Mikä on lapsen kannalta parasta siinä, että äiti on pitkään kotiäitinä?

Minä ja sisarukseni olimme kotona syntymästä koulun alkuun asti. Negatiivisia puolia tästä keksin paljonkin, johtuen lähinnä siitä ettei äitini panostanut kotiäitiyteen vaan kotitöihin, mutta koska kysyttiin positiivisia, niin me sairasteltiin hyvin vähän, esim korvatulehdusta ei ollut kertaakaan kenelläkään. Ja olihan se lapsensa kivaa kun sai tehdä mitä haluaa ilman aikatauluja. Me oltiin siis keskenämme äidin kanssa kotona ja kotipihassa, ei käyty kerhoissa eikä edes ruokakauppaan päästy mukaan.

Vanhemmat saavat itse päättää, kenen kanssa lapsi viettää aikaansa vai viettääkö kenenkään kanssa. Tämä voi olla sekä hyvä että huono puoli, riippuen siitä mitä vanhemmat tekevät.

Paljonkin. Ykköseksi nostaisin kiireettömyyden ja pienimuotoisuuden. Lapset saavat elellä rauhassa omassa kodissaan ja ennen kaikkea olla omassa elämässään keskipisteinä. Se antaa turvallisuutta.

En muista yhtään päivää, että olisimme olleet "vain kotona". Molemmat kävivät kerhoissa aamupäivisin, jossain vaiheessa puistotädillä. Sitten oli muutamia pieniä harrastuksia, kuten muskari ja liikkari.  

Oma esikoiseni meni vasta eskariin, nuorempi aloitti samaan aikaan nelivuotiaana päiväkodin. Molemmat olivat 9-16. 

Oma äitini oli päiväkodin johtaja, ja kun sain lapset, hän sanoi minulle painavasti: "Älä vie lasta päiväkotiin."

Lapsi saa aloittaa aamun rauhassa heräillen omaan tahtiin, puuhastella ilman armeijamaista komentoa ja mahdollisia kiusaajia kimpussa. Äiti on lähellä mikä tekee olon turvalliseksi ja elämän niin kuin pitää ollakin.

Itsellä ei juuri hyviä kokemuksia ole. Ei äiti meidän kanssa mitään juurikaan puuhastellut, kunhan itsekseen suoritti asioita. Asuttiin vielä sellaisessa paikassa, ettei ollut kavereita lähellä eikä äiti meitä nyt mihinkään suostunut kuskailemaan. Ei siis lähtenyt mihinkään leikkipuistoihin, ei luistelemaan, ei hiihtämään, ei mitään tällaista kivaa puuhastelua. Ei saatu auttaa kotitöissä, vaan piti lähteä pois silmistä. Noh, oli ruokaa, katto pään päällä ja puhtaita vaatteita. Tämä ysärillä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsi saa aloittaa aamun rauhassa heräillen omaan tahtiin, puuhastella ilman armeijamaista komentoa ja mahdollisia kiusaajia kimpussa. Äiti on lähellä mikä tekee olon turvalliseksi ja elämän niin kuin pitää ollakin.

Riippuu kyllä äidistä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsi saa olla kotona. Siinä se paremmuus on. Lapsen ei tarvitse olla säilössä suuressa, levottomassa ryhmässä. Ei varhaiskasvatuksessa yksittäinen lapsi saa syliä ja turvaa. Hyvä jos edes jotenkin huomataan. Mihinkään ei pääse omaan rauhaan. Koko päivä hälinää ja ahdistusta 

Vierailija kirjoitti:

Saat hyvän äiti-lapsisuhteen, opit tuntemaan lapsesi. Lapset kysyvät joskus ihastuttavan omaperäisiä kysymyksiä. Kotiäitiys on suuri ilo.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kannalta parasta on se, ettei saa laadukasta varhaiskasvatusta. 

Tähän liittyen... varhaiskasvattajien fb-ryhmässä pohdittiin kuka vaihtaa päiväkodissa lakanat, kenelle se kuuluu. Yksi siinä kertoi, että heidän päikyssä vaihtavat yhdessä lasten kanssa, jolloin lakananvaihdosta saa myös "pedagogisen opetustilanteen" voi vattu ihan oikeasti.

