Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Puolison kuoleman jälkeen sain vielä potkut pitkäaikaisesta työpaikasta. Nyt en oikein tiedä että olenko edes elossa, kun ei ole mitään sisältöä elämässä. Kaikki viikonpäivät on samanlaisia, töitä ei saa, rahat riittää juuri ja juuri elämiseen. Tätäkö pitäisi jaksaa vielä monta vuotta, en viitsi edes ajatella elämää kuin pari päivää eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Puolison kuoleman jälkeen sain vielä potkut pitkäaikaisesta työpaikasta. Nyt en oikein tiedä että olenko edes elossa, kun ei ole mitään sisältöä elämässä. Kaikki viikonpäivät on samanlaisia, töitä ei saa, rahat riittää juuri ja juuri elämiseen. Tätäkö pitäisi jaksaa vielä monta vuotta, en viitsi edes ajatella elämää kuin pari päivää eteenpäin.

Aina on vaihtoehtoja. Kun on voimia enemmän, voi esim. miettiä uudelleenkouluttautumista tai miettiä miten saisi omaan elämään uutta sisältöä. Usein se, että tekee jotain tavallisuudesta poikkeavaa (ihan pientäkin, ei tarvitse maksaa paljoa), saa näkemään asioita eri kantilta. Liian helposti sitä tekee samoja asioita, koska se säästää aivokapasiteettia, mut lopputuloksena vain tylsistyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolison kuoleman jälkeen sain vielä potkut pitkäaikaisesta työpaikasta. Nyt en oikein tiedä että olenko edes elossa, kun ei ole mitään sisältöä elämässä. Kaikki viikonpäivät on samanlaisia, töitä ei saa, rahat riittää juuri ja juuri elämiseen. Tätäkö pitäisi jaksaa vielä monta vuotta, en viitsi edes ajatella elämää kuin pari päivää eteenpäin.

Aina on vaihtoehtoja. Kun on voimia enemmän, voi esim. miettiä uudelleenkouluttautumista tai miettiä miten saisi omaan elämään uutta sisältöä. Usein se, että tekee jotain tavallisuudesta poikkeavaa (ihan pientäkin, ei tarvitse maksaa paljoa), saa näkemään asioita eri kantilta. Liian helposti sitä tekee samoja asioita, koska se säästää aivokapasiteettia, mut lopputuloksena vain tylsistyy.

Uudelleenkoulutus tuskin kannattaa, koska jään eläkkeelle vuoden kuluttua. Olen ollut aktiivinen, harrastanut kaikenlaisia lajeja ja juttuja, mutta nyt en saa mistään otetta. Tuntuu, että olen luisunut jonnekin ojan pohjalle. Välttelen ystävieni tapaamista, saattaa mennä päiviä etten edes puhu kenenkään kanssa, ja se tuntuu ihan hyvältä, koska tuskin minun elämätön elämä kiinnostaa ketään - toisaalta en kyllä välitä kuunnella kenenkään tekemisistä tai ihanista reissuista.

Olo useampi vuosi tuossa jossakin ~35v kieppeillä milloin oli vähän tuollaisia fiiliksiä. Jälkikäteen ajateltuna ehkä vähän suunta hukassa, elämä ei mennyt niin kuin sen oli nuorempana ajatellut ja piti sitä vähän sulatella. Myöhemmin sitten löytyi uutta omannäköistä sisältöä elämään ja tuo limbo-vaihe jäi taakse.

Haluaisin todella osata sanoa tähän jotain viisasta. Ehkä yritän, vaikka pelkään, että se kuulostaa moralisoimiselta.

Oma elämäni on täyttä. Kaikki ei ole täydellistä, mutta tuntuu hyvin vahvasti siltä, että kaikki tapahtuu juuri minulle ja on merkityksellistä.

Aina ei ole ollut näin. Elin yhdessä vaiheessa yksin ikiomassa velattomassa asunnossani, tehden työtä joka ei ollut hurjan vaativaa mutta jolla leikiten sain kuluni peittoon. Ympärillä oli tarpeeksi rauhaa, hyviä ystäviä ja mielekästä tekemistä.

Muistan silti elävästi sen tunteen, kun makasin sohvalla kesäpäivänä ja katselin katossa pörisevää kärpästä. Tunsin vääjäämättä, että jos jatkan tätä elämää, aikanaan tulee se päivä, että minä kuolen yksin tässä asunnossa. Minut haetaan pois mustalla autolla ehkä muutaman päivän päästä, koska kukaan ei heti huomaa.

Ajatus ei herättänyt pakokauhua. Se oli vain jotain, mitä väistämättä odotti sen elämän aikajanan päässä. Aloin vain ajatella, että missä sitten olivat ne kaikki ihmiset, joiden olin ajatellut olevan perheeni? Läheiseni, kaikki ne, joiden kanssa jaetaan koko elämä ja joiden kanssa ei tarvitse erkseen sopia että tänään syödään yhdessä?

Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. Kaikki ei mennyt kivuttomasti. Olin varmasti yksin usein jollain tasaisella tavalla onnellisempi. Välillä mietin, mikä minuun meni, että luovuin siitä mitä minulla oli. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että oli välttämätöntä uskaltaa kiinnittyä elämässä myös niihin asioihin, jotka tuottavat vaikeita tunteita ja haasteita. Sieltä kuitenkin löysin oman paikkani maailmassa ja jollain tavalla myös sitten syvemmän yhteyden muihin.

Vierailija kirjoitti:

Mää vaan sinnittelen ja toivon että sitten eläkkeellä olo helpottuu. Onneks on vähän säästöjä sitä varten.

Miksi et eläisi niitä säästöjä jo nyt? Itse en ole säästäjätyyppiä, vaan jos ja kun on ylimääräistä, nautin ne jollain tavoin heti. Elämään pitää saada sisältöä myös silloin kun eletään normaalia arkea ja oravanpyörää.

Täällä yksi. Lapseni kuoleman jälkeen olen oikeastaan ollut vain olemassa.

Joo eipä tämä elämä ole kauhean merkitykselliseltä tuntunut. Töissä levesi pää vuosien jälkeen koska alkoi tuntumaan että hittoako minä siellä aikaani kulutan kun en edes oikeasti tykkää koko hommasta ja mitä ihmettä varten sitä rahaa oikein kasaan. Nyt olen sitten ollut säästöilläni ilman töitä, kunhan päivä päivältä etenee lähemmäs hautaa. Jotkut ihmiset on vain tällaisia flegmaatikkoja ettei ole mitään pointtia elämässä, mikään ei kiinnosta eikä mitään saa aikaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Joo eipä tämä elämä ole kauhean merkitykselliseltä tuntunut. Töissä levesi pää vuosien jälkeen koska alkoi tuntumaan että hittoako minä siellä aikaani kulutan kun en edes oikeasti tykkää koko hommasta ja mitä ihmettä varten sitä rahaa oikein kasaan. Nyt olen sitten ollut säästöilläni ilman töitä, kunhan päivä päivältä etenee lähemmäs hautaa. Jotkut ihmiset on vain tällaisia flegmaatikkoja ettei ole mitään pointtia elämässä, mikään ei kiinnosta eikä mitään saa aikaiseksi.

Miehenä sentään on mahdollisuus että sota syttyy ja pääsee sitten sinne viimeiseen duuniinsa. Flegmaatikot lienee luotu sellaiseksi tykinruuaksi.

Vierailija kirjoitti:

Kulttuuri ja yhteiskunta on rajussa muutoksesta ja myös valtavan digitaalisen mullistuksen keskellä. Globaalin maailman ongelmat on meidän kaikkien silmillä jatkuvasti. Lisäksi rauhan vuodet euroopassa ovat ohi ja uhkakuvat ahdistavat tajunnassa. Ei ihme, että ihmisen elämä tuntuu merkityksettömältä. Onneksi meillä on lämmin koti, ruokaa, vaatteet ja viihdettä. Sekä vielä ainakin toistaiseksi sairaanhoitokin jotenkin pelaa.  

Tämä. Osuit naulan kantaan. Miksi tavoitella ylennystä tai jotain muuta turhaa, jos parin vuoden päästä ollaan vaikka sodassa tai globaali talous on romahtanut? Mitä järkeä on missään?

Mun nimi löytyy paristakin historiikkikirjasta.  Ei tule kutsua linnan juhliin, asun vuokralla kerrostalossa, jne...  En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä tunteakseen elävänsä, kun koko ajan ei voi juosta pitkin maastoja, tai luoda jotakin upeaa.  Perhe löytyy, mutta elämä on silti tasaista massaa.

Moniin vuosiin ei ole ollut sellaisia ankkureita, joilla mitata ajankulua, kuten erilaiset suvun kokoontumiset yhteen. Aina kun kohtaa serkkuja ja muita, niitä muistellaan yhdessä ja todetaan, kuinka hajalleen maailma on meidät vienyt ja tapaamiset harvassa. Se on ehkä suurin tyhjiö, joka tekee omasta elämästä vain olemista elämisen sijasta. Materian kerryttäminen ei sitä täytä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kulttuuri ja yhteiskunta on rajussa muutoksesta ja myös valtavan digitaalisen mullistuksen keskellä. Globaalin maailman ongelmat on meidän kaikkien silmillä jatkuvasti. Lisäksi rauhan vuodet euroopassa ovat ohi ja uhkakuvat ahdistavat tajunnassa. Ei ihme, että ihmisen elämä tuntuu merkityksettömältä. Onneksi meillä on lämmin koti, ruokaa, vaatteet ja viihdettä. Sekä vielä ainakin toistaiseksi sairaanhoitokin jotenkin pelaa.  

