Lue keskustelun säännöt.
Millainen kirja ärsyttää?
21.04.2024 |
Jätätkö kesken vai luetko väkisin puskemalla loppuun?
Minua ärsyttää epäloogisuudet ja mahdottomuudet. Esim päähenkilö kohtaa tyypin, joka puhuu sujuvasti 7 eri kieltä, elää leveästi kartanossa sen jälkeen kun vammautui sodassa pysyvästi (invalidi-eläkeläisenä siis), soittaa pianoa täydellisesti ja harrastaa tarkkuusammuntaa vaikka on sokea, on naimisissa järjettömän kauniin ihmisen kanssa jne. Ja tällä on tietysti vielä palvelijoita jotka yhtä järjettömillä ominaisuuksilla, koira joka ymmärtää sekin ajatella syy-seuraussuhteet pelkästä päännyökkäyksestä, ja samaten tuo kaunis puoliso on jotain ihan käsittämätöntä, ammatiltaan ja persoonaltaan ja arvoiltaan ym, sellainen jota ei tosielämässä näe missään.
Jätin kesken.
Kommentit (103)
Sellainen 20-30 vuotiaista kakaroista tehty elämänkertomus ,joo ollaan niin nähty ja koettu kaikki tässä elämässä haha .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Autofiktiota on kirjoitettu satoja vuosia. Parhaimmillaan hienoja!
Mainitse pari hienoa?
Vierailija kirjoitti:
Sellaiset, joissa kirjan kaikki muut henkilöt ihailevat ja kuolaavat yli-ihmismäistä täydellisyys-päähenkilöä, jonka mahdottoman hienosta upeudesta muistutellaankin tiuhaan.
Vaikkapa Ayla
Tai Paricia Cornwallin päähenkilö Kay Scarpetta
(nimet voi olla väärin)
Kay Scarpetta on yksi ärsyttävimmistä päähenkilöistä, kun muut sitä vain sortaa ihan ilman syytä, mutta se nousee ruumisläjästä puhtaana ja hehkuvana voittajana.
Onhan kirjailijalla ehkä omia ikäviä kokemuksia työelämässä, mutta jatkuva uhriutuminen on tylsää kirjasta toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Luen nyt suomalaisen kirjailijan romaania. Aihe olisi sinällään kiinnostava. Mutta häiritsee kun hän on keksinyt paljon keinotekoisia sanoja. Ovat siis tavallaan suomenkielisiä ja niille olisi jo ennestäänkin tuttu sana. Koko ajan niitä tulee vastaan ja alan nyt kiinnittää niihin ärsyttävästi huomiota. Luulin ensin, että on vain jokunen, mutta niitä onkin jatkuvasti ikäänkuin kirjan erikoisuutena.
Sinkuvat, hapustella, kipsuttaisi, äpäkästi jne. Jotkut ovat mielestäni keksimällä keksittyjä.
Kuulostaa vahvasti Mikko Rimmiseltä. Tuo teennäinen kielellä kikkailu on varmaan isoin ärsytyksenaihe fiktiossa, ja joka kerta noita sepustuksia lukiessa tulee mieleen, että a) kirjoittaja on täysin hullaantunut omaan ääneensä ja uskoo olevansa maailman mahtavin sanaseppä tai b) kikkailulla yritetään peittää kirjan sisällön heikkous. Rimmisen kohdalla täyttynevät molemmat kohdat.
Kirjat, joiden kirjoittajalla on vahva missio toimia jonkun asian esitaistelijana ja tämä näkyy suoraan "epäkohtien" alleviivaamisena, asioiden äärimmäisenä polarisoimisena, naivien yksinkertaisten ratkaisujen tuputuksena ja muuna lukijan aliarvointina.
Epäkohtia voi tuoda esiin aikalailla fiksumminkin antamalla tarinan itse tehdä tehtävänsä herättämällä lukijan ajattelemaan - mutta tällaisen kirjoittaminen tietysti vaatii taitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisten voimaantumisautofiktiot tyyliin mies hakkaa, uuvun töissä, saan burn outin, menen terapiaan, kokeilen lesboilua, voimaannuin luonnossa, aloitan kirjailijana.
Ja koska tuo on niin vallitseva tarina, luen vain miesten klassikkoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luen nyt suomalaisen kirjailijan romaania. Aihe olisi sinällään kiinnostava. Mutta häiritsee kun hän on keksinyt paljon keinotekoisia sanoja. Ovat siis tavallaan suomenkielisiä ja niille olisi jo ennestäänkin tuttu sana. Koko ajan niitä tulee vastaan ja alan nyt kiinnittää niihin ärsyttävästi huomiota. Luulin ensin, että on vain jokunen, mutta niitä onkin jatkuvasti ikäänkuin kirjan erikoisuutena.
