Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla käsitystä siitä, että lähes kaikki vanhemmat pitävät itseään normaaleina ja parhaansa tehneinä, ja siksi me lapset suhtaudumme skeptisesti näihin omiin arvioihinne siitä, että olette tarjonneet lapselle normaalin lapsuuden?

Olen eri. Myös minun äitini pitää itseään normaalina keskiluokkaisen elintason tarjonneena äitinä, joka on aina antanut minulle tarvitsemani ja enemmän. Kuitenkin toinen todellisuus on se, että olen ammattilaisten (ja nykyään omankin ymmärryksen) mukaan vakavasti laiminlyöty ja traumatisoitu. 

Toki minulla on ollut perheestä aiheutuvia terveysongelmia läpi elämäni. Ne kuitattiin lapsesta asti sillä, että olen vaan niin outo, viallinen, maanantaikappale, hankala. Muuthan ne ovat terveitä ja kestäviä. 

Tämän takia tässä keskustelussa ei pitäisi vetää niin voimakkaita linjauksia mitä jotkut vetävät, kun ei ole yhtä ainutta tapausta edessämme josta tietäisimme oikeasti yhtään mitään. 

Toisaalta jos tiedostettuja ongelmia on ollut jo lapsesta asti niin ainakin omassa ajatuksissani sekin menee vähän keskustelun ohi - näissä molemmissa keisseissä (hs, ap) on kaikki on ollut ainakin pintapuolisesti ok ja vasta aikuisiän terapia on synnyttänyt kriisin äidin ja lapsen välille.

Miten niin ei ole yhtä ainutta tapausta josta tietäisimme oikeasti yhtään mitään?  

Vaikka kuinka moni täällä kertoo omista kokemuksistaan. Etkö usko heitä?

Ei se terapia synnytä niitä kriisejä. Se saattaa kyllä kriisiyttää ongelman, joka on muhinut pinnan alla jo pitkään. Se on ollut sen lapsen kivireki helposti jo kymmeniä vuosia, ja nyt se tulee myös vanhemman tietoon.

Vanhemmalle on tietysti ikävää tulla tietoiseksi ongelmasta. Ja varmasti siihen on vaikeaa vastata. Mutta perimmäinen syy ei ole terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Mutta eikö tuo tarkoita, että vain 10-15% tämän skenaarion lapsistakin kykenee itsereflektioon?

Kyllä. Tosin heidän osuutensa nousee tuon yli, koska terapiassa opetetaan itsereflektointia.

No ei nouse, päinvastoin se "tunne" vie kaiken järjen ja harkinnan, ja sen sijaan että keskittyisi elämänsä parantamiseen, keskittyy äidin syyttelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Että oikein virallisesti traumatusoitunut... kuulostaa mun 90v mummolta, joka jauhaa niistä sairauksistaan kuin ne olisivat mitaleita, jotakin mitä hän on saavuttanut. 

Tuon ikäiselle sen suo, mutta nuoremman ihmisen elämän soisi olevan ihan muuta.

Mutta ehkä on niin, että jos muuta sisältöä ei elämässä ole, niin se on sitten tämä "virallinen traumatusoituminen". Minusta sen elämän voisi käyttää paremminkin.

Joo, todellakin toivon, että olisin terve, työkykyinen ja kykenevä olemaan terve ja tasapainoinen vaimo ja äiti erakoitumisen sijaan. Ja että pystyisin käyttämään elämääni paremmin. Se on minun ja lääkärini tavoite, hyvä loppuelämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein noissa perheissä on lapsilla eri rooleja, siksi(kin) lopputulos vaihtelee. On kultalasta, syntipukkia, näkymätöntä, kotiorjaa jne.

Ja tuo käyttäytymismalli taas lähtee geeneistä.

No eipä syntipukkina pidetty lapsi pysty alkaa käyttäytymään kultalapsena, kun ei siihen ole tilaa eikä mahdollisuutta. Toki voi sitten aikuisena olla grandioosi narsisti ja kompensoida lapsuuttaan.