Tämä. Osuit naulan kantaan. Miksi tavoitella ylennystä tai jotain muuta turhaa, jos parin vuoden päästä ollaan vaikka sodassa tai globaali talous on romahtanut? Mitä järkeä on missään?

Entä jos tekisi siitä muutoksesta elämäntarkoituksen....  Tekisi jotain, jolla vaikuttaa mihin suuntaan maailma muuttuu 

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!

Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.

Suurempi ihme kai se olisi jos tällainen ketjussa moneenkin kertaan kuvailtu elämäntilanne ei saisi masennusta aikaan. Ja siitä sitä vasta pitäisikin huolissaan olla.

Mutta ei tätä tällaista elämätöntä elämää masennuslääkkeet muuksi muuta. Eikä ne myöskään saa kelloa käymään takaperin joka olisi ainoa keino jolla elämänsä voisi vielä uudestaan aloittaa paremmalla onnella.

Vierailija kirjoitti:

"Nainen joka keski-iässä valittaa ettei sitten saanutkaan miestä ja perhettä, no, nainen olisi voinut ryhtyä perheeksi vaikka yksin. Jos et mennyt lapsettomuushoitoihin, niin et sitä oikeasti halunnutkaan. Jokin sen esti. Et halunnutkaan vastuuta, et halunnutkaan sitoutua. Nyt vain hoet itsellesi, että voi kun minulla on epäonnea, se PERHE kyllä olisi kaiken muuttanut. Ei, kyseessä ei ollut epäonni, sinähän teit valinnan, että pysyt lapsettomana ja yksin. "

On kuitenkin aikalailla eri asia lähteä hankkimaan lasta yksin, kuin hankkia se rakastavan kumppanin kanssa.

Ei niitä puolisoja ole tuolla niin vain saatavana. Itse näin 35-vuotiaana päätin luovuttaa, enkä enää lähde yhteenkään parisuhteeseen. Kun samalla kaavalla mennyt aina, eli selviää että olen jotain johon nyt vain on tyydytty kun ei parempaa löytynyt.

Haaveenani oli tosiaan tavallinen tylsä mukava elämä, jossa asuttaisiin kivassa asunnossa (tavallinen rivari tms

Jonkun verran eri, mutta ei niin hirveän paljon eri.

Naisen on nykypäivänäkin varauduttava siihen, että mies ei pysy rinnalla. Noin 100 000 perhettä Suomessa ovat yksinhuoltajaäitien perheitä. 20 000 ovat yksinhuoltajaisien. Kaikkiaan perheitä on noin 500 000. On siis suhteellisen tavallista olla yksinhuoltaja, vaikka miten lähtisi kumppanin kanssa perhettä perustamaan. 

Ei se niin kovin eri asia ole. Se on hyppy tuntemattomaan, mutta niin se on kumppaninkin kanssa. 

Taloudelliset puolet; Suomessa lapsen kanssa elävä saa paljon yhteiskunnan tukea (kävi töissä tai ei). Yhden palkalla ei ehkä leveästi elä, mutta täällä turvaverkko on kaikkein paras silloin, jos on lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!

Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.

 

 

Suurempi ihme kai se olisi jos tällainen ketjussa moneenkin kertaan kuvailtu elämäntilanne ei saisi masennusta aikaan. Ja siitä sitä vasta pitäisikin huolissaan olla.

Mutta ei tätä tällaista elämätöntä elämää masennuslääkkeet muuksi muuta. Eikä ne myöskään saa kelloa käymään takaperin joka olisi ainoa keino jolla elämänsä voisi vielä uudestaan aloittaa paremmalla onnella.

 

Sehän se vasta valtavan mahtavaa olisikin jos joku päivä jotenkin "heräisi elämään" ja tajuaisi miten on koko elämä mennyt vessanpöntöstä alas. Sitten sitä varmaan viimeistään roikkuisi kiikussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras elämä/eläminen on sitä ihan tavallista arkea, jossa ei tapahdu juuri mitään ihmeellistä. Lapset hoitoon, itse töihin, kotiin, ruuanlaittoa, pyykit, tiskit.. sama uudestaan. Väsyttäväähän se usein on, mutta jos tämä tavallinen elämä joskus katkeaa esim sairastumisen vuoksi, tajuaa usein ikävöineensä juuri sitä. 

 

Välillä tosin itsekin sorrun ajatukseen siitä, olisiko jossain myös minulle huikea elämä? Ja joku täydellinen mies, jolle olisin tärkeä. Matkusteltaisiin jatkuvasti ja syötäisi usein ulkona? Tai asuisimme ulkomailla? Vaihtaisin alaa, enkä kituisi nykyisellä? Toteuttaisin ikuisen opiskeluhaaveeni floristin ammatista, ja unelmissani istuisin kukkakedolla jossakin lämpimässä maassa sitomassa ihania kimppuja? 

