Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Mulla on tullut sellainen ajatus tai päätelmä mieleen, että elämän kuuluisi olla ihan alusta asti sellaista omannäköistä. Siis ainakin viimeistään siitä asti kun on täysi-ikäinen ja itse voi vaikuttaa moneenkin asiaan. Ei siis pitäisi silloin mennä tyytymään mihinkään "kyllä tämä välttää"-vaihtoehtoon tai ajatella, että aikaa on vaan nimenomaan tehdä aktiivisesti aina sellaisia päätöksiä ja tekoja jotka edistää omia tavoitteita.

Kyllä ja ei..

Itse koen eläneeni ihan täyttä elämää, vaikka jonkun verran olen tehnyt isojakin valintoja (esim ammatti) lähinnä ajautumalla.

Elämänsä voi tuhlata myös odottamalla sitä täydellistä, juuri oikealta tuntuvaa vaihtoehtoa. Tai juoksemalla aina jonkun sen hetken innostuksen perään. Pitäisi olla joku tasapaino. Intoa ja uskoa, mutta myös harkintaa.

Mutta ehkä ajattelemme pohjimmiltaan samalla tapaa, vain eri sanoin, kun itse ajattelen, että ihmisellä pitäisi jo nuoresta olla jokin asia, jota haluaa, josta nauttii. Se asia voi olla mitä vain, ja se voi muuttua. Mutta jotakin positiivista kohti olisi hyvä mennä.

Ehkä sekin on hyvä havaita, jos se oma suunta on ollut vanhempien haaveiden täyttäminen, pettymyksen torjunta, pelko. Jokin suunta on kyllä aina.

Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!

Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.

              rakastan ja arvostan elämää   tunnen eläväni arjen hyviä hetkiä                                                                        t. realistinen positiivinen

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!

Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.

En ole ketjuun kirjoittanut, mutta omalla kohdalla en usko lääkityksen tuovan isoa muutosta.

Olen ollut hylkiö koko elämäni. Minne vaan mennyt, olen aina se ylimääräinen joka jää yksin. Puhutaan siis ihan kaveri-, ystävä- ja parisuhteista. Olen se, jonka kanssa ei oikein haluta olla tekemisissä. 

Se, että olen "päässyt" elämäni aikana parisuhteisiin, on oikeastaan vaan pahentanut tilannetta, koska näissä ollut niin selkeä tyytyminen ja käytös sen mukaista. Eli minulle voitu jutella päin naamaa, kuinka olisi toivonut olevansa naisten silmissä suositumpi, onpa tultu jopa hehkuttamaan kun "kerrankin, ekaa kertaa ikinä" oli joku nainen kaupungilla tullut juttelemaan hänelle ja pyytänyt treffeille. Ja voi kuinka olikaan siitä fiiliksissä.  

Tässä nyt vähän kuvausta, miksi fiilis on mitä on. Välillä asian hyväksyy, välillä tuntuu että voisi itkeä niin pitkään kuin ikinä vaan pystyy. 

Minä. Jumissa oravanpyörässä. En haluaisi muuta kuin olla rauhassa kotona mun koirien kanssa.

Yksi hyvä neuvo... LOPETTAKAA VALITTAMINEN. ELÄMÄ ON TÄSSÄ HETKESSÄ 

Minä. Koska t-eläke ptsd dg alle 30 v. En ole elänyt yli vuosikymmeneen enkä varmana tule ikinä enää elämään tätä elämää. Taistelen joka päivä näiden oireiden kanssa eikä ole rahaa.

Paras elämä/eläminen on sitä ihan tavallista arkea, jossa ei tapahdu juuri mitään ihmeellistä. Lapset hoitoon, itse töihin, kotiin, ruuanlaittoa, pyykit, tiskit.. sama uudestaan. Väsyttäväähän se usein on, mutta jos tämä tavallinen elämä joskus katkeaa esim sairastumisen vuoksi, tajuaa usein ikävöineensä juuri sitä. 

 

Välillä tosin itsekin sorrun ajatukseen siitä, olisiko jossain myös minulle huikea elämä? Ja joku täydellinen mies, jolle olisin tärkeä. Matkusteltaisiin jatkuvasti ja syötäisi usein ulkona? Tai asuisimme ulkomailla? Vaihtaisin alaa, enkä kituisi nykyisellä? Toteuttaisin ikuisen opiskeluhaaveeni floristin ammatista, ja unelmissani istuisin kukkakedolla jossakin lämpimässä maassa sitomassa ihania kimppuja? 

