Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vaatii ihan älyttömästi kypsyyttä ja rohkeutta kohdata oma häpeänsä, etenkin mitä huonommin on suoriutunut tehtävästään. Siinä nousee kieltoreaktio, syyttely ja pakeneminen.

Lapsi voi kokea samanlaisen tunteen. Jos on epäonnistunut itsenäistymään itse. Syyttää vanhempaansa tavalla tai toisella siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaatii ihan älyttömästi kypsyyttä ja rohkeutta kohdata oma häpeänsä, etenkin mitä huonommin on suoriutunut tehtävästään. Siinä nousee kieltoreaktio, syyttely ja pakeneminen.

Lapsi voi kokea samanlaisen tunteen. Jos on epäonnistunut itsenäistymään itse. Syyttää vanhempaansa tavalla tai toisella siitä.

Kiitos taas mietittävää. Voi kun näistä voisi puhua!!! Ettei kaikki ole pelkkää arvailua aina. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt sitä, miten aikuisen lapsen terapeutti on voinut vanhempia kertaakaan tapaamatta tai heidän kanssaan puhumatta tehdä vanhemmille diagnoosit? Diagnosoinut toisen vanhemmista läheisriippuvaiseksi tietämättä ollenkaan heidän elämäntilannettaan.

Ei ole terapeutti ollenkaan ottanut huomioon sitä, mikä on nykyinen elämäntilanne ja mitkä seikat mihinkin vaikuttavat  ja ovat vaikuttaneet jo aikaisemmin. On niin helppoa nähdä asiat mustavalkoisina ja se sama tarjoilla sille terapiassa käyvälle. 

 

Olen käynyt puhumassa tästä useammankin terapeutin kanssa, olen kertonut minua tapaamatta tehdystä diagnoosista eikä kukaan näistä ammatti-ihmisistä ole minusta tällaista sanonut. Siksi tuntuu kohtuuttomalta, että meitä näkemättä ja tapaamatta on nämä diagnoosit sille aikuiselle lapselle sanottu ja tilannetta entisestään sotkettu. Tietty lapsi uskoo mitä hänelle sanoo ammatti-ihminen.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi oppia anteeksi annon rikkaus ja jos haluaa , niin olla läheisiinsä hyvissä väleissä, koska varmasti eripura syö sisintä vaikka kuinka pitäisi välit poikki, pitäisi osata selvittää asiat,väärinymmärryksiä on maailma pullollaan ja ennen kaikkea pitäisi kunnioittaa toista ja hänen periaatteitaan, jos ne periaatteet ei vahingoita ketään muita kanssaihmisiä..

Juuri tämä! 

Nimenomaan pitäisi puhua, selvittää ne hiertävät asiat ja puolin ja toisin pyytää anteeksi. Puhua niin kauan, että kaikki asiat on selvitetty ja kissat nostettu pöydälle. 

Välien katkaisulla ei asiat korjaannu mitenkään. Toista pitäisi osata ymmärtää eikä se ole myöskään mikään ratkaisu, että sitä lasta pitäisi vaan myötäkarvaan silitellä. Myös sen lapsen pitää miettiä, missä hän itse tekee väärin. Yksin ei voi kukaan riidellä. 

Se onkin hienoa, jos puhuminen on mahdollista. Jos toinen ei kuitenkaan kykene ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä omasta käytöksestään eikä näin ollen muuttamaan haitallista toimintaansa, välien katkaisu voi olla ainoa täysijärkinen valinta. Kenenkään sylkykupiksi/nyrkkeilysäkiksi ei tarvitse jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi oppia anteeksi annon rikkaus ja jos haluaa , niin olla läheisiinsä hyvissä väleissä, koska varmasti eripura syö sisintä vaikka kuinka pitäisi välit poikki, pitäisi osata selvittää asiat,väärinymmärryksiä on maailma pullollaan ja ennen kaikkea pitäisi kunnioittaa toista ja hänen periaatteitaan, jos ne periaatteet ei vahingoita ketään muita kanssaihmisiä..

Juuri tämä! 

Nimenomaan pitäisi puhua, selvittää ne hiertävät asiat ja puolin ja toisin pyytää anteeksi. Puhua niin kauan, että kaikki asiat on selvitetty ja kissat nostettu pöydälle. 

