Ei hyvä äiti?

et varmaan ole aivan tyypillinen äiti. Mulle tuli aika paha olo kun luin kirjoituksiasi teidän tilanteesta kun ajattelin lapsianne. Jotenkin minulle on vain täysin vieras ja todella tuskainen ajatus, että itse luopuisin lapsestani vapaaehtoisesti ja siis oikeudesta asua hänen kanssaan. Joten kysymykseesi hyvyydestä olen väärä ihminen vastaamaan halusin vain tuoda oman mielipiteeni esille.

Moni on kysynyt ap:lta mitä hän vastaa lapsilleen myöhemmin kysymyksiin siitä miksi äiti lähti, niin luulen näiden kirjoitusten perusteella, että ehkä se ei ole ap:lle kovin suuri murhe jos ei tällä hetkellä ole suurempi murhe se lasten suuri ikävä jota he varmasti koko ajan tulevat tuntemaan silloin kun eivät äitiään saa nähdä.

No meitä on niin monenlaisia ja luulen, että jos ap on kykenevä lapsensa isälleen noin vapaaehtoisesti jättämään (siis mielestäni kevein perustein) niin silloin on lapsille ehkä parempikin että heistä huolehtii isä.

T. Entinen " bilehileuraohjusrakastanvapauttajavaarallisiatilanteita"

Ihmetellessäni ap:n saamaa negatiivista palautetta, en tarkoittanut, etteikö saisi kertoa omaa päinvastaista mielipidettään ja että pitäisi paijata ap:n päätä. Nimenomaan tarkoitin, että yllätyin, että vielä nykyäänkin monet ajattelevat asiasta näin. Siis että äiti on huono äiti, jos jättää lapset isälle jne.



Nojuu, se siitä. Mutta minäkään en ymmärrä, miksi niin usein aliarvioidaan isän ikävää lapsiaan kohtaan tai lasten ikävää isää kohtaan? Tai miksi ylistetään koti-isiä, mutta kotiäitejä ei? Miksi äitiys on jotenkin hirveästi paljon suurempaa kuin isyys? Ja sitten taas äitiys on joku itsestäänselvyys, mutta isäksi kasvaminen suuremman luokan prosessi, joka ei vaan kaikilta miehiltä onnistu? Ja niin edelleen.



Jaksamista ap:lle edelleen! Ei varmasti ole helppoa.

ei minusta ole mitenkään outoa. Itse olen uraäiti ja en todellakaan mikään pullantuoksuinen kotiäitityyppi, joten voisin hyvin kuvitella, että isä osaisi hoitaa lapsia jopa paremmin kuin minä. Ihmeellisiä kuvitelmia vieläkin elää äitimyytistä!

MUTTA: Itse kyllä vielä tekisin yhden ajatuskierroksen lisää kahden noin pienen lapsen vanhempina. Hyvänen aika, raskauksia monta lyhyessä ajassa -varmasti jo ihan omat hormonitkin ovat vielä sekaisin kaikesta. Öitä valvotaan ja lasten kanssa on tiukkaa. Ei ole ihme, ettei ehdi parisuhdetta hoitaa.

Ottakaa aikalisä. Ei sen parisuhteen voi/pidä aina ollakaan yhtä ruusuista kuin alun perin ajattelit. Mitä jos katsoisit tilannetta vuoden päästä? Liitto vain hyllylle sinne saakka. Jos on yhtä kurjaa silloinkin vielä, erotkaa sitten.

Jäin vain miettimään että kyllä me naiset olemme vaan erotilanteissa " vahvoilla" ja miehet aivan alakynnessä. Pääasialliseksi huoltajaksi jää todellakin melkein aina äiti, nainen. Erossa nainen saa kyllä ihan varmasti lapset, jos haluaa, ellei ole juoppo tai muuta jotain tosi kummallista.

Näin käy vaikka mies rakastaakin ihan yhtä paljon lasta, ja vaikka oisi ollut hoivaavampikin vanhempi. Erossa lapsi joutuu aina luopumaan toisesta vanhemmasta arjessa, se on tosi surullista. Ja toinen vanhempi joutuu luopumaan arkivanhemmuudesta ja melkeimpä aina se on mies. Voi mies raukkoja, ei voi muuta sanoa kuin että tässä asiassa miesparat on todellakin alakynnessä.

