Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Se että joku tuntee niin, että mikään ei kinä ole kiinnostanut oikein, mistään ei saa kiinni, mikään ei tunnu miltään, kannattaisi ehkä hakeutua ammattiterapeutille. Sellaiselle jolla pitkänlinjan kokemus. 

Uskon kyllä että jokaisella on joku mielenkiinnon kohde josta saa jonkinasteista tyydytydtä.

Ihan joku muu asia voi estää tuon mistään nauttimattomuuden, syy voi löytyä uskomattomankin kaukaa elämästä ja sellaisesta yhteydestä jota ei itse ole osannut edes ajatella. 

Myös se ettei itse voi/osaa/kykene potkaisemaan itseään siihen suuntaan mitä haluaa, voi johtua ihan jostain käsittämättömän tuntuisesta asiasta esim lapsuuden kotioloista, kasvatuksesta, traumadta tms. Tähän liittyen tunnen erään nuoren aikuisen joka on täysin kyvytön itse ohjaamaan elämäänsä ja heittäytymään kun hänen ympärillä on koko 26v ollut YLIhuolehtivia, ohjaavia, määrääviä ja hänen puolestaan tekeviä ihmisiä. Ts hänet on lellity ja pidetty pumpulissa ihan pilalle. Hän on minkään suhteen hyvin laaja-alaisemman jutun kanssa kädetön ja toimintakyvytön jos joku läheinen ei sano mihin suuntaan elämässä nyt pitäisi lähteä ja eteenkin ongelmien ilmetessä, hän jää jumiin kun kukaan muu ei tee asioita hänen puolesta tai ohjaa häntä jonnekin. Siksi jän juoksee terapioissa ym kun odottaa että joku muu sanoo miten edetään ja siirtää vastuuta elämästään muille ihmisille. Todennäköisesti hänestä saa joku nainen kiltin tossukka miehen josta vaimon pitää huolehtiä ja olla perheen pää joka päättää kaikki isot linjat.

Juu noin kymmenen vuotta tuntui siltä. Toivoin vain vaikka jotain vakavaa sairautta tai onnettomuutta, joka johtaisi kuolemaan. Multta sitten tilanne paheni enkä enää jaksanut mennä edes töihin. Sain diagnoosin ja masennuslääkkeet ja nyt vuotta myöhemmin elämä tuntuu kivalta ja teen työn lisäksi myös asioita, joista nautin. On tavoitteita ja suunnittelen tulevaa. Tajusin vasta jälkeenpäin olleeni masentunut todella pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Juu noin kymmenen vuotta tuntui siltä. Toivoin vain vaikka jotain vakavaa sairautta tai onnettomuutta, joka johtaisi kuolemaan. Multta sitten tilanne paheni enkä enää jaksanut mennä edes töihin. Sain diagnoosin ja masennuslääkkeet ja nyt vuotta myöhemmin elämä tuntuu kivalta ja teen työn lisäksi myös asioita, joista nautin. On tavoitteita ja suunnittelen tulevaa. Tajusin vasta jälkeenpäin olleeni masentunut todella pitkään.

Onpa mukava lukea tällaistakin, että joku on saanut uuden suunnan elämälleen monen haasteellisen ja vaikean vuoden jälkeen. Varmasti hieno tunne, kun nyt tuntee "elävänsä ihan oikeasti" ja voi/jaksaa tehdä asioita aivan eri tavalla kuin ennen.

Vähän aina ollut enemmän tai vähemmän tällaista turhuuden tunnetta koko elämä. Nytkin on selässä joku outo jatkuvasti hankauksesta kipeytyvä luomi jota kai pitäisi käydä näyttämässä, mutta ei jaksa koska ei se pahinkaan vaihtoehto huonolta tunnu. Masennuslääkkeitä on kyllä tullut napsittua useampaa sorttia ja puhelemassa käytyä, ettei siitäkään ole ollut kiinni.

Tiedän tuon tunteen ap ja siksi järjestän itselleni millon mitäkin uutta elämään jos sitä ei ns itsestään tapahdu, koska pelkään sitä olotilaa "pystyyn kuollut" kun elämä on junnannut samaa rataa vuosikausia ilman että mitätään kivaa uutta tapahtuu.

En kestäisi sellaista hiljaiseloa jossa vaan viikot vierii, kuukaudet kuluu, vuodet vaihtuu ja minä ajelehdin vaan mukana saaden elämältä yhtään mitään uutta.

Toisaalta se palo, että pitää kokea jotain uutta onkin juuri se voimavara joka auttaa eteenpäin, muutenhan me pysähtyisimme aloillemme. 

