siis ihan tosissani tätä kysyn, kun en ymmärrä.
AP on hankalassa tilanteessa, kun ero on edessä, ja osoittaa suurta sydäntä ajatella asiaa ensisijaisesti lasten kannalta eikä oman särkyvän sydämen (sillä en hetkeäkään usko, ettei ap:n sydän särkyisi joka kerta kun lapset heiluttavat ovella hei hei..).
on mieltä,
zel
...ero tulisi ja muuttaisit ainoastaan 10 kilometrin päähän ja välit miehen kanssa lapsiin liittyvissä kysymyksissä olisivat kunnossa, voisiko kuitenkin olla mahdollista, että molemmat olisivat hyvin aktiivisesti läsnä pienten arjessa? Tiedän eropareja, jotka ovat pystyneet luovimaan tapaamiset hyvin joustaviksi ja tiheiksi (juuri lyhyen asuinvälimatkan vuoksi), vaikkakin lapset virallisesti asuvat ja elävät toisella osapuolella.
Mielestäni isä voi olla aivan yhtä hyvin " päähuoltaja" kuin äitikin, mutta olennaista on arkisen ja turvallisen kontaktin jatkuminen kummankin kanssa. Kaksi viikkoa erillään noin pienistä lapsista kuulostaa melko pitkältä ajalta. Miten voisivat onnistua tapaamiset esim. vapaapäivinäsi?
Voimia raskaaseen tilanteeseen kaikille osapuolille!
kaipasit niin tässäpä lisää.
koko ketjua en jaksanut kahlata läpi.
Jokainen pienten lasten isä/äiti joutuu varmasti käymään läpi jonkiinlaisen luopumiskriisin itsensätoteuttamistarpeiden suhteen.Mielestäni kypsään vanhemmuuteen kuuluu ensisijaisesti lapsen eden toteuttaminen. Se vaatii uhrauksia, luopumidsta, henkistä kasvua vanhemmuuteen. Mielestäni tällaiset asiat eivät voi olla avioeron syynä. En ainakaan itse pystyisi lapsilleni perustelemaan eroa itsekkäillä syillä.
jos parisuhde ja perhe-elämä ovat aihuttaneet lapsille huonon kasvuympäristön, siinä tapauksessa varmasti parempi on erota.
Mikä sitten on sopiva aika tehdä päätös erosta? onko suhde ollut karikolla jo ennenlasten tuloa?jos ei, siinä tapauksessa itse antaisin ajan kulua ja katsoisin mihin suuntaan parisuhde menee. toki, jos työtä suhteen korjaamiseksi on tosissaan yritetty pitkään tuloksetta, ero on varmasti lapsillekin parempi kuin eripurainen koti.
Minä olen samoilla linjoilla kuin Mammammaa ja Xav ainakin...
Kun itse joka päivä mietin, kuinka ihanaa on seurata oman lapsen kehitystä ja ihan vain arkista olemista, niin säälin jo niitäkin, keillä siihen ei ole mahdollisuutta niin paljoa, töissä olemisen vuoksi, saatikka muuten.
Hyvä pointti olivat nuo hormonivaikutukset ja muutenkin vaativa elämänvaihe, ehkä niiden vaikutusta tähän tilanteeseen kannattaa todella miettiä.
Itselläni ainakin on välillä ollut kausia, jolloin olen tosi tympääntynyt omaan mieheeni (ja haudon mielessäni eroa 20v kuluttua, hih), mutta viikkojen ja viimeistään kuukausien kuluessa saattaa tilanne olla taas päinvastainen: jutut synkkaavat hyvin ja meillä on tosi hauskaa ja toinen kiinnostaa taas kuin alussa... Varsinkin itkuisen,allergisen ja huonosti nukkuvan vauvan vauva-aika söi minua, miestä ja erityisesti parisuhdetta. Miehen työn vuoksi hoidin lasta lähes yksin -useinkin.
Mutta kehnoimpinakin aikoina ajattelin, että vaikkei rakkaus nyt niin kukoista, niin minähän pysyn tässä suhteessa, koska haluan lapseni (ja kenties tulevienkin) saavan asua perheessä, jossa hänellä on äiti JA isä lähellä. Kuitenkin tiettyä turvaa tuo, että kotona on kaksi vanhempaa. Sen huomasi itse hyvin konkreettisesti, kun nuorena menetin toisen vanhemman. Kuolemasta aiheutuneen surun lisäksi se ihan konkreettinen tyhjyys, mikä kotiin tuli kun toinen vanhemmista oli poissa, oli raastavaa. En ikinä toivoisi lapseni/lapsieni sellaista joutuvan kokemaan, en tietenkään kuoleman, mutten myöskään eron kautta...