Luin tätä pitkää ketjua ja koko ajan ihmettelin, missä viipyy tietynlainen näkökanta. Emmakaisa otti sen esille juuri lähes samoin sanoin kuin itse olisin ottanut - hyvä kirjoitus!



Itse olen niinikään sitä mieltä, että jos ero pariskunnalle tulee, on aivan ok, jos isä ottaa arjesta enemmän vastuuta. Pääasia kuitenkin on, että lapsista huolehditaan ja isä on siinä aivan yhtä hyvä kuin äitikin.



Mutta tosiaan Aniksen tilanne muuten tuntuu hiukan vieraalta. Itselläni on lähes samanikäiset lapset (3v ja 1v). Olen toistaiseksi vielä kotona, mutta jonkun mittapuun mukaan minua voisi pitää uraäitinä enkä ole unohtanut muuta elämääni lasten tultua perheeseemme. Mutta pelkkä ajatus tuntuu absurdilta, että ottaisin hatkat tässä tilanteessa - vaikka kuinka on raskasta sekä lasten että miehen kanssa. Tottakai, jos rakastuisin palavasti toiseen (rakkaus sumentaisi järjen), mies hakkaisi tai joisi liikaa tms., voisin toki harkita, mutta muuten en. En luultavasti edes silloin, jos mies jäisi kiinni uskottomuudesta. Tänhetkinen tilanne on sen verran hektinen, että on aivan turha ajatella, että voisi viettää itsekästä elämää tai panostaa paljoa parisuhteeseen. Myönnän, on tämä vaativuus minutkin yllättänyt, mutta pintani pidän - sen olen velkaa noille lapsilleni, kun niitä olen halunnut.



Yksi eronnut ystäväni (hänellä myös pieniä lapsia) totesi tässä taannoin, että alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien pitäisi tehdä " herrasmiessopimus" eli pysyttäisiin yhdessä no matter what. Pienet lapset pistävät parisuhteen niin kovaan myllerrykseen, että parisuhde on tänä aikana kovimmilla kuin koskaan. Näin on muistaakseni lukenut jossain ihan faktanakin.



Nyt toivon, että et ota Anis tästä kirjoituksestani nokkiisi. On todella upeaa, että olette käyneet terapiassa ja tehneet paljon parisuhteenne pelastamiseksi. Koska emme tiedä kaikkia yksityiskohtia teidän suhteestanne, on tietysti turha arvostella - kirjoituksesi takaa voi löytyä ihan oikeita ja vakaviakin syitä eroon. Mutta lupaathan, että et häivy liian heppoisin perustein! Emmakaisan tapaan pyydän sinua vielä pysähtymään ja sinnittelemään hetken. Tilanne kuulemma lasten kanssa helpottaa (näin nuo viisaammat ja vanhemmat sanovat) ja parisuhteellekin tulee taas aikaa. Kuulemma hyvin pian liiankin kanssa, kun lapset häipyvät aina kavereiden kanssa leikkimään. Nyt kun olet aloittanut työt ja saanut omaa aikaa sen kautta, tilanne perheessänne muuttuu. Anna sen vaikuttaa. Jos vielä vuoden päästä tuntuu, ettei ole yhtään helpottanut, sitten voit tehdä isoja ratkaisuja. Ja tosiaan, huonona äitinä sinua ei ole mitään syytä pitää tuon teidän asumisratkaisun takia. Minusta siinä on jo noiden työaikojen takia hyvät perustelut.



Toivon sinulle voimia, päätät mitä tahansa. Muista kuitenkin, että uusperhekuviot ovat aina pykälää haasteellisemmat. Tottakai ne voivat toimia loistavastikin, mutta ainakin mitä omassa lähipiirissäni olen nähnyt, ne vaativat järjestelyineen vanhemmilta aina ylimääräisiä voimia.