Sitä se on se laadukas varhaiskasvatus. Tavallinen arki ja lapselle asioiden opettaminen sanoitetaan "pedagogiikaksi", niin silloin tavallisesta arjesta ja leikkihetkistä, pukemisesta, ulkoilusta, sadun lukemisesta jne tuleekin Laadukasta Varhaiskasvatusta. Normaalijärkinen äiti / isä pystyy ihan samaan kuin mitä se laadukas kasvatus päiväkodissa on. Ja sanon tämän itse entisenä alan ammattilaisena (siksi siinä face-ryhmässäkin edelleen roikun).  Se ei ole mitään salatiedettä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsi saa elää rauhallista mukavaa elämää ilman riepottelua ja meluisia ihmisjoukkoja. 

Yhteiset päikkärit joka päivä posotettiin zzzz.... isossa 2 X 2 metriä sängyssä. Lapsi seinän puolella tietty.

Luin lapselle paljon, laulettiin, tanssahdeltiin.

Lapsi oli "auttelemassa" kaikessa uteliaana, kodin normijutuissa.

Laitoin ruokaa ja tiskasin. Radio. Juttelin lapselle. Lapsella oli lelukaappi keittiössä maantasossa ja kaunis viltti lattialla sen edessä. 

Töihin palasin lapsen jo täytettyä 3v. Taloudelliset menetykset ja uran notkahdus ei haitannut. Köyhdyin tuntuvasti. En kadu. 

- Yksinhuoltaja 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan lapsen oman kehityksen kannalta kolme ensimmäistä vuotta kotihoito on paras. Kolmen vuoden jälkeen lapsen oma kehitys hyötyy

esim. tarhasta tai päivähoidosta,

jossa on muita lapsia. Kyse on siis biologiasta. 

 

Mikä on tarhan ja päivähoidon ero?

Päiväkodissa olosta ei hyödy kukaan. Päivät ovat raskaita, valtava joukko muita vaativia lapsia läsnä ja aikuisia liian vähän. Meteli on päätä huumaava. Ryhmissä entistä enemmän erityistarpeisia.

Päiväkerhot ja harrastustoiminnat parempi vaihtoehto muiden lasten tapaamiselle.

Ehjät kiintymyssuhteet lapsen ja vanhemman välillä. Molemmat oppii tuntemaan toisensa hyvin. Kiireetön yhdessäolo. Vähemmän sairastamista. 

Mene itse päiväksi hälyiseen päiväkotiin (lapsen asemassa) ja katsotaan keksitkö mitään sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Paljonkin. Ykköseksi nostaisin kiireettömyyden ja pienimuotoisuuden. Lapset saavat elellä rauhassa omassa kodissaan ja ennen kaikkea olla omassa elämässään keskipisteinä. Se antaa turvallisuutta.

En muista yhtään päivää, että olisimme olleet "vain kotona". Molemmat kävivät kerhoissa aamupäivisin, jossain vaiheessa puistotädillä. Sitten oli muutamia pieniä harrastuksia, kuten muskari ja liikkari.  

Oma esikoiseni meni vasta eskariin, nuorempi aloitti samaan aikaan nelivuotiaana päiväkodin. Molemmat olivat 9-16. 

Oma äitini oli päiväkodin johtaja, ja kun sain lapset, hän sanoi minulle painavasti: "Älä vie lasta päiväkotiin."

Tämä. Moni kasvatusalan ammattilainenkin on pitkään kotona tai keksii muita järjestelyjä kuin päiväkodin.

Rauhallinen lapsuus, ei sosiaalista draamaa tai kilpailua (kun ei ollut sisaruksia).

Lapsi saa siis kasvaa rauhassa ja kehittyä esimerkiksi kulttuurisesti. Jos lapsi laitetaan toisten lasten kanssa niin tämä kehittyy lähinnä sosiaalisesti ja usein siinäkäänei kovin hyvin, sillä lapset lasten opettajina johtavat maksimissaan apina-tasoiseen vuorovaikutukseen. Jos haluaa sivistyneitä lapsia (ja sitä myötä aikuisia), niin kasvatuksen pitää tulla sivistyneiltä aikuisilta, kirjallisuudesta, jne. Oikeastaan aika selvää, että mitä enemmän lapsi on toisten lasten kanssa, sitä kallumpi tästä tulee myös aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Ehjät kiintymyssuhteet lapsen ja vanhemman välillä. Molemmat oppii tuntemaan toisensa hyvin. Kiireetön yhdessäolo. Vähemmän sairastamista. 

