Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Olen perheestä jossa kolme sisarta. Yksi meistä on täynnä loputonta vihaa ja kaunaa vanhempiamme kohtaan, erityisesti äitiämme. Me muut ollaan asiat käsitelty eikä ymmärretä useinkaan mistä tuo kaikki kaunaa ja katkeruus kumpuaa. Tämä sisar itse on erittäin hankala ihminen,  riitaantuu jokaisen kaverin kanssa , töissä työkaverit haukkuu pystyyn. Kenestäkään ei näe mitään hyvää, pelkkiä vikoja ja virheitä. On väkivaltainen kotona puolisoaan kohtaan ja jopa lapset todistaa näitä kohtauksia. Todella vaikea ihminen ja täynnä vihaa. 

Kuitenkaan mitään erityisen traumaattista ei ole meidän lapsuudessa ollut. Ihan tavallista perhe-elämää. 

Eli ei ne vanhemmat kaikkeen aina ole syypäitä. Toivoisin että sisar menisi juttelemaan ammattilaisen luo, mutta arvatkaapa meneekö? 

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että ammattilaisiakin on monenlaisia. Omaan lähihistoriaan kuuluu todella rankka ajanjakso lapsen vakavan sairauden, oman sairauden ja samaan aikaa sattuneiden vanhempieni sairauden/kuoleman takia.  

Hain keskusteluapua, koska olin aivan järkyttävän uupunut enkä osannut nukkua enää lainkaan. Ensimmäinen yritykseni saada apua meni ihan penkin alle. Terapeutti yritti jotenkin saada koko ongelmani johtamaan aviomiehestäni ja halusi koko ajan vain käydä läpi suhdettamme. Hänen mielestään kaikki johtui miehestäni, vaikka parisuhde oli tuona aikana suunnilleen ainoa hyvin oleva asia. Mies tuki minua, teki paljon kotitöitä ja otti vastuuta lapsen sairauden suhteen. Minä olisin halunnut keskustella niistä tunteista, mitä lapsen (ja omakin) sairastuminen, kuoleman pelko ja väsymys aiheuttivat, kun taas terapeutti palasi aina parisuhteeseemme ja halusi analysoida sitä. Koko terapiasta ei ollut lainkaan apua.  Väsyneenä tuli vähän sellainen olo, että alan kohta itsekin nähdä parisuhteemme jotenkin viallisena.

Pidin taukoa ja löysin onneksi toisen terapeutin. 

Eräällä kollegalle on aivan AP:n kaltainen tilanne tyttärensä kanssa. Myös hän on ihan hämillään. 

Kannattaa tarkastella krittiisesti myös terapiatyötä tekeviä. Kaikki eivät ole hyviä.

Kiitos tästä vaikka järkyttävää luettavaa onkin. Joillekin tuntuu olevan täysin mahdoton ajatus että terapiasta tulevan syytökset voisivat olla edes osittain vääriä ja terapeutin provosoimia. Siitähän ap:nkin kysymys "puoskareista" johtaa juurensa. Hienoa että sinä pystyit näkemään kokonaistilanteen etkä rikkonut parisuhdettasi terapeuttisi ammattitaidottomuuden takia. 

Ap on mielestäni tuonut koko ajan esiin sen, että ei koe itseään täydelliseksi äidiksi ja on ollut valmis keskustelemaan lapsensa kanssa. Ongelma on ymmärtääkseni ollut se, että osoitettu rakkaus ja anteeksipyynnöt ovat lapsen mielestä vääränlaisia, jolloin Ap näkee terapeutin neuvoineen syylliseksi välien viilenemiseen. 

 

Itse kun äitinä mietin, niin aikamoiseen myllyyn on tämä äiti joutunut. On järkytystä, surua, loukkaantumista, huolta, vihaa ja jos näitä kommentteja lukee, niin hän on kaiken paskan ansainnutkin. Enkä yhtään ihmettele, että mieleen tulee, voiko anteeksi antaa.

Ihmissuhteessa kuin ihmissuhteessa kriiseihin joudutaan, mutta on aika rankkaa, että äidin pitäisi jotenkin jumalsilmälasien läpi lapsensa koko tämän elämän ajan, mutta lapsella ei tätä velvollisuutta koeta olevan hänen työntäessään äitiään lihamyllyyn. 