Oikeasti mulla on jo nyt kaikki Sitä ei vaan usein näe siinä arjessa. 

Outoa porukkaa.

Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.

Mikä teidät saisi elämään? Tarvitaanko joku sota, jotta voitte tuntea olevanne elossa? Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat ajatukset. Ollut oikeastaan lapsuudesta asti, eli luulen että joku kytkentähäiriö aivoissa tai jotain.

Jo ala-aste ikäisenä ajattelin, että tietyllä tapaa muiden elämät ovat "arvokkaampia" kuin omani, eli muille on normaalia että on kavereita ja koulun jälkeen tekemistä, on suunnitelmia siitä mihin mennä ylä-asteelle, ehkä joku vakavampi harrastus jne. Että tällaiset asiat eivät edes ole minulle mahdollisia. Minä olin se ulkopuolinen jonka kanssa leikittiin, jos muitakaan ei ollut. En osannut (enkä osaa vieläkään) tehdä itsestäni numeroa, en osaa olla sosiaalinen ellei joku muu tee aloitetta. Ei ollut sellaisia vanhempia jotka olisivat olleet kiinnostuneita asioistani tai tukena missään elämänvalinnoissa.

Aikuisikä jatkanut siis ihan samaa kaavaa, tein surkeita valintoja opiskelujen suhteen ja seurustelin 15 vuotta miehen kanssa, joka nyt vaan sattui olemaan ensimmäinen jok

Voi höpö höpö. Minun vanhempani olivat pahoinpiteleviä alkoholisteja, mutta elämällä on tarkoitus, elän. Kyllä aikuisuudesta kukin vastaa itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä olisi oikeasti tällaista ja sen myös kuuluisi olla tällaista mitä minulla, ja ilmeisen monella muullakin ketjuun kirjoittaneella, niin kyllähän me ihmiset oltaisiin jo kuoltu aikaa sitten sukupuuttoon. Ihan siis jo siksikin, että me taidetaan olla kaikki lapsettomia tai ainakin suurin osa. Ja sellaisina myös pysytään koska se aika elämästä oli ja meni jo kun perhettä olisi voinut perustaa.

Tätä mäkin pohdin - kuinka epäluonnollista tää on. Miksi olen tällainen, ja miksi meitä tällaisia on monia? Miksi yhteiskunta on sellainen, että tällaisia tapauksia muodostuu niiiin monia? Mun boomer äiti ei edes halunnut suhdetta/avioliittoa/perhettä, silti hänellä on aviomies, omakotitalo, lapsi (minä)... Saiko ne ennen niin helposti, että ihan vasten tahtoaan ne sai? (äitini olisi halunnut elää elämänsä sinkkuna, on sanonut.) Minä haluaisin miehen, yhteisen ajanvieton, edes omistusasunnon sit hänen kanssaan - mitään näistä en ole saanut. Kaksikymppisenä deittailin, etsien sitä oikeaa, ei koskaan kukaan suostunut sitoutumaan. Mikä tässä nykyajassa on vikana, kun nekin, jotka haluaisivat perhe-elämän, eivät sitä saa? Samalla mun äiti mäkättää kuinka avioliitto oli elämänsä huonoin päätös ja vihaa sitä et hankki lapsen ku olis voinu olla vapaa kuin taivaan lintu. On epäkiitollinen, ja silti sai perheen? Minä olisin kiitollinen vähimmästäkin normaalin elämän murusesta, enkä saa mitään.

Tämä toistuu muutamalla, ei ymmärretä "mitä valittamista perheellisellä / parisuhteellisella nyt olisi" ja vellotaan omassa kurjuudessa. 

Huomaatteko epäsuhtaa? Epäloogisuutta? Ihminen joka kadehtii jotain toiselta, eikä käsitä, ettei sillä toisellakaan nyt pelkkää ihanuutta ole? Ei se hyvä olo itseen tule muista ihmisistä kuten perheestä tai parisuhteesta. 

