Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Tosiaan on tällainen pelkkä katsojan olo kun ei oikein pysty vaikuttamaan elämässä yhtään mihinkään, ei ole rahaa eikä mitään resursseja muutenkaan. Kaikki on nykyään niin vaativaa, esim. työelämässä että en kykene vastaamaan niihin vaatimuksiin millään tavalla, joten en ole onnistunut töihinkään pääsemään sen jälkeen kun edellinen työ oli terveyssyistä lopetettava.

Kaikki kallistui jo työssä ollessa niin kiivasta tahtia, että en päässyt rahallisesti edes töissäollessa eteenpäin elämässä kun palkka oli huono jo alunpitäenkin eikä noussut mainittavasti 14 vuoden aikana, varsinkaan verrattuna vuokran, sähkön, jne. kallistumiseen nähden.

Uskoisin että näin on ollut yleisesti ja aina ihmisillä. Ei sen tavallisen tallaajan elämä ole niin ihmeellistä koskaan ollut. Nykyään tietysti monelta jää kumppani löytämättä ja perhe perustamatta. En mene näiden syihin vaikka niihinkin omat mielipiteeni löytyy. Somen käyttöä kannattaa rajoittaa. Ainakin itsellä on aiheuttanut lähinnä vain ahdistusta jonka tiedostaminenkin oli aluksi vaikeaa. 

En lukenut koko ketjua, joten joku muukin on voinut olla jo tätä mieltä. Kärsin samasta ongelmasta ja olen yhdistänyt sen siihen, että elämä on liian helppoa. Tarkoitan sitä, että perimmäistä tarkoitusta, eli hengissä pysymistä, ei tarvitse tehdä, koska kaupat tursuavat ruokaa ja sähkö tulee napista painamalla. En todellakaan väitä, että entismaailman Hiljalla, joka oli painoi niska limassa piikana nukkumapaikkaa ja paria perunaa vastaan, oli millään tavalla asiat paremmin, mutta ei ollut myöskään aikaa miettiä tällaisia jonninjoutavuuksia. Välillä mietin, että melkein tarvisi repäistä ja kurjistaa elämänsä puitteiden osalta, niin loppuisiko tämä osattomuuden/turhuuden tunne vihdoinkin.

Olet todellakin oikeassa, että helppo elämä mahdollistaa masentumisen. Jos nyt vaikka sota tulisi niin asiat muuttuisivat, eikä ainakaan parempaan suuntaan. 

Vierailija kirjoitti:

Välillä tuntuu joo. Nykyisin vähemmän kun aloin opiskella työn ohella niin en ehdi ajatella muuta.. mutta näin 30 vuotiaana yksin asuvana ja lapsettomana ei jotenkin tunnu että tämä on minun elämääni tässä ja nyt, vaan jotenkin kuvittelen sen olevan tuolla jossain edessäpäin ja se alkaa joskus ja tämä on joku väliaikainen tilanne. Vaikea selittää mitä tarkoitan. 

Uskon ymmärtäväni mitä tarkoitat. Olen saman ikäinen ja tuntuu juuri tuolta, että "kaikki" on vielä edessäpäin. Mikä kaikki?? Ei mulla ole mitään unelmia mitä kohti pyrkiä en ymmärrä yhtään mitä odotan. 

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin että näin on ollut yleisesti ja aina ihmisillä. Ei sen tavallisen tallaajan elämä ole niin ihmeellistä koskaan ollut. Nykyään tietysti monelta jää kumppani löytämättä ja perhe perustamatta. En mene näiden syihin vaikka niihinkin omat mielipiteeni löytyy. Somen käyttöä kannattaa rajoittaa. Ainakin itsellä on aiheuttanut lähinnä vain ahdistusta jonka tiedostaminenkin oli aluksi vaikeaa. 

Somessa tosiaan alkaa väkisinkin vertaamaan itseään muihin. Niin paljon upeita ihmisiä jotka elävät upeaa elämää ja itse jumittaa vaan paikallaan. Tiedän kyllä, että ihmiset kertovat vain niistä elämän kohokohdista ja muokkaavat kuviaan joten käsitys täydellisestä elämästä on vain harhaa, mutta silti sen näkeminen saa vähättelemään itseään.

Meikäläisellä oli opiskeluaika yksi sellainen jakso, jolloin ennemminkin vain selviytyi eikä oikein elänyt.  