Tsemppiä!



t. Jogu

Olette 2,5 vuoden sisällä saaneet kaksi lasta. Olette kokeneet siis varsin suuria elämän mullistuksia ja elätte pienten lasten vanhempina aikaa, jolloin todella paljon kysytään voimia lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen. Mielestäni tuossa elämänvaiheessa ei kannata tehdä mitään suuria ratkaisuja elämänsä suhteen. Ei, vaikka olisittekin käyneet terapiassakin ja syvällisesti miettineet asioitanne. Vuoden tai parin vuoden päästä elämäntilanne - ja oma puoliso - voi näyttää aivan toiselta! Sanot, että teillä " miehen kanssa on pitkään mennyt huonosti..." Tuskinpa sentään kovinkaan pitkään, kun vielä vajaat pari vuotta sitten olette halunneet toisenkin lapsen perheeseenne tehdä. Kuten Emmakaisa tuossa edellä järkevästi kirjoitti, pistäkää nyt vaan liittonne joksikin aikaa " hyllylle" . Älkää vaatiko sillä saralla itseltänne juuri nyt mitään, keskittykää lapsiinne ja asioihin, jotka antavat voimia ja tuovat iloa elämään. Joku viisas joskus sanoi, ettei vanhempien koskaan tulisi erota silloin, kun lapset ovat alle 3-vuotiaita, juuri edellä mainituista syistä. Kahden pienen lapsen perheessä ei vaan riitä panoksia parisuhteen hoitamiseen. Niin se vaan usein on. Antakaa nyt vaan ajan kulua ja miettikää asioita vasta sitten, kun olette nähneet elämää vähän pidemmälle perheen kanssa. Mielestäni vasta sitten olette kypsempiä tekemään oikeita ratkaisuja.



(Tämä mielipiteeni pohjautuu siihen käsitykseen, että teidän perheessänne ei ole kyse esim. väkivallasta, vuosia kestäneestä alkoholismista tai muusta ns. vakavasta ongelmasta. Sellaiset asiat ovatkin aivan oma lukunsa.)

Katve puhui asiaa! Yöllä täällä netissä taitaa roikkua juuri se onneton äitiporukka, jotka yrittävät löytää sitä omaa aikaa ja helpotusta elämäänsä vaikka yöunia vähentämällä.



Meillä parisuhde on tuolla edellä mainitulla hyllyllä kyllä aika tarkkaan. Monesti miehen kanssa touhuamme lasten mentyä nukkumaan täysin omiamme, mitä nyt joskus jääkaapilla törmäämme :-o. Mutta se on nyt tätä ja sitä ihan omaa rauhaa on vaan pakko löytää. En ainakaan itse jaksaisi tässä elämäntilanteessa, että puolisokin vielä rupeaisi esittämään vaatimuksia yhdessäololle ;-).



Sori, kun meni tämä viesti vähän kevyeksi näiden vaikeiden asioiden keskellä, mutta toivottavasti Anis saa näistä kirjoituksista irti joitain ajatuksia.

Päätös on omasi. Todella ikävä tilanne. On paha mieli lastesi puolesta. Voin kertoa, että vaikka kuinka hienosti ja hyvin osaat perustella sen miksi teidän on miehesi kanssa parempi erota ja miksi on parempi lasten jäädä miehellesi, mikään niistä perusteluista ei muuta sitä tosiasiaa, että lapsesi ovat ne johon tämä asia tulee vaikuttamaan koko heidän loppuelämänsä. Huom, todellakin koko loppuelämänsä!

Tiedän mistä puhun, itselläni on ollut " viikonloppu äiti" , kasvoin hyvässä kodissa jne. mutta tosiasia on se että aina jäi jotain puuttumaan ja suhde äitiini ei ole sellainen millainen sen tulisi olla.

Olen onnellinen, että omilla lapsillani asiat ovat toisin.

Väkisin et voi olla äiti, väkisin et voi rakastaa lapsiasi ehdoitta, pyyteettömästi, niinkuin äidin kuuluisi.

Joskus elämä vain menee näin, ei voi mitään, mutta todellakin, olisit miettinyt ennenkuin perhettä aloit perustamaan....

Kaikkea hyvää sinun perheellesi!

