Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?
22.01.2024 |
Mitään järkeä omassa elämässä ei ole. Jotkut pienet hetket ovat hauskoja mutta katselen elämää kuin ulkopuolelta. Iso näyttämö pyörii, joissa on ihmisiä elämineen mutta itse en ole mukana kuin katselemassa.
Kommentit (290)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa porukkaa.
Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.
Mikä teidät saisi elämään? Tarvitaanko joku sota, jotta voitte tuntea olevanne elossa? Surullista.
Vastasit jo itse kysymykseesi. Sinua tarvitaan ja sinulla on mies ja kissat. Monia ihmisiä ei tarvitse kukaan. Moni ihminen on kuin näkymätön. Kysyit mikä saisi tuntemaan meidät olemaan elossa. Voin vastata omasta puolestani, että se joku näkisi minut ja saisin kokea olevani elossa "toisten ihmisten joukossa". En olisi näkymätön enää. Tämän lisäksi kokisin hyviä hetkiä. Saisin edes joskus elää elämää ilman pelkoa siitä mitä pahaa tapahtuu taas. Tälläiset asiat vaikuttavat. En itsekään hae mitään kovin suurta asiaa. Edes se, että joku olisi ystävällinen ja näkisi minut olisi jo tärkeää. Ihminen monesti kaipaa sitä
Kuule, ihan varmasti saat sen hiihtoreissun kun alat suunnitella ja säästää nyt. Et täksi talveksi, mutta seuraavaksi.
Mitä ihmeen näkyvyyttä kaipaat? Naamaa seiskan kanteen? Miten ihmeessä se sinun elämääsi muuttaisi yhtään paremmaksi?
Mä en tajua tämmöistä olmeilua, ollaan tyytymättömiä mutta odotetaan että joku tulee kotiin tuomaan sen hiihtoreissun. Haloo.
Kurjuuden määrä on osalla vakio: kun ei ole oikeita ongelmia, niin tehdään ongelma jostakin ihan turhasta, kuten että ei oli julkkis, yhyy. Mitä elämän hukkaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?
Itkettää tämä kommentti. Olen ollut sairaalassa nyt kohta 4 viikkoa eikä kotiutumisesta tietoakaan, ja täytyy myöntää, etten sitä ilolla odotakaan. Sairastuin yllättäen vakavasti ja tehtiin kiireellinen leikkaus joka meni monilta osin pieleen ja nyt olen entistäkin huonommassa kunnossa ja ainakin yksi uusi leikkaus edessä. Elämä päätti heittää kerralla kärrynpyörää ja kaikelta on pohja pois. Olen eristyshuoneessa joten tänne ei pääse kukaan vierailulle enkä itse saa poistua huoneesta. Tietysti on yhteys puhelimella ulkomaailmaan mutta eihän se korvaa samalla tavalla sosiaalista kanssakäymistä. Pää hajoaa ja mieli myllertää. Ikkunasta olen seurannut lumikaaosta ja toivonut monta kertaa mielessäni että pääsisintä tuonne lumisateeseen ulkoilemaan. A
Tsemppiä sinulle, joka olet siellä eristyshuoneessa sairaalassa. Toivottavasti tilanteesi kuitenkin paranee jossain vaiheessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!
Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.
Kyllä, ja/tai huono itsetunto.
***
Suorastaan raivostuttavaa tekstiä täällä suurimmalla osalla. Ymmärrän sairauden, työttömyyden, köyhyyden, jolloin ulkopuolelta tulee ne raamit, jotka kaventaa mahdollisuuksia.
Mutta. Suurin osa on kuitenkin tavallisia tallaajia, duunareita, ihan kuten me muutkin. Kaikki ei vain käperry omaan itseen "mitä merkitystä minulla on" --- miksi sinulla pitäisi olla joku merkitys
Jos monelta ihmiseltä otettaisiin se kumppani pois niin veikkaan, että harva heistäkään lähtisi yksinään perhettä perustamaan. Voit selittää asiat itsellesi niin, mutta totuus on toinen. Kyllä se vaan menee niin, että se perheen perustaminen on kahden kauppa monesti. Voit kuvitella niin, että sinunkin tutuistasi, sukulaisistasi tai ystävistäsi olisi moni perustanut perheen yksinkin. Se ei vaan ole niin. Totuus on toinen. Ja tietysti jokainen voi jäädä yksin. Ero voi tulla tai sairaus jopa kuolema esim lasten ollessa pieniä. Silti siinä on eroa lähteekö alusta asti kaikkeen yksin vai ei. Jos lähtee kumppanin kanssa on ajatus siitä, että yhdessä jaamme vastuun ja meitä on kaksi. Tämä on ihan eri lähtökohta. Moni myös pysyy yhdessä. Kaikki eivät eroa. Samoin eron jälkeenkin moni jakaa vastuuta. Et ole omillasi vaan lapsilla kuitenkin elämässään toinen vanhempi. Tämäkin pitää muistaa.