Noin pienet lapset eivät voi ymmärtää syitäsi ja todennäköisesti näitä asioita miettivät itseänsä syyllistäenkin lopun ikäänsä.
Eikö se jo tuo ihmiselle vapautta ja omaa tilaa, kun kerran käy töissä ja ilmeisesti miehesi hoitaa lapsia että pääset harrastamaan ja vaikka matkustamaankin. Muutamassa vuodessahan lapset jo sentään vähän paremmin pärjäisivät vain yhden vanhemman kanssa. 1.5 v on kamalan pieni.
Entä jos tekisit sellaisen irtioton, että lähtisit vaikka ystäväsi kanssa matkalle pariksi viikoksi tai jotain. Ehkä pidempi olo pois kotoa saisi korostumaan ikävän lapsia kohtaan, ja arvostaisit miestäsikin enemmän.
Näistä kommenteista varmaan joku, joka pitää ihmisen henkilökohtaista vapautta tärkeimpänä asiana maailmassa, kivahtaa jotakin, mutta ehkä tällaiset " eroon kannustamattomat" kommentit tekevät terää tällaiselle keskustelulle.
KOROSTAN vielä, että sellaisessa suhteessa, jossa olisi mukana viina,huumeet,pettäminen, väkivalta tms, en pysyttelisi mistään hinnasta, mutta tässä tapauksessahan nyt ei ollutkaan sellaisesta kyse.
Ps: Minun tapaani ajatella vaikuttavat pitkä sinkkuaika, jolloin kohtasin enemmän kuin tarpeeksi niitä komeita ja meneviä ja menestyviä pintaliitouroita kaupungin menomestoissa. Monet seurustelut osoittivat sen, kuinka vähän niitä hyviä ja luotettavia perheen isä-tyyppejä on edes olemassa ja heidän arvostuksensa siis nousi (ja ylhäällä pysyy). Samoin se, että olen saanut paljon matkustaa, harrastaa jne jne ennen lapsia, ovat hyvin osoittaneet minulle sen, miten trhia asioita nekin oman lapsen rinnalla ovat! Myös työni, jossa ne oikeat elämänarvot todella tulivat esiin, on toki vaikuttanut (onneksi) paljon.
Lapset ensin, sitä omaa aikaa riittää kun lapset ovat onnellisesti maailmalla. Silloin voi vaikka hypätä liftarin kyytiin ja matkustaa vuosiksi Tiibetin viidakkoihin, kukaan ei silloin enää perään itke, vaikka kaipaisikin ;)
Kaikkein äitien ei tarvitse seurata lapsensa kasvua 24h/vrk ollakseen siltikin onnellisia ja tasapainoisia äitejä. en todellakaan käy sydänsärkyneenä töissä ja voivottele mistä kaikesta luovuudesta ja oppimisesta jään paitsi mitä poikani tekee tarhassa päiväsaikaan.
sinkkuus, matkustelu, DINK, juhliminen, etc elämäntyylit ennen lapsen saantia ja niiden jälkeen " oikeiden" elämänarvojen löytäminen ei mielestäni tyrmää tasapainoista elämää lapsiperheessä, niin että äidin pitäisi olla vain äiti siihen asti kunnes " poikaset lentää pesästä" koskas ne teidän poikaset lentää? 15`? 17v? 20? 28v? 34v? Aika raju suunnitelma pistää elämä hyllylle 20 vuodeksi... inhottavaa sitten jos on laittanut 20 vuotta lapset ensisijalle ja sitten ei saakkaan toteutettua niitä kauan himoittuja suunnitelmia syystä tai toisesta, niinkuin kaikki tiedämme, elämä voi heittää kierteisen ja kääntää kaiken päälaelleen - sinusta ja elämänarvoistasi huolimatta.
Sitten voi liittyä paikalliseen " tein kaikkeni lasten eteen 20 vuotta ja tämäkö nyt sitten on se palkkio- katkeraa tilitystä keski-ikäisten naisten suusta joiden unelmat eivät toteudukkaan" - kerhoon ....