Opiskelin pitkään ja hartaasti, sillä alkuun menin opiskelemaan ihan vain jonnekin, minne satuin säkällä pääsemään sisään. Ala ei ollut mikään unelma-ala eikä minulla edes ollut mitään sen kummempaa tietoa, mitä haluaisin opiskella. Noin puolivälissä huomasin, että mistä oikeasti tykkään ja hankkiuduin opiskelemaan sitä.  Se ei ollut enää ihan vain virran mukana menemistä, vaan tiesin, mitä haluan opiskella ja missä. 

Opiskeluaika oli sellaista sitten-kun-elämää.  Sitten-kun ei tarvitse lukea koulupäivän päälle vielä iltamyöhään asti tentteihin.  Sitten kun valmistuu ja saa kunnon palkkaa.  Sitten-kun on oikeissa töissä ja saa oikean kesäloman (eikä tarvitse mennä kesätöihin opiskelujen rahoittamiseksi).   Moni viettää opiskeluaikana riehakasta opiskelijaelämää, mutta meikäläiseltä se jäi kokematta.  Tosin tulipahan opinnot nopeammin päätökseen eikä tarvinnut ottaa niin paljon opintolainaa.  Työvoitto.

Tällä hetkellä elän lähinnä töitä, toki työni on kivaa ja mielenkiintoista, juuri nyt on hetkellisesti vaan vähän liikaa töitä. Vapaa-ajalla on omiin ja lasten harrastuksiin liittyviä velvoitteita, mutta nämä tulevat vähenemään tämän vuoden aikana.

Eli toiveita on että kohta on enemmän aikaa perheelle, parisuhteelle ja ystäville, elämälle 🙂

Vierailija kirjoitti:

Jokainen valitsee sen oman roolinsa elämässään. Sieltä katsomosta voi heittäytyä näyttämölle ihan milloin vain. Itsekkin elin pitkään elämää, jossa kävin vain töissä ja olin kotona ja tuntui etten tehnyt mitään. En ymmärtänyt, miten muilla tuntui olevan koko ajan jotain menoa ja sosiaalista elämää. Sitten hoksasin että nehän tosiaan pitää luoda itse. Aloitin hyvin aktiivisen sosiaalisen elämän tunkemalla itseni mukaan joka paikkaan ja pyytämällä kaikkia mahdollisia uusia tuttavuuksia lasilliselle yms. Oli paljon vaivaantuneita tilanteita ja mukahauskoja hetkiä. Muutama uusi hyvä ystävyyssuhde  muodostui. Ei ollu mun juttu. Nykyään ihan mielellään oon vaan kotona enkä tee mitään. Kissa on hyvää seuraa.

Tämä oli jotenkin hauska ja tunnistan myös itseni tästä. Hirveästi aina haaveilen milloin mistäkin ja sitten kun päätän "oikein repäistä" niin jää vain lähinnä hölmö olo 

Mielestäni kaiken avain on muutos, ja uskallus siihen. Kaikki on jatkuvasti muutoksessa, mikään ei koskaan pysy paikoillaan. Jos saavutat onnen tunteen tänään, voit kyllästyä tai menettää sen jo huomenna. Pitää ymmärtää, että se on ihan normaalia. Menneessä vellominen ja ympäristön syyttely ovat pahinta mitä voit itsellesi tehdä. Katse on aina oltava tulevaisuudessa, koska se on ainoa asia mihin voit vielä vaikuttaa.

Vääränlaista tulevaisuuteen katsomista on eläkeiän odottaminen, ja kuvitelma siitä että sitten on kaikki hyvin kun pääsen vapaalle. Se on minusta yksi hirveimmistä piirteistä meidän kulttuurissamme. Jos elämäsi on nyt siinä jamassa, ettet nauti arjestasi millään tasolla, miten nautit siitä eläkkeelläkään? Varsinkin kun +65 vuotiaana täysin terveitä vuosia on edessä enää ehkä 10?

Ihmisen pitäisi löytää työ tai intohimo, jota on hän on valmis tekemään ja toteuttamaan kuolemaansa saakka. Ajatelkaa niitä ihmisiä, jotka eivät välttämättä koskaan jää eläkkeelle. Professorit, taiteilijat, kirjailijat, jonkin alan erikoistaitajat. Menestys elämässä ei tarkoita taloudellista menestystä, vaan sitä että oppii pitämään itsestään ja tekee sitä mistä pitää.