Lapselle myös johdonmukaisuus on hyvä asia. Tällä on selkeä henkilö johon kiintyä jaluottaa, siis ihan oikea äiti tai emo. Jos lapsella on kaksi vanhempaa ja lisäksi päikyssä useita auktoriteetteja, hänestä tulee kenen tahansa aikuisen tai auktoriteetin pompoteltava, ja se altistaa myös ihan oikeille riskeille.

Tutkimusten mukaan elämässään hyvin menestyvät ovat olleet lapsuudessa "superrakastettuja". Eli tämä tarkoittaa käytännössä selkeää äidinrakkautta, ei mitään laumamaista vanhemmalta ja vahdilta toiselle pompottelua, sillä tällainen hajottaa aina sitä alkuperäistä kiintymyssuhdetta. Lapsi oppii äidiltä terveen vuorovaikutuksen ja rakkauden merkityksen, eikä etsi korvaavia kokemuksia muilta aikuisilta. Se on siis vähän kuin rakastaisi lasta pankkiin, ja tämä voi sitten sen talletuksen avulla keskittyä elämässä muihin asioihin, kuin hyväksynnän ja huomion, tai rakkauden jahtaamiseen. Siihen menestymiseen siis.

Vierailija kirjoitti:

Rauhallinen lapsuus, ei sosiaalista draamaa tai kilpailua (kun ei ollut sisaruksia).

Lapsi saa siis kasvaa rauhassa ja kehittyä esimerkiksi kulttuurisesti. Jos lapsi laitetaan toisten lasten kanssa niin tämä kehittyy lähinnä sosiaalisesti ja usein siinäkäänei kovin hyvin, sillä lapset lasten opettajina johtavat maksimissaan apina-tasoiseen vuorovaikutukseen. Jos haluaa sivistyneitä lapsia (ja sitä myötä aikuisia), niin kasvatuksen pitää tulla sivistyneiltä aikuisilta, kirjallisuudesta, jne. Oikeastaan aika selvää, että mitä enemmän lapsi on toisten lasten kanssa, sitä

kallumpi tästä tulee myös aikuisena.

Mitä on kallu? En tiedä.

Itse olin kotihoidettu lapsi. Ei äiti meidän kanssa tehnyt yhtään mitään. Muistan, kun muutaman kerran manguttiin äitiä pelamaan meidän kanssa jotain lautapeliä, mutta äiti aina suuttui, jos hävisi. Kerran manguin äidin mukaan hiihtämään, mutta se oli sellainen reissu, että en pyytänyt toiste. Aamulla äiti aina herätti kesken unien ennen seitsemää. Minulla ei ollut kavereita enkä ekaluokalle mennessä tuntenut ketään, joten vietin pitkään välitunnit yksin. Myöhemmin sain pari kaveria, mutta äiti jostain syystä kielsi, että he ei saa tulla meille enkä minä saa mennä heille.

Minulle sattui työttömyysaikoja, kun omat lapset oli pieniä. Minä tein heidän kanssaan kaikkea sitä, mistä itse olin jäänyt vaille. Järjestin asiatkin niin, että he tutustuivat ikätovereihinsa ja saivat kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan elämässään hyvin menestyvät ovat olleet lapsuudessa "superrakastettuja". Eli tämä tarkoittaa käytännössä selkeää äidinrakkautta, ei mitään laumamaista vanhemmalta ja vahdilta toiselle pompottelua, sillä tällainen hajottaa aina sitä alkuperäistä kiintymyssuhdetta. Lapsi oppii äidiltä terveen vuorovaikutuksen ja rakkauden merkityksen, eikä etsi korvaavia kokemuksia muilta aikuisilta. Se on siis vähän kuin rakastaisi lasta pankkiin, ja tämä voi sitten sen talletuksen avulla keskittyä elämässä muihin asioihin, kuin hyväksynnän ja huomion, tai rakkauden jahtaamiseen. Siihen menestymiseen siis.

Kyllä tuo lapsen rakastaminen onnistuu vaikka itse kävisikin töissä. Lapsiperheköyhyys vaikuttaa sekin, jos mihinkään ei ole varaa ja vanhemmilla on rahahuolia.