Samoin taloudellinen puolikin pitää tässä kirjassa Suomen tilanteessa muistaa. On paljon köyhyyttä. Kaksi on aina kaksi myös kulujen kannalta. Lainaukset eivät toimi kunnolla, mutta tämä siihen viestiin missä ihmtelituim miksei perhettä voi yksin perustaa.
Voisitko 141 kysyä kaveriltasi, lähtisikö hän mukaasi niihin paikkoihin, joissa haluat käydä? Etkä vain toimisi hänen henkilökohtaisena terapeuttinaan. Kyllä kaveruussuhteen pitää olla vastavuoroista.
On kurjaa, kun suomalaiset eivät hanakammin kutsu pikkuporukoidensa joukkoon laajemmin tuttujaan. Illanistujaisiin voisi rohkeammin kutsua tuttuja eri piireistä, jolloin pari yksinäistä löytäisi joskus toisensa. Meitä vaivaa liika kuppikuntaisuus ja ajatus siitä, että kaveripiirejä ei voi sekoittaa.
Täällä samat tunteet ja tilanne. Yritän miettiä, millä saisin elämääni enemmän mielekkyyttä, mutta vaikeaa se on. Masennus (itsellä pitkäaikainen) varmasti vaikuttaa siihen, että ei oikein tunnista sitä mistä saisi iloa ja mitä se vaatisi. Ei ole tunnistanut pitkiin aikoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaaminen ei onnistu taaskaan, mutta olen samoja ikiä (48v) kuin pari aiempaa vastaajaa ja samaten lapseton ja ikisinkku. Ja tätä nykyä myös yksinäinen.
Aiemmin olin ihan ok sinut elämäntilanteeni kanssa ja jotenkin hyväksynytkin sen, ettei perhekeskeisyydestäni ja parisuhdehalukkuudestani huolimatta nämä asiat elämässäni toteutuneet, mutta nykyään tuntuu että muserrun tämän pettymyksen alle. Ja tosiaan olen viime aikoina kiinnittänyt just tuohon samaan yllättävän paljonkin huomioita, että oma elämäni vaan jumittaa paikoillaan kun taas muiden elämä tuntuu etenevän. Ja jos jokin muuttuu, niin se muutos on aina huonompaan suuntaan, ei ikinä aiempaa parempaan.
Just eilen mietin, että mikä järki koko elämässä on. Sitä käy pätkätöissä (vakkarityötäkään ei enää saa) ja sitten on kotona. Käy lenkillä, hoitaa kotihommat ja nukkuu. Katsoo pskaohjelmaa telkkarista ja se
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia.
Miten niin pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta? Ei sitten käynyt mielessä, että meistä joillakin ilotulitusta näkyy vain uutena vuotena telkkarissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En missään nimessä elä noin. Tämä on meidän viimeinen elämä. Haluan nauttia siitä. Tietenkään jokainen päivä ei voi olla juhlaa, muttei selviämistäkään.
Olisi mielenkiintoista kuulla miten sinä sitten elät? Mikä tuo sinulle merkitystä elämään?
Lapset ja heidän kanssa tpuhuaminen tuo minulle iloa. Moottoripyörällä kun pääsee tienpäälle, on kaikki hetken mahtavaa. Uusi naisystävä on täydelinen ja elämä hymyilee parisuhderintamalla. Minulla on mielenkiintoinen työ, minne ei tarvitse mennä hampaat irvessä.
Kaiken tämän lisäksi taas koko vuosi täynnä erilaisia suunnitelmia. Tulee jälleen erittäin kiireinen kesä ja kesäloma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtava ketju ja suurimpaan osaan viesteistä pystyn erittäin hyvin samaistumaan, kun itsekin olen vakavasti kiusattu ihminen, jolla ei ole juuri syviä ihmissuhteita, vanhapiika siis. Oma viestini on vähän simppeli, mutta menköön. Tiedän, ettei kaikille sovi, jos on tähtäimessä aina ollut perinteinen parisuhde-elämä ja perhe. Minä olen kuitenkin niitä, joilla on libido, ja pystyn torjumaan tyhjyyden ja elämättömyyden tunnetta seksisuhteilla. Silloin elämässä on perhosia vatsassa ja on olo, että elää hetkessä, jää syvä muistijälki. Se säteilee sitten muuhunkin olemiseen, eikä yksinäinen arki tunnu niin harmaalta.