Jokaisella on varmasti jokin kiinnostuksen kohde, mikä on noussut esiin jo nuorena. Ensiksi pitää unohtaa täydellisyyden tavoittelu, ja vain alettava tekemään. Muista, että jokaisen onnistumisen taustalla on yhdeksän epäonnistumista. 

Joo, päivät kuluu johonkin, enkä tiedä mihin.   Sain 2 lasta, olin naimisissa, ammatti on ja kolmas tulossa...  Silti tuntuu, että herään aamulla, teen jotain, siivoan, kokkaan, käyn nukkumaan. Ei mitään muuta.   Haaveilen uusista taidoista, mutta aikaa opetteluun ei tunnu löytyvän, ja tarvikkeet puuttuu. Toisaalta, miksi opettelisin tuottamaan tavaroita, etenkin koristeita, kun maailma hukkuu tauhkaan muutenkin.    Matkustelu, niin joo, millä rahalla ja ajalla? Opiskelijan budjetilla käydään kävelylenkillä naapuripuistossa. 

Kodin sisustus? Ketä varten? Itseäni ei kiinnosta.  Seurustelu? Nah.  Ei kiinnosta.   Ystäviä olis kiva löytää, mutta kellään ei ole kiinnostusta jutella asioista, joista itse innostun. Ja toiseksi, kun kaikki jahtaa sitä täydellistä, niin ystäville ei ole aikaa.

Aina sanotaan, että toteuta unelmiasi..  Entä jos ei ole mistä unelmoida?

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, joten joku muukin on voinut olla jo tätä mieltä. Kärsin samasta ongelmasta ja olen yhdistänyt sen siihen, että elämä on liian helppoa. Tarkoitan sitä, että perimmäistä tarkoitusta, eli hengissä pysymistä, ei tarvitse tehdä, koska kaupat tursuavat ruokaa ja sähkö tulee napista painamalla. En todellakaan väitä, että entismaailman Hiljalla, joka oli painoi niska limassa piikana nukkumapaikkaa ja paria perunaa vastaan, oli millään tavalla asiat paremmin, mutta ei ollut myöskään aikaa miettiä tällaisia jonninjoutavuuksia. Välillä mietin, että melkein tarvisi repäistä ja kurjistaa elämänsä puitteiden osalta, niin loppuisiko tämä osattomuuden/turhuuden tunne vihdoinkin.

Hyvä pointti!

Tiedän tarkaan mistä puhut.  Vähän sama juttu kuin että jos syö joka aterialla pelkästään täytekakkua, niin lopulta todennäköisesti terveys pettää ja se kakkukin alkaa takuulla kyllästyttää jossain vaiheessa.

Huomaan että otan välillä jonkin "projektin", minkä päätän saada ainakin johonkin tiettyyn pisteeseen tai ehkä jopa valmiiksi.  Moni tekee projekteja töissä ja sieltä kautta saa haasteita elämään.  Sen takia sopivan haastava työ on ihan hyvä juttu, kun se vähän pakottaa ponnistelemaan.  En tarkoita liian kuormittavaa työtä enkä tässä välttämättä palkkatyötä ollenkaan. 

Tarkoitan ihan jotain omalla vapaa-ajalla tehtävää sopivaa haastetta.  Itse väänsin viime syksyn yhden projektin parissa, joka oli alkuun aika musertavankin tuntuinen.  Pieni yksiö, joka oli aivan surkeassa kunnossa.  Raivasin, siivosin, remppasin.  Sitä hommaa riitti, varsinkin kun tein sitä kaiken muun ohella.  Aina kun oli muutama tunti aikaa, suunnistin sinne ja tein edes jonkin pienen palan pois alta.  Loppuihan ne lopulta.  Koko urakan päätteeksi oli hieno olo, kun olin saavuttanut jotain, minkä koin hyödylliseksi. 

Jos minulla olisi ollut tajuton nippu rahaa, niin olisin voinut hommata sinne ammattilaiset hoitamaan kaiken.  Olisin vain raottanut lompakkoa ja jättänyt ponnistelemisen muille. Mutta koen että sain vaivan palkaksi niin paljon onnistumisen tunnetta että se jo pelkästään riitti piristämään tylsää elämääni. Säästin tietysti rahaakin, mutta se ei ole pääasia.  Vieläkin tuntuu hyvältä vaikka projektin päättymisestä on jo yli kuukausi. 

