Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt vähän ohis, mutta miksi oletetaan, ettei introvertilla voi olla hyvää suhdetta kehenkään eikä syvällisiä ajatuksia? Sanotaan että olisi parempi kun ei hankkisi perhettä. Aika rajusti sanottu. Vielä jos on luonteeltaan ratkaisukeskeinen, niin on varmaa, että pieleen menee. 

 

Miksi yleensä on luotu introvertteja, jos he ovat niin epäkelpoja? Kelvottomia ihmissuhteisiin. Kyllä meissäkin on hyviä puolia kun vaan on oikeat ihmiset, kenen seurassa uskaltaa olla oma itsensä. Monet meistä on luovia tyyppejä, kuka mitenkin, vaikka emme olekaan seurallisia emmekä viihdy tai saa voimaa ihmisjoukoista. 

 

Meni nyt täysin ohi aiheesta, pahoittelut, mutta vastauksena tuolle jollekin joka meitä epäkelpoina perhe-elämään pitää. 

Kuka olettaa, ettei introvertilla voi olla hyvää parisuhdetta? Ikinä en ole tuollaista väitettä kuullut. Olen ollut nyt yli 20 vuotta naimisissa hyvin introvertin miehen kanssa. Ihastuin hänessä siihen, että hän kirjoittaa ja miettii sen sanoman. Hänellä oli sarkastista huumoria. Hän on rauhallinen eikä hötkyile.

Vaikka hehkutankin hyviä puolia, tietysti parisuhteeseen on tullut myös vaikeuksia hänen ominaisuuksiensa ja minun luonteeni törmäysten seurauksena. Meille on turha kutsua muita vieraita kuin hänen sukulaisiaan, koska hän ei tykkää. Yleensä lähtee kotoa karkuun, jos kerran vuodessa kutsun omia ystäviäni tai sukulaisiani kylään. Minulle tärkeä serkku käy vähintään kerran vuodessa pari päivää, ja uskomatonta kyllä, mieheni ei ole hänen kanssaan vaihtanut kaikkien näiden vuosien aikana kuin muutaman sanan. Ikinä hän ei lähde minun mukaani häihin tai hautajaisiin. Hän on ollut häissä viimeksi silloin kun me mentiin naimisiin ja sitä ennen lapsena. Hän ahdistuu jo siitä, jos hääkutsu tulee postissa ja ilmoittaa, että ei aio lähteä. Meillä on kesämökki, jonne en saa kutsua ketään vieraita, en edes lähisukulaisia. Hän ahdistuu pelkästä ajatuksesta, että me nukuttaisiin makuuhuoneessa ja tuvassa olisi vuodesohvalla ja lattialla patjoilla samaan aikaan nukkumassa porukkaa. Kun mieheni oli töissä ja minä kesälomalla, olin yksin mökillä pari viikkoa ja kutsuin sinne kaikki mahdolliset ystävät ja lähisukulaiset. Paistettiin lettuja muurinpohjapannulla grillikatoksessa, kalastettiin, saunottiin ja uitiin ja hyvin mahduttiin mökkiin nukkumaan, kun ei kerralla ollut kuin 2-4 yöpyjää. Introvertille puolisolleni tuo olisi täysi mahdottomuus olla niin sosiaalinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku insesti ei tähän ketjuun kuuluu, sellaisesta ei ole kyse.

Vaan ihan tavallisesta lapsuudesta, joka sitten terapian jälkeen "muuttuukin" huonoksi.

Hyvä että tuo yksi äiti antaa lapselle nyt tilaa. Kun joku roikkuu ovikellosta tai jatkuvasti yrittää ottaa yhteyttä, se alkaa ketä tahansa ahdistaa, primitiivireaktio on vetäytyä lisää.

Ajan mittaan lapsi joko huomaa ettei se terapia ollutkaan hyödyksi, tai sitten ei. Vanhempi on parhaansa tehnyt, aikuisen puolesta ei voi elää. Tsemppiä sinne.

Koittakaa nyt ymmärtää, että mikään tavallinen lapsuus ei yhtäkkiä muutu huonoksi. Ymmärrys asioista muuttuu ja jos toinen osapuoli ei ole valmis päivittämään omaa ymmärrystään, konflikti on valmis.