Siis yhdyn noihin muutamaan edelliseen. Ajattelin heti sun (ap) viestiä lukiessa samaa, että hurja elämäntilanne tehdä mitään suuria päätöksiä. Sun viesti kuulostaa lähinnä 30-kriisiltä tai synnytyksen jälkeiseltä ahdistukselta/masennukselta... siis vaikka ei kokisikaan " masentavaksi" elämäänsä, niin silti alkaa sitoutuneisuus ahdistaa (mies, lapset, avioliitto, pitkä elämänsuunnitelma vuosiksi eteenpäin) ja sitten tulee just sellanen tunne, että täytyy pyristellä vapauteen. Työn sait jo ja nyt haluat vielä avioliitonkin laittaa menemään... Mun mielestä just tällä hetkellä sä et kykene mihinkään suureen päätökseen. Siis odota vuosi tai kaksi ja katso selkeneekö pää ajan kanssa. Ne ahdistavat tunteet voivat nimittäin mennä ohitse itsestäänkin, varsinkin jos liittyvät ns. ikään/siirtymään. Vauvavuoden valvomisten ja hoitamisten jälkeen jokainen olis valmis avioeroon, vaikka kaikki olis muuten ok... se ei vaan ole se realistinen ratkaisu. Ja mun mielestä lapset kyllä tarvitsee arjessaan molempia vanhempia. Jos ei ole muuta vakavampaa vikaa, niin koittakaa ihmeessä nyt vielä olla yhdessä ja selvittäkää asianne aikuisten malliin ja vastuullisena lapsista.

Tämä aihe on mielestäni aika " tabu" vielä nykyään - äiti, joka vapaaehtoisesti jättää lapset asumaan miehen kanssa erotessaan. Tn. tulet kohtaamaan aika paljon ennakkoluuloja ja kuulemaan asenteellisia mielipiteitä ratkaisustasi - nyt ja tulevaisuudessa. Tärkeintä tietysti, että koet itse ratkaisun oikeaksi, etkä myöhemmin ala katumaan.



Mietin tässä tuntemiani äitejä, jotka ovat tehneet saman ratkaisun. Ystäväni, joka sai ensimmäisen lapsen jo lukioaikaan, jätti lapset miehelleen eron tullessa. Minun on aina ollut vaikea ymmärtää tätä, vaikka huomaan, että se ehkä oli heillä paras ratkaisu. Sitä vaan aina peilaa tilannetta siihen, mitä kuvittelisi itse tekevänsä vastaavassa tilanteessa. Ja lapset olivat kuitenkin useita vuosia vanhempia kuin sinun lapsesi.



Läheinen sukulaismies on myös kahden tytön yksinhuoltaja lasten äidin ongelmien takia. Ja näistä lapsista näen ihan selvästi, kuinka he kaipaavat äitiä tai ehkä yleisemminkin naishahmoa. Nimenomaan arkeen, äitinsä kanssa tapaavat kuitenkin säännöllisesti. Riippuu tietty miehestä, ehkä joku osaa paremmin tarjota sitä " äidillistä lämpöä" . Tämä kuulostaa hirveän roolisidonnaiselta, mutta kyllä sitä kuitenkin on tiettyjä tyttöjen/naisten juttuja.



Kauanko olet ollut töissä? Jos koit kotiäitiyden ahdistavana, olisiko tosiaan paikallaan antaa ajan kulua vähän ja miettiä sitten tilanne uudestaan. Pienten lasten kanssa tosiaan parisuhde ja omat jutut jäävät taka-alalle aikaisempaan elämään verrattuna, mutta ehkä aika helpottaa tilannetta. Tiedän yhden sellaisenkin parin, jossa äiti muutti miehen ja lapsen luota pois, mutta palasi takaisin. Eihän sekään ole mahdotonta, jos onnistutaan eroamaan lyömättä kaikkia ovia kiinni perässään.



En siis tuomitse, mutta neuvoisin minäkin maltillisuuteen ja miettimään asioita ajan kanssa. Lapsesi ovat tosiaan vielä kovin pieniä!



Taika

Luin koko ketjun uudestaan tänään ja komppaan kyllä kaikkia niitä jotka ovat ehdottaneet ap:n parisuhteen laittamista hyllylle vuodeksi - pariksi. Siis jos on AIVAN PAKKO erota niin on varmasti parempi että isä saa lapset jos äiti ei tunne voivansa ottaa heistä vastuuta. (tosin ap:n tilanne ei kuulosta siltä että eroon olisi jokin pakottava syy kuten esim parisuhdeväkivalta, päihteet ym)



Mutta korvaani särähti vielä ap:n yksi lause: koska itse olet se joka jättää niin joudut mielestäsi kokemaan suurimman ikävän tuskan. Mutta sinä et aikuisena ole suinkaan se joka suurinta ikävän tuskaa kokee vaan LAPSET ovat ne jotka sen ikävän tuskan suurimmaksi taakaksi saavat. Lapset eivät vaan osaa ikäväänsä samoin pukea sanoiksi kuin aikuiset. Varsinkaan 1 - ja 2.5v lapset eivät voi mitenkään ymmärtää miksi äiti on niin pitkiä aikoja (useita viikkoja peräjälkeen) poissa heidän luotaan.



