Lue keskustelun säännöt.
Lemmetyiset eivät uskalla haaveilla kolmannesta lapsesta, koska apua ei ole: Olemme juuri ja juuri selvinneet tähän asti
19.01.2024 |
Mikä juttu tämä tukiverkkojuttu on? Mihin niitä tukiverkkoja erityisesti tarvitaan? Jos ajatellaan tilannetta kuten Lemmetyisilläkin, että on kaksi tervettä vanhempaa.
Kommentit (209)
Ennen vanhaan ihmiset ovat eläneet heimoissa tai isoissa perhekunnissa, johon kuuluneet isovanhemmat, tädit ja sedät. Lapsilla on ollut monta hoitajaa. On biologian vastaista, että lasta hoitaa vain äiti ja isä. Kannattaisi asua lähellä omaa sukuaan, jos mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Monella Ylelle kokemuksistaan kertoneella oli paljonkin tuttuja ja sukulaisia, mutta ei ketään, jota voisi pyytää avuksi."
Tämä. On meillä sukulaisia/kavereita, jotka kutsuvat kylään tai tulevat meille kylään. Mutta kyse onkin nimenomaan näistä "syödään/kahvitellaan yhdessä" tilanteista, ei lastenhoitoavusta. Erään kerran vauva-aikana yksi kaverini närkästyi, kun pyysin häntä katsomaan vauvan perään sen aikaa, että käyn parissa minuutissa viemässä roskat ulkona olevaan jätekatokseen. Jos tällaisissa tilanteissa auttaminen on jo liikaa, niin ei sitä isompaakaan apua saa. Jos tulisi joku hätätilanne, niin ei sitä apua silti saisi. Kaikilla on niin kiire tai intoa auttamiseen ei ole.
Ja kun joku valittaa, että vanhemmat pyytävät kohtuuttomia. Minulle olisi ollut suurta luksusta, jos vauva-aikana joku olisi vienyt vauvan 1,5 tunnin vaunulenkille ja olisin sillä aikaa päässyt puolison kanssa kaupungin keskustaan kahvilaan. Itse autoin sinkkuna ollessani erästä sukulaisperhettä lasten kanssa säännöllisesti (kävin vahtimassa lapsia n. 4-6 kertaa vuodessa, vaikka asuin kaukana). Arvata saattaa, että tämä perhe ei nyt auta minua, kun itse olen perheellinen.
"- Muutoksia tapahtuu vain muuttamalla asioita. Nyt itseä niskasta kiinni ja palveluita ostamaan tai kivoja mummoja naapurustosta etsimään. Ei ne ilmaiseksi tule muillakaan."
Kyllä tulee. Ei mun ystävien ole tarvinnut erikseen ruveta etsimään isovanhempia lapsilleen. Itse olen tämän joutunut tekemään, kun vanhempani eivät olleet tulleet "vauvaa" katsomaan vielä silloinkaan kun tämä täytti kolme.
Vierailija kirjoitti:
Ei meillä ole tukiverkkoa. Kaksi alle kouluikäistä. Vaatii luovuutta varsinkin kun lapset sairastuu. Etätyöt on pelastus. Tällä mennään, kun eipä se itku markkinoilla auta. Itse on lapset tehty ja keksitään ratkaisut.
Ei auta itku markkinoilla, mutta uskallan väittää, että lapsi on se, joka kärsii, kun vanhemmat uupuvat liikaa, eikä niitä parjattuja tuliverkkoja ole.
Itse neljän lapsen vanhempana olen sitä mieltä, että jokainen tarvitsee tukiverkon johon voi nojata, kun menee arki liian vaikeaksi. On ikävä raahata neljää lasta mukana jokaiselle neuvolakäynnille, kun esim esikoinen pitää vielä neuvolaan ja vauvalla on juuri silloin sairaana ja kuumeessa, mutta ei auta, kaikki pitää pukea ja pakata autoon .
Tai kun se vauva pitää viedä lääkäriin ja kolme muutakin pitää pukea ja ottaa mukaan.
Nukkuminen tietenkin jää vähiin, kun lapsista joku aina heräilee ja herättää vanhemmankin.
