Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Joku pohti elämän "puuroa" ja vähäisiä muistikuvia ja masennuslääkitystä. Masennus ja elämä masennuksen harmaassa kuopassa on sitä puuroa, epäelämää josta ei jää mitään mieleen. Masennukseen kuuluu rankkoja muistivaikeuksia.

Lääkitys ei aiheuta muistivaikeuksia. Lääkityksen avulla pääset parhaassa tapauksessa ulos ainakin pahimmasta kuopasta. Toipumisen alettua alkaa muistikin toimia paremmin. Masennusvuosiltani muistoja on vähän. Toivuttuani elämä on värikästä ja rikasta, aidosti. (Olen silti kroonikko. 10mg/vrk citalopramia ylläpitohoitona ehkä loppuelämä).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!

Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.

 

 

Suurempi ihme kai se olisi jos tällainen ketjussa moneenkin kertaan kuvailtu elämäntilanne ei saisi masennusta aikaan. Ja siitä sitä vasta pitäisikin huolissaan olla.

Mutta ei tätä tällaista elämätöntä elämää masennuslääkkeet muuksi muuta. Eikä ne myöskään saa kelloa käymään takaperin joka olisi ainoa keino jolla elämänsä voisi vielä uudestaan

Hyvä huomio! Kirjoitin ketjuun eilen siitä kuinka jokainen yritys elämänlaatunsa parantamiseksi saakin aikaan vain aiempaa pahempaa ahdistusta ja ketutus nousee ihan uusiin sfääreihin. Että olo ei tosiaan kohene siitä, että lisää elämäänsä liikuntaa/ulkoilua ja syö enemmän marjoja jne vaan nämä aikaan saa vain sen, että fiilis onkin huonompi.

Kenties se onkin just tuo, että tuollainen muutos läväyttää koko sonnan naamaan toisin kuin tämä jämähtäneisyys jossa ei tavallaan enää edes huomaa sitä kuinka ketuiksi kaikki onkaan mennyt. Siitä on tullut "turvallista" ja normaalia jota tuo muutos keikuttaa kun enää ei olekaan niin siinä "tiedottomuudessa" vaan huomaa taas sen kaiken mitä vaille on jäänyt ja se sitten musertaa alleen. Siitä siis ei saakaan voimaa ja lisädraivia vaan päinvastoin.

Jokainen nainen on ollut satojen objektiivisesti samantasoisten sinkkumiesten ykkösvaihtoehto. Älykkäät naiset ymmärtävät tehdä aloitteita.

Odottamalla taas yhden vuoden on nainen taas vuotta vanhempi. Parempaanko suuntaan kuvittelevat nykyisten tunteiden muuttuvan yksinäisyyttä pitkittämällä?

Ihana lukea vertaistukea täältä, että muillakin on elämä mennyt noin ja yläpeukuista päätellen ihmiset symppaavat. 

Vierailija kirjoitti:

"--Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. Kaikki ei mennyt kivuttomasti. --"

 

Juuri näin, heittäydyit uuteen. Samoin komppaan muutama viesti aiemmin erästä joka kirjoitti uuden kokeilemisesta, edes vähän erilaisten asioiden kokeilemisesta. 

Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. 

Mutta pitää uskaltaa. 

Melkoista aliarvioimista tuollaiset oletukset. Että tee hei jotain uutta, et varmasti ole edes kokeillut!

Juu. Olen kokeillut aloittaa harrastuksia, mutta aina olen kaikkialla olen se ylimääräinen. Kanssani voidaan vaihtaa pari sanaa, mutta jään ulkopuolelle ja kuulen myöhemmin kuinka muut ovat järjestäneet tapaamisia jo muullekin ajalle, käyvät yhdessä ulkona jne. 