Sinä itseesi tyytymätön sinkku olisit ihan yhtä tyytymätön ITSEESI ja ELÄMÄÄSI vaikka sinulla se perhe olisi. Perhe ei ole yhtä kuin "elämä". Jos sinulla olisi se perhe, huomaisit (toivottavasti) että lapsesi ja puolisosi ovat omia itsejään eivätkä sinun elämäsi sisältö. Ne menisivät menojaan ja eläisivät omaa elämäänsä (kuten heidän kuuluukin). Ja sinä jäisit valittamaan, kuten äitinne, että olipa paskin päätös ikinä mennä naimisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin että näin on ollut yleisesti ja aina ihmisillä. Ei sen tavallisen tallaajan elämä ole niin ihmeellistä koskaan ollut. Nykyään tietysti monelta jää kumppani löytämättä ja perhe perustamatta. En mene näiden syihin vaikka niihinkin omat mielipiteeni löytyy. Somen käyttöä kannattaa rajoittaa. Ainakin itsellä on aiheuttanut lähinnä vain ahdistusta jonka tiedostaminenkin oli aluksi vaikeaa. 

 

Somessa tosiaan alkaa väkisinkin vertaamaan itseään muihin. Niin paljon upeita ihmisiä jotka elävät upeaa elämää ja itse jumittaa vaan paikallaan. Tiedän kyllä, että ihmiset kertovat vain niistä elämän kohokohdista ja muokkaavat kuviaan joten käsitys täydellisestä elämästä on vain harhaa, mutta silti sen näkeminen saa vähättelemään itseään.

Valehteleva somemaailma on alkusoittoa valehtelevalle tekoälymaailmalle. Maailma ja todellisuus vääristyy täysin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Minä kuvittelisin sen niin että on joitakin tavotteita ja päämääriä, joita haluaa saavuttaa ja tekee asioita niiden eteen. Uskaltaa ottaa riskejä ja tehdä päätöksiä. Sosiaaliset ympyrät on aktiivisia ja suunnitellaan sekä tehdään muiden kanssa juttuja. On suunnitelmia tai toiveita työn saralle, lapsiin panostamista, asunnon hankintaa ja matkoja jne. 

Sitten on minä, joka tavallaan on ihan onnellinen tässä omassa ajoittain yksinäisessä kuplassaan, helpossa ja suht hyvin palkatussa työssä suhteessa vapaa-aikaa , mikä taas mahdollistaa matkoja välillä, jotta saa irtautua tästä omasta elämästään ja siellä matkalla ehkä saa kokea olevansa elossa 🤔. Mutta sitten en uskalla suunnitella mitään suurempaa tai ottaa pieniäkään riskejä, j

Minulla on suht sama käsitys siitä mitä eläminen on, kuin sinulla. Tämän hetken todellisuus on hyvin kaukana elämisen tunnusta,  etenkin aktiivisuuden ja ihmissuhteiden osalta. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tullut sellainen ajatus tai päätelmä mieleen, että elämän kuuluisi olla ihan alusta asti sellaista omannäköistä. Siis ainakin viimeistään siitä asti kun on täysi-ikäinen ja itse voi vaikuttaa moneenkin asiaan. Ei siis pitäisi silloin mennä tyytymään mihinkään "kyllä tämä välttää"-vaihtoehtoon tai ajatella, että aikaa on vaan nimenomaan tehdä aktiivisesti aina sellaisia päätöksiä ja tekoja jotka edistää omia tavoitteita.

Kyllä ja ei..

Itse koen eläneeni ihan täyttä elämää, vaikka jonkun verran olen tehnyt isojakin valintoja (esim ammatti) lähinnä ajautumalla.

Elämänsä voi tuhlata myös odottamalla sitä täydellistä, juuri oikealta tuntuvaa vaihtoehtoa. Tai juoksemalla aina jonkun sen hetken innostuksen perään. Pitäisi olla joku tasapaino. Intoa ja uskoa, mutta myös harkintaa.