Tottakai olen saavuttanut paljon vähemmän kuin naimisissa olevat ihmiset, mutta ero heihin ei tunnu niiiiin suurelta, kun on ainakin yksi osa sellaisesta elämästä itsellä, eli se hyvä seksi. On edes vähän sinnepäin elämää, koska jos olisin ujouttani jäänyt kotiin uskaltamatta tavata ihmisiä, olisin onnettomampi, kun minulla ei olisi sitten muuta kuin se harmaa tyhjyys. Miesten kanssa teen muutakin, eli käydään syömässä, elokuvissa, matkustetaan lähialueilla jne., eli asioita, mitä parisuhteissakin olijat tekee. Elämä on tavallaan ainakin puoliksi hyvää, kun siihen olen saanut mukaan noita hyviä yhdessäolon puolia, vaikka joku, jolla kaikki normaalin elämän ainekset kasassa, voisi olla sitä mieltä, että mullahan ei ole mitään, kun en ole vaimo taikka äiti.
"Kuule, ihan varmasti saat sen hiihtoreissun kun alat suunnitella ja säästää nyt. Et täksi talveksi, mutta seuraavaksi.
Mitä ihmeen näkyvyyttä kaipaat? Naamaa seiskan kanteen? Miten ihmeessä se sinun elämääsi muuttaisi yhtään paremmaksi?
Mä en tajua tämmöistä olmeilua, ollaan tyytymättömiä mutta odotetaan että joku tulee kotiin tuomaan sen hiihtoreissun. Haloo.
Kurjuuden määrä on osalla vakio: kun ei ole oikeita ongelmia, niin tehdään ongelma jostakin ihan turhasta, kuten että ei oli julkkis, yhyy. Mitä elämän hukkaamista."
No, et selvästikään ymmärtänyt viestiäni, mutta ei se mitään. Jos sinulle se sana näkyvyys tuo ensimmäiseksi mieleen Seiska lehden et varmasti ymmärtänyt mitään viestistäni. Ehkä se näkyvyys on väärä sana jos se on vaikeaa ymmärtää. Lause jokainen haluaa tulla nähdyksi ja ymmärretyksi on ehlä se mitä hain. En odota toisten tuomia juttuja vaan ehkä sitä, että minulla olisi edes joku mahdollisuus tehdä näitä kivoja asioita. Ettei kaikki olisi sinnittelyä. En silti ala väitellä kanssasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisitko 141 kysyä kaveriltasi, lähtisikö hän mukaasi niihin paikkoihin, joissa haluat käydä? Etkä vain toimisi hänen henkilökohtaisena terapeuttinaan. Kyllä kaveruussuhteen pitää olla vastavuoroista.
On kurjaa, kun suomalaiset eivät hanakammin kutsu pikkuporukoidensa joukkoon laajemmin tuttujaan. Illanistujaisiin voisi rohkeammin kutsua tuttuja eri piireistä, jolloin pari yksinäistä löytäisi joskus toisensa. Meitä vaivaa liika kuppikuntaisuus ja ajatus siitä, että kaveripiirejä ei voi sekoittaa.
Olen joskus yrittänyt, mutta näihin ei sitten aika riitäkään. Nyt viime aikoina vasta havahduin siihen, että aika riittää vain näihin tapaamisiin joissa minulle tilitetään koko elämänsä kurjuus, ja mihinkään mukavaan tekemiseen taas sitten ei aikaa löydy.
*Kurjuuden määrä on osalla vakio: kun ei ole oikeita ongelmia, niin tehdään ongelma jostakin ihan turhasta, kuten että ei oli julkkis, yhyy. Mitä elämän hukkaamista."
Piti vielä tähän vastata, etyä et voi tietää elämästäni yhden viestin pohjalta. En kirjoittanut kaikkea enkä oikeastaan mitään kunnolla. Näin tämäkin palsta on vaan pintasilaus ihmisen elämään. Silti vedät mutkat suoriksi ja alat pilkkaamaan toista noin helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?
Riippuu siitä miten sen kokee. Minä olen ihan tyytyväinen olemiseeni päivittäisellä tasolla, mutta kun ajattelen vaikka viimeistä 15 vuotta, niin mulla ei ole ollut kuin kaksi tai kolme hetkeä joista on jäänyt jonkinlainen tunnemuisto. Ne on niitä hetkiä joina tuntui että olin elossa. Kaikki muu on ollut harmaata puuroa josta muistan faktat mutta en tunteita. Vaikka jokainen päivä on ollut ihan ok, niistä ei ole jäänyt käteen mitään.