Kyllä se  muuttuu hyvin helposti kun on ihminen joka ei millään suostu alk

 

Kyllä se  muuttuu hyvin helposti kun on ihminen joka ei millään suostu alkaa muuttamaan itseään vaan toimintamalli on siinä että syyllinen kaikkeen mitä itselle tapahtuu tai on tapahtunut, on joku muu kuin hän itse. Samasta perheestä voi tulla todistetusti näitä jotka ottavat elämän käsiinsä ja näitä jotka jämähtävät johonkin syyttelyn kierteeseen.

Minusta ne jämähtäjät ovat niitä, jotka jäävät valittamaan samaa vuodesta toiseen ja muuttajat ja tekijät niitä, jotka kriisiyttävät tilanteen ja tilanteen niin vaatiessa jopa katkaisevat välit, jotteivät vanhemmat estä heidän kasvuaan ja hyvinvointiaan.

Täällä huutaa nyt joku joka ei ole tyytyväinen elämäänsä, että yhyy, vanhempien vika.

Ei ole, jos se lapsuus on ollut aika normaali. Kyse on omista ominaisuuksista, ei ehkä  vaan ole tarpeeksi älykäs eikä sitkeyttä nykyajan hyvin vaativaan työelämään. Mutta ei se  vanhempien vika ole (poislukien nyt ne insestit ja oikeasti rankat lapsuudet). Some pahentaa tilannetta, voi tulla fiilis että kaikki muut vaan menestyy.

Joka tapauksessa, äidin syyttely ei tuo työkuntoa, kai se on ihan selvä? Ei kannata jatkaa tuohon suuntaan. Fiksumpaa on löytää ne hyvät asiat mitä lapsuudessa on ollut, ja ratkoa niitä nykyhetken ongelmia. Niin kauan kun velloo hirveässä vihassa ja kaunassa ei pysty tekemään mitään rakentavaa elämän parantamiseen, aika ja energia menee siihen vihaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku insesti ei tähän ketjuun kuuluu, sellaisesta ei ole kyse.

Vaan ihan tavallisesta lapsuudesta, joka sitten terapian jälkeen "muuttuukin" huonoksi.

Hyvä että tuo yksi äiti antaa lapselle nyt tilaa. Kun joku roikkuu ovikellosta tai jatkuvasti yrittää ottaa yhteyttä, se alkaa ketä tahansa ahdistaa, primitiivireaktio on vetäytyä lisää.

Ajan mittaan lapsi joko huomaa ettei se terapia ollutkaan hyödyksi, tai sitten ei. Vanhempi on parhaansa tehnyt, aikuisen puolesta ei voi elää. Tsemppiä sinne.

Koittakaa nyt ymmärtää, että mikään tavallinen lapsuus ei yhtäkkiä muutu huonoksi. Ymmärrys asioista muuttuu ja jos toinen osapuoli ei ole valmis päivittämään omaa ymmärrystään, konflikti on valmis.

Kyllä se  muuttuu hyvin helposti kun on ihminen joka ei millään suostu alkaa muuttamaan itseään vaan toimintamalli on siinä että syyllinen kaikkeen mitä itselle tapahtuu tai on tapahtunut, on joku muu kuin hän itse. Samasta perheestä voi tulla todistetusti näitä jotka ottavat elämän käsiinsä ja näitä jotka jämähtävät johonkin syyttelyn kierteeseen.

Yleensä terapiaan lähdetään sillä ajatuksella, että halutaan muuttaa OMAA elämää. Terapeuttikin varmaan tämän potilaalleen selittää.

Onhan se totta, että jotkut saattavat jämähtää siihen syyttelyn tilaan pitkäksikin aikaa. Joillakin puuttuu rohkeutta mennä eteenpäin.

Ei se silti tarkoita, että lapsuuden ongelmat olisivat keksittyjä tai että jämähtäminen olisi terapian syytä.

Tuo sisaruksiin vertaaminen on aika kevyttä ajattelua. Jokaisella lapsella on omat taipumuksensa ja omanlainen suhde vanhempiinsa.

Jotkut myös "pärjäävät". Siinä missä yksi "hajoaa" ja hajottaa itseään lisää päihteillä, toisesta tulee opportunistinen kiipijä. Ei ihan terve hänkään, mutta pystyy toimimaan yhteiskunnassa.

Nykyään ei oteta itse vastuuta. Vanhemmat ja valtio ovat vastuunkantajia samaattomien sijasta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä huutaa nyt joku joka ei ole tyytyväinen elämäänsä, että yhyy, vanhempien vika.