Joku hehkutti, kuinka kaiken korjasi kun uskalsi heittäytyä parisuhteeseen. No Wau. Itse olen lähtenyt elämäni aikana useampaan kertaan uuteen parisuhteeseen, ja päätynyt niissä kynnysmatoksi, jonka toiveilla, ajatuksilla ja oikeastaan millään ei ole väliä. Viimeisimmässä päädyin kuuntelijaksi loputtomissa exä-jauhamisissa, ja huoltoasioihin liittyvä vääntö ja stressi oli niin kovaa, ettei ollut energiaa sille jos minä olisin tarvinnut olkapäätä ja paijailuja esim. huonon työpäivän jälkeen.

Tuosta erottua päätin antaa suhteiden olla, ei siellä ole mitään minulle.

Vierailija kirjoitti:

Outoa porukkaa.

Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.

Minulla ei ole yhtään kissaa tai muutakaan lemmikkiä.  Ei lapsia, eikä parisuhdettakaan.  Yksi ex-vaimo on, jonka kanssa ollaan väleissä edelleen.  Mutta minua ei oikeasti tarvitse kukaan.  

Eikä tarvitse tarvitakaan.  En elä siitä, että joku muu tarvitsee minua täyttämään aukon omassa elämässään.  Koen kuitenkin eläväni aika hyvää elämää.  Tarvitsemani perustarvehierarkian jutut on kunnossa. Niin kuin täällä monella muullakin. 

Alimman tason perustarpeet on ihan fyysisiä tarpeita: katto pään päällä, ei kärsi vilua tai nälkää.  Näissä on myös hoivaamisen tarve, jota varten Suomessa on valtava määrä koiria, kissoja muita lemmikkejä.  Seuraava taso on turvallisuus.  Suomessa ei ole sotaa ja turvallisuus on kuitenkin aika hyvällä tasolla, eikä monenkaan tarvitse suoranaisesti pelätä mitään konkreettista uhkaa.

Kun siirrytään tarvehierarkian tasoilla ylöspäin, tullaan seuraavaksi rakkauden & yhteenkuuluvuuden tarpeisiin.   Nyt aletaan olla sillä kohtaa hierarkiassa, missä aika moni kirjoittajista on.  Aina kun mainitaan parisuhteen puuttuminen tai yksinäisyys, ollaan juuri tässä.  Kuten ketjusta huomaa, meitä samoin kokevia on paljon.  Kaikki olemme yksin, vaikka toisiimme tutustumalla löytäisimme ehkä uusia ystävyyksiä ja mahdollisesti enemmänkin.  

Myös omalta osaltani tämä on kipukohta, sillä haluaisin löytää samalla aaltopituudella olevan kumppanin, naisen isolla N-kirjaimella.  En jää tässä kohtaa odottelemaan lottovoittoa ilman että olisin edes lotonnut. Olen aloittanut jotain, minkä nimi on muistiinpanoissani Projekti 2024.  Siinä on monta osa-aluetta, joilla yritän parantaa mahdollisuuksiani kumppanin löytämiseksi.  Saa nähdä pitääkö sinne listalle lisätä myos johonkin treffipalveluun liittyminen.

Kun mennään tarvehierarkiassa ylöspäin, tullaan seuraavaksi sosiaalisen arvostuksen tasolle.  Sekä ulkoinen arvostus että oman itsensä arvostaminen.  Kaikki ei tietenkään halua julkkiksiksi.  Moni saa arvostusta vaikkapa työssä tai muussa hankitun osaamisen kautta.  Jos ei ole töissä eikä harrasta mitään, niin sitä kautta ei ainakaan tule saamaan arvostusta. 

Korkeimmalla tasolla on itsensä toteuttamisen tarpeet. Musiikki, kirjallisuuselämykset, luova taide jne.  Yhtenä tässä kategoriassa on myös elämäntarkoituksen löytäminen.  Jos kaikki muu on kohdallaan, mutta elämän tarkoitusta ei ole (vielä) löytänyt, niin aika hyvin on silloin asiat eikä ole enää paljosta kiinni.

Esim. joku Michael Jackson oli surullinen tapaus, joka kaikesta huolimatta taisi olla melkoisen onneton ihminen.  Rahaa oli, arvostusta oli ja itseään pääsi toteuttamaan musiikissa aivan omalla tasollaan. Mutta silti.  Ei tuonut julkisuuskaan lopulta onnea.