Itsekin seuraan sivusta ystäväperhettä jossa on 1v ja 3v lapset ja parisuhde totaalisesti hyllyllä, sen tilanteen voi ihan oikeasti hyväksyä ja ajatella että aika aikaa kutakin, ja katsoa uudelleen sitten muutaman vuoden kuluttua kun lasten tarvitsevuus ei enää ole niin sitovaa, hormonimyllerrykset ovat kokonaan ohi ja yövalvomiset valvottu. Varmaan harvalla lasten ensimmäiset vuodet ovat niin ruusuista aikaa kuin ennen lasten saamista on kuviteltu. Tuo kolmen vuoden rajapyykki ja herrasmiessopimus kuulostavat hyvältä jutulta. Kun kerran ap:n mies olisi valmis vaikka ihan yksinkin ottamaan lapset vastuulleen, niin olisi varmasti mahdollista järkätä arki siten, että äiti pääsee toteuttamaan itseään siinä määrin ettei lasten kanssa asuminen ja heistä vastuun ottaminen ahdista?

että millainen omien miestenne rooli lapsen hoitajana ja vanhempana mahtaa olla. Onko kenenkään mies ollut kotona lasten kanssa tai muuten pitempään päävastuussa lapsista? Meidän ja lähipiirimme perheissä lähes kaikki miehet ovat aktiivisesti osallistuneet lastenhoitoon, olleet jonkin aikaa koti-isinä jne. ja vaikea on uskoa, että yhdessäkään näistä perheistä olisi itsestäänselvää, että lapset jäävät äidille ja isille jää automaattisesti viikonloppuisin rooli. Jos siis kyse vauvaikäistä isommista lapsista.



Jos itse mietin eroa, tuntuu aivan sietämättömän surulliselta ajatukselta, että joutuisin lapsistani eroon päiväkausiksi, vuoroviikoiksi tms. Vapaaehtoisesti en varmaankaan pystyisi etä-äidiksi alkamaan; lähinnä voin kuvitella sitä tilanteessa, jossa sairastuisin tai joutuisin vakavaan kriisiin enkä pystyisi huolehtimaan lapsistani kunnolla kokoaikaisesti. MUTTA: olen aika varma, että mieheni tuntee täsmälleen samoin. Miksi siis minun oikeuteni äitinä ja minun äitihormonini ja -tunteeni ja -vaistoni automaattisesti ylittäisivät mieheni oikeudet isänä ja hänen isänvaistonsa? Te, jotka ette ap:n ratkaisua ymmärrä/hyväksy, uskotteko, että oma miehenne suosiolla ja ikiaikaiseen osaansa alistuen luopuisi arjesta lasten kanssa? Ja jos ap tulee lasten kasvaessa törmäämään kysymyksiin " miksi jätit meidät" jne, niin eikö näitä kysymyksiä esitettäisi isälle päinvastaisessa tilanteessa?



Todelliseen tasa-arvoon tuntuu ainakin näitten palstojen perusteella olevan vielä hemmetin pitkä matka...

jossa " äiti, isä, minä ja pikkuveli" mennään yhdessä tai tehdään yhdessä. Jos siis vanhemmat asuvat saman katon alla ylipäänsä.

Tai mistäs minä teistä muista perheistä tiedän, mutta kyllä meillä ainakin tarkkaan aina kerrataan ja muistellaan ja mietitään kuka menee kenenkin kanssa tai tekee mitäkin kenen kanssa - on tärkeätä että koko perhe kokee yhdessä, jotta on yhteistä muisteltavaa.



Niin että pystyvätkö vanhemmat luonnolliseen ja avoimeen yhdessäoloon, jos yhdessä ollaan vain sopimuksen takia?