Mielestäni oman elämän hyllylle laittaminen kasaa aina kohtuuttomia odotuksia läheisten ihmisten harteille, tavallaan siirtään onnellisuuden määritelmän ja lähteen toisiin ihmisiin. Siksi sitä on aika vaikea hyväksyä. Minä en ainakaan voisi olla tälläisen ihmisen kanssa suhteessa, joka hylkää itsensä ja " uhraa" oman polkunsa toisten ihmisten eteen. Lopussa aina joku toinen maksaa, joku toinen saa syyt niskoilleen, joku toinen joutuu kannattelemaan. Mies, lapset .... ne joiden kautta elää ja joiden ehdoilla elää elämää, eikä itse käy läpi oman elämän kehitystä omien taitojen, luonteen, tietojen mukaan.
Mielestäni ihmiselämän kaarella on kaikella aikansa ja paikkansa, ja tottakai kun elää yhteiskunnassa, suhteessa, perheessä, eikä erakkona vuorilla, täytyy tehdä kompromisseja, mutta enpä montaa perhettä, joissa jonkun kehityksen kaari on pistetty kaappiin 20 vuodeksi ja kaikki ovat onnellisia ja hyvin voivia ever after, ole tavannut.
Mitäs sitten kun oma tyttäresi pähkäilee näiden asioiden kanssa, aiotko neuvoa häntä laittamaan lapset etusijalle, vaikka näet ja tunnet hänen elämänsä siitä särkyvän, oman arvontunnon kuihtuvan, oman polun katoavan ja motivaation ja elämänilon hiipuvan?
Kirjoittelin jo aiemmin parin tuttavaperheen eroista. Heiltä tuntuivat puuttuvan nuo ns. oikeutetut syyt erota (alkoholi, väkivalta, pettäminen tms.) Silti erot tulivat ja nyt lapsia hoidetaan yhteishuoltajuudessa. Nuorin lapsista oli eron tullessa juuri 1.5 ja hänkin on ollut erossa äidistään ainakin kerran juuri tuon 2 viikkoa ja isästään välllä montakin viikkoa. (syitä en viitsi kertoa, koska en nyt kirjoita omista asioistani ja joku saattaisi vielä kyseisen perheen jopa tunnistaa)Vielä on vaikea sanoa miten suuret traumat lapselle on tästä jäänyt, mutta vielä ainakin vaikuttaa ihan normaalilta taaperolta.
Sitten tällä hetkellä menossa olevaan tilanteeseen toisessa tuttavaperheessä: perheen isä on löytänyt toisen naisen ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta tämän kanssa. Äiti ei kuitenkaaan halua erota missään nimessä vaan mm. soittelee tuolle toiselle naiselle ja yrittää saada suhteen päättymään kaikin keinoin. Ja tilanne on jatkunut niin pitkään, että jotenkin toivoisin jonkinlaista päätöstä tilanteelle, ei tuollainenkaan perhe-elämä voi olla lapsille hyväksi!
Eli mitä tässä yritin monimutkaisesti sanoa on se, että se mikä ulkopuolisten mielestä olisi oikea ratkaisu ei välttämättä ole se, mihin kyseinen ihminen itse päätyy.
Olen myös sitä mietä, että jos ap olisi vain väsynyt perhe-elämään
( eräs tuttuni totesi kerran heikkona hetkenä, että voisi erota pelkästään siitä syystä, että saisi nukkua edes joka toinen viikonloppu..) niin aikalisä voisi auttaa. Jos taas syyt ovat jossain syvemmällä niin ero kannattaa tehdä mahdollisimman hyvässä hengessä ja tietenkin hoitaa lapsia yhteisesti ja vuorotellen mahdollisimman paljon.
Lontoomami:
" sinkkuus, matkustelu, DINK, juhliminen, etc elämäntyylit ennen lapsen saantia ja niiden jälkeen " oikeiden" elämänarvojen löytäminen ei mielestäni tyrmää tasapainoista elämää lapsiperheessä, niin että äidin pitäisi olla vain äiti siihen asti kunnes " poikaset lentää pesästä" koskas ne teidän poikaset lentää? 15`? 17v? 20? 28v? 34v? Aika raju suunnitelma pistää elämä hyllylle 20 vuodeksi... inhottavaa sitten jos on laittanut 20 vuotta lapset ensisijalle ja sitten ei saakkaan toteutettua niitä kauan himoittuja suunnitelmia syystä tai toisesta, niinkuin kaikki tiedämme, elämä voi heittää kierteisen ja kääntää kaiken päälaelleen - sinusta ja elämänarvoistasi huolimatta.