Vierailija kirjoitti:

Yleensä terapiaan lähdetään sillä ajatuksella, että halutaan muuttaa OMAA elämää. Terapeuttikin varmaan tämän potilaalleen selittää.

Onhan se totta, että jotkut saattavat jämähtää siihen syyttelyn tilaan pitkäksikin aikaa. Joillakin puuttuu rohkeutta mennä eteenpäin.

Ei se silti tarkoita, että lapsuuden ongelmat olisivat keksittyjä tai että jämähtäminen olisi terapian syytä.

Tuo sisaruksiin vertaaminen on aika kevyttä ajattelua. Jokaisella lapsella on omat taipumuksensa ja omanlainen suhde vanhempiinsa.

Jotkut myös "pärjäävät". Siinä missä yksi "hajoaa" ja hajottaa itseään lisää päihteillä, toisesta tulee opportunistinen kiipijä. Ei ihan terve hänkään, mutta pystyy toimimaan yhteiskunnassa.

Se tässä keskustelussa on ongelma että toisille on selvästi vaikeaa myöntää että niitä syitä voi olla sekä vanhemmassa mutta myös siinä pahoinvoivassa lapsessa itsessään. Vaikka lapsuuden ongelmat olisi todellisia niin ne ei välttämättä ole se avain kaikkeen. Jos henkilön pahoinvoinnin juurisyy ei olekaan lapsuudessa vaan jossain mikä itsessään pitäisi ratkaista niin vanhempien syyttely edes aiheesta ei vie ketään mihinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä huutaa nyt joku joka ei ole tyytyväinen elämäänsä, että yhyy, vanhempien vika.

Ei ole, jos se lapsuus on ollut aika normaali. Kyse on omista ominaisuuksista, ei ehkä  vaan ole tarpeeksi älykäs eikä sitkeyttä nykyajan hyvin vaativaan työelämään. Mutta ei se  vanhempien vika ole (poislukien nyt ne insestit ja oikeasti rankat lapsuudet). Some pahentaa tilannetta, voi tulla fiilis että kaikki muut vaan menestyy.

Joka tapauksessa, äidin syyttely ei tuo työkuntoa, kai se on ihan selvä? Ei kannata jatkaa tuohon suuntaan. Fiksumpaa on löytää ne hyvät asiat mitä lapsuudessa on ollut, ja ratkoa niitä nykyhetken ongelmia. Niin kauan kun velloo hirveässä vihassa ja kaunassa ei pysty tekemään mitään rakentavaa elämän parantamiseen, aika ja energia menee siihen vihaan.

Mitä järkeä on vatvoa lapsuuden hyviä asioita? Miksi siihen tarvitaan terapeuttia? 

Niinpä. Melko kallis harrastus ihan huvikseen käydä juttelemassa.

Mutta tietysti tehdään mitä vaan, ettei vanhempi loukkaantuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä huutaa nyt joku joka ei ole tyytyväinen elämäänsä, että yhyy, vanhempien vika.

Ei ole, jos se lapsuus on ollut aika normaali. Kyse on omista ominaisuuksista, ei ehkä  vaan ole tarpeeksi älykäs eikä sitkeyttä nykyajan hyvin vaativaan työelämään. Mutta ei se  vanhempien vika ole (poislukien nyt ne insestit ja oikeasti rankat lapsuudet). Some pahentaa tilannetta, voi tulla fiilis että kaikki muut vaan menestyy.

Joka tapauksessa, äidin syyttely ei tuo työkuntoa, kai se on ihan selvä? Ei kannata jatkaa tuohon suuntaan. Fiksumpaa on löytää ne hyvät asiat mitä lapsuudessa on ollut, ja ratkoa niitä nykyhetken ongelmia. Niin kauan kun velloo hirveässä vihassa ja kaunassa ei pysty tekemään mitään rakentavaa elämän parantamiseen, aika ja energia menee siihen vihaan.

Mitä järkeä on vatvoa lapsuuden hyviä asioita? Miksi siihen tarvitaan terapeu

Ei terapeuttia tarvitakaan, kun sellainen kerran saa ihmisen voimaan huonommin, eikä paremmin.