Mutta ehkä ajattelemme pohjimmiltaan samalla tapaa, vain eri sanoin, kun itse ajattelen, että ihmisellä pi

En ole koskaan tehnyt päätöksiä perustuen siihen mitä vanhempani toivovat tai haluavat minen tekevän tai valitsevan. Tällä hetkellä opettelen vetämään rajoja. Esimerkiksi sen osalta suostunko ylimääräisiin työvuoroihin oman jaksamisen kustannuksella. Minulla on yhtenäinen vapaus kaikkien kanssa, tehdä valintoja, jotka tukevat terveyttä ja hyvinvointia ja hakeutua enemmän myös minulle mielihyvää tuoviin harrastuksiin, työhön ja ihmissuhteisiin. Eli kohti elämistä.

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!

Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.

Kyllä, ja/tai huono itsetunto. 

***

Suorastaan raivostuttavaa tekstiä täällä suurimmalla osalla. Ymmärrän sairauden, työttömyyden, köyhyyden, jolloin ulkopuolelta tulee ne raamit, jotka kaventaa mahdollisuuksia.

Mutta. Suurin osa on kuitenkin tavallisia tallaajia, duunareita, ihan kuten me muutkin. Kaikki ei vain käperry omaan itseen "mitä merkitystä minulla on" --- miksi sinulla pitäisi olla joku merkitys? Sadan vuoden päästä meistä ei muisteta kuin ehkä presidentti. Yksi jää historiankirjoihin, suurin osa ei jää. Jos kaipaa elämälleen merkityksiä, pitäisi ensin miettiä mikä minusta on merkityksellistä. Mitä se hyvä elämä sitten on? 

***

Nainen joka keski-iässä valittaa ettei sitten saanutkaan miestä ja perhettä, no, nainen olisi voinut ryhtyä perheeksi vaikka yksin. Jos et mennyt lapsettomuushoitoihin, niin et sitä oikeasti halunnutkaan. Jokin sen esti. Et halunnutkaan vastuuta, et halunnutkaan sitoutua. Nyt vain hoet itsellesi, että voi kun minulla on epäonnea, se PERHE kyllä olisi kaiken muuttanut. Ei, kyseessä ei ollut epäonni, sinähän teit valinnan, että pysyt lapsettomana ja yksin. 

***

Jos se ihan satavarmasti keski-iässä edelleen se elämän tarkoitus on vaikkapa perhe, niin keski-ikäiset sinkutkin ovat ryhtyneet esim sijaisvanhemmiksi teineille. Jos edelleen sanoo ettei ryhdy, niin sekin on valinta. Valitset edelleen pysyä yksin ja ei-kenenkään-vanhempana. On aivan turha tulla valittamaan, ettei minulle nyt sitä taikka tätä suotu. 

On muitakin perheitä kuin ydinperhe. On yksinhuoltajaperheitä ja on sijaisperheitä. Jos nämä perhemallit eivät kelpaa, tietoisesti sanot "ei kiitos", niin se on sinun valintasi, eikä epäonnea.

Vierailija kirjoitti:

Paras elämä/eläminen on sitä ihan tavallista arkea, jossa ei tapahdu juuri mitään ihmeellistä. Lapset hoitoon, itse töihin, kotiin, ruuanlaittoa, pyykit, tiskit.. sama uudestaan. Väsyttäväähän se usein on, mutta jos tämä tavallinen elämä joskus katkeaa esim sairastumisen vuoksi, tajuaa usein ikävöineensä juuri sitä. 

 

Välillä tosin itsekin sorrun ajatukseen siitä, olisiko jossain myös minulle huikea elämä? Ja joku täydellinen mies, jolle olisin tärkeä. Matkusteltaisiin jatkuvasti ja syötäisi usein ulkona? Tai asuisimme ulkomailla? Vaihtaisin alaa, enkä kituisi nykyisellä? Toteuttaisin ikuisen opiskeluhaaveeni floristin ammatista, ja unelmissani istuisin kukkakedolla jossakin lämpimässä maassa sitomassa ihania kimppuja? 

Oikeasti mulla on jo nyt kaikki Sitä ei vaan usein näe siinä arjessa. 

Kuvailemasi arkielämä kuulostaa unelmaltani. Mielekäs työ ja rakas perhe. Tietenkin matkustaminen piristää, mutta minulle riittäisi myös se, että työ on vaihtelevaa ja toisinaan pääsee vaikkapa kuvausreissulle ja maisemat vaihtuvat. Suurin turruttaja on stabiili elämä kaaoksen keskellä. 

