Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on nyt joku jänkkääjä mikä toistaa kuin mantraa sitä, että terapeutit ryöstää lapset vanhemmiltaan aivopesten ne, vanhempia ei saa kritisoida ja lasten kasvu yli vanhemmastaan on heille shokki. 

Eikös koko keskustelun keskiössä ole ap:n ja hesarin kirjoitukset joissa kärjistäen näin on äidin näkökulmasta käynyt? Yritätkö mitätöidä näiden kokemukset?

Jep. Miksen mitätöisi ihan paskoja näkemyksiä? Ei ihmisten kanssa tarvitse olla samaa mieltä.

Eli mikä se ongelma nyt sinulla on sitten siinä jos vanhempi mitätöi lapsensa ihan paskat näkemykset??

Ei mikään. Kunhan pysyy erossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tämä on todella hyvä video tähän keskusteluketjuun liittyen. 

Hyvä video. Tosin jäin miettimään sitä, että entäpä oman lapsen narsismi? Äiti voi saada narsistisella persoonallisuudella varustetun lapsen. Sellaisen kanssa se vasta kivaa onkin. Persoonallisuus on syntymässä saatu, varsin pysyvä ominaisuus. Silloin empatia on lapselle polttoainetta niistää ja kiristää omaa vanhempaa omien tarkoitusten mukaisesti. 

 

Narsisti terapiassa on aika villi kokemus. Hän saa sieltä omalle tavalleen toimia vieläpä luvan. Narsistin kyky puhua juuri niitä asioita, mitä terapeutti haluaa kuulla, on loistava. Siihen empatiaa ja ymmärrystä vastineeksi, niin lopputulos on järkyttävä. Kaikki on vanhempien vikaa.

Vanhempien tehtävä ei ole olla

Persoonallisuus ei ole syntymässä saatu ominaisuus. Siinä on sekä varsin pysyviä (esim temperamentti), että muuttuvia (esim identiteetti) komponentteja. Ympäristö vaikuttaa vahvasti molempien osalta ilmiasuun eli fenotyyppiin.

On kyllä todella kylmä vanhempi, joka vain toteaa "saaneensa" lapsekseen narsistin. Että ihan taivaasta tupsahti?

Oikein puistattaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla käsitystä siitä, että lähes kaikki vanhemmat pitävät itseään normaaleina ja parhaansa tehneinä, ja siksi me lapset suhtaudumme skeptisesti näihin omiin arvioihinne siitä, että olette tarjonneet lapselle normaalin lapsuuden?

Olen eri. Myös minun äitini pitää itseään normaalina keskiluokkaisen elintason tarjonneena äitinä, joka on aina antanut minulle tarvitsemani ja enemmän. Kuitenkin toinen todellisuus on se, että olen ammattilaisten (ja nykyään omankin ymmärryksen) mukaan vakavasti laiminlyöty ja traumatisoitu. 

Toki minulla on ollut perheestä aiheutuvia terveysongelmia läpi elämäni. Ne kuitattiin lapsesta asti sillä, että olen vaan niin outo, viallinen, maanantaikappale, hankala. Muuthan ne ovat terveitä ja kestäviä. 

Tämän takia tässä keskustelussa ei pitäisi vetää niin voimakkaita linjauksia mitä jotkut vetävät, kun ei ole yhtä ainutta tapausta edessämme josta tietäisimme oikeasti yhtään mitään. 

Toisaalta jos tiedostettuja ongelmia on ollut jo lapsesta asti niin ainakin omassa ajatuksissani sekin menee vähän keskustelun ohi - näissä molemmissa keisseissä (hs, ap) on kaikki on ollut ainakin pintapuolisesti ok ja vasta aikuisiän terapia on synnyttänyt kriisin äidin ja lapsen välille.

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei ole syntymässä saatu ominaisuus. Siinä on sekä varsin pysyviä (esim temperamentti), että muuttuvia (esim identiteetti) komponentteja. Ympäristö vaikuttaa vahvasti molempien osalta ilmiasuun eli fenotyyppiin.

On kyllä todella kylmä vanhempi, joka vain toteaa "saaneensa" lapsekseen narsistin. Että ihan taivaasta tupsahti?

Oikein puistattaa.

MIllä selittyy se että sisarukset voivat olla aivan toistensa vastakohtia persoonaltaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla käsitystä siitä, että lähes kaikki vanhemmat pitävät itseään normaaleina ja parhaansa tehneinä, ja siksi me lapset suhtaudumme skeptisesti näihin omiin arvioihinne siitä, että olette tarjonneet lapselle normaalin lapsuuden?

Olen eri. Myös minun äitini pitää itseään normaalina keskiluokkaisen elintason tarjonneena äitinä, joka on aina antanut minulle tarvitsemani ja enemmän. Kuitenkin toinen todellisuus on se, että olen ammattilaisten (ja nykyään omankin ymmärryksen) mukaan vakavasti laiminlyöty ja traumatisoitu. 

Toki minulla on ollut perheestä aiheutuvia terveysongelmia läpi elämäni. Ne kuitattiin lapsesta asti sillä, että olen vaan niin outo, viallinen, maanantaikappale, hankala. Muuthan ne ovat terveitä ja kestäviä. 