Sitten voi liittyä paikalliseen " tein kaikkeni lasten eteen 20 vuotta ja tämäkö nyt sitten on se palkkio- katkeraa tilitystä keski-ikäisten naisten suusta joiden unelmat eivät toteudukkaan" - kerhoon ....
Mielestäni oman elämän hyllylle laittaminen kasaa aina kohtuuttomia odotuksia läheisten ihmisten harteille, tavallaan siirtään onnellisuuden määritelmän ja lähteen toisiin ihmisiin. Siksi sitä on aika vaikea hyväksyä. Minä en ainakaan voisi olla tälläisen ihmisen kanssa suhteessa, joka hylkää itsensä ja " uhraa" oman polkunsa toisten ihmisten eteen. Lopussa aina joku toinen maksaa, joku toinen saa syyt niskoilleen, joku toinen joutuu kannattelemaan."
Ehkä en oikein ymmärtänyt tätä Lontoonmamin purkausta uhrautumisesta. Jos hänen mielestään lasten kanssa oleminen on uhrautumista niin silloinhan siitä ei kai kovinkaan paljon pidä.? Itse en koe lapseni kanssa olemista, kehityksen seuraamista ja arjen suunnittelua hänen ehdoillaan uhrautumisena tai oman elämän hyllylle laittamisena. Silloin se sitä olisi jos KAIPAISIN jotain aivan muuta eli onneksi minulla ei ole näitä " kauan himoittuja suunnitelmia" joita äitinä ei voisi toteuttaa. Lapsi ja perhe oli se mitä tilasin ja halusin! Ei omaa elämää laiteta hyllylle, päinvastoin se sai aivan uuden, ihanan tarkoituksen ja sisällön. Olen aivan varma, että 20 v poikani ei tule minulle äitinä olemisesta mitalia antamaan enkä sitä odotakaan. Mielestäni elämä vain on todella upeaa äitinä ja vaimona ja kerrankin minulla ei ole mitään tarvetta suorittaa, näyttää, kokea ja toteuttaa vaan arkikin on ihanaa sellaisena kuin se on.
Tietysti jos tuntee ettei ole vielä ehtinyt tehdä ja kokea kaikkea mitä olisi halunnut ja nyt ei lapsen tultua voi itseään toteuttaa niin ok, silloin voi olla, että lapsen hoito tuntuu (valitettavasti) uhrautumiselta. Tätä voisi tietysti miettiä ennen kuin lapsia alkaa hankkimaan.
Ehkä en oikein ymmärtänyt tätä Lontoonmamin purkausta uhrautumisesta. Jos hänen mielestään lasten kanssa oleminen on uhrautumista niin silloinhan siitä ei kai kovinkaan paljon pidä.? Itse en koe lapseni kanssa olemista, kehityksen seuraamista ja arjen suunnittelua hänen ehdoillaan uhrautumisena tai oman elämän hyllylle laittamisena. Silloin se sitä olisi jos KAIPAISIN jotain aivan muuta eli onneksi minulla ei ole näitä " kauan himoittuja suunnitelmia" joita äitinä ei voisi toteuttaa. Lapsi ja perhe oli se mitä tilasin ja halusin! Ei omaa elämää laiteta hyllylle, päinvastoin se sai aivan uuden, ihanan tarkoituksen ja sisällön. Olen aivan varma, että 20 v poikani ei tule minulle äitinä olemisesta mitalia antamaan enkä sitä odotakaan. Mielestäni elämä vain on todella upeaa äitinä ja vaimona ja kerrankin minulla ei ole mitään tarvetta suorittaa, näyttää, kokea ja toteuttaa vaan arkikin on ihanaa sellaisena kuin se on.
Tietysti jos tuntee ettei ole vielä ehtinyt tehdä ja kokea kaikkea mitä olisi halunnut ja nyt ei lapsen tultua voi itseään toteuttaa niin ok, silloin voi olla, että lapsen hoito tuntuu (valitettavasti) uhrautumiselta. Tätä voisi tietysti miettiä ennen kuin lapsia alkaa hankkimaan.