" Lensin matalalla, liian matalalla 

Voi törmätä johonkin, niellä koukun ja kohonkin 

Nousin ylemmäksi, ja kaikki kirkastui

Muuttui pieneksi

Ymmärrän, koska näen nyt enemmän "

Eppu Normaali 

"Nainen joka keski-iässä valittaa ettei sitten saanutkaan miestä ja perhettä, no, nainen olisi voinut ryhtyä perheeksi vaikka yksin. Jos et mennyt lapsettomuushoitoihin, niin et sitä oikeasti halunnutkaan. Jokin sen esti. Et halunnutkaan vastuuta, et halunnutkaan sitoutua. Nyt vain hoet itsellesi, että voi kun minulla on epäonnea, se PERHE kyllä olisi kaiken muuttanut. Ei, kyseessä ei ollut epäonni, sinähän teit valinnan, että pysyt lapsettomana ja yksin. "

On kuitenkin aikalailla eri asia lähteä hankkimaan lasta yksin, kuin hankkia se rakastavan kumppanin kanssa.

Ei niitä puolisoja ole tuolla niin vain saatavana. Itse näin 35-vuotiaana päätin luovuttaa, enkä enää lähde yhteenkään parisuhteeseen. Kun samalla kaavalla mennyt aina, eli selviää että olen jotain johon nyt vain on tyydytty kun ei parempaa löytynyt.

Haaveenani oli tosiaan tavallinen tylsä mukava elämä, jossa asuttaisiin kivassa asunnossa (tavallinen rivari tms), olisi puoliso jonka kanssa kumpikin näkisimme suhteen eteen yhtä paljon vaivaa, olisi ollut muutama lapsi jne.

Mutta sen unelman voi jo unohtaa. Yksin ollaan nyt sitten loppuelämä, ei vaan enää riitä edes oma usko siihen, että jollekin olisin se ykkösvalinta, jonka kanssa aidosti haluaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Outoa porukkaa.

Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.

Mikä teidät saisi elämään? Tarvitaanko joku sota, jotta voitte tuntea olevanne elossa? Surullista.

 

Vastasit jo itse kysymykseesi. Sinua tarvitaan ja sinulla on mies ja kissat. Monia ihmisiä ei tarvitse kukaan. Moni ihminen on kuin näkymätön. Kysyit mikä saisi tuntemaan meidät olemaan elossa. Voin vastata omasta puolestani, että se joku näkisi minut ja saisin kokea olevani elossa "toisten ihmisten joukossa". En olisi näkymätön enää. Tämän lisäksi kokisin hyviä hetkiä. Saisin edes joskus elää elämää ilman pelkoa siitä mitä pahaa tapahtuu taas. Tälläiset asiat vaikuttavat. En itsekään hae mitään kovin suurta asiaa. Edes se, että joku olisi ystävällinen ja näkisi minut olisi jo tärkeää. Ihminen monesti kaipaa sitä kaikkea.

Minäkin tahtoisin edes joskus puhua jostain kiinnostavasta jutusta toisen ihmisen kanssa. Jo nuoruudessa tavallaan kaipasi porukkaa jonka kanssa puhua esim musiikista yms minua kiinnostavasta asiasta. En vaan vieläkään omaa ketään ihmisistä jonka kanssa oikeastaan puhua mistään kunnolla. Vanhempien kanssa puhutaan toki joistakin asiosta. He eivät silti korvaa sitä, että minulla olisi kaveri jonka kanssa puhua kiinnostavista asiosta. Et ehkä ymmärrä sitä tyhjyyttä. Itsekin tykkään pohtia asioita ja tavallaan näivetyn, kun en ikinä saa puhua mistään. Kyllä se kuormittaa ihmistä. Saatan esim ilahtua jostain ja sitten haluaisin puhua jonkun kanssa. Kertoa jostain jutusta, eikä minulla ole ketään. Tätä samaa ollut oikeastaan koko ikäni.