Välien katkaisulla ei asiat korjaannu mitenkään. Toista pitäisi osata ymmärtää eikä se ole myöskään mikään ratkaisu, että sitä lasta pitäisi vaan myötäkarvaan silitellä. Myös sen lapsen pitää miettiä, missä hän itse tekee väärin. Yks

En saa lainattua tämän loppuosa ei tule mukaan. 

kun nimenomaan se on se aikuinen lapsi joka ei halua puhua eikä selvittää asioita. Ei keskustele mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt sitä, miten aikuisen lapsen terapeutti on voinut vanhempia kertaakaan tapaamatta tai heidän kanssaan puhumatta tehdä vanhemmille diagnoosit? Diagnosoinut toisen vanhemmista läheisriippuvaiseksi tietämättä ollenkaan heidän elämäntilannettaan.

Ei ole terapeutti ollenkaan ottanut huomioon sitä, mikä on nykyinen elämäntilanne ja mitkä seikat mihinkin vaikuttavat  ja ovat vaikuttaneet jo aikaisemmin. On niin helppoa nähdä asiat mustavalkoisina ja se sama tarjoilla sille terapiassa käyvälle. 

 

Olen käynyt puhumassa tästä useammankin terapeutin kanssa, olen kertonut minua tapaamatta tehdystä diagnoosista eikä kukaan näistä ammatti-ihmisistä ole minusta tällaista sanonut. Siksi tuntuu kohtuuttomalta, että meitä näkemättä ja tapaamatta on nämä diagnoosit sille aikuiselle lapselle sanottu ja tilannetta entisestään sotkettu. Tietty lapsi uskoo

Minun tyttäreni kävi kerran psykologin juttusilla nuorena  traumaattisen kokemuksen vuoksi. Hänellä ei ollut tarvetta enempiin käynteihin, mutta tämä psykologi soitti minulle tyttäreni luvalla. Keskustelimme puolisen tuntia ja puhelun aikana terapeutti luonnehti minua tavalla, joka oli minulle melkoisen vierasta. En tunnistanut itseäni. Tuo tyttäreni traumaattinen kokemus ei liittynyt minuun, mutta minusta oli kuitenkin puhuttu. Se ei sinänsä ole mitenkään väärin, jos tyttäreni tunsi tarvetta siihen. Mutta olen kyllä ihmetellyt, että miten hyväksi tunnustettu, minua koskaan aikaisemmin tapaamaton terapeutti tietää millainen ihminen olen. Tyttärelläni on tietenkin oma kokemuksensa minusta, mutta eihän se nyt ole koko totuus, joka on paljastunut yhdellä tapaamisella. Ei tuntunut oikein ammattitaitoiselta toiminnalta.

Ymmärrän 👆. Sepä juuri ihmetyttääkin, miten ihmisiä koskaan tapaamatta ja heidän kanssaan puhumatta voidaan vanhemmille diagnoosit tehdä? Ei ole otettu yhtään huomioon perheen elämäntilannetta ja sitä mikä mitäkin aiheuttaa ja mistäkin johtuu. Niin moni seikka vaikuttaa moneen asiaan. 

 

Kun tämän kaikki terapeutti auktoriteetillaan kertoo sille joka terapiassa käy, siinä on vaara mennä pahasti metsään. Sen jälkeen onkin vahinkojen korjaaminen hankalaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko joku joskus hyötynyt tällaisesta vanhemman syyllistämisestä? Onko vienyt eteenpäin omassa elämässä, auttanut toipumisessa tai parantanut suhdetta vanhempaan? 

 

Minulla oli vaikea lapsuus, vanhempien taholta henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Tiedän kuitenkin vanhempieni persoonallisuuden ja uskon, ettei asioiden esiin ottaminen muuttaisi mitään, korkeintaan pahentaisi tilannetta. 

Eivät myöntäisi mitään, vaan manipuloisvat minut syylliseksi. Näin on ollut aina. 

 

Itse olen todennut parhaimmaksi etäisyyden ottamisen. Olen tekemisissä vain pinnallisesti ja välttämättömän esim. sukujuhlat.