Sinänsä olen kyllä samaa mieltä, että näiden kiihkeimpien pikkulapsivuosien ajaksi pitäisi molempien vanhempien kyetä ikäänkuin samaan asemaan, jotta ne vuodet tuntuisivat samanlaisilta.



Yllättävän monissa parisuhteissa ongelma on puhumisen vaikeus ja puute. Ei nyt välttämättä ap:lla mutta noin yleisesti.

Eihän AP mihinkään häivy lasten elämästä, vaan aikoo olla elämässä mukana, asua lähellä ja pitää lapsia luonaan. Ei hän niitä palauta kuin kirjastonkirjoja sano heippa kersat, oli kiva tavata mut nyt mä lähren.



Se että äiti ja isä eroavat, ei automaattisesti poista sitä että luodaan yhteisiä perhemuistoja! äidin ja isän ero voi aivan hyvin pelastaa suhteen niin että voidaan pysyä hyvissä väleissä, nauttia hyvistä puolista ilman kireyttä ja hammasten kiristystä (mitä näkee niin usein niillä " pakollisilla" perheretkillä), käydä isän kotona kylässä, pitää synttärit yhdessä, käydä yhdessä retkillä, puistossa, eläintarhassa ym.



Ei ydinperhe, isä, äiti ja 2,4 lasta ja työajat 8-16 ole enää se ainoa & oikea Holy Grail! Miksi pitäisi elää kitkuttaa samankaton alla jos homma menee syteen ja saveen? Ei kaikki elä " hormoonisumussa" vuotta tai vuosia lapsen syntymästä, ja ole ihan pihalla omasta identiteetistään, kyvyistään ja omistaudu 110% lapsille sen testitikun näyttessä plussaa sulkien itsensä ja muun maailman silmistään ja aisteistaan pois!!! Tiedän monien tuttujen kokemuksesta että se " lapsille omistautuminen" ja " pullantuoksuiseksi äidiksi muuttuminen ja suomalaisen kotiäidin roolin omaksuminen on monille äideille pakkopullaa, stressaavaa ja epäluonnollista!! Mutta kun siten on hyvä äiti joka antaa lapsilleen mahdollisimman hyvän elämän, tämän on yhteiskunta päättänyt ja todistanut, sen siis täytyy olla totuus ja tämä rooli on sitten otettava ettei puistossa taikka pihalla katsota nenänviertäpitkin ja ihmetellä että missäs te olitte eilein kun että olleet hiekkalaatikolla klo 10.00 niinkuin me muut lapsensa parasta vaalivat kotiäidit. Oman elämän raunioilla käytetään tätä tekosyytä jatkaa onnetonta elämää, " lasten takia" " kun kerran yhdessä päätettiin..." Totuus löytyy Eloveenasta! Just joo, salli mun nauraa.



Yksi kaksinaamainen esimerkki Suomen maasta on se että ihaillaan näitä julkkis muusikko taikka näyttelijä-äitejä, jotka roudaavat vauvoja backstagella, studiossa ym. taiteilijoita jotka jatkavat luomistaan ja lapsen hoito jää esim isän harteille, kun tuollaiset ammatit ovat niin " hohdokkaita" ja on retusoidut värikuvat naistenlehtien sivuilla 2 viikkoa synnytyksestä, ne ihmiset kun ovat niin luovia ja boheemeja ja ties mitä että sitähän ei saa näin mielettömän taiteelliselta ihmiseltä tukahduttaa vaippojen alle, naistenlehtien sivut heitä ihannoivat, niin kyllä se on sitten hianoo!!! Mutta kun äiti jolla ei ole niin hohdokas ammati tekee saman valinnan, sataa huonoäiti paskaa niskaan ....





Ap:n lapset ovat nyt hyvin pieniä ja kasvavat tälläisen systeemin kanssa aikuiseksi, ollen se osa heidän perhekuviota, heidän elämäänsä, ja uskon AP:n kirjoituksen perusteella että lapsilla on hyvät ja rakastavat vanhemmat, ja tulevaisuudessa niitä on edelleenkin ainakin 2, ja voi olla jopa 4 jos molemmat löytävät uuden puolison. tuskin he 20 vuoden päästä rupeavat tivaamaan että miksi äiti meidät jätit, kun äiti kerran pysyy lasten elämässä mukana!?