Joo ite olen lapset hommannut, mutta ei ihmistä yleensä jätetä yksin pärjäämään muissakaan "itseaiheutetuissa tilanteissa"
Monet onnettomuudet, tapaturmat on ihan itse aiheutettuja, mutta silti niihin annetaan apua.
Muutenkaan en ymmärrä, miten voi olla niin kamallaa, että joku tarvitsee apua, kun lapset on pieniä. Ihmiset pyytää/hakee ja tarvitsee apuan pienemmissäkin elämän tilanteissa.
Itsellä ei niitä tukiverkkoja ollut, kun omat sukulaiset asuivat kaukana, mutta enpä olisi pannut pahakseni, jos joskus olisi saanut apua tukalassa tilenteessa.
Vierailija kirjoitti:
Ennen vanhaan ihmiset ovat eläneet heimoissa tai isoissa perhekunnissa, johon kuuluneet isovanhemmat, tädit ja sedät. Lapsilla on ollut monta hoitajaa. On biologian vastaista, että lasta hoitaa vain äiti ja isä. Kannattaisi asua lähellä omaa sukuaan, jos mahdollista.
Ennen oli isommat suvut ja perheet. Esimerkkinä minä ja mieheni. Miehelläni ei ole sisaruksia. Hänen äidillään oli 3 sisarusta. Mies vietti lapsena välillä pitkiäkin aikoja mummolassa hoidossa, vanhemmat olivat kaupungissa töissä. Minulla on yksi syrjäytynyt ja henkisesti sairas sisarus, jolle ei omia lapsia voisi antaa hoitoon. Vanhemmillani on ollut useita sisaruksia. Meillä isovanhemmat asuvat kaukana, eivätkä voi olla arjessa avuksi. Lapsellamme ei siis ole tätejä, setiä tai enoja, jotka voisivat olla avuksi. Kaukaisemmat sukulaiset ovat jo niin iäkkäitä, ettei heistä ole avuksi ja asuvat kaukana. Tätä todellisuus on monilla kolmekymppisillä, jotka ovat opiskelujen ja töiden perässä lähteneet kauas kotiseudultaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla ei varmaan ole lapsia, kun kyselet noin tyhmiä.
Eikä hän ole koskaan ilmeisesti ollut itse lapsi.
On hirveä puute jos ei ole mummia ja ukkia, serkkuja, setiä ja tätejä.
Vierailija kirjoitti:
Silloin ei hankita enempää kuin se mihin rahkeet riittää.
Tämä on vaan yhteiskunnallinen ongelma, ei pelkkä yksilön ongelma. Jos ei ole iltahoitoapua, lapsimäärä jää pienemmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen vanhaan ihmiset ovat eläneet heimoissa tai isoissa perhekunnissa, johon kuuluneet isovanhemmat, tädit ja sedät. Lapsilla on ollut monta hoitajaa. On biologian vastaista, että lasta hoitaa vain äiti ja isä. Kannattaisi asua lähellä omaa sukuaan, jos mahdollista.
Ei tarvii asua lähellä. Parisataa kilsaa matkustaa kevyesti mummilaan. Olisi outoa jos mummi asuisi naapurikorttelissa.
On myös perheitä, joissa isovanhempia moititaan etteivät auta tarpeeksi vaikka joka viikko hoitavat lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meillä ole tukiverkkoa. Kaksi alle kouluikäistä. Vaatii luovuutta varsinkin kun lapset sairastuu. Etätyöt on pelastus. Tällä mennään, kun eipä se itku markkinoilla auta. Itse on lapset tehty ja keksitään ratkaisut.
Ei auta itku markkinoilla, mutta uskallan väittää, että lapsi on se, joka kärsii, kun vanhemmat uupuvat liikaa, eikä niitä parjattuja tuliverkkoja ole.
Itse neljän lapsen vanhempana olen sitä mieltä, että jokainen tarvitsee tukiverkon johon voi nojata, kun menee arki liian vaikeaksi. On ikävä raahata neljää lasta mukana jokaiselle neuvolakäynnille, kun esim esikoinen pitää vielä neuvolaan ja vauvalla on juuri silloin sairaana ja kuumeessa, mutta ei auta, kaikki pitää pukea ja pakata autoon .
Tai kun se vauva pitää viedä lääkäriin ja kolme muutakin pitää pukea ja ottaa mukaan.