Ei ole, jos se lapsuus on ollut aika normaali. Kyse on omista ominaisuuksista, ei ehkä  vaan ole tarpeeksi älykäs eikä sitkeyttä nykyajan hyvin vaativaan työelämään. Mutta ei se  vanhempien vika ole (poislukien nyt ne insestit ja oikeasti rankat lapsuudet). Some pahentaa tilannetta, voi tulla fiilis että kaikki muut vaan menestyy.

Joka tapauksessa, äidin syyttely ei tuo työkuntoa, kai se on ihan selvä? Ei kannata jatkaa tuohon suuntaan. Fiksumpaa on löytää ne hyvät asiat mitä lapsuudessa on ollut, ja ratkoa niitä nykyhetken ongelmia. Niin kauan kun velloo hirveässä vihassa ja kaunassa ei pysty tekemään mitään rakentavaa elämän parantamiseen, aika ja energia menee siihen vihaan.

Joo. Paitsi kun niitä rahkeita töihin ei ole, niin ei niitä ole. Ihan sama vaikka viihdyttäisi itseään lietsomalla hirveän vihan vanhempiinsa, menee se aika niinkin. Toki sääli vanhempia, toivottavasti kyse ei ole ainoasta lapsesta, vaan on myös normaaleja lapsia elämässä.

Joskus vaan käy näin: vaikka lapsuus on ok, osa  sairastuu, osa alkaa käyttää rajusti päihteitä jne. Ei ole mitään takuuta, että oma lapsi on terve ja normaali, vaikka niin tietenkin kaikki toivoo.

Jaksamista ja parempaa huomista kaikille.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että ammattilaisiakin on monenlaisia. Omaan lähihistoriaan kuuluu todella rankka ajanjakso lapsen vakavan sairauden, oman sairauden ja samaan aikaa sattuneiden vanhempieni sairauden/kuoleman takia.  

Hain keskusteluapua, koska olin aivan järkyttävän uupunut enkä osannut nukkua enää lainkaan. Ensimmäinen yritykseni saada apua meni ihan penkin alle. Terapeutti yritti jotenkin saada koko ongelmani johtamaan aviomiehestäni ja halusi koko ajan vain käydä läpi suhdettamme. Hänen mielestään kaikki johtui miehestäni, vaikka parisuhde oli tuona aikana suunnilleen ainoa hyvin oleva asia. Mies tuki minua, teki paljon kotitöitä ja otti vastuuta lapsen sairauden suhteen. Minä olisin halunnut keskustella niistä tunteista, mitä lapsen (ja omakin) sairastuminen, kuoleman pelko ja väsymys aiheuttivat, kun taas terapeutti palasi aina parisuhteeseemme ja halusi analysoida sitä. Koko terapiasta ei ollut lainkaan apua.  Väsyneenä tuli vähän sellainen olo, että alan kohta itsekin nähdä parisuhteemme jotenkin viallisena.

Pidin taukoa ja löysin onneksi toisen terapeutin. 

Eräällä kollegalle on aivan AP:n kaltainen tilanne tyttärensä kanssa. Myös hän on ihan hämillään. 

Kannattaa tarkastella krittiisesti myös terapiatyötä tekeviä. Kaikki eivät ole hyviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku insesti ei tähän ketjuun kuuluu, sellaisesta ei ole kyse.

Vaan ihan tavallisesta lapsuudesta, joka sitten terapian jälkeen "muuttuukin" huonoksi.

Hyvä että tuo yksi äiti antaa lapselle nyt tilaa. Kun joku roikkuu ovikellosta tai jatkuvasti yrittää ottaa yhteyttä, se alkaa ketä tahansa ahdistaa, primitiivireaktio on vetäytyä lisää.

Ajan mittaan lapsi joko huomaa ettei se terapia ollutkaan hyödyksi, tai sitten ei. Vanhempi on parhaansa tehnyt, aikuisen puolesta ei voi elää. Tsemppiä sinne.

Koittakaa nyt ymmärtää, että mikään tavallinen lapsuus ei yhtäkkiä muutu huonoksi. Ymmärrys asioista muuttuu ja jos toinen osapuoli ei ole valmis päivittämään omaa ymmärrystään, konflikti on valmis.