Oikeasti mulla on jo nyt kaikki Sitä ei vaan usein näe siinä arjessa. 

Mutta sinullahan on se

Haaveet eivät toteudu itsekseen. Ne vaativat rohkeita ratkaisuja. Yhdestä voi aloittaa. Moni saattaa olla esim masentunut tai vähintään hieman näköalaton. Harvalla oikeasti sellainen tilanne, ettäkö mitään haavettaan kohti ei voisi yrittää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin että näin on ollut yleisesti ja aina ihmisillä. Ei sen tavallisen tallaajan elämä ole niin ihmeellistä koskaan ollut. Nykyään tietysti monelta jää kumppani löytämättä ja perhe perustamatta. En mene näiden syihin vaikka niihinkin omat mielipiteeni löytyy. Somen käyttöä kannattaa rajoittaa. Ainakin itsellä on aiheuttanut lähinnä vain ahdistusta jonka tiedostaminenkin oli aluksi vaikeaa. 

 

Somessa tosiaan alkaa väkisinkin vertaamaan itseään muihin. Niin paljon upeita ihmisiä jotka elävät upeaa elämää ja itse jumittaa vaan paikallaan. Tiedän kyllä, että ihmiset kertovat vain niistä elämän kohokohdista ja muokkaavat kuviaan joten käsitys täydellisestä elämästä on vain harhaa, mutta silti sen näkeminen saa vähättelemään itseään.

Totta varmasti tuokin, mutta itse en edes ole somessa (julkimot ei kiinnosta ja yksinäisellä ei ole kavereitakaan joita siellä seurata) ja silti tunnistan itseni ja tuntemukseni monestakin viestistä.

"--Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. Kaikki ei mennyt kivuttomasti. --"

Juuri näin, heittäydyit uuteen. Samoin komppaan muutama viesti aiemmin erästä joka kirjoitti uuden kokeilemisesta, edes vähän erilaisten asioiden kokeilemisesta. 

Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. 

Mutta pitää uskaltaa. 

Minulle tällainen oli sijaisvanhemmaksi ryhtyminen, todentotta se oli valtava heittäytyminen tuntemattomaan (määräajaksi pois vakityöstä, hoitamaan lasta josta en tiennyt mitään jne) ja todella myös tunnen merkityksellisyyttä, koen tämän äärettömän tärkeäksi, ja elämä ei sittemmin ole ollutkaan tylsää. En olisi osannut kuvitellakaan näitä "juonenkäänteitä!" 

Mulla tuollainen olo / tunne kesti tasan niin kauan kunnes hain apua. Masennuslääkitys ja toipuminen. Elämä muuttui täysin. Näen merkitystä aivan kaikessa, jaksan osallistua elämään, perustin jopa toiminimen ja käsieni jälki leviää iloisesti ympäriinsä. (Olisi pitänyt hakea apua jo vuosia aiemmin!)

Aivan täysillä kannustan, kokemuksesta, hakekaa apua. Elämä menee ohi masennuslääkitystä pelätessä. Masennus on se mikä elämän pilaa.

Vierailija kirjoitti:

Paras elämä/eläminen on sitä ihan tavallista arkea, jossa ei tapahdu juuri mitään ihmeellistä. Lapset hoitoon, itse töihin, kotiin, ruuanlaittoa, pyykit, tiskit.. sama uudestaan. Väsyttäväähän se usein on, mutta jos tämä tavallinen elämä joskus katkeaa esim sairastumisen vuoksi, tajuaa usein ikävöineensä juuri sitä. 

 

Välillä tosin itsekin sorrun ajatukseen siitä, olisiko jossain myös minulle huikea elämä? Ja joku täydellinen mies, jolle olisin tärkeä. Matkusteltaisiin jatkuvasti ja syötäisi usein ulkona? Tai asuisimme ulkomailla? Vaihtaisin alaa, enkä kituisi nykyisellä? Toteuttaisin ikuisen opiskeluhaaveeni floristin ammatista, ja unelmissani istuisin kukkakedolla jossakin lämpimässä maassa sitomassa ihania kimppuja? 

Oikeasti mulla on jo nyt kaikki Sitä ei vaan usein näe siinä arjessa. 

Luitko ketjua lainkaan? Tässä ketjussahan nimenomaan haluttaisiin tuota tavallista, normaalia parisuhde- ja perhearkea. Ei tässä olla mitään huikean elämän puuttumista surtu vaan ihan sitä, ettei ole sitä tavallistakin tavallisempaa elämää normaaleine ihmissuhteineen vaan on jääty sivustakatsojiksi.