Vierailija kirjoitti:

Lainaaminen ei onnistu taaskaan, mutta olen samoja ikiä (48v) kuin pari aiempaa vastaajaa ja samaten lapseton ja ikisinkku. Ja tätä nykyä myös yksinäinen.

Aiemmin olin ihan ok sinut elämäntilanteeni kanssa ja jotenkin hyväksynytkin sen, ettei perhekeskeisyydestäni ja parisuhdehalukkuudestani huolimatta nämä asiat elämässäni toteutuneet, mutta nykyään tuntuu että muserrun tämän pettymyksen alle. Ja tosiaan olen viime aikoina kiinnittänyt just tuohon samaan yllättävän paljonkin huomioita, että oma elämäni vaan jumittaa paikoillaan kun taas muiden elämä tuntuu etenevän. Ja jos jokin muuttuu, niin se muutos on aina huonompaan suuntaan, ei ikinä aiempaa parempaan.

Just eilen mietin, että mikä järki koko elämässä on. Sitä käy pätkätöissä (vakkarityötäkään ei enää saa) ja sitten on kotona. Käy lenkillä, hoitaa kotihommat ja nukkuu. Katsoo pskaohjelmaa telkkarista ja selaa nettiä. Ei puhu kenenkään kanssa muuta kuin n

Tuo kuulostaa yksinäisyydeltä. Vaikuttaa myös siltä, että et oikein tunnista, mikä sulle on tärkeää, vaan ajattelet jotenkin niin, että yhteiskunnan tai muiden mielestä elämän pitäisi olla tietynlaista. 

Oletko ajatellut hankkia jonkun harrastuksen tai mennä mukaan johonkin vapaaehtoistyöhön? Jotain, missä pääset osaksi jotain yhteisöä ja koet merkityksellisyyttä.

Hei te jo aikuisikään ehtineet perhekeskeiset, mutta perheettömäksi jääneet! Olisiko mahdoton ajatus alkaa tukiaikuiseksi lapselle/nuorelle? Siinä olisi mieltä, tarkoitusta ja työtä tulevaisuuden hyväksi.

Elämä pyörinyt paikoillaan muutaman vuoden. Perheenjäsenille tapahtuu kaikenlaista kivaa ja uutta. Mietin milloin minulle tapahtuu jotain, milloin minä olen päähenkilö. N29

Elämä on teatteri, jossa sinä itse olet tähti, ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Tyypit rypee vauvapalstalla ja ties missä muissa somepalstoilla valittamassa ja ihmettelemässä elämätöntä elämäänsä! 

Minusta osa teistä kirjoittajista vaikuttaa masentuneilta. Tähän olisi hyvä hakea apua. Lyhytterapiakin voisi auttaa ja saamaan jäsentymään asioita ja suuntaamaan eteenpäin. 

Minustakin olisi hyvä idea hakeutua esim.vapaaehtoistyöhön. Oman navan tuijottelu ei ole tervettä. Kun auttaa muita, saa itsellekin paljon.

Jos kaipaat lasta elämääsi, voisit ryhtyä tukiperheeksi tai jopa sijaisperheeksi. Heistä on pulaa ja yksinelävät sopivat siihen erinomaisesti.

Jos biologinen kello vielä sallii, niin kannattaa ryhtyä itselliseksi äidiksi. Et tule katumaan, jos lapsi on toiveesi. 

Pitää vain alkaa toimimaan. Tsemppiä!

Kulttuuri ja yhteiskunta on rajussa muutoksesta ja myös valtavan digitaalisen mullistuksen keskellä. Globaalin maailman ongelmat on meidän kaikkien silmillä jatkuvasti. Lisäksi rauhan vuodet euroopassa ovat ohi ja uhkakuvat ahdistavat tajunnassa. Ei ihme, että ihmisen elämä tuntuu merkityksettömältä. Onneksi meillä on lämmin koti, ruokaa, vaatteet ja viihdettä. Sekä vielä ainakin toistaiseksi sairaanhoitokin jotenkin pelaa.  

Jotkut kuolevat 25-vuotiaana, mutta haudataan vasta 80-vuotiaana.