Millainen kirja ärsyttää?

Kirja, jota hehkutettiin uudeksi Raamatuksi ja koko maailmaa järisyttäväksi käänteentekeväksi sensaatioksi, käsinkosketeltavaa hurjaa jännitystä.

Kömpelösti kirjoitettu, vielä kömpelömmin suomennettu ja joka ikisellä sivulla painovirhe.

Tarina täysin tuulesta temmattu sekasotku.  Jännitys luokkaa James Bond.  Täyttä soopaa alusta loppuun.  Hengästyttävää poukkoilua paikasta toiseen vailla järjen häivää.

Kirjan nimi: DA Vinci koodi.

Juu ei muuttunut ja mullistunut maailma, ei tullut uutta Raamattua eikä messiasta.  Siitä piti vielä tusinaelokuvakin vääntää.  Ei syntynyt uutta uskontoa eikä kaatuneet vanhat.  

Ovela tyyppi tämä kirjailija.  Sai hyvät rahat kun tiesi mikä simppeleihin ihmisiin uppoaa.

70-luvulla ilmestynyt Haleyn "Juuret" oli kirjoitustasoltaan, käännökseltään ja painovirheiltään samaa luokkaa, mutta aihe oli sentään hyvä ja mielenkiintoinen.

Jostain syystä nämä kaksi on jääneet mieleeni erinomaisen huonosti tehdyistä kirjoista.

Joskus ärsyttää ihan kaikki kirjat ja muut asiat, joskus sitten taas ei kauheasti ärsytä mikään. Kai siinä voi vähän peiliinkin katsoa, että mikä nyt taas vaivaa.

Sellaiset kirjat jää kesken minulta, missä liikutaan koko ajan eri aikatasoilla ja ihan kuin tarkoituksellisesti ei edes ilmaista selkeästi, kenestä nyt tässä luvussa tai kappaleesta on kyse ja mistä ajasta.

Onko muka lukijasta miellyttävää arvailla, missä tasossa ja kenestä henkilöstä nyt on kyse?  Minusta se on vain typerää kikkailua ja mukataiteellista.

Pidän selkeistä luku romaaneista.  Nämä nykykirjat, joissa jätetään asiat puolitiehen ja lukijan arvailun varaan, on vain rasittavia.

Itse asiassa en luekaan enää nykyromaaneja.  Ennen tehtiin paljon parempia.  Olen alkanut lukea vanhoja kotimaisia klassikkoja, osan olen tietysti lukenut jo ennestään, mutta edelleen niistä saa huikeita lukukokemuksia.  Olen päättänyt lukea Juhani Ahon tuotannon kokonaan ja jatkaa linjalla Jotuni, Canth, Kianto jne.

Pari-kolmekymppisten kasvutarinat. Muistellaan lapsuuden kipeitä kokemuksia, saattavat olla aivan mitättömiäkin, sekin ehkä Tiedostetaan, että eihän tässä oikeasti mitään olla koettu saati ymmärretty. Kasvetaan aikuisiksi ja tajutaan sittenkin elämästä merkittäviä ja mullistavia asioita, kuten että ainoa pysyvä asia on muutos tai että minullahan on oikeus elää juuri itseni näköistä elämää. Uskalletaan sanoa sellaisia hurjia sanoja kuin "nussia" tai "paska". Tyypillisesti ollaan opiskeltu kirjallisuustieteitä yliopistossa ja haahuillaan Helsingissä, ehkä Turussa. Tyyli on toteava, lakoninen tai taiteellisen aukkoinen. 

Joku kirjoitti, että ei pidä kirjoista, jotka on kirjoitettu murteella.

En minäkään, jos koko kirja on sitä murretta.

Mutta sensijaan jos vain päähenkilöt puhuvat murretta, se on eri asia.  Hyvä esimerkki Orvokki Aution kirjat.  Niissä henkilöt puhuvat Pohjanmaan murretta.  Ne on valtavan taitavasti kirjoitettu ja siitä murteesta suorastaan nauttii.  

Samoin Heikki Turusen kirjojen henkilöt puhuvat eräänlaista savo-karjalaa.  Rakastan erityisesti Kivenpyörittäjän kylää ja siinä kohtausta, jossa Jalmari Pesonen keskustelee kuoleman kanssa.  