Sinkuvat, hapustella, kipsuttaisi, äpäkästi jne. Jotkut ovat mielestäni keksimällä keksittyjä.
Kuulostaa vahvasti Mikko Rimmiseltä. Tuo teennäinen kielellä kikkailu on varmaan isoin ärsytyksenaihe fiktiossa, ja joka kerta noita sepustuksia lukiessa tulee mieleen, että a) kirjoittaja on täysin hullaantunut omaan ääneensä ja uskoo olevansa maailman mahtavin sanaseppä tai b) kikkailulla yritetään peittää kirjan sisällön heikkous. Rimmisen kohdalla t
5/5
Pussikaljaromaani jäi ensimmäiselle sivulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Preesensissä kirjoitetut, ihan kuin lukisi näytelmän käsikirjoitusta.
Pituus 2 metriä, paino 25 kg, ikää 22 vuotta, väh. 2 yliopistotutkintoa ja miss ukalapukala arvo.
Allekirjoitan tämän! Hankin kerran e-kirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta, ja sen ainoan kerran jätin tutustumatta tarkemmin. Se oli preesensissä, ja lukeminen jäi ensimmäiseen lauseeseen. En vain pysty.
Vierailija kirjoitti:
Palkitut, kuten kaikki Finlandia-voittajat.
Esim venäjää ihaileva Rosa Liksom.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki joissa päähenkilö on nainen. Tai vielä pahempaa: tyttö.
Sellainen jossa kirjoittaja yrittää mielistellä lukijaa joko sanankäytöllä tai tarinan käänteillä eikä oikeasti kirjoita mistään mikä olisi kirjallisesti nautinnollista tai lukijalle antoisaa. Tällaiset kirjat on vähän kuin TV:n hyvän mielen sarjat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Preesensille maininta täältäkin. Vihaan sitä kertomakirjallisuudessa. En ymmärrä, miksi se on niin yleinen valinta nykyään. Jos jollain on vinkki hyvästä (vanhasta) preesensissä kirjoitetusta teoksesta, olisi kiva kuulla.
Nykydekkarit. Tai paremminkin ne, joita nykydekkareiksi mainostetaan, mutta eivät ole kunnon dekkaria nähneetkään.
Ennen tehtiin oikeita dekkareita. En tiedä miksi ei enää, vai onko se vain jotenkin mahdotonta. Kaikkein pahimpia on nämä "naisten dekkarit," eli ne jotka on enemmän vain tavallisia romaaneja. Ei jaksa.
Näitä ilmestyy nykyään ihan valtavasti. Niissä tapahtuu tosiaan joku rikos, jota selvitellään, mutta pääpaino tuntuu kuitenkin olevan jossain muualla. Syväluodataan sitä poliisia, rikostoimittajaa, tutkijaa jne, joka sitä rikosta lähtee selvittelemään. Hänellä on aina jotakin ristiriitoja henkilökohtaisessa elämässään ja siitä kirjoitetaan lähes enemmän kuin siitä rikoksesta.
Ensimmäiseksi kyllästyin Mankelliin ja niihin poliisi Wallanderin perhekuvioihin. Niillä ei ollut mitään tekemistä rikostutkinnan kanssa, mutta niitä jankattiin. Oli tietenkin rotu ongelmia, lesboutta, avioeroja jne. Tytär, jota piti joka käänteessä ymmärtää ja käsitellä ongelmia. Voi paska.
Sitten lähti lukemistostani Lehtolainen ja tämä Maria Kallio. Ja sitten kaikki muutkin.
Kunnon dekkari on tällainen:
Tapahtuu rikos, yleensä murha tai ylipäänsä kuolemantapaus.
On eräänlainen suljettu piiri, jonka sisällä murha tapahtui.
Kellään ei ole alibia.
Kellään ei ole motiivia.
Sitten vähitellen sattumusten kautta jokaiselta löytyy syy.
Juoni kiristyy, piiri pienenee. Lopulta murhaaja löytyy, ja on se, jota ei mitenkään olisi osannut pitää syyllisenä. Jännitys säilyy viimeiseen asti.