Mutta ehkä tää on normaalia?
En tiedä onko normaalia, mutta mulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia oikeastaan enää teini-iän alkamisen jälkeen. Siis esim joku ysäri on mulle ihan tuollaista puuroa vaikka o
Mulla on sama juttu, eli ei ole jäänyt kovin tarkkoja muistikuvia pitkistä ajoista menneisyyttä. Jopa ihan viime vuodetkin on puuroa. Olen syönyt masennuslääkkeitä 15 vuotta, ja ne voivat osaltaan vaikuttaa. Mutta luulen että masennus on ollut olemassa jo pidempään. En tiedä voiko se silti vaikuttaa noin. Vai johtuuko tämä tosiaan siitä, että olen vain ajelehtinut virran mukana? Toisaalta en muista niitäkään hetkiä, jolloin olen tehnyt valintoja. En oikein tunnista sitä ihmistä edes enää.
"Minusta tuntuu, että aika pienen prosentin elämä on tuollaista, mitä kuvaat elämiseksi. Somemaailmassa joo, mutta jos otettaisiin tavis keski-ikäisiä suomalaisia satunnainen joukko, niin ehkä maksimissaan 10-20% olisi tuollaisia. Useimmat elää tavallista, pientä, hiljaista elämäänsä työtä tehden ja kotoillen, pyrkimättä mihinkään sen ihmeempään. Ei useimpia kiinnosta yhtään ottaa mitään riskejä, ja sosiaalinen elämäkään ei kovin monilla täällä ole järin vilkasta aikuisiällä, ei ainakaan jos on täytynyt vaihtaa paikkakuntaa työn perässä."
No monella on kuitenkin esimerkiksi lapsia, joten se elämä ei mene ihan kokonaan ohi kun seuraa heidän kasvua ja kehitystä. Jos vaihtaa paikkakuntaa työn perässä, sekin on aktiivinen päätös, joka vaatii toimintaa.
Mulla itsellä on juuri sellainen olo, etten tee mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?
Minä kuvittelisin sen niin että on joitakin tavotteita ja päämääriä, joita haluaa saavuttaa ja tekee asioita niiden eteen. Uskaltaa ottaa riskejä ja tehdä päätöksiä. Sosiaaliset ympyrät on aktiivisia ja suunnitellaan sekä tehdään muiden kanssa juttuja. On suunnitelmia tai toiveita työn saralle, lapsiin panostamista, asunnon hankintaa ja matkoja jne.
Sitten on minä, joka tavallaan on ihan onnellinen tässä omassa ajoittain yksinäisessä kuplassaan, helpossa ja suht hyvin palkatussa työssä suhteessa vapaa-aikaa , mikä taas mahdollistaa matkoja välillä, jotta saa irtautua tästä omasta elämästään ja siellä matkalla ehkä saa kokea olevansa elossa 🤔. Mutta sitten en uskalla suunnitella mitään suurempaa tai ottaa pieniäkään riskejä, j
Niin, kun sinä (ja ap ja muut samoin ajattelevat) keskitytte vain itseenne. Aloittajakin puhui virheellisesti siitä, että on vain mukana katselemassa. Te ette tajua, että jokainen kohtaaminen toisen ihmisen (mikä ettei myös eläinten) kanssa voi vaikuttaa. Kun joku toinen kohtaa teidät kirjaston ovella tai kauppajonossa, niin hän voi saada idean, tai se muuttaa jotain hänen omassa elämässään.
Perhosvaikutuksesta siis puhun. Vaikka kuinka moni menneisyyden ihminen on tehnyt jotain pientä, jonka ei ole edes kuvitellut merkitsevän mitään, mutta siitä asiasta on voinut syntyä suurempaa toisen ihmisen kautta.
Mutta kuten sanottua, tämän tajutakseen pitää pystyä ajattelemaan laajemmin, eikä keskittyä vain omaan olemiseensa. Merkitystä elämiseensä saa siitä, että itse tuo jotain hyvää tähän maailmaan.
Vierailija kirjoitti:
Piti vielä tähän vastata, etyä et voi tietää elämästäni yhden viestin pohjalta. En kirjoittanut kaikkea enkä oikeastaan mitään kunnolla. Näin tämäkin palsta on vaan pintasilaus ihmisen elämään. Silti vedät mutkat suoriksi ja alat pilkkaamaan toista noin helposti.
"En kirjoittanut oikeastaan mitään kunnolla"
Okei. Ehkä sitten ei olisi kannattanut kirjoittaa mitään, etenkään jos ajatus oli, että toisten pitäisi saada kommentistasi jotain irti, vai pelkkiä kehujako odotit kommenttiin, jossa "et kirjoittanut mitään kunnolla"?