Kyllähän sen järkikin sanoo, että se neuvola perutaan, jos perheessä joku on sairas.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin on pärjätty kahdestaan kolmen lapsen kanssa ilman tukiverkkoja. Ystäviä on sekä perheellisiä, että sinkkuja, mutta ei kyllä ole tullut mieleenkään heiltä pyytää lastenhoitoapua, enkä itsekään halua hoitaa muiden lapsia. Olisin vain entistä rasittuneempi, kun vastavuoroisesti pitäisi hoitaa muidenkin lapsia.
Me tehdään kaikkea kivaa perheenä ja illalla sitten nautitaan miehen kanssa toisistamme. Sairaana ei kyllä ole tullut koskaan mieleenkään, että jonkun pitäisi tulla hoitamaan lapsia ja saamaan itselleen tauti.
Olen itse sosiaalialalla ja luotan siihen, että jos tulee hätätilanne, kuten esim vanhempi joutuu yllättäen sairaalaan ambulanssilla, sosiaalipäivystys hoitaa siihen asti, että toinen pääsee paikalle. Itseasiassa ensihoitajien velvollisuus on kartoittaa potilaan kotitilanne, kuten onko lapsia tai eläimiä ja olla yhteydessä tarvittaessa sossuun.Yksinhuoltajana olisin pulassa, mutta kaksi osallistuvaa van
Niin kyllähän ihminen Pärjää myös yksinhuoltajana mutta turvaverkko kuten auttavat isovanhemmat on todella suuri apu. Kukapa ei haluaisi turvaverkkoja ja siitä ylen jutussa oli kyse. Ne tekevät lapselle myös todella hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos itse meinaisin lapsia tehdä,ensimmäinen ajatus ei olis,että onkohan tukiverkkoja. Kyllä ensimmäinen ajatus olis,onko mulla rahkeita eli talouspuoli ja kiinnostaako ylipäätään,onko lapsi todella haluttu. Olen ehkä niin positiivinen,että uskon,et aina tarvittaessa löytyy apua?
Vierailija kirjoitti:
Tämänkin takia kannattaa pitää niistä ystävyyssuhteista huolta, vaikka itse pariutuukin ja alkaa tehdä lapsia. Monet perhekuplaan kadonneet suhtautuvat ystäviinsä, etenkin sinkkuihin ja lapsettomiin, jotenkin alentuvasti, ja jättävät yhteydenpidon aivan nollille. Sitten itketään, kun ei ole apua mistään saatavilla ja ihan yksin pitää ottaa vastuu omasta elämästään.
Ja kannattaa huolehtia siitäkin että ystävyys pysyy tosiaan ystävyytenä, eikä muutu pelkäksi auttamissuhteeksi.
Ikävä kyllä jotkut ihmiset muuttuvat todella ikäviksi saatuaan lapsia. Etenkin naiset. Lapsettomia ei oikein pidetä ihmisinä. Tosi ärsyttäviä kommentteja on saanut kuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos itse meinaisin lapsia tehdä,ensimmäinen ajatus ei olis,että onkohan tukiverkkoja. Kyllä ensimmäinen ajatus olis,onko mulla rahkeita eli talouspuoli ja kiinnostaako ylipäätään,onko lapsi todella haluttu. Olen ehkä niin positiivinen,että uskon,et aina tarvittaessa löytyy apua?
Liian paljon olen nähnyt sellaista, että tehdään lapsia sillä ajatuksella, että turvaverkko on olemassa ja auttaa. Sitten tuleekin yllätyksenä, ettei se toimikaan niin. Kyllä jokaisen pitäisi lasta suunnitellessa pohtia, pärjääkö hänen kanssaan yksin. Jos vastaus on ei, silloin ei pidä hommata lasta.
Eläkeikä on noussut ja nousee edelleen. Hyvin moni ajattelee, että tukiverkostot ovat yhtä kuin lapsen isovanhemmat. Kuitenkin yhä useampi isovanhempi pääsee eläkkeelle vasta lähempänä 70:ntä ikävuottaan kuin 60:tta ikävuottaan. Ja niillä, jotka jäävät eläkkeelle aiemin, kyse on työkyvyttömyyseläkkeestä. Kuitenkin oletetaan, että ihminen, joka ei kykene enää tekemään töitä, olisi kykenevä hoitamaan pieniä lapsia.