 

En pidä heistä ihmisinä enkä olisi tekemisissä heidän (tyylisten ihmisten) kanssa, jos vaikka olisivat satunnaisia naapureita/työkavereita tms. 

 

Se sitten vaan ei millään mene perille, että jotkut vanhemmat ovat ihan oikeasti hirveitä. Se väkivalta, sekä fyysinen että henkinen, lasten kuppaaminen ja omien fantasioiden mukaan muokkaaminen lasta kuuntelematta on TOSIASIA.

On todellakin olemassa paljon vanhempia, jotka ajattelevat lastensa olevan heidän jatkeitaan. Lapset eivät ole vanhempiensa jatke. Jokaisella meillä on oikeus omaan elämään ja sen rakentamiseen omien kiinnostusten ja kykyjen pohjalta. Vanhempien tehtävä on tässä asiassa tukea, eikä yrittää liimata lapsiaan itseensä kiinni ja omien tarpeiden toteuttajaksi.

 

 

 

Takavuosina oli muotitermi tehdä vanhemmista narsisteja tai persoonallisuushäiriöisiä ja ne leimat sai helposti. Nykyisin tästä on onneksi luovuttu. 

 

Erään sukulaisen terapeutin toimesta hänen toinen vanhempansa sai persoonallisuushäiriöisen leiman. Tämä vanhempi läpikävi lukuisat keskustelut oman terapeutin kanssa vuosien ajan eikä hän ole persoonallisuushäiriöinen. 



Tämä esimerkkinä siitä, miten ihmistä koskaan tapaamatta hänet voidaan luokitella täysin väärin. Tällä perusteella häneen voikin sitten katkaista kaikki välit. Mikä on silloin sen terapeutin vastuu?

Onkohan nuo nillittäjät aikuistuneet? Jotkut jaksavat valittaa ihan kaikesta. 

Tietysti jotkut vanhemmat ovat hirveitä lapsilleen, mutta suurin osa vanhemmista on kuitenkin ihan tavallisia vanhempia, jotka yrittävät lastensa eteen tehdä parhaansa. Eivät liimaa heitä itseensä ja antavat tilaa. Siltikään kaikki ei aina mene jälkikasvun mielestä niin kuin he olisivat toivoneet. Vanhemmat eivät ole täydellisiä, mutta eivät ole ne lapsetkaan. Lasten on helpompi laittaa välit poikki vanhempiinsa, mutta vanhemmilla välien katkaisu lapsiin se ei ole ollenkaan niin helppoa. Joskus voisi olla tosin ihan hyväksi. Niille vanhemmille. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.

Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita. 

Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen! 

 

Oot purkanut traumaasi omiin lapsiisi?

Olet erottanut mummun lapsenlapsista???

just joo

Sinä se varsinainen syyllistäjä olet. 

Jos se koetaan vanhemnan traumojen purkamiseksi lapsilleen kun kertoo omasta historiastaan, miten on asunut, millaista oli lapsuudessa ym niin heikkoa on. Ei tarvitse kertoa pahimpia jos on pahoin kaltoin kohdeltu, mutta pitäähän lastenkin tuntea ja tietää mistä vanhemmat ovat tulleet ja millaista heidän elämänsä on ollut. Ellei ihminen tunne historiaansa miten hän selviytyy? Saa vastauksia kysymyksiin kuka minä olen, millainen on vanhempieni ja heidän sukunsa menneisyys, historia. Sieltähän löytää oivalluksia mistä on perinyt omaa luonnettaan. 

Parastavkun voi vanhempiensa eläessä kysellä ja puhua ettei tule joskus sitä tilannetta, että haluaisi tietää sukunsa historiasta, mutta ei ole enää keltä kysellä. Ettei tarvitse telkkariin mennä etsimään sukunsa juuria. 

Vierailija kirjoitti:

Isäni pyysi minulta anteeksi kovaa käytöstään ja ankaruuttaan 80-vuotiaana. Vastasin, että siihen aikaan meni näin ja eipä ole jäänyt katkeria muistoja. Sitä en kertonut, että kävin kolme vuotta terapiassa. Hän oli asia miettinyt enkä nähnyt tarpeelliseksi ruveta toistamaan, miltä silloin tuntui, kun olin lapsi. Ei hän kummemasta tiennyt ja oli sitten esimerkiksi funtsannut, miten kasvatin omat lapseni tolkullisiksi aikuisiksi ilman piiskamista ja tukasta riuhtomista. Olivat udelleet, että antaako äiti remmiä ja tukistaako.