Jos joku kiinnostui noista tarvehierarkiajutuista, niin hakusanalla Maslow löytää luettavaa.

Mikään noista asioista, mitä tässä tarvehierarkissa on, ei ole sellaisia, että ne tulisi automaattisesti tai yllättäen, salamana kirkkaalta taivaalta.  Kaikkien asioiden eteen voi yrittää tehdä jotain. Ei tarvitse edes välttämättä ihan hurjan suuria ponnistuksia. Mutta ilman muuta isommalla panostuksella saattaa saada isomman tuloksen.

Minusta tuntuu viisikymppisenä siltä, että elämä on mennyt niin kuin ei olisi elänytkään. Aina olen kokenut ulkopuolisuutta. Nuorena kärsin kiusaamisesta, yksinäisyydestä ja köyhyydestä. Kolmikymppisenä pääsin lopulta työelämään, mikä lienee ainoa saavutukseni.

Elämäni on ollut niin yksinäistä, että kosketus ei tunnu enää missään. Läheistä  ihmissuhdetta en ole koskaan kokenut. Sairastan jo sydänsairautta, ehkä minun ei enää tarvitse kokea yksinäistä vanhuutta muistisairauksineen. Lohtu sekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!

Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.

Kyllä, ja/tai huono itsetunto. 

***

Suorastaan raivostuttavaa tekstiä täällä suurimmalla osalla. Ymmärrän sairauden, työttömyyden, köyhyyden, jolloin ulkopuolelta tulee ne raamit, jotka kaventaa mahdollisuuksia.

Mutta. Suurin osa on kuitenkin tavallisia tallaajia, duunareita, ihan kuten me muutkin. Kaikki ei vain käperry omaan itseen "mitä merkitystä minulla on" --- miksi sinulla pitäisi olla joku merkitys

Sulla on kyllä epätoivoinen tarve saada muut värvättyä sijausvanhemmiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Jokainen nainen on ollut satojen objektiivisesti samantasoisten sinkkumiesten ykkösvaihtoehto. Älykkäät naiset ymmärtävät tehdä aloitteita.

Odottamalla taas yhden vuoden on nainen taas vuotta vanhempi. Parempaanko suuntaan kuvittelevat nykyisten tunteiden muuttuvan yksinäisyyttä pitkittämällä?

Ja sama toisinpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"--Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. Kaikki ei mennyt kivuttomasti. --"

 

Juuri näin, heittäydyit uuteen. Samoin komppaan muutama viesti aiemmin erästä joka kirjoitti uuden kokeilemisesta, edes vähän erilaisten asioiden kokeilemisesta. 

Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. 

Mutta pitää uskaltaa. 

Melkoista aliarvioimista tuollaiset oletukset. Että tee hei jotain uutta, et varmasti ole edes kokeillut!

Juu. Ole

Luetaanko edes samaa ketjua? Täällä on todella moni kertonut, miten elämä on aina sitä samaa harmaata, "töihin, kauppaan, kotiin, nukkumaan". Joka päivä sama, ei mitään aktiviteetteja. Tai "olen tosi turvallisuushakuinen enkä uskalla mitään uutta". 

Jos sinä kerran olet uskaltanut ja olet heittäytynyt ja kokeillut uusia asioita, niin eihän tuo ohje silloin ollut sinulle? Mitä oikein mesoat? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"--Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. Kaikki ei mennyt kivuttomasti. --"

 

Juuri näin, heittäydyit uuteen. Samoin komppaan muutama viesti aiemmin erästä joka kirjoitti uuden kokeilemisesta, edes vähän erilaisten asioiden kokeilemisesta. 

Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. 

Mutta pitää uskaltaa. 

Melkoista aliarvioimista tuollaiset oletukset. Että tee hei jotain uutta

Luetaanko edes samaa ketjua? Täällä on todella moni kertonut, miten elämä on aina sitä samaa harmaata, "töihin, kauppaan, kotiin, nukkumaan". Joka päivä sama, ei mitään aktiviteetteja. Tai "olen tosi turvallisuushakuinen enkä uskalla mitään uutta". 