Kyllä se  muuttuu hyvin helposti kun on ihminen joka ei millään suostu alk

Samasta perheestä tulevat eri tavoin pärjäävät lapset voivat olla saaneet hyvin erilaista kohtelua. Jos yritit viitata siihen, että samasta perheestä tullaan samoilla eväillä ja toiset vaan selviytyy omasta ansiostaan paremmin kuin toiset. Lähes poikkeuksetta häiriintyneissä perheissä dynamiikka on se, ettei lapsia kohdella tasapuolisesti. Vain yhtä tai osaa lapsista saatetaan kaltoinkohdella, syrjiä jne. Ikäero voi vaikuttaa erilaisina olosuhteina, vanhemmat saattavat antaa erilaisia rooleja. Kehitysvaihe vaikuttaa ja perheen tilanteetkin voivat muuttua. Joku voi joutua kantamaan huolta nuoremmista sisaruksista vanhempien sijaan, vaihtoehtoja on lukemattomia. Sama perhe ei ole tae samanlaisesta kohtalosta. Tämä korostuu uusio- ja eroperheissä.

Tosi vahvat defenssit monilla tässä ketjussa ja kyvyttömyyttä uskoa tai ymmärtää toisia. Vain kumotaan toisten sanomisia, että kaikki paha on heikkojen ja viallisten ihmisten kuvitelmaa, ryhdistäytyisivät ja vaikenisivat.

Tulee väistämättä mieleen erilaisia ajatuksia:

- miten nämä osaavat kohdata omat lapsensa asiallisesti ja rakentavasti

- onko silmät tiukasti ummessa omaan toimintaan

- onko silmät tiukasti ummessa omiin traumoihin

- onko mahdollisesti jotain luonnehäiriöä

- heikko sivistystaso ja luovan uteliaisuuden puutetta

Vierailija kirjoitti:

Täällä huutaa nyt joku joka ei ole tyytyväinen elämäänsä, että yhyy, vanhempien vika.

Ei ole, jos se lapsuus on ollut aika normaali. Kyse on omista ominaisuuksista, ei ehkä  vaan ole tarpeeksi älykäs eikä sitkeyttä nykyajan hyvin vaativaan työelämään. Mutta ei se  vanhempien vika ole (poislukien nyt ne insestit ja oikeasti rankat lapsuudet). Some pahentaa tilannetta, voi tulla fiilis että kaikki muut vaan menestyy.

Joka tapauksessa, äidin syyttely ei tuo työkuntoa, kai se on ihan selvä? Ei kannata jatkaa tuohon suuntaan. Fiksumpaa on löytää ne hyvät asiat mitä lapsuudessa on ollut, ja ratkoa niitä nykyhetken ongelmia. Niin kauan kun velloo hirveässä vihassa ja kaunassa ei pysty tekemään mitään rakentavaa elämän parantamiseen, aika ja energia menee siihen vihaan.

Kuule. Sinulla ei ole mitään käsitystä siihen, miten paljon enegiaa sitookaan se, kun on tuntematta vihaa silloin, kun sitä pitäisi tuntea. Sitä kivirekeä olen kuljettanut mukana lähes koko elämäni ja selvinnyt ja suorittanut. Ei ihme, että on ollut burn outia jne. Se viha ei meinaan katoa itsestään vaan muodostuu taakaksi ja kääntyy ihmistä itseään vastaan. Kun ihminen ei voi vihastua perheenjäsenelleen, se kääntyy itsevihaksi ja masennukseksi.

Ja joo, en kannata missään vihassa rypemistä, tämä ei tarkoita sitä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisellä tulee olla tila ja vapaus tuntea ihan mitä tahansa, niillä tunteilla on omat viestinsä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä huutaa nyt joku joka ei ole tyytyväinen elämäänsä, että yhyy, vanhempien vika.

Ei ole, jos se lapsuus on ollut aika normaali. Kyse on omista ominaisuuksista, ei ehkä  vaan ole tarpeeksi älykäs eikä sitkeyttä nykyajan hyvin vaativaan työelämään. Mutta ei se  vanhempien vika ole (poislukien nyt ne insestit ja oikeasti rankat lapsuudet). Some pahentaa tilannetta, voi tulla fiilis että kaikki muut vaan menestyy.

Joka tapauksessa, äidin syyttely ei tuo työkuntoa, kai se on ihan selvä? Ei kannata jatkaa tuohon suuntaan. Fiksumpaa on löytää ne hyvät asiat mitä lapsuudessa on ollut, ja ratkoa niitä nykyhetken ongelmia. Niin kauan kun velloo hirveässä vihassa ja kaunassa ei pysty tekemään mitään rakentavaa elämän parantamiseen, aika ja energia menee siihen vihaan.