Yksi syy entisaikojen tukiverkostojen katoamiseen on mielestäni ollut subjektiivinen päivähoito-oikeus. Kun påerheeseen syntyy vauva, isommat lapset ovat päiväkodissa. Vauvan kanssa ei mennä leikkipuistoihin eikä siten tutustuta alueen muihin vanhempiin. Kotihoidontuen pieneneminen sekä kuntalisien poistuminen on aiheuttanut sen, että yhä harvemmin lasta hoidetaan kotona enää 3-vuotiaksi asti, vaikka siihen onkin ihan lakisääteinen oikeus. Raha ei yksinkertaisesti riitä vaan molempien vanhempien on käytävä töissä, jolloin lapsi menee päiväkotiin. Ja kun lapsi saa päiväkodissa kaikki tarvitsemansa virikkeet ja ulkoilut, ei ole enää tarvetta mennä hoitopäivän jälkeen taloyhtiön pihallekaan. Nykyisin sekä leikkipuistot että taloyhtiöiden pihat kumisevat tyhjyyttään. Hiekkalaatikoilla, keinuissa ja liukumäissä ei ole enää ketään. Ja näinollen lasten vanhemmatkaan eivät tutustu toisiinsa. Vaikka naapurissa asuukin lapsiperhe, omaa lastaan ei saa heille edes siksi aikaa hoitoon, että kävisi hammaslääkärissä tai toisen lapsen kanssa lääkärissä. Toivotaan, että työssäkäyvä isovanhempi järjestäisi vapaapäivän tai se työkyvytön tai vanhus tulisi vahtimaan lasta siksi aikaa.
Kun omat lapseni olivat 1980- ja 1990-luvuilla pieniä, arjen tukiverkostot muodoistuivat nimenomaan naapureista sekä vanhempien sisaruksista ja ystävistä. Mummot ja vaarit ottivat lastenlapsiaan luokseen silloin, kun se heille itselleen sopi. Ja monilla silloinkin lasten isovanhemmat asuivat eri paikkakunnilla ja välimatkaa saattoi siis olla satojakin kilometrejä. Kun aikoinaan olin kuopuksesta äitiyslomalla, sovin naapurini kanssa, että mä voin ottaa hänen isomman lapsensa vaikka keskellä yötä, jos naapurin synnytys käynnistyy. Eivät he olisi voineet edes jäädä odottelemaan, että isovanhemmat olisivat tulleet satojen kilometrien päästä avuksi. Tämän naapurini kanssa kuitenkin olin ehtinyt jo tutustua (vaikka olivatkin muuttaneet taloyhtiöön vain pari kuukautta aikaisemmin), kun hän jäi äitiyslomalle ja oli isomman lapsensa kanssa taloyhtiön pihalla ja leikkipaikalla. Lasta ei siis tarvinnut yöllä viedä tuntemattomalle ihmiselle hoitoon vaan tutulle naapurin tädille, joka oli vielä lapsen leikkikaverin äiti. Ja eräs leskeksi yllättäen jäänyt isä kerran kysyi multa, voisiko tuoda vara-avaimensa meille, jos hänen alakoululainen lapsensa sattuisi joskus kouluun lähtiessään unohtamaan avaimet kotiin. Mulle se sopi ihan hyvin, koska kuopus oli aina siihen aikaan päivästä päiväunilla, kun tällä lapsella koulupäivä päättyi. Muutaman kerran poika kävi hakemassa vara-avaimet meiltä.
Yhteisöllisyys häviää, kun ihmiset eivät enää halua olla toistensa kanssa tekemisissä. Ei haluta tutustua. Ei ole tarkoituskaan, että naapureista mitään sydänystäviä tulisi. Sen sijaan vastavuoroisesti voitaisiin olla toisille avuksi arjen asioissa.
Ei yhtään totaaliyksinhuoltajaa vielä näkynyt, joten tässä semmoinen! Kolmen lapsen kanssa oli yksin pärjättävä, kun lasten isä päätti, että perhe-elämä ei ollutkaan häntä varten ja muutti uuden naisystävänsä kanssa kauas. Eli hän ei sen jälkeen osallistunut arkeen millään tavalla, eikä myöskään ottanut lapsia luokseen säännöllisesti tai lomilla.