Samoin itsekin toivoisin elämäni menevän kevyempää rataa edes välillä. Nytkin on rahat ihan lopussa ja pitäisi vielä viikkoja pärjätä. Olen hyvä sinnittelemään, mutta tämä menee nyt yli ja ei tälläinen elämä missä tavallaan jokaisen päivän ruoka on jo haaste järjestää, ole enää mitään kunnon elämää. Toisaalta iloitsin eilenkin siitä, että sain tehtyä ruoan taas pariksi päiväksi lähes tyhjästä. Silti eihän tämä elämä ole sellaista mitä toivoisi. Pidän esim ulkomaista ja haluan tietää kaiken siihen liittyvän. Silti en ole ikinä käynyt missään. Suomessa koko ikäni.

Tai haluan juuri sitä jonkun mainitsemaa hiihtoreissua Lappiin keväällä tms mutta ei minulla ole edes suksia tai mahdollisuutta edes kuljettaa niitä. Lähelläni ei ole mitään hiihtolatuja ja pihasta ei voi lähteä oikeastaan minnekään hiihtämään. Pitäisi olla sitten "metsäsukset" tms jotka kalliimmat ja niillä ei voi sitten harrastaa luisteluhiihtoa mikä selälleni sopii paremmin. Samoin niitä luisteluhiihtobaanoja on vielä vähemmän kuin latuja. Tännekin ajetaan latuja, mutta jää se luisteluhiihtobaana ajamatta. Samoin täällä ei kulje edes bussit niin en voi minnekään kauas matkustaa. Kaupungissa voi sentään jonkin hiihtopaikka olla lähellä. Itsekin arvostaisin edes yhtä tälläistä kunkin paikkaa, vaikka ymmärrän sen kuinka saman ladun kiertäminen voi olla tylsää.

Tämä hiihto nyt vaan esimerkkinä. Olen monesti ajatellut, että nyt pitää hiihtää kun on hyvä talvi, mutta se kaatuu johonkin asiaan. Olen itse hiihtäjä kokenut ja lapsuudessa jopa kilpaillut. Näin kaipaan hiihtoa välillä paljon. Tuon hiihdon tilalla voisi sitten vaihtaa jonkun toisen itseä kiinnostavan asian mihin ei ole varaa tai mikä ei jostakin syystä onnistu. Siinä sitten vaan huomaa, kuinka vähitellen luopuu kaikesta. Jättää kokoajan asioita pois, kun ne eivät onnistu. Sitten ei oikein jää mitään jäljelle. Toivon, että tämäkin jo avasi asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Paras elämä/eläminen on sitä ihan tavallista arkea, jossa ei tapahdu juuri mitään ihmeellistä. Lapset hoitoon, itse töihin, kotiin, ruuanlaittoa, pyykit, tiskit.. sama uudestaan. Väsyttäväähän se usein on, mutta jos tämä tavallinen elämä joskus katkeaa esim sairastumisen vuoksi, tajuaa usein ikävöineensä juuri sitä. 

 

Välillä tosin itsekin sorrun ajatukseen siitä, olisiko jossain myös minulle huikea elämä? Ja joku täydellinen mies, jolle olisin tärkeä. Matkusteltaisiin jatkuvasti ja syötäisi usein ulkona? Tai asuisimme ulkomailla? Vaihtaisin alaa, enkä kituisi nykyisellä? Toteuttaisin ikuisen opiskeluhaaveeni floristin ammatista, ja unelmissani istuisin kukkakedolla jossakin lämpimässä maassa sitomassa ihania kimppuja? 

Oikeasti mulla on jo nyt kaikki Sitä ei vaan usein näe siinä arjessa. 

Mutta sinullahan on se kaikki mitä moni ketjussakin toivoo. Sinulla on perhe ja lapset. Saat elää sitä arkea mistä moni täällä haaveilee. Olet töissä mikä on myös monen haave, että pääsisi edes töihin tai parempaan työpaikkaan. Sinulla on jo paljon sellaista mitä minulla ei ole. Itsekin ehkä kaiken irrallisuuden keskellä kaipaisin tälläistä monelle jo tavallista elämää. Haluaisin, etyä minulla olisi läheisiä, työpaikka, ehkä jokin mieluinen opiskelupaikka. En silti itsekään haaveile mistään sen suuremnasta. Sinulla on jo silti nyt elämä mikä kuulostaa kovin kaukaiselta verrattuna itseeni. En samalla halua valittaa. Ehkä vaan auttaa ymmärtämään asioita omasta näkökulmastani.