Ei se ihan noinkaan ole. Monesti pitää kasvaa ensin aikuiseksi, että ymmärtää, mikä satutti lapsuudessa. Kotona on voinut olla häiriintynyt meininki ilman että lapsena on sitä osannut kyseenalaistaa. Minulla oli monenlaista. Vanhemmat riiteli. Lapset sulkeutui, ettei tarvitse kuulla sitä. Toinen vanhemmista saattoi olla puhumattomana päiväkausia. Onko ihan normaalia? Aikuinen ei puhu mitään, on niin vihoissaan. Eron jälkeen etenkin minä jouduin kuuntelemaan katkeraa tilitystä toisen vanhemman suusta. Millä oikeudella hän alaikäiselle lapselle purkautui? Millä oikeudella hän kaatoi omat pettymyksensä minuun? Hän asettui itse siihen asemaan, ettei ollut koskaan tehnyt mitään väärin, vaan häntä oli kohdeltu väärin. Tiesin, ettei se ollut totta, olinhan nähnyt sen liiton vierestä lähietäisyydeltä. Silti vaikenin. Olisi pitänyt olla vahvempi ja sanoa, että älä puhu sontaa, tuo on oman pääsi sisällä värittynyttä kertomusta. Toisessa liitossaan tämä vanhempani yritti käyttää terapeuttina uutta puolisoaan. Hoki, miten hyvin ja erilaista heillä oli nyt, verrattuna isäni ja äitini liittoon. Eikä ollut asiat hyvin. Siinä minä taas mietin, miten hän valehtelee itselleen ja muille. Vasta aikuisena minä ymmärsin, miten kauheaan tilanteeseen olin lapsena ja nuorena joutunut. Henkistä väkivaltaa ja manipulointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.

Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.

Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.

Ilman muuta on parasta katkaista välit, jos ei kertakaikkiaan toimeen tulla eikä puolin ja toisin haluta tulla vastaan.

Täällä vaan oli aika paljon äitejä, joiden mielestä lapsi ei saisi tällä tavoin itsenäistyä.

Terveeseen itsenäistymiseen ei koskaan, ei ikinä, ei milloinkaan kuulu välien katkaiseminen. 

Vierailija kirjoitti:

Narsistin kanssa ei kannata olla tekemisissä pakollista enempää, on suhde häneen mikä tahansa.

Narsistin narsismiin on syypää hänen ensisijainen huolenpitäjänsä, yleensä äiti, jonka suhde narsistiin on ollut "kuollut" narsistin ollessa lapsi. Eli narsisti ei ole tullut tunnetasolla kohdatuksi. Usein on myös kokenut vakavaa kaltoinkohtelua.

Liekö näin? Useinhan narsistisella äidillä on kaltoinkohdeltava syntipukkilapsi, josta ei tule narsistia, ja kaikin puolin ihana ja täydellinen kultalapsi, josta kuitenkin tulee se seuraava narsisti. Jokin ei nyt täsmää.

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että ammattilaisiakin on monenlaisia. Omaan lähihistoriaan kuuluu todella rankka ajanjakso lapsen vakavan sairauden, oman sairauden ja samaan aikaa sattuneiden vanhempieni sairauden/kuoleman takia.  

Hain keskusteluapua, koska olin aivan järkyttävän uupunut enkä osannut nukkua enää lainkaan. Ensimmäinen yritykseni saada apua meni ihan penkin alle. Terapeutti yritti jotenkin saada koko ongelmani johtamaan aviomiehestäni ja halusi koko ajan vain käydä läpi suhdettamme. Hänen mielestään kaikki johtui miehestäni, vaikka parisuhde oli tuona aikana suunnilleen ainoa hyvin oleva asia. Mies tuki minua, teki paljon kotitöitä ja otti vastuuta lapsen sairauden suhteen. Minä olisin halunnut keskustella niistä tunteista, mitä lapsen (ja omakin) sairastuminen, kuoleman pelko ja väsymys aiheuttivat, kun taas terapeutti palasi aina parisuhteeseemme ja halusi analysoida sitä. Koko terapiasta ei ollut lainkaan apua.  V