Tämä oli aikaa ennen etätöitä, joten työpaikalle oli raahauduttava joka päivä. Itse en voinut kuvitellakaan pääseväni esim. kauppaan yksin, parturissa ja lääkärissä käynnit sain unohtaa, sillä paikkakunnalta ei löytynyt edes MLL hoitajia. Pienipalkkaisena en kyllä kovin usein olisi uskaltanut sellaista käyttääkään. Sukulaisista en apua saanut, on iäkästä tai kaukana asuvaa. Kaikki lasten lääkärissäkäynnit, vanhempainillat, kouluun tutustumiset, kauppareissut ym. piti hoitaa koko porukan kanssa. Kyllä siinä saa kärsivällisyys oli koetuksella, mutta kaikesta selvittiin.
Omassa lapsuudessani oli olemassa vielä kotiapu lapsiperheille, se pitäisi saada takaisin!
Kun on kaksi aikuista niin ei pitäisi olla vaikeuksia. Olen kasvattanut lapset totaali yksinhuoltajana ja niin että omat vanhemmat minulla jo kuolleet ja appivanhemmat ei missään tekemisissä meidän kanssa. Olen myös elättänyt lapset yksin ja etsin lapsenhoitajia ja vastavuoroisesti autoin muita. En enää jaksanut kuunnella mummojuttuja ja nämä tutut jäi.
Kysymys on ihmisen luontaisesta tarpeesta kuulua heimoon, olla vuorovaikutuksessa ja kommunikoida keskenään. Et saa samanlaista vuorovaikutussuhdetta kuin mitä verisukulaisiisi tai muihin läheisiisi luotua päiväkotien hoitajiin tai välttämättä lapsen kavereiden vanhempiinkaan, jos teillä ei muuten ole paljon yhteistä kuten menneisyys tai sama työpaikka/harrastus.
On inhimillistä masentua, kun ei tunne yhteenkuuluvuutta muiden kuin ydinperheensä kanssa. Kun olet yksin sairaan lapsen kanssa, niin ennen vanhaan soiteltiin ystäville ja sukulaisille lankapuhelimella jopa kerran päivässä ja rupateltiin niitä näitä. Kun viikonloppu tuli, niin leivottiin pullaa ja ovikello soi ja siellä olikin serkkulapset perheineen päiväkahville tulossa. Nykyihminen ajattelee tämän olleen ahdistavaa ja kuormittavaa, mutta olisiko syy siinä, että kun tarpeeksi pitkään eristäytyy muista, niin ei enää halua muiden seuraan? Alkaa pelätä sitä, että on jotenkin viallinen eikä kuulu joukkoon, vaikka tosiasiassa se eristäytyminen ja yksinäisyys saa ihmisen negatiiviset ajatukset laukalle, jos olet sellaiseen taipuvainen. Eikä tällaiseen ajatteluun taipuvaisuuteen vaadita kuin hieman turvaton lapsuus.
Toivoisin, että kulttuuri muuttuisi vielä yhteisöllisemmäksi kaikkien, ei pelkästään lapsiperheiden vanhempien, mielenterveyden vuoksi. Emme tarvitse enää enempää mielenterveyssairaslomia ja yksinäisiä ihmisiä kulkemaan mykkinä kadulla.
Minusta on ihan hyvä, että tämä tukiverkkoasia otetaan huomioon.
Ihminen, joka ei kykene itselleen tukiverkkoja luomaan, ei nimittäin ole mikään kovin kummoinen lapsenkasvattaja. Jos ei kykene hyviin, pysyviin, luotettaviin ihmissuhteisiin.
Minä olen mt-ongelmainen autisti, ja jopa MINULLA on tukiverkot. Ihmisessä täytyy olla jotain aivan perustavaa laatua olevaa vikaa, jos elämä on tuota, että on vain minä ja minun mies ja mukulat.
Italialaiset miehet eivät enää pariudu. Siellä on myös erittäin matala syntyvyys, koska miehet eivät kanna vastuuta lastenhoidosta ja naiset odottavat sitä.