Jos sinä kerran olet uskaltanut ja olet heittäytynyt ja kokeillut uusia asioita, niin eihän tuo ohje silloin ollut sinulle? Mitä oikein mesoat? 

Oletko miettinyt mikä on ja mikä seuraus? Itselläni elämä on nyt tuota työ-ruokakauppa-kävelylenkki-joskus kirjasto -ympyrään rajoittuvaa. Koska olen jo kokeillut uusia asioita, joita vain on kokeiltavissa, ja jäänyt silti ulkopuoliseksi.

Jos elämä korjaantuu pikaisesti uudella parisuhteella, niin silloin ei ehkä täysin ymmärrä miltä tuntuu tämän taso ulkopuolisuus. 

Onpa surullista luettavaa. Olen vaihtanut työpaikkaa ja ikää on vähän liikaa ;) tuntuu, että vain suoritan päivät, enkä enää nauti työnteosta kuten ennen, mutta iästäni johtuen, en saa enää niitä kiinnostavampia töitä, tähän on tyytyminen. Tämän vuoksi avasin ketjun.

Olen avioitunut ja perustanut perheen alle kolmekymppisenä, nyt lapset ovat lähteneet pesästä ja elämä on muuttunut. Onneksi avioliitto on kestänyt elämän ylä- ja alamäet.

Tsemppiä kaikille yksinäisille. Osaisinpa neuvoa jotenkin, mutta kaikki on varmaan jo käyty läpi. Ehkä se uuden harrastuksen löytäminen olisi paras keino muuttaa elämää. 

Sosiaalisista kontakteista voisi sanoa sen verran, että en pidä yhteyttä ihmisiin, jotka eivät ole koskaan itse aktiivisia, soita, kutsu kylään, lenkille tms. Olen yrittänyt, mutta kaiken kiireen keskellä ystäviksi ovat jääneet sellaiset ihmiset, jotka näkevät myös itse vaivaa ystävyyden ylläpidon eteen. Näin se vaan on mennyt. "Vuoroin vieraissa käydään"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia. 

No harva varmaan mitään jatkuvaa ilotulitusta kaipaa, tai että olisi päähahmo. Enemmänkin, että olisi jotenkin edes hyödyllisen tuntuinen osanen tässä maailmassa ja ihmiskunnassa. Itselläni ainakin pahin on se totaalisen hyödyttömyyden tunne. Ei ole lapsia, en ole rakentamassa sukupolvien ketjua. En osaa mitään hyödyllistä. En ole edes mukava luonne, niin että minusta olisi iloa ihmisille. Olen vaan ja kulutan happea ja ruokaa, hyödyttämättä ketään.

On monenlaisia tilaisuuksia vapaaehtoistyöhön, joka ei edellytä erityisiä taitoja. Googlaa paikkakunnaltasi vapaaehtoistyötä tekeviä järjestöjä, seurakunnat mukaanlukien. Voit varmasti olla hyödyllinen monellekin ihmiselle!

Itse tein erilaisia vapaaehtoistöitä, kunnes voimat alkoivat hiipua. Olen jo iäkäs, ja yksinelävänä olisin puolestani itse jonkinlaisen tuen tarpeessa. Sitä asiaa onkin vaikeampi auttaa. 

Mäkin lähestyn viittäkymppiä ja koen että elämä on latistunut vähän elämättömän oloiseksi viimeisessä kymmenessä vuodessa.

Nuorena sitä eli niin täysillä. Ystävyydet olivat täynnä tunnetta ja syvällisiä keskusteluja. Nyt uudelle paikkakunnalle muutettuani olen vähän tutustunut naapureihin ja miehen työkavereihin. Väkinäistä on ja aina samat jutut, keskiluokkaiset ja keski-ikäiset.

Työelämä tuntui haasteelta ja jännältä jutulta. Nyt se on jo tosi nähty. Ei yhtään toivetta enää siihen liittyen.