Mitä yrität todistaa? Lapset voivat olla jo syntymästään lähtien erilaisia - siis aivan erilaisia. Toistensa vastakohtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos minä en olisi ratkaisukeskeinen, niin aika heikolla tolalla olisi perheemme asiat. Olen hoitanut meille perheneuvolan asiakkuuden, kun lapset olivat pienempiä, puolisolle hyvän hoitopaikan, toiselle lapselle psykiatrin, perheterapiaa, toimintaterapiaa, taloudellista tukea, kaikkea tarpeellista. Olen tukenut lasten koulunkäyntiä, ollut lukemattomissa palavereissa kymmenien ihmisten kanssa. Olisin tietysti voinut tyytyä vain odottamaan, että josko ongelmamme ratkeaisivat itsestään. Siinä sivussa olisin voinut syytellä omia vanhempiani heidän puutteistaan, syyttää heitä kaikesta ja valittaa valittamasta päästyäni. 

Tiedostan kyllä ratkaisukeskeisyyden ongelmat, mutta ei ratkaisukeskeisyys ole yksinomaan huono asia. Tytär, jonka kanssa käymme terapiassa ei haluaisi terapiaa. Niin, koska siellä joutuu menemään itseensä. Minun kuitenkin pitäisi ammattikoulupohjalta pystyä ratkaisemaan kaikki

Huonosti, mutta tämä on viimeinen oljenkortemme. Minua terapia on auttanut. Saimme terapian vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena, jolloin se on ilmaista meille. En pystyisi maksamaan edes omavastuuta itse.

Tilanne on niin tulehtunut, että tytär ei halua olla tekemisissä kanssani täytettyään 18, mutta hän ei ole valmis muuttamaan omilleenkaan syömishäiriön, nepsy-piirteiden ja masennuksen takia. Tuettu asuminen on kuulemma vammaisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei ole syntymässä saatu ominaisuus. Siinä on sekä varsin pysyviä (esim temperamentti), että muuttuvia (esim identiteetti) komponentteja. Ympäristö vaikuttaa vahvasti molempien osalta ilmiasuun eli fenotyyppiin.

On kyllä todella kylmä vanhempi, joka vain toteaa "saaneensa" lapsekseen narsistin. Että ihan taivaasta tupsahti?

Oikein puistattaa.

MIllä selittyy se että sisarukset voivat olla aivan toistensa vastakohtia persoonaltaan?

Juuri tuolla. Että persoonallisuudessa on sekä perinnöllisiä, melko pysyviä että muuttuvia tekijöitä. Nämä kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

Sisarusten kokemusmaailma ei myöskään ole täysin identtinen. On erilaisia ympäristön asettamia rooleja, kuten "isosisko" tai "pikkuveli". Perheen tilanne vaihtelee. Yhtä suositaan jne. Merkittävää on myös se, miten keskenään yhteensopivat ovat vanhempien ja lapsen temperamentit. Jos vanhempi ei yhtään kykene joustamaan omasta tekemisestään, erilaisen temperamentin lapsi jyrätään.

Joku insesti ei tähän ketjuun kuuluu, sellaisesta ei ole kyse.

Vaan ihan tavallisesta lapsuudesta, joka sitten terapian jälkeen "muuttuukin" huonoksi.

Hyvä että tuo yksi äiti antaa lapselle nyt tilaa. Kun joku roikkuu ovikellosta tai jatkuvasti yrittää ottaa yhteyttä, se alkaa ketä tahansa ahdistaa, primitiivireaktio on vetäytyä lisää.

Ajan mittaan lapsi joko huomaa ettei se terapia ollutkaan hyödyksi, tai sitten ei. Vanhempi on parhaansa tehnyt, aikuisen puolesta ei voi elää. Tsemppiä sinne.

Vierailija kirjoitti:

Että oikein virallisesti traumatusoitunut... kuulostaa mun 90v mummolta, joka jauhaa niistä sairauksistaan kuin ne olisivat mitaleita, jotakin mitä hän on saavuttanut. 

Tuon ikäiselle sen suo, mutta nuoremman ihmisen elämän soisi olevan ihan muuta.

Mutta ehkä on niin, että jos muuta sisältöä ei elämässä ole, niin se on sitten tämä "virallinen traumatusoituminen". Minusta sen elämän voisi käyttää paremminkin.

No ei kyllä kuulosta. Tuo traumatisoitunut ihminen kertoo selkeästi ja rauhallisesti asioista, jotka ei kyllä kenenkään mielestä voi johtaa muuhun kuin traumatisoitumiseen. Minä olen ketjussa monta kertaa kirjoittanut siitä, ettei äiti ole ainoa syyllinen eikä hyödytä häntä syyttää aggressiivisesti, vaikka hn olisi huono äiti olutkin. Näin ajattelen tässäkin. 