Kaikessa epärealistisuudessaan se kuvastaa taitavasti Jalmarin senhetkistä mielentilaa.  Murre tuo siihen mainion lisävivahteen.

Olen kai liian jalat maassa oleva ihminen, kun en pidä yhtään mistään scifi- ja fantasia kirjoista.  Olin jo lapsena sellainen, että kaikki sadutkaan ei kelvanneet, jos ne oli liian epätodellisia.  Siksi kai en oikein innostunut Peppi Pitkätossusta tai Katto-Kassisesta, kun ne oli niin ei-uskottavia.  Sen sijaan rakastin Melukylän lapsia ja Milli-Molli -kirjoja, koska nehän olisivat voineet olla totta.

Vierailija kirjoitti:

Kirja, jota hehkutettiin uudeksi Raamatuksi ja koko maailmaa järisyttäväksi käänteentekeväksi sensaatioksi, käsinkosketeltavaa hurjaa jännitystä.

Kömpelösti kirjoitettu, vielä kömpelömmin suomennettu ja joka ikisellä sivulla painovirhe.

Tarina täysin tuulesta temmattu sekasotku.  Jännitys luokkaa James Bond.  Täyttä soopaa alusta loppuun.  Hengästyttävää poukkoilua paikasta toiseen vailla järjen häivää.

Kirjan nimi: DA Vinci koodi.

Juu ei muuttunut ja mullistunut maailma, ei tullut uutta Raamattua eikä messiasta.  Siitä piti vielä tusinaelokuvakin vääntää.  Ei syntynyt uutta uskontoa eikä kaatuneet vanhat.  

Ovela tyyppi tämä kirjailija.  Sai hyvät rahat kun tiesi mikä simppeleihin ihmisiin uppoaa.

70-luvulla ilmestynyt Haleyn "Juuret" oli kirjoitustasoltaan, käännökseltään ja painovirheiltään samaa luokkaa, mutta aihe oli sentään hyvä

Jos Da Vinci koodin kaltainen kertomus huomattavasti paremmin toteutettuna kiinnostaa, niin kannattaa kaivaa käsiin vaikkapa U. Econ Focaultin heiluri. Muutenkin Econ tiiliskivet ovat ehdottomia suosikkeja.

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti, että ei pidä kirjoista, jotka on kirjoitettu murteella.

En minäkään, jos koko kirja on sitä murretta.

Mutta sensijaan jos vain päähenkilöt puhuvat murretta, se on eri asia.  Hyvä esimerkki Orvokki Aution kirjat.  Niissä henkilöt puhuvat Pohjanmaan murretta.  Ne on valtavan taitavasti kirjoitettu ja siitä murteesta suorastaan nauttii.  

Samoin Heikki Turusen kirjojen henkilöt puhuvat eräänlaista savo-karjalaa.  Rakastan erityisesti Kivenpyörittäjän kylää ja siinä kohtausta, jossa Jalmari Pesonen keskustelee kuoleman kanssa.  

Kaikessa epärealistisuudessaan se kuvastaa taitavasti Jalmarin senhetkistä mielentilaa.  Murre tuo siihen mainion lisävivahteen.

Olen kai liian jalat maassa oleva ihminen, kun en pidä yhtään mistään scifi- ja fantasia kirjoista.  Olin jo lapsena sellainen, että kaikki sadutkaan ei kelvanneet, jos ne oli liian epätode

Näen taas asian päinvastoin - realistinen tavallisten ihmisten elämän kuvaus "hassunhasukoine" sattumuksineen on lähes tylsintä mitä voi kuvitella. Kunnollisen scifin ja fantasian kanssa voi nojatuolissaan sulkea reaalimaailman ulos ja antaa mielikuvituksensa sukeltaa galaksien ja ihmeellisten otusten valtakuntaan.

Toki noidenkin suhteen pitää olla mukana "sense of wonder", joka vie mukanaan. Scifiinkin on valitettavasti jo vuosia sitten luikerrellut sisään "maailman loppu tulee ja me kaikki kuollaan syntiemme tähden" -vihervasemmistogenre.