Silloin tykkäsin keikoista ja festareista. Nykyään rauhallisista kulttuuririennoista jotka jättää useimmiten fiiliksen että tulipahan käytyä.

Nuorena matkailu tuntui seikkalulta ja välillä sitä olikin. Nykyäänkin se on ihan hauskaa, mutta laimeammin koska ollaan nähnyt Eurooppaa niin laajasti ja ollaan matkoilla mukavuudenhaluisempia. Rahankin laittaa mieluummin aikuistuvien lasten tukemiseen.

Itse kirjoittaessani tajuan että tämä taitaa olla ihan klassinen viidenkympin kriisi tai villitys: tällä polullako sitä tallaa loppuun asti vai haluaako jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa porukkaa.

Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.

Minulla ei ole yhtään kissaa tai muutakaan lemmikkiä.  Ei lapsia, eikä parisuhdettakaan.  Yksi ex-vaimo on, jonka kanssa ollaan väleissä edelleen.  Mutta minua ei oikeasti tarvitse kukaan.  

Eikä tarvitse tarvitakaan.  En elä siitä, että joku muu tarvitsee minua täyttämään aukon omassa elämässään.  Koen kuitenkin eläväni aika hyvää elämää.  Tarvitsemani perustarvehierarkian jutut on kunnossa. Niin kuin täällä monella muullakin. 

Alimman tason perustarpeet on ihan fyysisiä tarpeita: katto pään päällä, ei kärsi vilua tai nälkää.  Näissä on myös hoivaamisen tarve, jota varten Suomessa on valtava määrä koiria, kissoja muita lemmikkejä.  Seuraava taso on turvallisuus.

Olen monessa kohtaa eri mieltä kanssasi  tarpeiden tärkeysjärjestyksestä.

Terveys puuttuu listastasikokonaan! Riittävä terveys, niin fyysinen kuin psyykkinen, on aivan olennainen asia yksilön 'tarvehierarkiassa'. Et pysty edes ottamaan lemmikkiä, jos et pysty hoitamaan sitä.

Sosiaalinen arvostus? Pyh. Kun ihmisen itsetunto on pinkassa, hän ei kaipaa muiden kehuja ja olalle taputtelua. Itseään pitää arvostaa, aina. Oman ihmisarvonsa ymmärtäminen ja sisäistäminen auttaa pysymään järjissään vaikka keskitysleirillä (vrt. Viktor Frankl)

Elämän tarkoituksen listaat viimeisenä,  eli ei-välttämättömänä. Huh huh! Minusta elämän tarkoituksen avautuminen on ihan ensiarvoinen asia, jotta oman elämänsä voisi kokea mielekkäänä, ympäristöstä ja olosuhteista riippumatta.

Maslow'n tarvehierarkia on hänen aikansa oppeja, eikä se vastaa nykyistä käsitystä ihmisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"--Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. Kaikki ei mennyt kivuttomasti. --"

 

Juuri näin, heittäydyit uuteen. Samoin komppaan muutama viesti aiemmin erästä joka kirjoitti uuden kokeilemisesta, edes vähän erilaisten asioiden kokeilemisesta. 

Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. 

Mutta pitää uskaltaa. 

Melkoista aliarvioimista tuollaiset oletukset. Että tee hei jotain uutta

No mä olen mennyt, heittäytynyt, uskaltanut vaikka mitä. Silti olen nyt "vanhana," pattitilanteessa, kun kaikesta menneestä ei ole lopulta jäänyt mitään käteen. Paitsi ne kokemukset. Yksin olen.

Mä puolestani mietin: mitä jos olisinkin jäänyt ja rakentanut tasaista elämää? Olisiko minulla nyt puoliso, urakehitys huipussaan, kiva omakotitalo - mukava, leppoisa keskiluokkainen elämä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa porukkaa.

Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.

Minulla ei ole yhtään kissaa tai muutakaan lemmikkiä.  Ei lapsia, eikä parisuhdettakaan.  Yksi ex-vaimo on, jonka kanssa ollaan väleissä edelleen.  Mutta minua ei oikeasti tarvitse kukaan.  