Elämän laittaminen hyllylle on kieltämättä melko voimakas ilmaus, mutta sinänsä kyllä ymmärrän Lontoomamin ajatuksen. Ja siis nimenomaan sitä kautta, ettei lapsi/lapset ole minusta este sille, mitä joskus kutsutaan " itsensä toteuttamiseksi" , mutta mitä ennemmin ehkä sanoisin omaksi ajaksi tai äitiyden ulkopuoliseksi identiteetiksi.
Minusta äitiyden ja oman ajan ei tarvitse olla missään ratkaisemattomassa ristiriidassa keskenään. Toki lapsen syntymä muuttaa elämän täysin, en minä sitä kiellä, ja sen jälkeen asiat tapahtuvat eri rytmissä ja eri lähtökohdista. Mutta kyllä minä koen, että olen voinut itselleni tärkeistä asioista säilyttää suuren osan myös lapsen synnyttyä. Työni lisäksi, jota rakastan, olen mm. poliittisesti aktiivinen, harrastan yhdistystoimintaa ja kirjallisuutta, tapaan ystäviä joskus jopa ilman lasta, jne. Tämän mahdollistavat lapsen muut vanhemmat ja suomalainen päiväkotijärjestelmä. Vastaavasti minä annan muille vanhemmille mahdollisuuden toteuttaa vanhemmuuden ulkopuolista identiteettiään. Nämä ovat aikataulukysymyksiä, ja kaikesta tästä huolimatta minulle ja lapselle jää myös runsaasti yhteistä aikaa.
Jollekin se sopii, että seuraavat 20 vuotta identiteetti on lähinnä " äiti" , ja hyvä niin! Minulle se ei sovi. Koen toki olevani merkittävissä määrin " äiti" ja lapsi/lapset ovat elämäni tärkein asia, mutta sen lisäksi olen myös paljon muuta. Enkä koe tämän takia toteuttavani tätä " äiti" -puolta mitenkään erityisen huonosti.
Nyt täytyy mennä, se elämän tärkein asia on herännyt! :)
Kivan asiallinen ketju näinkin arasta asiasta. :) Hyviä kommentteja on vaikka kuinka paljon ja monenlaista pohdittavaa ap saanutkin, hienoa! Itse olen pian 11kk ikäisen pojan äiti ja kieltämättä aika kiinni lapsessani, itse en edes halua ajatella, että joutuisin eroon lapsestani viikoksi. Mutta, jos itse joutuisin niin järkyttävän tilanteen eteen, kuin ero, en tietenkään voisi riistää lasten oikeutta isäänsä vaan yrittäisin päästä lasten kannalta mahdollisimman sopuisaan ratkaisuun, niin että saisivat säilyttää molemmat vanhempansa. Niin kuin tekin pyritte tekemään.
Itse jäin monen muun tapaan miettimään sitä, että teillä tosiaan on pienet lapset, voisiko sinulla olla synnytyksen jälkeistä masennusta? Olet toki terapiassakin käynyt, mutta silti kirjoituksesi saivat minut miettimään asiaa kuitenkin. Itsekin yrittäisin, yrittäisin ja yrittäisin vielä taistella parisuhteen puolesta. Muistan hyvin kaverini vuoden takaiset tuskastelut siitä, kuinka " elämä on yhtä helvettiä eikä ole parisuhdettakaan" , heillä myös kaksi lasta pienellä ikäerolla. Nyt tilanne tasoittunut huomattavasti eikä enää vastaavia kommentteja kuulu. Jos kuitenkin tunnet olevasi " täysissä sielun ja ruumiin voimissa" , niin silloin tekemäsi ratkaisu varmasti on hyvä kaikille. Kyllähän pieni on kovin kiinni kummassakin vanhemmassaan, mutta kun lähellä on luotettava ja turvallinen aikuinen, ei siitä lapsikaan kärsi. Miksei se lähivanhempi voisi olla isäkin yhtä hyvin kuin äiti? Kysehän ei missään tapauksessa ollut siitä ettetkö olisi lastesi elämässä vahvasti läsnä, mutta asuisit heistä erillään.