Tämän takia tässä keskustelussa ei pitäisi vetää niin voimakkaita linjauksia mitä jotkut vetävät, kun

Minun äitini olisi ihan samaa mieltä, että olen seonnut tai sekotettu päästäni, jos alkaisin selittää hänelle, että olen virallisesti vakavasti traumatisoitunut ja siksi sairas. Hänen mielestään meillä oli ihan tavallinen perhe ja minä olen epänormaali. En tiedä uskoisiko sittenkään, jos listaisin konkreettiset asiat paperille. Sanoisi varmaan tehneensä parhaansa ja enemmänkin niissä olosuhteissa, mitkä oli.

- se, jolle vastasit

Vierailija kirjoitti:

Jos minä en olisi ratkaisukeskeinen, niin aika heikolla tolalla olisi perheemme asiat. Olen hoitanut meille perheneuvolan asiakkuuden, kun lapset olivat pienempiä, puolisolle hyvän hoitopaikan, toiselle lapselle psykiatrin, perheterapiaa, toimintaterapiaa, taloudellista tukea, kaikkea tarpeellista. Olen tukenut lasten koulunkäyntiä, ollut lukemattomissa palavereissa kymmenien ihmisten kanssa. Olisin tietysti voinut tyytyä vain odottamaan, että josko ongelmamme ratkeaisivat itsestään. Siinä sivussa olisin voinut syytellä omia vanhempiani heidän puutteistaan, syyttää heitä kaikesta ja valittaa valittamasta päästyäni. 

Tiedostan kyllä ratkaisukeskeisyyden ongelmat, mutta ei ratkaisukeskeisyys ole yksinomaan huono asia. Tytär, jonka kanssa käymme terapiassa ei haluaisi terapiaa. Niin, koska siellä joutuu menemään itseensä. Minun kuitenkin pitäisi ammattikoulupohjalta pystyä ratkaisemaan kaikki hänen ongelmansa, tai olen huono vanhempi, mutta ku

Miten terapia, johon tytär ei itse halua, toimii? 

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei ole syntymässä saatu ominaisuus. Siinä on sekä varsin pysyviä (esim temperamentti), että muuttuvia (esim identiteetti) komponentteja. Ympäristö vaikuttaa vahvasti molempien osalta ilmiasuun eli fenotyyppiin.

On kyllä todella kylmä vanhempi, joka vain toteaa "saaneensa" lapsekseen narsistin. Että ihan taivaasta tupsahti?

Oikein puistattaa.

MIllä selittyy se että sisarukset voivat olla aivan toistensa vastakohtia persoonaltaan?

Sisaruksia ei kohdella samoin. Heillä on eri geenit. Ja traumareaktioita on useita erilaisia. Jostain tulee narsisti, jostain epävakaa, jostain muita miellyttävä omat tarpeensa sivuuttanut kynnysmatto.

Rajatonta on yrittää tunkea joku väkisin terapiaan, jotta hänestä tulisi omien halujen mukainen.

Vierailija kirjoitti:

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Mutta eikö tuo tarkoita, että vain 10-15% tämän skenaarion lapsistakin kykenee itsereflektioon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei ole syntymässä saatu ominaisuus. Siinä on sekä varsin pysyviä (esim temperamentti), että muuttuvia (esim identiteetti) komponentteja. Ympäristö vaikuttaa vahvasti molempien osalta ilmiasuun eli fenotyyppiin.

On kyllä todella kylmä vanhempi, joka vain toteaa "saaneensa" lapsekseen narsistin. Että ihan taivaasta tupsahti?

Oikein puistattaa.

MIllä selittyy se että sisarukset voivat olla aivan toistensa vastakohtia persoonaltaan?

Geeneillä.

Usein noissa perheissä on lapsilla eri rooleja, siksi(kin) lopputulos vaihtelee. On kultalasta, syntipukkia, näkymätöntä, kotiorjaa jne.

Vierailija 

 

Mitäpä jos kunnioittaisit lastasi, etkä yrittäisi tunkea hänen asettamiensa estojen läpi kyyneltesi ja korjausyritystesi kanssa? Epäilen, että estojen syy on aiempi ja kertautunut kunnioituksen puutteesi. K

Johan sanoin etten postittanut kirjettä. Annan aikaa. En ole tunkemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Mutta eikö tuo tarkoita, että vain 10-15% tämän skenaarion lapsistakin kykenee itsereflektioon?

Kyllä. Tosin heidän osuutensa nousee tuon yli, koska terapiassa opetetaan itsereflektointia.

Vierailija kirjoitti:

Usein noissa perheissä on lapsilla eri rooleja, siksi(kin) lopputulos vaihtelee. On kultalasta, syntipukkia, näkymätöntä, kotiorjaa jne.

Ja tuo käyttäytymismalli taas lähtee geeneistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla käsitystä siitä, että lähes kaikki vanhemmat pitävät itseään normaaleina ja parhaansa tehneinä, ja siksi me lapset suhtaudumme skeptisesti näihin omiin arvioihinne siitä, että olette tarjonneet lapselle normaalin lapsuuden?