Eikä tarvitse tarvitakaan.  En elä siitä, että joku muu tarvitsee minua täyttämään aukon omassa elämässään.  Koen kuitenkin eläväni aika hyvää elämää.  Tarvitsemani perustarvehierarkian jutut on kunnossa. Niin kuin täällä monella muullakin. 

Alimman tason perustarpeet on ihan fyysisiä tarpeita: katto pään päällä, ei kärsi vilua tai nälkää.  Näissä on myös hoivaamisen tarve, jota varten Suomessa on valtava määrä koiria, kissoja muita lemmikkejä.  Seuraava taso on turvallisuus.

 

Täsmälleen samaa mieltä. Tosin uskon myös, että nykyinen kulttuuri jossa ideologinen työttömyys voi olla valinta on erittäin huono asia, koska tällöin ihminen odottaa, että ne alimman tason tarpeet tulee tarjottimella eikä niiden eteen vaadita mitään ponnisteluja. Uskon, että jokaisen tason saavuttaakseen ihmisen pitää nähdä vaivaa sen eteen eikä voi vaan kuvitella että tasolta toiselle hypellään. Ja tietysti on myös ihmisiä jotka tekevät kovasti töitä ja kaikki energia menee siihen, että saako joka kuukausi edes perustarpeita täytettyä (tarpeeksi rahaa ruokaan ja vuokranmaksuun). Tällöin vikaa on tietysti myös yhteiskunnan rakenteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa porukkaa.

Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.

Minulla ei ole yhtään kissaa tai muutakaan lemmikkiä.  Ei lapsia, eikä parisuhdettakaan.  Yksi ex-vaimo on, jonka kanssa ollaan väleissä edelleen.  Mutta minua ei oikeasti tarvitse kukaan.  

Eikä tarvitse tarvitakaan.  En elä siitä, että joku muu tarvitsee minua täyttämään aukon omassa elämässään.  Koen kuitenkin eläväni aika hyvää elämää.  Tarvitsemani perustarvehierarkian jutut on kunnossa. Niin kuin täällä monella muullakin. 

Alimman tason perustarpeet on ihan fyysisiä tarpeita: katto pään päällä, ei kärsi vilua tai nälkää.  Näissä on myös hoivaamisen tarve, jota varten Suomessa on valtava määrä koiria, kissoja mui

Olen eri vastaaja. Terveyttä ei tosiaan mainittu, mutta se kyllä kuuluu hierarkiaan toiselle tasolle, turvallisuuden tarpeisiin, johon kuuluu myös mm. turvallinen taloudellinen asema ja koettu ulkoinen turvallisuus, Ja se mielestäni selittää hyvin myös sitä että kun ihminen menettää terveytensä, millään muulla ulkoisella asialla ei enää ole niin ole väliä ja haaveillaan hyvin pienistä ja tavallisista asioista eikä esimerkiksi julkisuudesta. Uskon kyllä että tarvehierarkia toimii hyvin nykyisessäkin maailmassa. Esimerkiksi tuo halu saada arvostusta tulee kyllä lähes aina vasta sen jälkeen kun perusasiat ja ihmissuhteet on kunnossa. En tiedä tarvitseeko kaikkien edes saavuttaa ylintä tasoa ollakseen onnellinen, uskon, että moni on onnellinen kun kolme alinta tasoa (perustarpeet ja ihmissuhteet) on kunnossa. Tämähän on tilanne monissa kehitysmaissa joissa ihmiset voivat olla hyvinkin onnellisia kunhan perustarpeet on edes jollakin heikollakin tasolla kasassa ja elämässä on rakastavia ihmisiä ja yhteisöllisyyttä.

SISÄLTÖVAROITUS!

Lainaus ei onnistunut, joten kopioin avainlauseet:

>> Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. >>

Miten olisi käynyt, jos kukaan ei olisi lähestynyt sinua romanttisessa mielessä? Tai jos olisit itse tehnyt aloitteen saamatta vastakaikua?

Mietipä sitä, ennen kuin latelet viisauksiasi.