Myötätuntoni on sinun traumatisoituneen puolella ja toivon, että selviydyt eteenpäin elämässäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein noissa perheissä on lapsilla eri rooleja, siksi(kin) lopputulos vaihtelee. On kultalasta, syntipukkia, näkymätöntä, kotiorjaa jne.

Ja tuo käyttäytymismalli taas lähtee geeneistä.

No eipä syntipukkina pidetty lapsi pysty alkaa käyttäytymään kultalapsena, kun ei siihen ole tilaa eikä mahdollisuutta. Toki voi sitten aikuisena olla grandioosi narsisti ja kompensoida lapsuuttaan.

Mitä yrität todistaa? Lapset voivat olla jo syntymästään lähtien erilaisia - siis aivan erilaisia. Toistensa vastakohtia.

Todistaa? En mitään. Onko sinulle yllätys, että ihmiset ovat erilaisia ja eri temperamenttisia ja omaavat eri arvot?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Mutta eikö tuo tarkoita, että vain 10-15% tämän skenaarion lapsistakin kykenee itsereflektioon?

Kyllä. Ja siksi avuksi tarvitaan psykologeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että oikein virallisesti traumatusoitunut... kuulostaa mun 90v mummolta, joka jauhaa niistä sairauksistaan kuin ne olisivat mitaleita, jotakin mitä hän on saavuttanut. 

Tuon ikäiselle sen suo, mutta nuoremman ihmisen elämän soisi olevan ihan muuta.

Mutta ehkä on niin, että jos muuta sisältöä ei elämässä ole, niin se on sitten tämä "virallinen traumatusoituminen". Minusta sen elämän voisi käyttää paremminkin.

Joo, todellakin toivon, että olisin terve, työkykyinen ja kykenevä olemaan terve ja tasapainoinen vaimo ja äiti erakoitumisen sijaan. Ja että pystyisin käyttämään elämääni paremmin. Se on minun ja lääkärini tavoite, hyvä loppuelämä.

Eli kun elämä ei mennytkään kuten Strömsössä, niin siinä kohtaa alkaa vanhempien syyttely. 

Kuule, oletko miettinyt että ehkä sinulla vaan ei ole rahkeita sellaiseen elämään kun tahtoisit, mutta äidin syyttely ei asiaa yhtään auta, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei ole yhtä ainutta tapausta josta tietäisimme oikeasti yhtään mitään?  

Vaikka kuinka moni täällä kertoo omista kokemuksistaan. Etkö usko heitä?

Ei se terapia synnytä niitä kriisejä. Se saattaa kyllä kriisiyttää ongelman, joka on muhinut pinnan alla jo pitkään. Se on ollut sen lapsen kivireki helposti jo kymmeniä vuosia, ja nyt se tulee myös vanhemman tietoon.

Vanhemmalle on tietysti ikävää tulla tietoiseksi ongelmasta. Ja varmasti siihen on vaikeaa vastata. Mutta perimmäinen syy ei ole terapiassa.

Toki on niin että jos kotona on fyysisesti pahoinpidelty tai on ollut päihteiden väärinkäyttöä yms. niin on helppo todeta että lapsuuden traumat ovat oikeasti syitä aikuisiän huonoon oloon. Mutta sen jälkeen kaikki muut tapaukset pitäisi tietää paljon tarkemmin että voisi ottaa oikeasti kantaa siihen onko äidin tai lapsen kokemus kuinka oikeutettu tai kohtuuton. Ihan mahdoton sanoa esim. HS:n tai ap:n tapauksessa kun esim. toisen osapuolen kertomusta asiasta ei ole kuultu ollenkaan.

Täälläkin moni on vain sanonut että on traumaattinen suhde vanhempiinsa tai lapsuuteensa mutta ei yhtään avannut sitä  mitä on tapahtunut. Puhutaanko pahoinpitelystä vai siitä ettei saanut viikkorahaa.

Ja terapia voi ihan hyvin myös synnyttää kriisejä silloin jos terapia epäonnistuu. 

Vierailija kirjoitti:

Joku insesti ei tähän ketjuun kuuluu, sellaisesta ei ole kyse.

Vaan ihan tavallisesta lapsuudesta, joka sitten terapian jälkeen "muuttuukin" huonoksi.

Hyvä että tuo yksi äiti antaa lapselle nyt tilaa. Kun joku roikkuu ovikellosta tai jatkuvasti yrittää ottaa yhteyttä, se alkaa ketä tahansa ahdistaa, primitiivireaktio on vetäytyä lisää.

