Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Suomi on täynnä tunnekylmiä ja etäisiä äitejä. Lienee sotien jäljiltä tullut tämä kehitys. En ihmettele, että moni sairastuu psyykkisesti, kun ei saa mitään emotionaalista tukea tai turvaa ikinä vanhemmiltaan. Se ei riitä lapselle, että kaapissa on puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydässä. Tuo ei täytä hyvän vanhemman kriteereitä, että pitää lapsen hengissä ja vaatetettuna.

Nykyään on myös hyväksytympää suojella omaa mielenterveyttään vanhingolliselta kanssakäymiseltä. Ei ole pakko pitää kulissia pystyssä ja olla väkisin väleissä, vaan voi ottaa tarvitsemansa etäisyyden ja käyttää energiansa omaan parantumiseen. Näin pitääkin olla ja näin olen itsekin tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut kokea rauhaa näiden vuosien aikana, kun en ole pitänyt yhteyttä toksiseen äitiini. Olen vihdoin alkanut toipua burnoutistani, kun ei tarvitse olla hänelle vanhempi ja terapeutti ja emotionaalinen likasanko. Eikä mua k

Miksi syyllistät vain äitejä? Miksi et syyllistä isää?? Sanotaan, että jos lapsella on yksikin aikuinen, johon voi luottaa, on kaikki hyvin. Miksi vain äidit on paskoja, mutta ei koskaan se isä joka ei ole välittänyt lapsestaan koskaan paskan vertaa????

Tämä on niin naurettavaa, nainen/äiti sentään edes yrittää selvitä  sen lapsensa kanssa, mutta mies/isä voi häipyä kuvioista jo ennen lapsensa syntymää ja ketään ei kiinnosta. Isä voi olla paska, mutta ei saa lokaa päälleen. Äiti joka yrittää,on kaiken pahan alku ja loppu. Ehkä äitienkin kannattaa vain luovuttaa ja viedä lapsensa lastenkotiin ja sillä selvä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi on täynnä tunnekylmiä ja etäisiä äitejä. Lienee sotien jäljiltä tullut tämä kehitys. En ihmettele, että moni sairastuu psyykkisesti, kun ei saa mitään emotionaalista tukea tai turvaa ikinä vanhemmiltaan. Se ei riitä lapselle, että kaapissa on puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydässä. Tuo ei täytä hyvän vanhemman kriteereitä, että pitää lapsen hengissä ja vaatetettuna.

Nykyään on myös hyväksytympää suojella omaa mielenterveyttään vanhingolliselta kanssakäymiseltä. Ei ole pakko pitää kulissia pystyssä ja olla väkisin väleissä, vaan voi ottaa tarvitsemansa etäisyyden ja käyttää energiansa omaan parantumiseen. Näin pitääkin olla ja näin olen itsekin tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut kokea rauhaa näiden vuosien aikana, kun en ole pitänyt yhteyttä toksiseen äitiini. Olen vihdoin alkanut toipua burnoutistani, kun ei tarvitse olla hänelle vanhempi ja

Lause "Suomi on täynnä tunnekylmiä äitejä" ei ota mitään kantaa isiin. Se ei poissulje lausetta "Suomi on täynnä poissaolevia isiä" tai "Suomi on täynnä tunnekylmiä/ alkoholisoituneita/ lapsensa hylkääviäs/ väkivaltaisia/ tms isiä".

Se, että isät ovat paskoja, ei muuta äitien paskuutta pienemmäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetää

tiedän sen, mutta toisinaan tuntuu että sanoin todella rumasti hänelle. en ole yleensä sellainen että huudan ihmisille tai sanon mitään rumaa, mutta kun napsahti päässä kun tuo äiti ei osannut olla asiallisesti minua kohtaan ja tuntui tahallaan ärsyttävän minua.

onneksi ehdin nähdä hänet vielä kerran tuon tapahtuman jälkeen hyvissä merkeissä. kävin kahvilla hänen luonaan ja puhuin asiasta, että anteeksi kun sanoin niin törkeästi sulle. äiiti halasi minua eteisessä kun olin lähdössä hänen luotaan ja sanoi että on pahoillaan  ja sovitaan kaikki riidat. muistan vieläkin kuinka hän halasi minua ja oli onnellinen että saatiin asiat sovittua.

tuntui silloin jo siltä että äiti ei enää jaksa kauan....koska alkoholi vei hänen elämäänsä tosi paljon...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku sanoi tuolla aikaisemmin, että aina on ulospääsy kun on halua ratkaista asia. 