Siis minulle sattui aikanaan masennusoireilevana teininä juuri tuollainen terapeutti joka tarttui ihan vääriin asioihin eikä tuntunut tajuavan mistä halusin puhua. Tämä tarttui koko ajan vanhempieni yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneeseen eroon jossa en kokenut olevan enää mitään käsiteltävää, välini molempiin vanhempiin olivat hyvät. Tämä nainen ei tuntunut vaan käsittävän että eroperheen lapsi saattaisi olla ok asian kanssa. Heitti myös pari asiatonta kommenttia jotka pahensivat oloani. En ole terapeutti mutta uskallan väittää että "no, oot ainakin fiksu" EI ole se mitä sanotaan pahoista kehokuvan ongelmista kärsivälle teinitytölle kun tämä viimein uskaltaa avautua asiasta.

On myös olemassa hankalia tyttäriä. Aina vika ei ole äideissä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.

Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.

Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.

Ilman muuta on parasta katkaista välit, jos ei kertakaikkiaan toimeen tulla eikä puolin ja toisin haluta tulla vastaan.

Täällä vaan oli aika paljon äitejä, joiden mielestä lapsi ei saisi tällä tavoin itsenäistyä.

Terveeseen itsenäistymiseen ei koskaan, ei ikinä, ei milloinkaan kuulu välien katkaiseminen. 

Jaa että oli vanhempi miten pahantahtoinen taakka hyvänsä, niin sitä ristiä on sitten aina, jatkuvasti ja alati kannettava, ihan on pakko olla tekemisissä koko ajan?

Vierailija kirjoitti:

Täällä huutaa nyt joku joka ei ole tyytyväinen elämäänsä, että yhyy, vanhempien vika.

Ei ole, jos se lapsuus on ollut aika normaali. Kyse on omista ominaisuuksista, ei ehkä  vaan ole tarpeeksi älykäs eikä sitkeyttä nykyajan hyvin vaativaan työelämään. Mutta ei se  vanhempien vika ole (poislukien nyt ne insestit ja oikeasti rankat lapsuudet). Some pahentaa tilannetta, voi tulla fiilis että kaikki muut vaan menestyy.

Joka tapauksessa, äidin syyttely ei tuo työkuntoa, kai se on ihan selvä? Ei kannata jatkaa tuohon suuntaan. Fiksumpaa on löytää ne hyvät asiat mitä lapsuudessa on ollut, ja ratkoa niitä nykyhetken ongelmia. Niin kauan kun velloo hirveässä vihassa ja kaunassa ei pysty tekemään mitään rakentavaa elämän parantamiseen, aika ja energia menee siihen vihaan.

Mitä järkeä on vatvoa lapsuuden hyviä asioita? Miksi siihen tarvitaan terapeuttia? 

Kannattaa mennä puhum14aan johonkin jos on kovasti sisällä vihaa ja kaunaa omia vanhempiaan kohtaan. Kohtaamalla viha ja pettymys oikeasti tunnetasolla,  on niistä mahdollista päästä yli ja antaa anteeksi.

Sen jälkeen tulee ymmärrys, että harvoin ne vanhemmat on halunneet ilkeyttään tehdä pahaa. Ovat vaan toimineet niillä eväillä mitä itse on reppuunsa saaneet. 

Harva ihminen kuitenkaan on pelkästään paha. 

Toki omiin tunteisiin on jokaisella oikeus. Niistä vaan on mahdollista päästä yli. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa mennä puhum14aan johonkin jos on kovasti sisällä vihaa ja kaunaa omia vanhempiaan kohtaan. Kohtaamalla viha ja pettymys oikeasti tunnetasolla,  on niistä mahdollista päästä yli ja antaa anteeksi.

Sen jälkeen tulee ymmärrys, että harvoin ne vanhemmat on halunneet ilkeyttään tehdä pahaa. Ovat vaan toimineet niillä eväillä mitä itse on reppuunsa saaneet. 

Harva ihminen kuitenkaan on pelkästään paha. 

Toki omiin tunteisiin on jokaisella oikeus. Niistä vaan on mahdollista päästä yli. 

Juuri näin. Ja harvoin kenenkään elämä tai lapsuus on ollut pelkästään huono. Jos näin kokee, on jäänyt väärään asiaan kiinni ja se vahingoittaa elämää.

Oma vanhempi on narsistipsykopaatti. Tervehtyminen alkoi vasta tilanteen tunnistamalla ja henkisten ja tunnesiteiden katkaisulla. Terve suhde on mahdoton.