Musta ei ole yhtään hullumpaa lastenkaan oppia, että aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, tai yhden muotin mukaan, taikka naapurin perheen esimerkin mukaan, asiat muuttuvat, elämä vaatii mukautumista, ja luopumista, mutta silti voi rakastaa, luottaa ja elää hyvää ja turvallista elämää ja kasvattaa vahva itsetunto.

Kysyit, miten isä on osallistunut lasten elämään. Meillä isä on pitänyt nk. isäkuukauden ja osallistuu lasten elämään ihan yhtä paljon kuin minäkin. On usein se kärsivällisempi, vie lasta harrastuksiin. Viikonloppuisin hänellä on usein se vetovastuu, minun ollessa hoitovapaan takia arkipäivisin vetovastuussa.



Siitä ei olekaan kyse. En ikinä eläisi eri perheessä lasteni kanssa. Onneksi nyt näyttää siltä ettei meidän tarvitse sitä miettiäkään.



Ei se kai sitä tarkoita, että jos minä en suostuisi jättämään lapsia miehelleni mahdollisessa erotilanteessa, hän on automaattisesti etäinen isä, joka ei osallistu lasten arkeen. Sehän kertoo vain minusta: lapset ovat minulle kaikki kaikessa.



Hyviä ajatuksia on tullut tuosta eron uudelleen pohtimisesta. Nuorempi on vasta 1 v, ei ole voinut mennä kovin pitkään huonosti, tai sitten on todella edesvastuuttomasti tehty lapsia huonoon parisuhteeseen. Ja on ilman muuta selvää, ettei suhde voi kukoistaa parhaimmillaan kahden pikkulapsen kanssa.

Lontoomami:

Musta ei ole yhtään hullumpaa lastenkaan oppia, että aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, tai yhden muotin mukaan, taikka naapurin perheen esimerkin mukaan, asiat muuttuvat, elämä vaatii mukautumista, ja luopumista, mutta silti voi rakastaa, luottaa ja elää hyvää ja turvallista elämää ja kasvattaa vahva itsetunto.

Olkoonkin ehkä saivartelua ja yhteen lauseeseen tarttumista, mutta mielestäni 1 ja 2,5 vuotiaiden ei tarvitse oppia vielä mitään " maailman pahuudesta" , eriarvoisuudesta yms. Lapset tarvitsevat turvaa ja jonkinlainen turvattomuuden tunne varmasti syntyy lapselle erotilanteessa (joka toki joskus on väistämätön) jäi lapsi sitten kumman vanhemman luo tahansa. Ihan turha edes ajatella, että opetetaanpa lasta tässä samalla. Uskon, ettei ap edes tuollaisia ajattele. Eikä kukaan täysjärkinen ko. tilanteessa -edes sinä sitten tosi tilanteessa, vaikka sen tänne kirjoititkin.

Mutta hyvää keskustelua aloitus on saanut aikaan!

tunnettu lastenpsykiatri (liekö Sinkkonen..) on sanonut, että ei pitäisi erota ennen kuin nuorin lapsi on 3-vuotias (paitsi jos päihteitä tai väkivaltaa tms), koska vasta silloin elämä palautuu normaaliksi - lapset ovat vaipatta, syövät itse, pukevat itse, nukkuvat normaalisti jne. Sitä ennen lapsiperhe elää jonkinlaisessa välitilassa.



Minäkin suosittelen ketjun aloittajalle aikalisää - mitä jos yrittäisitte vielä vaikkapa vuoden? Lapsesi ovat siinä iässä, että heidän on mahdotonta ymmärtää miksi äiti jättää heidät. Alle 3-vuotiaalle viikonkin ero vanhemmasta tuntuu ikuisuudelta, koska aikakäsite on vielä ihan hukassa.



Miten elämäsi muuttuu jos asut siellä 10 km päässä? Etkö voi toteuttaa samoja asioita asuessasi perheen kanssa? Mitä saat asumalla yksin omaa kotia? Olisi kiva kuulla vastauksiasi näihin.

Miehesi voisi varmaan joustaa, jos koet esim. että koti kaatuu päälle tms. Tai jos kaipaat omaa itseäsi, omaa aikaa jne, niin lähde pariksi päiväksi pois, lähde vaikka joka viikko pariksi päiväksi pois joksikin aikaa?