Vai millä logiikalla sen aika normaalin äidin syyttely tekee työkuntoiseksi? Vaikka äiti myöntäisi kaiken (myös sen mitä ei edes tapahtunut) , niin mitä sitten? Et ole yhtään työkuntoisempi.

Minäkin joskus kävin kerran psykologilla akuutissa kriisissä, ja se "apu" mitä sain, oli toteamus "ei sun olisi noilla lähtökohdilla pitänyt pärjätä noin hyvin". Ja tämä siis Terveystalon ammattilainen, ei mikään puskatetapeutti. Kovasti oli vihainen kun en halunnut toista aikaa.

Tuollaisia ne ammattilaiset voi olla, heistä voi olla paljon enemmän haittaa kun hyötyä. Ei pidä sokeasti uskoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistin kanssa ei kannata olla tekemisissä pakollista enempää, on suhde häneen mikä tahansa.

Narsistin narsismiin on syypää hänen ensisijainen huolenpitäjänsä, yleensä äiti, jonka suhde narsistiin on ollut "kuollut" narsistin ollessa lapsi. Eli narsisti ei ole tullut tunnetasolla kohdatuksi. Usein on myös kokenut vakavaa kaltoinkohtelua.

Liekö näin? Useinhan narsistisella äidillä on kaltoinkohdeltava syntipukkilapsi, josta ei tule narsistia, ja kaikin puolin ihana ja täydellinen kultalapsi, josta kuitenkin tulee se seuraava narsisti. Jokin ei nyt täsmää.

Sinun uskomuksesi ei täsmää.

Perheiden sisällä tapahtuu paljon, on erilaisia luonteenpiirteitä ja temperamenttejä lapsilla sekä aikuisilla. Yksi kokee asiat eritavalla kuin toinen. Kaikkia syytöksiä ei kuitenkaan voi eikä pidä ottaa niskoilleen. Varsinkaan jos niitä syytöksiä tulee vuosikymmenet.  On myös miekentetveydenhäiriöitä ja persoonallisuushäiriöitä , joihin omilla vanhemmilla ei ole osaa eikä arpaa. 

Esimerkiksi omassa suvussa nämä periytyy isän kautta, joka ei ole meidän lapsuudenperheessä ollut läsnä. Silti se äiti on syypää kaikkeen?  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?

 

Ap

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet se, joka siitä kärsii enemmän. Koko loppuelämäsi

Näissä vastauksissasi paistaa läpi aggressiivisuutesi. Samoin kuin alun vika lauseesi paljastaa paljon, se kun mietit, että pystytkö antamaan lapsellesi anteeksi. Kuka äiti ei pystyisi? Sinussa on paljon vihaa etkä tunnu tunnistavan sitä. Näennäisen hyvyyden takaa löytyy syyt, miksi lapsesi reagoi niin voimakkaasti.

Ainakin meidän suvussa kultalapsesta tuli juurikin narsisti, koska oikeutus on ollut kaikkeen aina. 

Syntymä on kuolemantuomio :(

Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.

Vierailija kirjoitti:

On myös olemassa hankalia tyttäriä. Aina vika ei ole äideissä .

Ihanko totta? Tämä on aika pitkä keskustelu, mutta päätit kuitata sen tällaisella pikku toteamuksella?

Kukaan ei ole väittänyt, että AINA vika olisi äidissä.

Mätiä omenoita on myös niissä lapsissa. Jostain syystä tämä asia unohdetaan. Vaikka olisi täydelliset vanhemmat ja täydellinen lapsuus ( mitä kenelläkään ei ole) niin sieltäkin tulee lapsia jotka laittaa välit poikki perheeseen. Silloin on hyvä miettiä henkilön omaa mielenterveyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Samasta perheestä tulevat eri tavoin pärjäävät lapset voivat olla saaneet hyvin erilaista kohtelua. Jos yritit viitata siihen, että samasta perheestä tullaan samoilla eväillä ja toiset vaan selviytyy omasta ansiostaan paremmin kuin toiset. Lähes poikkeuksetta häiriintyneissä perheissä dynamiikka on se, ettei lapsia kohdella tasapuolisesti. Vain yhtä tai osaa lapsista saatetaan kaltoinkohdella, syrjiä jne. Ikäero voi vaikuttaa erilaisina olosuhteina, vanhemmat saattavat antaa erilaisia rooleja. Kehitysvaihe vaikuttaa ja perheen tilanteetkin voivat muuttua. Joku voi joutua kantamaan huolta nuoremmista sisaruksista vanhempien sijaan, vaihtoehtoja on lukemattomia. Sama perhe ei ole tae samanlaisesta kohtalosta. Tämä korostuu uusio- ja eroperheissä.