Ajan mittaan lapsi joko huomaa ettei se terapia ollutkaan hyödyksi, tai sitten ei. Vanhempi on parhaansa tehnyt, aikuisen puolesta ei voi elää. Tsemppiä sinne.

Koittakaa nyt ymmärtää, että mikään tavallinen lapsuus ei yhtäkkiä muutu huonoksi. Ymmärrys asioista muuttuu ja jos toinen osapuoli ei ole valmis päivittämään omaa ymmärrystään, konflikti on valmis.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on sellaisen ihmisen empatiakyvyn taso, joka alapeukuttaa tätä? 

Voi olla hyväkin. Ehkä vastaus vain ei peukuttajan mielestä liittynyt asiaan tai jokin muu syy. Ei kaikki alapeukut tule siitä että olisi suoranaisesti eri mieltä asiasta. 

Vierailija kirjoitti:

Joku insesti ei tähän ketjuun kuuluu, sellaisesta ei ole kyse.

Vaan ihan tavallisesta lapsuudesta, joka sitten terapian jälkeen "muuttuukin" huonoksi.

Hyvä että tuo yksi äiti antaa lapselle nyt tilaa. Kun joku roikkuu ovikellosta tai jatkuvasti yrittää ottaa yhteyttä, se alkaa ketä tahansa ahdistaa, primitiivireaktio on vetäytyä lisää.

Ajan mittaan lapsi joko huomaa ettei se terapia ollutkaan hyödyksi, tai sitten ei. Vanhempi on parhaansa tehnyt, aikuisen puolesta ei voi elää. Tsemppiä sinne.

Kyllä tässä ketjussa saa puhua insestin uhrit ihan yhtä hyvin.

Miten ylipäätään voit arvottaa erilaisia tilanteita? Saako sellainen, jonka tahto on aina sivuutettu puhua täällä? Entä sellainen, jota ei ole surussa koskaan lohdutettu? Entä sellainen, joka on jätetty yksin lelukasojen keskelle ja kerrottu, että ei sovi purnata kun on niin valtavan etuoikeutettu?

Kun ei nämä ole (toivottavasti) mitään ihan tavallisia lapsuuksia, jotka "muuttuvat" terapiassa huonoiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku insesti ei tähän ketjuun kuuluu, sellaisesta ei ole kyse.

Vaan ihan tavallisesta lapsuudesta, joka sitten terapian jälkeen "muuttuukin" huonoksi.

Hyvä että tuo yksi äiti antaa lapselle nyt tilaa. Kun joku roikkuu ovikellosta tai jatkuvasti yrittää ottaa yhteyttä, se alkaa ketä tahansa ahdistaa, primitiivireaktio on vetäytyä lisää.

Ajan mittaan lapsi joko huomaa ettei se terapia ollutkaan hyödyksi, tai sitten ei. Vanhempi on parhaansa tehnyt, aikuisen puolesta ei voi elää. Tsemppiä sinne.

Koittakaa nyt ymmärtää, että mikään tavallinen lapsuus ei yhtäkkiä muutu huonoksi. Ymmärrys asioista muuttuu ja jos toinen osapuoli ei ole valmis päivittämään omaa ymmärrystään, konflikti on valmis.

Kyllä se  muuttuu hyvin helposti kun on ihminen joka ei millään suostu alkaa muuttamaan itseään vaan toimintamalli on siinä että syyllinen kaikkeen mitä itselle tapahtuu tai on tapahtunut, on joku muu kuin hän itse. Samasta perheestä voi tulla todistetusti näitä jotka ottavat elämän käsiinsä ja näitä jotka jämähtävät johonkin syyttelyn kierteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei ole yhtä ainutta tapausta josta tietäisimme oikeasti yhtään mitään?  

Vaikka kuinka moni täällä kertoo omista kokemuksistaan. Etkö usko heitä?

Ei se terapia synnytä niitä kriisejä. Se saattaa kyllä kriisiyttää ongelman, joka on muhinut pinnan alla jo pitkään. Se on ollut sen lapsen kivireki helposti jo kymmeniä vuosia, ja nyt se tulee myös vanhemman tietoon.

Vanhemmalle on tietysti ikävää tulla tietoiseksi ongelmasta. Ja varmasti siihen on vaikeaa vastata. Mutta perimmäinen syy ei ole terapiassa.