Yksin sitä ulospääsyä ei löydä. Siihen tarvitaan kaksi. Joskus olen miettinyt sitäkin, jos riittävän pitkään etsii sitä ulospääsyä eikä sitä löydä, väsyykö siihen ja lakkaa etsimästä? Eikä enää haluakaan. 

Voi sekin olla ulospääsy, että menee yksin eteenpäin.

Tuo loppu kuulostaa vain sellaiselta itsesääliseltä vikinältä. Myönnä pois, että et missään vaiheessa aikonutkaan nöyrtyä ja tulla alas sieltä loukatun ylpeyden jalustalta. Ei ole pakko.

Olet väärässä. Olen nöyrtynyt ja miettinyt asioita ja tiedän ja olen myöntänyt virheeni. Tiedän myös sen, etten ole yksin syyllinen näihin välirikkoihin. 



Tarkoitin sitä sillä mitä sinä nimität itsesääliseksi vikinäksi, että miten monta kertaa uskaltaa altistaa itsensä sille, että välit korjaantuu ja taas katkeaa? Se nimittäin sattuu ja kovaa kun ei saa mitään yhteyttä, ei vastausta mihinkään eikä tiedä miten kauan se tilanne kestää. Jos taas välit korjaantuu ei tiedä miten kauan menee hyvin kunnes taas Eikö itseäänkin halua jossain kohtaa alkaa suojelemaan. Eikö se toimikaan näin päin. Se itsensä suojelu.

Olet väärässä. Olen nöyrtynyt ja miettinyt asioita ja tiedän ja olen myöntänyt virheeni. Tiedän myös sen, etten ole yksin syyllinen näihin välirikkoihin. 

Tarkoitin sitä sillä mitä sinä nimität itsesääliseksi vikinäksi, että miten monta kertaa uskaltaa altistaa itsensä sille, että välit korjaantuu ja taas katkeaa? Se nimittäin sattuu ja kovaa kun ei saa mitään yhteyttä, ei vastausta mihinkään eikä tiedä miten kauan se tilanne kestää. Jos taas välit korjaantuu ei tiedä miten kauan menee hyvin kunnes taas Eikö itseäänkin halua jossain kohtaa alkaa suojelemaan. Eikö se toimikaan näin päin. Se itsensä suojelu.

****

Kyllä se toimii. Sinulla on lupa ja oikeus laittaa omat rajasi. Lapsi ei ole oppinut laittamaan omia rajojaan, kun et osaa sitä itsekään etkä näin ollen ole opettanut sitä lapsellekaan. Lapsi opettelee nyt terapiassa ja sinä (jossain? omassa päässäsi?). Suosittelisin sinulle ihan oikeasti työskentelyä itse itsesi kanssa, se auttaisi sinua ihan kaikissa ihmissuhteissasi. 

Sinä saisit terapeutilta käsityksen siitä, mihin rajat on oikeudenmukaista ja terveellistä laittaa, sikäli että haluat toimia oikein ja rakentavasti ja teidän molempien parhaaksi. Toki olet oikeutettu laittamaan ne mihin tahansa, mutta silloin ei ole valitusoikeutta toisen reaktioihin. 

Vierailija kirjoitti:

Suomi on täynnä tunnekylmiä ja etäisiä äitejä. Lienee sotien jäljiltä tullut tämä kehitys. En ihmettele, että moni sairastuu psyykkisesti, kun ei saa mitään emotionaalista tukea tai turvaa ikinä vanhemmiltaan. Se ei riitä lapselle, että kaapissa on puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydässä. Tuo ei täytä hyvän vanhemman kriteereitä, että pitää lapsen hengissä ja vaatetettuna.