Minusta isä ykköshuoltajana on hyvä juttu, ja teille varmaankin se oikea ratkaisu. Haluan vain tuoda esiin nämä kirjoittamani asiat, jotta huomaisit, että pikkulapsiaika on elämässä hyvin lyhyt aika, ja jo reilun vuoden kuluttua teidän elämänne on aivan erilaista - vaikka jatkaisitte yhtenä perheenä!



Olet kuitenkin selväti ajatellut asiaa paljon, mutta mieti vielä, jos olisit valmis antamaan lapsillesi vielä vuoden tai kaksi lisää.

Kommentoin vaan, että hyvä äiti on sellainen, joka tietää mikä lapsilleen on parasta. Jos tiedät, että lasten isä on lapsillesi parempi lähihuoltaja, olet hyvä äiti kun myönnät sen.

Nimittäin jos ottaa järjen käteen, on fakta se, että vauvavuosi on todella rankkaa. Ja teillä on vielä kaksi pienellä ikäerolla eli takanasi on rankkoja aikoja. Vuoden päästä kaikki on jo helpompaa, kun lapset leikkivät keskenään ja vaippa- ja syöttörumba on loppunut. Silloin sinulle jää omaa henkistä aikaa, jolloin et kaipaakaan enää omaa tilaa, omia menoja läheskään niin paljon kuin aiemmin. Kumppanikaan ei ärsytä enää, kun " on saanut oman elämän ja oman minän" takaisin. Vauva- ja pikkulapsivuodet ovat kummallista ja rankkaa myllerrystä, varsinkin jos on useampi lapsi pienellä ikäerolla. Vuosi tai kaksikin ei ole pitkä aika katsoa, tuleeko parisuhteesta mitään. Palaset voivat loksahdella kohdilleen ihan ajan antaessa kulua.



Tietysti jos teillä on väkivaltaa, juopottelua yms., kannattaa ottaa ero heti.



Kannattaa todella punnita tilannetta ja miettiä kaduttaako ratkaisu sitten, kun on palautunut vauvavuosista omaksi vahvaksi itseksi takaisin. 1-2-vuotias on todella pieni.



Mutta totta kai kannattaa antaa isälle lähihuoltajuus, jos sen katsoo lapsille paremmaksi!

Pakko puuttua keskusteluun, kun herätti ajatuksia.Mielestäni jos yleensä voidaan puhua " huonoista" ja " hyvistä" äideistä nii oikeastaan ainoa syy tämä, mikä tekee huonon äidin, jos pystyy lähtemään lastensa luota. Olen aivan samaa mieltä useimpien kanssa että päällimäisenä pitäisi aina ajatella lasten parasta ja sitä, mitä itse äitinä heille merkitsee eikä sitä, selviänkö minä ilman heitä suurimman osan ajasta. Kun ajattelee nuin pieniä, niin hehän eivät vielä osaa ilmaista ja näyttää kovin selvästi ja suurieleisesti kuinka tärkeä ja maailmannapa äiti heidän elämässään on.Mutta asiaa pitäisi osata ajatella siten, että äiti on heidän elämänsä 3/4 osansa ja jos nyt ajatellaan että se häipyy, niin mitä jää jäljelle.Vaikka isä olisi kuinka ihana ja hyvä, hän ei ikinä voi naisen ja äidin paikka täyttää.AP:N ratkaisuhan laittaisi lasten koko elämän järkkymään perustuksia myöten.Itse 3 lapsen äitinä olen huomannut että vasta lähempänä 3 ikävuotta ja sen jälkeen lapsi alkaa vähitellen irtaantua äidistään luonnollisesti ja hänelle alkaa muutkin ihmiset merkitsemään jotakin.Jäi tuosta ap:n tekstistä myös olo, että jonkilaista syyllisyyttä tunnet jo nyt edes harkitessasi tuollaista, joten voitko elää loppuelämäsi tuon päätöksen kanssa ja haluatko tuntea itsesi aina vähän " huonoksi" äidiksi?Varmasti ehdit vielä työelämässä olla ja itseäsi toteuttaa sekä vapaudesta nauttia kunhan lapsesi kasvavat.