Pitkä jaarittelu alussa, ei päästä asiaan kuin kirjan loppuosassa. Videoilla sama. Selitellään aluksi kauheasti ja hienostellaan, nimetään ihmisiä. Lopussa voi olla luettelo jos haluaa mainostaa.

Liian pieni teksti tai huono paperin laatu. Hajoavat kannet, meidänkö ne pitää teippailla ja kannet laittaa. Tietysti osa kai sitten roskiin tai paperikeräykseen, jos ihan käsiin hajoaa, ehkä sillä on jokin tarkoitus tai kirja huono.

sellaiset äänikirjat joilla on paska lukija

Lupaava kirja, jossa ei ole kuvia vaikka aihe antaa ymmärtää että olisi. Havainnekuvat vaikka yksinkertaisetkin, voivat selvittää asiaa.

En lue koskaan fiktiivisiä sillä ei riitä aika,

Tietokirjat, joissa ei olekaan varsinaista tietoa, ärsyttävät suunnattomasti. Joskus erehdyin ostamaan kirjan, jota ulkomaisissa arvoisteluissa hehkutettiin "lopulliseksi totuudeksi finassikriisin syistä". Teos oli kuitenkin rakennettu pelkkien valittujen sitaattien varaan (se sanoi siinä tiedotustilaisuudessa sitä-ja-sitä, se oli aiemmin sanonut sitä-ja-sitä, jne.) ja näiden varaan oli sitten rakennettu kirjoittajan kyhäämä olkiukko (uusliberalismi) syyllisistä. Ei ensimmäistäkään kuvausta siitä mitä keskuspankit, viranomaiset ja rahoituslaitokset oikeasti tekivät, ei ensimmäistäkään numeroarvoa saati tilastoa - puhumattakaan, että asioita olisi jotenkin yritetty analysoida.

Pelkkä mielipidekirjoitushan se oli - tosin satoja sivuja pitkä. No, muutaman kymmenen ensimmäisen sivun jälkeen revin turhautuneena kirjan kahtia ja heitin seinään.

Mua ärsyttää suunnattomasti kirjat joissa selvitellään jotain "uusia mullistavia" teknisiä asioita. Esim. just Paricia Cornwallin kirjoissa on aina joku uusi mullistava tekninen uutuus; puhelin, tietokoneohjelma tms. jota hypätään hullun lailla. 

Paitsi että kun kirja tulee ulos painosta niin ko. asia alkaa olla jo vanhentunut.

Lähinnä ruotsalaiset dekkarit, joiden kirjoittaja on huippu-uran juristina, sijoituspankkiirina tms. tehnyt nainen, joka on päättänyt kokeilla tehdä jotain vähän erilaista. Ja saa aikaan tuskastuttavan tusinadekkarin.

Päähenkilöllä ei mene hyvin ja hän palaa erinäisistä syistä kotiseudulleen, jossa päätyy sattuman kautta selvittämään raakaa ja tarpeettoman tarkkaan kuvailtia murhaa. Luurangot kolisevat kaikkien kaapeissa, menneisyyden haamut kummittelevat päähenkilön mielessä ja lopulta sadistinen leivänpaahdinmurhaaja onkin joku päähenkilön lähipiiristä.

Dekkarissa muistetaan kertoa, että päähenkilöllä oli päällään asiallinen Filippa K-kauluspaita ja vähän rennompi Odd Mollyn neule, kun hän kävi ICA:ssa poimimassa (!) ostoskoriinsa limppua ja maksapasteijaa. Yllättävä ja yksityiskohtainen kuvaus ulostamisesta tai r*nkkaamisesta, sitten palataan päähenkilön auton ominaisuuksiin (järkevä mutta hivenen liian jykevä kaupunkiajoon).

Jossain välissä kirjailja riehaantuu ja pääsee yksityiskohtaisesti mehustelemaan, miltä tuntuu nääntyä maakellariin, hukkua Estonian mukana tai mitä muuta nyt hän onkaan keksinyt. Sivutolkulla kerrotaan miltä kylmä metalli tuntuu ja miltä merivesi maistuu suussa (suolaiselta, on kirjailija hoksannut). Joka väliin vielä epämääräisiä kursiivilla kirjoitettuja otteita jostain vuosien takaa, jotka kirjailija punoo (taidokkaasti sanotaan takakannessa) nykypäivään ja päähenkilöön jonkun teennäisen aasinsillan kautta.