Nykyään on myös hyväksytympää suojella omaa mielenterveyttään vanhingolliselta kanssakäymiseltä. Ei ole pakko pitää kulissia pystyssä ja olla väkisin väleissä, vaan voi ottaa tarvitsemansa etäisyyden ja käyttää energiansa omaan parantumiseen. Näin pitääkin olla ja näin olen itsekin tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut kokea rauhaa näiden vuosien aikana, kun en ole pitänyt yhteyttä toksiseen äitiini. Olen vihdoin alkanut toipua burnoutistani, kun ei tarvitse olla hänelle vanhempi ja terapeutti ja emotionaalinen likasanko. Eikä mua k

oletkohan sinä minun tyttäreni? Tutunoloisesti kirjoitat.  Olit tai et niin sanon nyt tässä, että olen hirveän pahoillani kaikesta mitä olet joutunut kokemaan. Pyydän sitä kaikkea vilpittömösti anteeksi. Olisit ansainnut paljon paremman äidin. En osannut enkä ymmärtänyt tukea sinua tarpeeksi enkä oikein. Toistin samat virheet mitkä minun vanhempani tekivät enkä osannut sitä ketjua katkaista. 

Vierailija kirjoitti:

Sepä se onkin kun asioista puhuttaisiin, käytäisiin edes sen ensimmäisen kerran ne läpi, mutta kun ei puhuta. Anteeksi olen pyytänyt monta kertaa. Miksei se voi riittää jo? Selittänyt olen ja kuunnellut. 

 

Eikö olisi hedelmällisempää kuunnella ja ymmärtää minuakin eikä vaan katkaista välit? Keskustella siitä tilanteesta. Niin kauan kaikki sujuu kun osaan olla oikeanlainen ja silittää myötäsukasesti, mutta jos teen virheen, sanon jotain väärin, kysyn jotain niin sehän loppuu siihen. 

Hän ei ole pyytänyt sinua puhumaan vaan kuuntelemaan. Tai jos esittää sinulle jonkun kysymyksen, voit toki vastata. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on täynnä luonnehäiriöisiä vanhempia, jotka mieluummin tuomitsevat terapian puoskaroinniksi, kun tunnustavat, että ovat olleet paskoja äitejä. Ihan oikeasti. Miettikääpä nyt toisenkin kerran tätä asiaa. Mielenterveyden ammattilaiset on teidän mielestä jotain pahansuovia korppikotkia, joiden ainoa päämäärä on lypsää rahaa potilaalta ja laittaa sillä livulla terapiassa oleva uskomaan, että vanhemmat on traumatisoineet lapsensa? Melkoisen foliohattuteorian olette kehittäneet suojellaksenne haurasta egoanne.

Onpa vahvaa tekstiä. Minä taas väitän että aika monen lähipiiristä löytyy henkilöitä joita terapiaprosessit eivät ole auttaneet tai ainakaan olennaisesti muuttaneet henkilön tilannetta, etenkään silloin jos terapian anti on ollut lähinnä se että aletaan syyllistää muita omasta onnettomuudestaan. Itse en tunne ainuttakaan jonka elämän terapia olisi muuttanut olennaisesti paremmaksi. Monta huonompaa tarinaa tiedän. Hyviäkin toki kuulemma on.

Vierailija kirjoitti:

Ei itseään pidä rikkoa ymmärtämällä loputtomasti sitä ihmistä, joka rikkoi sinut, kun olit avuton ja viaton pieni lapsi. Jos vanhempi ei osaa ottaa vastuuta tekemistään kauheuksista, niin ei hän tule muuttumaan. Silloin on parempikin ulkoistaa tuollainen vahingollinen ihminen pois omasta elämästä.