Ei ole ihme, jos et koe eläväsi.
ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa porukkaa.
Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.
Mikä teidät saisi elämään? Tarvitaanko joku sota, jotta voitte tuntea olevanne elossa? Surullista.
Vastasit jo itse kysymykseesi. Sinua tarvitaan ja sinulla on mies ja kissat. Monia ihmisiä ei tarvitse kukaan. Moni ihminen on kuin näkymätön. Kysyit mikä saisi tuntemaan meidät olemaan elossa. Voin vastata omasta puolestani, että se joku näkisi minut ja saisin kokea olevani elossa "toisten ihmisten joukossa". En olisi näkymätön enää.
Kuinka moni näistä näkymättömäksi itsensä tuntevista ihmisistä kohtelee muita niin, että he kokevat olevansa elossa ja näkyviä? Vai odottavatko he, kuten sinäkin, että joku toinen tekee sen ensimmäisen siirron?
Lainaus ei toimi, mutta tuohon, että on eri asia tehdä lapsi yksin kuin kumppanin kanssa. Joo, on tietty, mutta jos kerran tietää, että just se oleminen osana sukupolvien ketjua olisi itselle se, mikä tekee itselle elämästä elämää ja ilman sitä kaikki on turhaa ja merkityksetöntä, niin luulisi, että silloin sen toiveen edes yrittäisi toteuttaa vaikka vähän vähemmänkin optimaalisella tavalla?
Itse en ymmärrä, mitä merkityksellisyyttä se lisää, että tuottaa tähän maailmaan toisen ihmisen ihmettelemään omaa merkitystään tai sen puutetta. Nostan myös hattua niille muutamille lapsia hankkineille, jotka ovat kirjoittaneet ketjuun - vaatii paljon enemmän rohkeutta myöntää merkityksettömyyden kokemus tuollaisessa tilanteessa, jossa ns. yleisen näkemysen mukaan elämän pitäisi olla automaattisesti merkityksellistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Piti vielä tähän vastata, etyä et voi tietää elämästäni yhden viestin pohjalta. En kirjoittanut kaikkea enkä oikeastaan mitään kunnolla. Näin tämäkin palsta on vaan pintasilaus ihmisen elämään. Silti vedät mutkat suoriksi ja alat pilkkaamaan toista noin helposti.
"En kirjoittanut oikeastaan mitään kunnolla"
Okei. Ehkä sitten ei olisi kannattanut kirjoittaa mitään, etenkään jos ajatus oli, että toisten pitäisi saada kommentistasi jotain irti, vai pelkkiä kehujako odotit kommenttiin, jossa "et kirjoittanut mitään kunnolla"?
Ei ole ihme, jos et koe eläväsi.
ohis
En ole tuo toinen kirjoittaja, mutta olipa halpamainen kommentti tuo viimeinen lause. Saatko suurtakin tyydytystä siitä, kun oikein onnistut olemaan ilkeä?
Itselle valtavaa helpotusta on tuonut se, että tajuaa oman elämäntyylin olevan ihan ok, vaikkei hankkisi lapsia tai olisi parisuhteessa. Parisuhde voi tulla jos on tullakseen, mutta elämäni onnellisuus ei ole siitä kiinni. Onnellinen ja kokonainen voi olla myös ihan yksin ja itseasiassa se olisikin hyvä lähtökohta parisuhteelle. Ei ole kenenkään muun velvollisuus tehdä minua onnelliseksi. Elämä on tässä ja nyt :) t. N31
Alue: Aihe vapaa
Puit aika hienosti sanoiksi sen, mitä itse koen.
Eli aika pitkälti ulkopuolisuus. Edes kouluaikoina en löytänyt sellaista omaa porukkaa tai kavereita, joiden kanssa olisin samalla viivalla, eli asiat ja kiinnostukset yhtä tärkeitä.
Moni asia kiinnostaa yhä, mutta en haluaisi enää tehdä niitä yksin. Kun teen kaiken yksin, jää sellainen ontto olo. Kun ei ole ketään, kenen kanssa suunnitella asiaa ja jakaa se kokemus.
Ja sekin ylipäätään, että joku odottaisi näkemistäni, ihan vaan koska pitää minusta. Ja tarkoitan tällä nyt myös ihan kaverisuhteita. Hengailtaisiin kanssani, koska se on mukavaa. Mutta todellisuudessa seurani kelpaa vain silloin, jos ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Yksi käyttää minua siihen, että oksentaa kaiken elämänsä negatiivisuuden, sitä mukavaa aikaa viettää sitten niiden oikeiden kavereidensa kanssa.