Luin Kuin surmaisi satakielen ja eeei Herran tähren se akka ei pääse asiaan ennen puoliväliä! En todellakaan halua lukea jostain tyttöjen leikeistä 100 v sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä ruotsalaiset dekkarit, joiden kirjoittaja on huippu-uran juristina, sijoituspankkiirina tms. tehnyt nainen, joka on päättänyt kokeilla tehdä jotain vähän erilaista. Ja saa aikaan tuskastuttavan tusinadekkarin.

Päähenkilöllä ei mene hyvin ja hän palaa erinäisistä syistä kotiseudulleen, jossa päätyy sattuman kautta selvittämään raakaa ja tarpeettoman tarkkaan kuvailtia murhaa. Luurangot kolisevat kaikkien kaapeissa, menneisyyden haamut kummittelevat päähenkilön mielessä ja lopulta sadistinen leivänpaahdinmurhaaja onkin joku päähenkilön lähipiiristä.

Dekkarissa muistetaan kertoa, että päähenkilöllä oli päällään asiallinen Filippa K-kauluspaita ja vähän rennompi Odd Mollyn neule, kun hän kävi ICA:ssa poimimassa (!) ostoskoriinsa limppua ja maksapasteijaa. Yllättävä ja yksityiskohtainen kuvaus ulostamisesta tai r*nkkaamisesta, sitten palataan päähenkilön auton ominaisuuksiin (järkevä mutta hivenen liian jykev

Vaihteluahan tuokin on - aiemminhan ruotsalaiset dekkaristit tapasivat olla tulenpunaisia kommunisteja, jotka mässäilivät kuvitteellisilla yhteiskunnallisilla epäkohdilla, vähemmistöt olivat aina uhreja - näiden piirien rikollisetkin olivat vain hyväsydämmisiä ihmisiä, jotka syrjinnän vuoksi ajautuivat rikoksen tielle - ja paha pääkonna oli järjestäin kantaväestöön kuuluva hyvin menestyvä mies.

Oli joskus hauska lukea nordic noir:sta innostuneen amerikkalaisen toimittajan matkakertomusta Ruotsista - ihmetteli kovasti miten kaikki näytti niin siistiltä ja mukavalta eikä ollenkaan sellaiselta dystopialta kuin olisi kirjojen perusteella kuvitellut - hämmästeli vielä, että mistä dekkaristien angsti oikein kumpusi.

Sellaiset jotka on kirjoitettu liikaa yrittämällä ja ei saa selkoa ensimmäisten 50 sivun aikana mitä oikein tapahtuu ja miksi. Lisäksi jos henkilöhahmoja on liikaa ja jotenkin epäloogisesti vaan tupsahtaa sieltä täältä niin sillisalaattiahan se on ja kirja jää siihen. Haluan lukea tarinoita, en pelkkiä kuvailuja ja nimiä hahmoista jotka eivät edes tuo arvoa tarinaan. 

Joskus meinasin jättää kesken kokonaisen sarjan dystopiakirjoja, kun kahdella päähenkilöllä oli niin samankaltaiset nimet, että todellakin oli vaikea aina pysyä mukana että kummasta tässäkin kohtaa nyt oli kyse. Oliko peräti samat kirjaimet mutta vähän eri järjestyksessä.

Joskus kirjallisuudenkurssilla oli pakollinen dekkari, tietysti naisetsivä, ja suurin piirtein joka ikisellä sivulla selostettiin hänen ongelmallista olotilaansa RASKAANA, ja NAISENA. Koko sisältö meni pilalle kun jauhettiin loputtomasti noita aiheita.

Mieleen tuli väkisin ajatus että olisi prkl jäänyt jo kotiin ja antanut jonkun muun hoitaa työt. En olisi lukenut sitä loppuun muuten mutta kun se kuului kurssikirjallisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Kirjallisuudenopiskelijoiden kirjoitelmat siitä millaista on olla nuori esikoiskirjan kirjoittelija Suomessa. Erityisesti miehet kirjoittelevat tällaista sontaa. 

Onko heittää esim?