Tähän nyt sisältyy taas se oletus, että välit menevät aina poikki jostain suunnattomista "kauheuksista", joita viattomalle pikkulapselle tehtiin. Kuitenkin minäkin tunnen useampia ihmisiä, jotka ovat laittaneet vanhempiensa kanssa välit poikki nimenomaan aikuisina, ja syy on aina ollut jotain tyyliin "äiti ei pitänyt tyttärensä uudesta miehestä (joka sitten myöhemmin paljastuikin juuri sellaiseksi pettäväksi k*sipääksi miksi häntä epäiltiinkin)". Sitten siinä projisoidun vihan keskellä alkaa pohdinta, että kyllähän äiti aina olikin sellainen kontrolloiva p*skiainen, kun ei päästänyt 14-vuotiaana bilettämäänkään. Ja jos kyseinen äiti tämän aikuisiän riidan tuoksinassa sanoo jotain pahasti, niin sitten on oksat pois ja välit loppu pitkäksi aikaa, kun tuollainen p*ska, ilkeä äiti on. Ja sitten kun se ihana mies myöhemmin petti, niin sekin oli jotenkin äidin vika. Että kehtasikin olla niin pahansuopa että negatiivisella ajattelullaan ajoi tyttärensä parisuhteen karille.

Ihmiset ovat vain ihmisiä. Ne lapsetkin. Usein epäloogisia ja lapsellisia. Etenkin vanhempiaan kohtaan, koska harmillisen moni meistä taantuu vanhempiensa kanssa ikuisiksi kiukutteleviksi teineiksi. Minäkin äitini kanssa.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi on täynnä tunnekylmiä ja etäisiä äitejä. Lienee sotien jäljiltä tullut tämä kehitys. En ihmettele, että moni sairastuu psyykkisesti, kun ei saa mitään emotionaalista tukea tai turvaa ikinä vanhemmiltaan. Se ei riitä lapselle, että kaapissa on puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydässä. Tuo ei täytä hyvän vanhemman kriteereitä, että pitää lapsen hengissä ja vaatetettuna.

Nykyään on myös hyväksytympää suojella omaa mielenterveyttään vanhingolliselta kanssakäymiseltä. Ei ole pakko pitää kulissia pystyssä ja olla väkisin väleissä, vaan voi ottaa tarvitsemansa etäisyyden ja käyttää energiansa omaan parantumiseen. Näin pitääkin olla ja näin olen itsekin tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut kokea rauhaa näiden vuosien aikana, kun en ole pitänyt yhteyttä toksiseen äitiini. Olen vihdoin alkanut toipua burnoutistani, kun ei tarvitse olla hänelle vanhempi ja

 

oletkohan sinä minun tyttäreni? Tutunoloisesti kirjoitat.  Olit tai et niin sanon nyt tässä, että olen hirveän pahoillani kaikesta mitä olet joutunut kokemaan. Pyydän sitä kaikkea vilpittömösti anteeksi. Olisit ansainnut paljon paremman äidin. En osannut enkä ymmärtänyt tukea sinua tarpeeksi enkä oikein. Toistin samat virheet mitkä minun vanhempani tekivät enkä osannut sitä ketjua katkaista. 

Miksi et ole harjoitellut taitoja nyt? Tytär ei ole sen arvoinen? Ja etenkään SINÄ et koe omaa itseäsi sen arvoiseksi? Ja se sitten heijastuu lapseesikin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on täynnä luonnehäiriöisiä vanhempia, jotka mieluummin tuomitsevat terapian puoskaroinniksi, kun tunnustavat, että ovat olleet paskoja äitejä. Ihan oikeasti. Miettikääpä nyt toisenkin kerran tätä asiaa. Mielenterveyden ammattilaiset on teidän mielestä jotain pahansuovia korppikotkia, joiden ainoa päämäärä on lypsää rahaa potilaalta ja laittaa sillä livulla terapiassa oleva uskomaan, että vanhemmat on traumatisoineet lapsensa? Melkoisen foliohattuteorian olette kehittäneet suojellaksenne haurasta egoanne.

Onpa vahvaa tekstiä. Minä taas väitän että aika monen lähipiiristä löytyy henkilöitä joita terapiaprosessit eivät ole auttaneet tai ainakaan olennaisesti muuttaneet henkilön tilannetta, etenkään silloin jos terapian anti on ollut lähinnä se että aletaan syyllistää muita omasta onnettomuudestaan. Itse en tunne ainuttakaan jonka elämän terapia olisi m

Minulla se on muuttanut oleellisesti paremmaksi. Minä kyllä en myöskään ole enää tekemisissä niiden sairastuttaneiden ihmissuhdekuvioiden kanssa. Ja omalla kohdallani tarvittiin myös sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.

Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita. 

Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen! 

Tiedätkö mitä, minäkin kyllä olen kertonut lapselleni omasta taustastani. Olen ollut nöyrä ja pyytänyt anteeksi, mutta olen tehnyt sen hänen mielestään väärin. Olet niin kuin minä ennen kuin lapseni meni terapiaan. Sinunkin luulosi omasta erinomaisuudestasi voi jonain päivänä romahtaa. 

 

Ap

Ootko itse miettinyt meneväsi terapiaan? Sieltä voisi saada välineitä kipeiden asioiden käsittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi on täynnä tunnekylmiä ja etäisiä äitejä. Lienee sotien jäljiltä tullut tämä kehitys. En ihmettele, että moni sairastuu psyykkisesti, kun ei saa mitään emotionaalista tukea tai turvaa ikinä vanhemmiltaan. Se ei riitä lapselle, että kaapissa on puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydässä. Tuo ei täytä hyvän vanhemman kriteereitä, että pitää lapsen hengissä ja vaatetettuna.

Nykyään on myös hyväksytympää suojella omaa mielenterveyttään vanhingolliselta kanssakäymiseltä. Ei ole pakko pitää kulissia pystyssä ja olla väkisin väleissä, vaan voi ottaa tarvitsemansa etäisyyden ja käyttää energiansa omaan parantumiseen. Näin pitääkin olla ja näin olen itsekin tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut kokea rauhaa näiden vuosien aikana, kun en ole pitänyt yhteyttä toksiseen äitiini. Olen vihdoin alkanut toipua burn

Onko Suomi oikeasti "täynnä tunnekylmiä äitejä", vai voisiko olla, että kuten 90% muistakin palstan kirjoittajista, yleistät omat kokemuksesi koskemaan kaikkia muita?

Ei tällä palstalla voi ikinä yleisluontoisesti keskustella mistään. Ap on aiheesta huolimatta pataluha, ja anopit/äidit/tyttäret/äitipuolet/exät/exän nyxät/naapurit jne. on aina väärässä koska minun kokemuksen syvä rintaääneni sanoo niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?

 

Ap

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet se, joka siitä kärsii enemmän. Koko loppuelämäsi

Alkaa avautua mistä on kyse.

-sivusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi on täynnä tunnekylmiä ja etäisiä äitejä. Lienee sotien jäljiltä tullut tämä kehitys. En ihmettele, että moni sairastuu psyykkisesti, kun ei saa mitään emotionaalista tukea tai turvaa ikinä vanhemmiltaan. Se ei riitä lapselle, että kaapissa on puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydässä. Tuo ei täytä hyvän vanhemman kriteereitä, että pitää lapsen hengissä ja vaatetettuna.

Nykyään on myös hyväksytympää suojella omaa mielenterveyttään vanhingolliselta kanssakäymiseltä. Ei ole pakko pitää kulissia pystyssä ja olla väkisin väleissä, vaan voi ottaa tarvitsemansa etäisyyden ja käyttää energiansa omaan parantumiseen. Näin pitääkin olla ja näin olen itsekin tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut kokea rauhaa näiden vuosien aikana, kun en ole pitänyt yhteyttä

Onko Suomi oikeasti "täynnä tunnekylmiä äitejä", vai voisiko olla, että kuten 90% muistakin palstan kirjoittajista, yleistät omat kokemuksesi koskemaan kaikkia muita?

Ei tällä palstalla voi ikinä yleisluontoisesti keskustella mistään. Ap on aiheesta huolimatta pataluha, ja anopit/äidit/tyttäret/äitipuolet/exät/exän nyxät/naapurit jne. on aina väärässä koska minun kokemuksen syvä rintaääneni sanoo niin.

Suomessa on maailman eniten välttelevästi kiintyneitä. Mistä ihmeestä se syntyy, ellei tunnekylmistä äideistä?

Hyvää keskustelua ollut ja olen täältä ymmärtänyt monta asiaa, missä olen tehnyt väärin ja miksei meillä ole sujunut. 

Pakko sanoa, että on liian vaikeaa minulle, niin tämä kuin kaikki muutkin ihmissuhteet. 