Olen läheltä seurannut tuttujen pienten lasten vanhempien oikeusprosessia lasten huoltajuudesta. Lyhyesti sanottuna äiti haluaa isän tapaavan lapsiaan vain joka toinen viikonloppu, isä taas haluaa olla lähivanhempi kuten äitikin. Loputon prosessi tuntuu tämä olevan ja haitaksi lapsille ehdottomasti. :( Lapset jo sen verran isoja, että osaavat itsekin ilmaista haluavansa olla molempien luona yhtä paljon, mutta niin pieniä ettei oikeus tätä ota huomioon. Isä olisi halukas sovittelemaan, äiti ei. Tätä prosessia seuranneena en voi kuin ihmetellä mikä meistä äideistä tekee automaattisesti " lapsen omistajia" , isät ei todellakaan ole lähelläkään samalla viivalla edes oikeudessa, vaikka kuinka kunnollisia ja tunnollisia olisivatkin.
Joku kysyi jotakin liittyen lapsen isän osallistumisesta lapsen elämään. Meillä mies on pitänyt isyysvapaat, isäkuukauden ja jää kohta hoitovapaalle. Itse olen tehnyt keikkatöitä sinä aikana, kun isä on ollut kotona. On ollut virkistävää kaikille ja en huonoimpanakaan päivänä voisi väittää etteikö mieheni olisi lapselleni ihan yhtä hyvä vanhempi kuin minäkin. Erilainen kyllä, muttei missään tapauksessa huonompi.
-Terppari
joku tuossa mainitsi että isä ei voi korvata äitiä ja perusteli sen sillä että tietää kolmen lapsen äitinä. minä sanoisin ihan päinvastaista- isä voi olla ihan yhtä tärkeä kuin äiti tai jopa lasten ensisijainen huoltaja. tämän sanon 3 lapsen äitinä (sellaisena jonka mies on hoitanut etupäässä lapset pitkien vuodelepojen takia).
tottakai lapselle olisi ihan teellista jos olisi onnellinen perhe ja kaikki koossa. mutta nyt näin ei ole. on AIVAN sama kumpi vanhempi on se lähivanhempi. (Oma veljeni muuten onnistui kasvattamaan 2 taysipainoista lasta ollessaan lähivanhempi) Se riippuu ihan perheestä millaisin kemioin sitä mennään.
Minusta on ihan turha käydä mammojen ap:n kimppuun tyyliin " mitäs teit lapsia ja minä en voisi olla ikinä erossa lapsistani" . Ei tuosta jossittelusta ole mitään iloa kenellekään eikä myöskään siitä että jollain mammalla on sellainen subjeektiivinen tuntemus ettei voi olla erossa lapsista. Tai oman kruunun kiillotus.
minusta ap on hyvä äiti kun miettii lasten kannalta missä näiden olisi paras olla. ideaalia olisi olla perhe kasassa mutta jos ei niin voi olla niin sitten jompi kumpihan niitä lapsia etupäässä hoitaa.
eihän tässä nyt hyvä haloo sentään ole oikeasti kysymys mistään huonosta äidistä, joka pahoinpitelee lapsiaa, on välinpitämätön tai ihan oikeasti huono. moraaliselle närkästykselle on paljon parempiakin kohteita kun kriisissä oleva ap.
Piti vielä lisätä ap:lle, että käy esim. www.eroperhe.net -sivuilla. Siellä saat vertaistukea tilanteeseesi ihmisiltä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa kuin sinäkin. Niiden, jotka eivät ole vastaavaa tilannetta joutuneet kokemaan, on vaikea eläytyä asemaasi. On niin helppo sanoa, että " minä en ainakaan koskaan" ... ennen kuin on oikeasti itse siinä tilanteessa
Toisaalta pitäisi kysyä, että miksi suurin osa lapsista jää äidilleen eron yhteydessä? Siksi, että se kuitenkin jollain tapaa on se " luontevin" vaihtoehto. Älkää kysykö miksi se on luontevin, mutta niin se vain monien mielestä on.
Ei, meidän perheen isi ei missään nimessä haluaisi luopua arjestaan lasten kanssa ja osallistuu lasten elämään jatkuvasti todella paljon. Erittäin vaikeaa olisi hänelle asua erillään lapsista ja lapsien erillään hänestä. Mutta jos kaksi aikuista päättää erota niin yleensä lapset jäävät jommankumman luo pääsääntöisesti asumaan ja jompikumpi joutuu siitä arjesta luopumaan.
Järkevämpää mielestäni on sopia tämä asia sovussa eikä tapella enää siitäkin.
On vaan todella harmi, että niin monet pienten lasten vanhemmat eroaa. Lapset tarvitsevat niin äitiä kuin isääkin, perhettä. Kyllä nämä erot eniten lapsiin koskee.