Ja ihan yhtälailla voi käydä niin että se hyvää kohtelua saanut alkaa aikuisena voimaan pahoin ja huonoa kohtelua saanut pärjää. Tai että molemmat ovat oikeasti saaneet tasaveroisesti keppiä ja porkkanaa ja vain silti toisen elämä menee solmuun ja toisen ei. Kaikki ei vaan yksinkertaisesti riipu siitä mikä mieninki on kotona ollut vaan näistä lapsista itsestään ja heidän synnynnäisistä ominaisuuksistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mätiä omenoita on myös niissä lapsissa. Jostain syystä tämä asia unohdetaan. Vaikka olisi täydelliset vanhemmat ja täydellinen lapsuus ( mitä kenelläkään ei ole) niin sieltäkin tulee lapsia jotka laittaa välit poikki perheeseen. Silloin on hyvä miettiä henkilön omaa mielenterveyttä. 

 

Jokaisen kannattaa miettiä omaa mielenterveyttään ja valita elämäänsä vain terveitä ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?

 

Ap

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet s

Höpö höpö. Sinä tässä olet ilkeä ja teet vääriä johtopäätöksiä eli leimaat ja tuomitset.

Vierailija kirjoitti:

Rajatonta on yrittää tunkea joku väkisin terapiaan, jotta hänestä tulisi omien halujen mukainen.

Puhun nyt henkilöistä jotka ovat alaikäisiä ja tämä on nyt vain yksi esimerkki. Lapsi on ollut lähes koko kouluajan vakavasti kiusattu eikä koululta koulupsykologi mukaan lukien ole saatu mitään apua. Oireilu pahenee vakaviin ja pelottaviin paniikkikohtauksiin. Teini ei halua nähdä enää yhtään auttajaa, koska on pettynyt ja luovuttanut. Vanhemmat tiedostavat että ilman pätevää ammattitaitoista terapiaa lapsi ei selviä. Onko siis rajattomuutta raahata vastentahtoinen lapsi terapiaan? Vai onko heitteillejättö jättää raahaamatta?

Ei anteeksi pyytäminen tarkoita sitä että sen jolta pyydetään anteeksi on pakko lakaista kaikki maton alle ja kaiken on pakko olla kuin ennenkin. Se on vasta ensimmäinen askel, sen lisäksi pitää käsitellä itse kaltoinkohtelu.

Jos oma asenne on "sinä tunnet väärin" kuten AP:n kommenteista muille välittyy, se ei ole lainkaan hyvä lähtökohta ja indikoi että myös lapsuudessa AP on ollut se joka määrittelee mitä lapsella on oikeus tuntea ja ajatella.

Kaikkia huonoja fiiliksiään, masennusta tai muita ongelmia ei voi loputtomasti sysätä vanhempien niskoille. On olemassa myös yksilön oma vastuu. Kun ymmärtää tämän, niin voi selvitä mistätahansa. 

Tunnen paljonkin ihmisiä joilla on ollut järkyttävä lapsuus, alkoholismia ja vaikka mitä. Silti nämä porskuttaa kiitollisin mielin ja ovat väleissä vanhempiinsa. 

Avainsana on anteeksianto. Katkeruuteen ei kannata jäädä kiinni, siinä loppujenlopuksi satuttaa vain itseään. 

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meidän suvussa kultalapsesta tuli juurikin narsisti, koska oikeutus on ollut kaikkeen aina. 

Mistä te hänen asiansa tiedätte. Mikä ihmeen tarve on leimata ja yleistää.

Se kertoo vain sinusta.