Rikoksen tutkijan henkilökohtainen elämä ei ole pääasia. Useimmiten siihen ei edes viitata. Tai jos siihen katotaan, sillä on suuri merkitys tapauksen ratkaisemiseen. Dekkari on rikosromaani, jossa käsitellään vain sitä rikosta. Sillä, onko kaunis ilma, onko tutkijan parta ajamatta tai onko hänen vaimollaan vaihdevuodet, ei ole pätkääkään merkitystä.
Myös kirjat, joissa on selkeitä asiavirheitä, jää melkein samantien lukematta, oli sitten kyse kauno- tai tietokirjasta. Klassinen esimerkki itselläni oli eräs naiskirjailija, joka kirjoitti sota-ajasta ja saksalaisisten miesten suhteista suomalaisiin naisiin. He kuulemma lumosivat suomalaiset naiset tuomalla heille suklaata ja sukkahousuja.
Ohuet sukkahousut tulivat meille 60-luvulla minihameitten myötä. Sitä ennen käytettiin sukkia, liivejä ja sukkanauhoja. Kuulun itsekin sukupolveen, joka vielä joutui niitä käyttämään. Olin 17 v. kun sain ekat sukkahousut ja nekin toi siskoni Ruotsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luen nyt suomalaisen kirjailijan romaania. Aihe olisi sinällään kiinnostava. Mutta häiritsee kun hän on keksinyt paljon keinotekoisia sanoja. Ovat siis tavallaan suomenkielisiä ja niille olisi jo ennestäänkin tuttu sana. Koko ajan niitä tulee vastaan ja alan nyt kiinnittää niihin ärsyttävästi huomiota. Luulin ensin, että on vain jokunen, mutta niitä onkin jatkuvasti ikäänkuin kirjan erikoisuutena.
Sinkuvat, hapustella, kipsuttaisi, äpäkästi jne. Jotkut ovat mielestäni keksimällä keksittyjä.
Ehkä nämä sanat ovat henkilön oman puhekielen tai murteen ilmaisuja. Vaikka kirjailija kirjoittaa yleiskielellä, tulee mukaan murresanapohjalta muotoiltuja sanoja.
Tämä on selkeintä sellaisten kirjailijoiden kohdalla, joilla on matala koulutustaso esim. Kalle Päätalo. Hänen kertova tekstinsä on yleiskielistä, mutta henkilöhahmojen vuorosanoissa käytetään sitä murretta, joka ko. hahmo puhuu.
Kuitenkin Kallen yleiskieli on vahvasti Koillismaan murteen värittämää.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki joissa päähenkilö on nainen. Tai vielä pahempaa: tyttö.
Tä?
t:mies
Olin kerran kirjallisuuden luennolla, jossa luennoitsija ilmoitti lopettavansa kirjan heti samantien, jos päähenkilöllä kerrottiin olevan smaragdinvihreät silmät.
Ajattelin, että juuri näin. Ei ole minkäänlaista mielenkiintoa jatkaa sellaista romaania. On selvääkin selvempää, ettei jatkossa tule mitään viisaampaa.
Minulle vastaava argumentti on kaunis nainen, jolla on leiskuvan punaiset hiukset, jotka lisäksi ovat itsepäisillä kiharoilla. Lisäksi päähenkilö katselee itseään peilistä, ja toteaa näyttävässä kurjalta, hän on muutenkin luonnostaan hyvin siro ja hoikka, mutta nyt jonkun vastoinkäymisen seurauksena entistä hoikempi, kun ei ole muistanut syödä juuri lainkaan. Onneksi iho sentään näyttää edelleen sileältä, vaikka kalpealta.
Puuf, ja siihen loppuu lukeminen.
Myönnän, olen realismin ystävä. Mutta toki voin lukea hyvin kirjoitettua romanttista kaunokirjallisuuttakin.
Nabokov: Lolita- tämä tuntui olevan monelle liikaa. Itse rakastan tällaisia teoksia.
Kirjallisuudenopiskelijoiden kirjoitelmat siitä millaista on olla nuori esikoiskirjan kirjoittelija Suomessa. Erityisesti miehet kirjoittelevat tällaista sontaa.
Kirjat, joissa on kirjoitusvirheitä.
Kyllä! Viimeksi ärsytti ja ihmetytti moneen kertaan palkittu Suliko. Ihmetytti lähinnä, että miten ihmeessä se on noin palkittu.
On jotenkin halpaa valita päähenkilökseen yksi maailman pahimmista diktaattoreista, ja sitten hönkiä jostain makkaroista.
Kirjassa ei myöskään ollut oikein tarinaa, vaan epäselviä maalailevia tuokiokuvia.
Ei vakuuttanut.