Työttömänä ja köyhänä ei elä. Sairauteni takia olen viimeisellä sijalla kun työntekijöitä otetaan. Yhden kerran olen töihin kelvannut ja sain olla siellä muutaman vuoden. Pieni palkka mutta sellainen että sillä sai ostettua muutakin ruokaa kuin maksaa laskut ja sentin tarkkuudella ostaa halvemmalla. Se itsevarmuus mikä oli töissä ja vapaa-ajalla kun sain olla työelämässä ja tunsin olevani arvokas ja hyödyllinen. Uusi esimies ei uusinut sitten enää määräaikaista sopimusta eikä ollut vaikea arvuutella miksi kun en hänen suosikki työntekijöitä ollut. Pistää vihaksi lukea ihmisten valituksia työpaikastaan. Olkaa työpaikasta kiitollisia. Onnekkaat saavat työpaikat mutta minua ei kukaan työpaikka huoli vaikka haen ja yritän uudestaan ja uudestaan eri paikkoja ja aloja. Köyhyys on ankeaa. Päivästä toiseen selviytymistä ja odotat mitä pahaa tapahtuu seuraavana päivänä nurkan takana. Työtön ja arvoton outo olento. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia. 

No harva varmaan mitään jatkuvaa ilotulitusta kaipaa, tai että olisi päähahmo. Enemmänkin, että olisi jotenkin edes hyödyllisen tuntuinen osanen tässä maailmassa ja ihmiskunnassa. Itselläni ainakin pahin on se totaalisen hyödyttömyyden tunne. Ei ole lapsia, en ole rakentamassa sukupolvien ketjua. En osaa mitään hyödyllistä. En ole edes mukava luonne, niin että minusta olisi iloa ihmisille. Olen vaan ja kulutan happea ja ruokaa, hyödyttämättä ketään.

Ei olisi ikinä sydäntä pakottaa lastani kuolemaan. Siksi en ole häntä tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Se että joku tuntee niin, että mikään ei kinä ole kiinnostanut oikein, mistään ei saa kiinni, mikään ei tunnu miltään, kannattaisi ehkä hakeutua ammattiterapeutille. Sellaiselle jolla pitkänlinjan kokemus. 

Uskon kyllä että jokaisella on joku mielenkiinnon kohde josta saa jonkinasteista tyydytydtä.

Ihan joku muu asia voi estää tuon mistään nauttimattomuuden, syy voi löytyä uskomattomankin kaukaa elämästä ja sellaisesta yhteydestä jota ei itse ole osannut edes ajatella. 

Myös se ettei itse voi/osaa/kykene potkaisemaan itseään siihen suuntaan mitä haluaa, voi johtua ihan jostain käsittämättömän tuntuisesta asiasta esim lapsuuden kotioloista, kasvatuksesta, traumadta tms. Tähän liittyen tunnen erään nuoren aikuisen joka on täysin kyvytön itse ohjaamaan elämäänsä ja heittäytymään kun hänen ympärillä on koko 26v ollut YLIhuolehtivia, ohjaavia, määrääviä ja hänen puolestaan tekeviä ihmisiä.

Tällaisia tossukoitahan on moni nainen mutta sehän on ihan ookoo koska vanhoilliset sukupuolimallit vuonna 2024 ja mies on perheen pää.

Näiden lukeminen tuo lohtua etten ole ainoa ulkopuolinen, yksinäinen, köyhä ja näkymätön, joka vain hengittää mutta ei elä.

Omista kokemuksistani tulisi liian pitkä teksti tänne joten yritän lyhyesti jakaa tämän hetken tilanteeni;  yli vuoden työttömänä ja ankara köyhyys ja kasaantuvat terveysongelmat. Kymmeniä hakemuksia laittanut mutta kukaan ei ota töihin. Olen se säälittävä, joka aina on laittanut työpaikan nron muistiin, että jos nyt saisin työpaikan tai kutsun haastatteluun avoimeen paikkaan. Soittoa ei koskaan tule, vain kieltäviä sähköposteja, että ei ole tarvetta tai valinta ei osunut sinuun.

Ystävät ja kumppani, niiden löytämiseen ja saamiseen olen jo luovuttanut, tiedän etten koskaan niitä tule kokemaan. Mutta surullisinta on se, että mieleni ei ole vielä luopunut TOIVOSTA löytää työpaikka, jossa minua tarvittaisiin, niin etten olisi enää ulkopuolinen, syrjäytynyt, arvoton ja rahahuoleni olisi poissa eikä senttejä tarvitsisi enää laskea. 

Sanonta "To feel hope only to be disappointed again is no blessing. It is a curse" pitää paikkansa. Toivonkipinä työtä hakiessa on kirous, koska aina saan sen kieltävän vastauksen, ja kun se kieltävä tulee, pettymys on pahempaa ja raastavampi kokea ja hetkeksi suru, tyhjyys, pettymys, katkeruus ja vihainen elämälle miksi näin ja miksi minä aku ankkana joka tilanteessa. Sitten se toivo tulee takaisin, että jos nyt tämä työpaikka olisi se, ja oravanpyörä jatkaa ympyrää.

En tiedä johtuuko lukuisat terveysongelmani sairaudesta vai onko yli vuoden kestänyt henkinen ja fyysinen stressi aiheuttanut ne. 

Suurin osa ihmisistä on sellaisia, vaikka eihän tuo mikään varsinainen lohdutus tokikaan ole.