Toki on niin että jos kotona on fyysisesti pahoinpidelty tai on ollut päihteiden väärinkäyttöä yms. niin on helppo todeta että lapsuuden traumat ovat oikeasti syitä aikuisiän huonoon oloon. Mutta sen jälkeen kaikki muut tapaukset pitäisi tietää paljon tarkemmin että voisi ottaa oikeasti kantaa siihen onko äidin tai lapsen

Minä sain viikkorahaa eikä minua ole lyöty kuin muutaman kerran. Silti olen perhehelvettilapsi. Ei minuun kiinnitetty niin paljoa huomiota, että olisi viitsitty edes lyödä. Neglegtointi traumatisoi myös, koska siinä lapsen on selvittävä yksin maailmassa, ei ole niitä vuorottelevia hyviä ja pahoja hetkiä vaan pysyvä, tasainen tyhjä avaruus, jossa on yksin.

Psykologiauskonnolta kuulostaa, että uskotaan sitä psykologia sokeasti eikä tajuta, ettei hän ei välttämättä ole lainkaan hyvä saati erehtymätön, ja potilaan olo on huonompikin kuin oli ennen terapiaa.

Se sananlasku että puolet psykologian opiskelijoista paranee ja puolet valmistuu, se on ihan totta. Ei pidä koskaan luovuttaa elämänsä ohjia kenellekään muulle, oli titteli tai ei. Ja sitä terapeutin titteliä saa käyttää kuka vaan, minäkin voin julistautui terapeutiksi ja ammattilaiseksi. 

Tuo kenen tytär ei halua muuttaa omilleen vaan kiukuttelee (ei toki tahallaan ), niin laittaisin ja äänet vaan muuttamaan. Tarvitsette tauon toisistanne, ja tyttären on ihan hyvä kokeilla tuettua asumista ja itsenäisyyttä. Sinunkin elämäsi on myös tärkeä, etkä voi auttaa häntä nyt enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein noissa perheissä on lapsilla eri rooleja, siksi(kin) lopputulos vaihtelee. On kultalasta, syntipukkia, näkymätöntä, kotiorjaa jne.

Ja tuo käyttäytymismalli taas lähtee geeneistä.

No ei lähde.

Persoonallisuudesta on aika paljon tutkittua tietoa. Kirjastosta löytyy kirjoja, jos osaa lukea englanniksi. Myös avoimen yliopiston kurssit ovat täysin avoimia kaikille. Ei tarvitse olla edes ylioppilas.

Jos siis oppiminen kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että oikein virallisesti traumatusoitunut... kuulostaa mun 90v mummolta, joka jauhaa niistä sairauksistaan kuin ne olisivat mitaleita, jotakin mitä hän on saavuttanut. 

Tuon ikäiselle sen suo, mutta nuoremman ihmisen elämän soisi olevan ihan muuta.

Mutta ehkä on niin, että jos muuta sisältöä ei elämässä ole, niin se on sitten tämä "virallinen traumatusoituminen". Minusta sen elämän voisi käyttää paremminkin.

Joo, todellakin toivon, että olisin terve, työkykyinen ja kykenevä olemaan terve ja tasapainoinen vaimo ja äiti erakoitumisen sijaan. Ja että pystyisin käyttämään elämääni paremmin. Se on minun ja lääkärini tavoite, hyvä loppuelämä.

Eli kun elämä ei mennytkään kuten Strömsössä, niin siinä kohtaa alkaa vanhempien syyttely. 

Kuule, oletko miettinyt että ehk

Joo. Mietin noin 40 vuotta ja syytin itseäni, tunsin itseni syntymästä asti epäonnistuneeksi, heikommaksi ja vialliseksi. Samalla sain ympäriltä kuulla, miten pärjäävä ja ystävällinen ja muita kannustava ja tasapainoinen olen. Ihan muuta kuin mitä kotona olin tottunut kuulemaan. 

Onneksi terapeutti ja psykiatri kertoivat, mistä on kyse. He eivät syöttäneet minulle mitään. Minä kerroin itsestäni ja elämästäni ja he kertoivat, mitä se tarkoittaa. En ole syyttänyt ketään mistään, jos olisin osannut, olisin varmaan päässyt normaaliin elämään aiemmin elämässäni. Mutta kun on viety "oikeus" pitää puoliaan, kuten sinäkin yrität tehdä ja moni muukin tässä ketjussa, on vaikea löytää ääntään.