Pitäisi olla luonteeltaan tyystin erilainen, sellainen sosiaalisesti notkea ja sellaisesta olen kaukana. Joten lakkaan enää edes yrittämästä ja hyväksyn, että minusta ei ole korjaamaan tätä. Se on totta kun sanotaan, että ei voi ottaa kauhalla kun on lusikalla annettu. Tavallaan tämä on nyt helpottavaa. Kaikista ei vaan ole kaikkeen ja sen saa itselleen myöntää.

Vierailija kirjoitti:

Hyvää keskustelua ollut ja olen täältä ymmärtänyt monta asiaa, missä olen tehnyt väärin ja miksei meillä ole sujunut. 

Pakko sanoa, että on liian vaikeaa minulle, niin tämä kuin kaikki muutkin ihmissuhteet. 

Pitäisi olla luonteeltaan tyystin erilainen, sellainen sosiaalisesti notkea ja sellaisesta olen kaukana. Joten lakkaan enää edes yrittämästä ja hyväksyn, että minusta ei ole korjaamaan tätä. Se on totta kun sanotaan, että ei voi ottaa kauhalla kun on lusikalla annettu. Tavallaan tämä on nyt helpottavaa. Kaikista ei vaan ole kaikkeen ja sen saa itselleen myöntää.

Sinulle on annettu lusikalla, kuten minullekin. Minun valintani on ollut mennä terapiaan, jotta minä saisin kauhalla, jotta voisin antaa myös muille kauhalla, jonka he ansaitsevat ja minä ansaitsen myös.

Mutta joo, toiseksi paras vaihtoehto on suoraan vaan myöntää vaillinaisuutensa. Se viiltää. Se on sama tunne, kun jäät kakkkoseksi alkoholille alkoholistiläheisen kanssa. Vastaanottaja vaan kokee sen niin, että et pitänyt häntä sen arvoisena, että olisit yrittänyt. Oikeastihan et pitänyt itseäsi riittävän tärkeänä ja siksi et osannut pitää sitä toistakaan. 

Kaikkea hyvää sinulle. Nämä eivät ole helppoja eivätkä yksinkertaisia asioita. 

Eli (aikuinen) lapsi voi olla viallinen, mutta vanhemmat ei? Pitääkin äkertää lapsi ulos alapäästäni, niin voin tulla täydelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Eli (aikuinen) lapsi voi olla viallinen, mutta vanhemmat ei? Pitääkin äkertää lapsi ulos alapäästäni, niin voin tulla täydelliseksi.

Suhteessa omaan lapseen vanhempi on aina vanhempi ja lapsi on lapsi. Siis ihmisten välisissä suhteissa ja niiden dynamiikassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomi on täynnä tunnekylmiä ja etäisiä äitejä. Lienee sotien jäljiltä tullut tämä kehitys. En ihmettele, että moni sairastuu psyykkisesti, kun ei saa mitään emotionaalista tukea tai turvaa ikinä vanhemmiltaan. Se ei riitä lapselle, että kaapissa on puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydässä. Tuo ei täytä hyvän vanhemman kriteereitä, että pitää lapsen hengissä ja vaatetettuna.

Nykyään on myös hyväksytympää suojella omaa mielenterveyttään vanhingolliselta kanssakäymiseltä. Ei ole pakko pitää kulissia pystyssä ja olla väkisin väleissä, vaan voi ottaa tarvitsemansa etäisyyden ja käyttää energiansa omaan parantumiseen. Näin pitääkin olla ja näin olen itsekin tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut kokea rauhaa näiden vuosien aikana, kun en ole pitänyt yhteyttä toksiseen äitiini. Olen vihdoin alkanut toipua burnoutistani, kun ei tarvitse olla hänelle vanhempi ja

Jos kumpikin vanhempi on huono, niin enemmän vahinkoa kuitenkin aiheuttaa se joka on fyysisesti ja henkisesti lähempänä jälkikasvua ja pääsee aiheuttamaan enemmän tuhoa. Ja sori vaan, mutta äidithän täällä muka aina on täydellisiä ja osaavat ehkä isiä paremmin puhua itselleen hyvän maineen jonain pyhinä äiti ammoina.