Olen eri. Myös minun äitini pitää itseään normaalina keskiluokkaisen elintason tarjonneena äitinä, joka on aina antanut minulle tarvitsemani ja enemmän. Kuitenkin toinen todellisuus on se, että olen ammattilaisten (ja nykyään omankin ymmärryksen) mukaan vakavasti laiminlyöty ja traumatisoitu. 

Toki minulla on ollut perheestä aiheutuvia terveysongelmia läpi elämäni. Ne kuitattiin lapsesta asti sillä, että olen vaan niin outo, viallinen, maanantaikappale, hankala. Muuthan ne ovat terveitä ja kestäviä. 

Tämän takia tässä keskustelussa ei pitäisi vetää nii

Minun äitini olisi ihan samaa mieltä, että olen seonnut tai sekotettu päästäni, jos alkaisin selittää hänelle, että olen virallisesti vakavasti traumatisoitunut ja siksi sairas. Hänen mielestään meillä oli ihan tavallinen perhe ja minä olen epänormaali. En tiedä uskoisiko sittenkään, jos listaisin konkreettiset asiat paperille. Sanoisi varmaan tehneensä parhaansa ja enemmänkin niissä olosuhteissa, mitkä oli.

- se, jolle vastasit

Mikä on sellaisen ihmisen empatiakyvyn taso, joka alapeukuttaa tätä? 

Ollaan ongelman ytimessä, kun ihan tavallisen lapsuuden  jälkeen "ammattilainen" kertookin, että oikeasti olet laiminlyöty ja kaltoinkohdeltu.

Ensinnäkin, niitä "ammattilaisia" on hyvin eri tasoisia. Ja on ihan mahdollista että terapeutti vaan varmistaa itselleen rahantulon pitkäksi aikaa, kun saa ihmisen uskomaan että kaikki johtuu lapsuudesta (ja vain hän voi auttaa).

Kannattaa olla kriittinen, elämä ei ole noin yksinkertaista. Vai miksi suurella osalla niistä kenellä on ollut samantyyppinen tai huonompi lapsuus, ei ole ongelmaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein noissa perheissä on lapsilla eri rooleja, siksi(kin) lopputulos vaihtelee. On kultalasta, syntipukkia, näkymätöntä, kotiorjaa jne.

Ja tuo käyttäytymismalli taas lähtee geeneistä.

No eipä syntipukkina pidetty lapsi pysty alkaa käyttäytymään kultalapsena, kun ei siihen ole tilaa eikä mahdollisuutta. Toki voi sitten aikuisena olla grandioosi narsisti ja kompensoida lapsuuttaan.

Että oikein virallisesti traumatusoitunut... kuulostaa mun 90v mummolta, joka jauhaa niistä sairauksistaan kuin ne olisivat mitaleita, jotakin mitä hän on saavuttanut. 

Tuon ikäiselle sen suo, mutta nuoremman ihmisen elämän soisi olevan ihan muuta.

Mutta ehkä on niin, että jos muuta sisältöä ei elämässä ole, niin se on sitten tämä "virallinen traumatusoituminen". Minusta sen elämän voisi käyttää paremminkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Mutta eikö tuo tarkoita, että vain 10-15% tämän skenaarion lapsistakin kykenee itsereflektioon?

Juu.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan ongelman ytimessä, kun ihan tavallisen lapsuuden  jälkeen "ammattilainen" kertookin, että oikeasti olet laiminlyöty ja kaltoinkohdeltu.

Ensinnäkin, niitä "ammattilaisia" on hyvin eri tasoisia. Ja on ihan mahdollista että terapeutti vaan varmistaa itselleen rahantulon pitkäksi aikaa, kun saa ihmisen uskomaan että kaikki johtuu lapsuudesta (ja vain hän voi auttaa).

Kannattaa olla kriittinen, elämä ei ole noin yksinkertaista. Vai miksi suurella osalla niistä kenellä on ollut samantyyppinen tai huonompi lapsuus, ei ole ongelmaa?

Ei se lapsuus ollut mitenkään tavallinen, vaikka se äitini mielestä olikin. Eihän ihminen näe kuin sen, minkä hän kykenee näkemään. Ja kun lapsi alistuu näkemään saman, eihän heistä kumpikaan näe totuutta. 

En minä tiedä ketään, jolla olisi ollut rinnastettava lapsuus. Tiedän pahoja ja hyviä lapsuuksia, mutta en samankaltaisia. Yleensä ottaen esim. Lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhreista 10 % ei traumatisoidu. Ihan turha silti syyllistää heitä, jotka traumatisoituvat. 

On insestin uhreja, jotka kuvittelevat kaikkien vanhempien makaavan lastensa kanssa ja että toiminta on normaalia. Myöskään se insestivanhempi ei pidä itseään rikollisena.

Kun kirjaa ylös elämäni tapahtumat sekä kaikki eri oireet elämäni varrelta, ei ammattilaisella mene minuuttiakaan tehdä johtopäätökset eikä minultakaan enää.