Se on kyllä toisaalta aika hienoa nähdä se hämmennys omien vanhempien kasvoilla, kun sellaisessa tilanteessa missä itse on aikanaan kohdannut väkivaltaa omilta vanhemmilta (esim. Kun on lapsena kiukutellut), itse antaakin omille lapsille empatiaa ja lohtua. Ja että se lapsi rauhoittuukin sillä rakkaudella ja vanhemman ja lapsen välinen side vahvistuu eikä katkea, kuten silloin kun vanhempi ei kestä lapsen tunteita ja vaientaa ne väkivallalla. Se on selvästi ollut omille vanhemmille tosi hämmentävää, ja pitkään luulivat että toimin väärin. Mutta nyt kun lapset on jo isoja ja tasapainoisia tyyppejä ja meillä on ihan eri tavalla hyvät välit kuin minulla vanhempieni kanssa, ehkä vihdoin ymmärtävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi oppia anteeksi annon rikkaus ja jos haluaa , niin olla läheisiinsä hyvissä väleissä, koska varmasti eripura syö sisintä vaikka kuinka pitäisi välit poikki, pitäisi osata selvittää asiat,väärinymmärryksiä on maailma pullollaan ja ennen kaikkea pitäisi kunnioittaa toista ja hänen periaatteitaan, jos ne periaatteet ei vahingoita ketään muita kanssaihmisiä..

Juuri tämä! 

Nimenomaan pitäisi puhua, selvittää ne hiertävät asiat ja puolin ja toisin pyytää anteeksi. Puhua niin kauan, että kaikki asiat on selvitetty ja kissat nostettu pöydälle. 

Välien katkaisulla ei asiat korjaannu mitenkään. Toista pitäisi osata ymmärtää eikä se ole myöskään mikään ratkaisu, että sitä lasta pitäisi vaan myötäkarvaan silitellä. Myös sen lapsen pitää miettiä, missä hän itse tekee väärin. Yksin ei voi kukaan riidellä. 

Se onkin hienoa, jos puhuminen on mahdollista. Jos toinen ei kuitenkaan kykene ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä omasta käytöksestään eikä näin ollen muuttamaan haitallista toimintaansa, välien katkaisu voi olla ainoa täysijärkinen valinta. Kenenkään sylkykupiksi/nyrkkeilysäkiksi ei tarvitse jäädä.

Jos lapsi on täysin kypsymätön ja (hieman) itsekäs, niin muuta mahdollisuutta, kuin katkaista välit, ei ole.

Edellisellä sukupolvella on ollut aina paha olla, joku tyytymättömyys ja täyttymättömyys heitä vaivannut. 

Moni on omaa lastaan lähestulkoon vihannut, vähintään halveksinut, pitänyt huonompana, syyttänyt hiljaa elämän pilaamisesta. 

Vaikkei sitä ei suoraan sanottu ääneen, niin kyllä me sen aistimme ja tunsimme. 

Ne oli ne suuttumiset, piinaavat mykkäkoulut, ahdistuneet ärsyyntymiset, tuhahtelut, tuomitsevat katseet, tukkapöllyt, repimiset, vitsat, tuuppimiset, soimaamiset, vähättelyt, halveksien nauramiset, muiden kehumiset, huokailut. 

Ei riittänyt vaikka yritin siivota koko talon joka päivä kesäisin. Eikä se, että lukion jälkeen maksoin kuluni yksin. Tai se että väittelin vaativalta ja kunnioitetulta alalta. 

Mikään ei riittänyt, eikä riitä. 

Liian kauan hain hyväksyntääsi. Kunnes romahdin. Sain psykoosin 40-vuotiaana. Silloinkaan en saanut tukeasi. 

Siksi pistin välit poikki. 

Sinun huolesi oli, että mitä sukulaiset ja tuttavat ajattelevat. 

Lukekaa tämä: https://traumajadissosiaatio.fi/merkkeja-siita-etta-trauma-on-vaikuttan…