Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Sepä se onkin kun asioista puhuttaisiin, käytäisiin edes sen ensimmäisen kerran ne läpi, mutta kun ei puhuta. Anteeksi olen pyytänyt monta kertaa. Miksei se voi riittää jo? Selittänyt olen ja kuunnellut.
Eikö olisi hedelmällisempää kuunnella ja ymmärtää minuakin eikä vaan katkaista välit? Keskustella siitä tilanteesta. Niin kauan kaikki sujuu kun osaan olla oikeanlainen ja silittää myötäsukasesti, mutta jos teen virheen, sanon jotain väärin, kysyn jotain niin sehän loppuu siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomi on täynnä tunnekylmiä ja etäisiä äitejä. Lienee sotien jäljiltä tullut tämä kehitys. En ihmettele, että moni sairastuu psyykkisesti, kun ei saa mitään emotionaalista tukea tai turvaa ikinä vanhemmiltaan. Se ei riitä lapselle, että kaapissa on puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydässä. Tuo ei täytä hyvän vanhemman kriteereitä, että pitää lapsen hengissä ja vaatetettuna.
Nykyään on myös hyväksytympää suojella omaa mielenterveyttään vanhingolliselta kanssakäymiseltä. Ei ole pakko pitää kulissia pystyssä ja olla väkisin väleissä, vaan voi ottaa tarvitsemansa etäisyyden ja käyttää energiansa omaan parantumiseen. Näin pitääkin olla ja näin olen itsekin tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut kokea rauhaa näiden vuosien aikana, kun en ole pitänyt yhteyttä toksiseen äitiini. Olen vihdoin alkanut toipua burnoutistani, kun ei tarvitse olla hänelle vanhempi ja terapeutti ja emotionaalinen likasanko. Eikä mua kiinnosta pätkääkään mitä joku muu on asiasta mieltä.
En päästä enää myrkyllisiä ihmisiä elämääni. Minulle ei ole väliä ovatko he perhettä vai ystäviä, työkavereita tai mitä vain. En aio enää kärsiä muiden huonon käytöksen takia. Olen saanut kärsiä jo melkein 40 vuotta. Eiköhän se riitä.
Joku sanoi tuolla aikaisemmin, että aina on ulospääsy kun on halua ratkaista asia.
Yksin sitä ulospääsyä ei löydä. Siihen tarvitaan kaksi. Joskus olen miettinyt sitäkin, jos riittävän pitkään etsii sitä ulospääsyä eikä sitä löydä, väsyykö siihen ja lakkaa etsimästä? Eikä enää haluakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ap huoli, lapsesi palaa luoksesi ja asenne muuttuu jos/kun hän saa oman lapsen. Se on oikeastaan ainoa keino, joka saa lapsesi näkemään asiat vanhemman näkövinkkelistä. Mä olin itse se vanhempia syyllistävä lapsi, kunnes poikani syntyi..
No ei. Yleensä se haavoittunut pyrkii suojelemaan lapsiaan kuormittavilta ja vahingoittavilta ihmissuhteilta. Eihän ap aio muuttua mitenkään, vaan miettii lähinnä että miten voisi antaa anteeksi.
En ole sanonut, ettenkö voisi muuttua. Kysymys onkin siitä, mitä tehdä, kun mikään ei tunnu riittävän. Sitä on vaikea antaa anteeksi. Kun terapeutti on maalannut jo käyttäytymistavat valmiiksi. Silloin kun äiti on niin kovin syyllinen, ulospääsyteitä ei ole kovin paljon.
Ap
Jos pääset vielä keskusteluyhteyteen, miksi et voisi myös jossain vaiheessa ihan rauhallisesti kyseenalaistaa syyllisyyttäsi "kaikkeen"? Koska niin tuskin on, että olet ihan kaikkeen syyllinen.
Jos hän esittää väitteen, joka mielestäsi ei pidä paikkaansa, kysy häneltä perusteluja. Siis ihan rauhallisesti paneudu asiaan, kuuntele ja käy se juurta jaksaen läpi, niin, että lopulta ymmärrät miksi lapsesi ajattelee niin.
Sitten voit rauhassa miettiä, että onko asiassa perää. Voit kertoa miksi olet tehnyt kuten olet tehnyt, ja mitkä muut asiat siihen vaikuttivat. Mikä esimerkiksi oli isän rooli asiassa. Ja voit ihan hyvin sanoa, että ymmärrät että lapsi kokee asian näin, mutta olet tässä kohtaa eri mieltä.
Aina on ulospääsyteitä, kun on halua päästä eteenpäin.
Itse en alkaisi vääntää keskustelua tuolle uralle. Luultavasti lapsi siinä vaiheessa toteaa, että pidä tunkkisi. Miksi äidin syyllisyyden ruotiminen menisi taas kerran ja jälleen lapsen tarpeiden yli ja ohi? Lapsi tarvitsee edes kerran elämässään sen kokemuksen, että hän, hänen tunteensa ja hänen tarpeensa ovat vanhemmalle niin tärkeitä, että vanhempi haluaa vastata niihin.
Huomasin nyt vasta ketjun, niin en ole pystynyt lukemaan kaikkia kommentteja.
Mutta tuo Hesarin artikkeli oli aivan suoraan omasta kokemuksestani. Aikuinen yli 30-vuotias lapseni on käynyt vuosia psykoterapiassa ja ryhtyi sen myötä hyvin halveksivaksi ja vihamieliseksi minua eli äitiä kohtaan. Olen pyytänyt keskustelua, mutta siihen ei kuulemma ole tarvetta. Hänellä on myös jonkinlaista vihaa yhteiskuntaa, entisiä puolisoja, entisiä koulukavereita ym. kohtaan.
Ikävää on se, että hänellä on omia lapsia, jotka mielestäni kärsivät vanhemman ongelmista. Oma ajatukseni on, että hän on herkkänä ihmisenä jotenkin ajautunut terapian myötä psyykkisiin ongelmiin tai että psykoterapia on syventänyt hänen ongelmiaan. Totta kai minussa on ollut äitinä varmastikin ollut kaikenlaisia huonoja puolia, mutta tavallista elämää kuitenkin vietetty ja yritetty häntä tukea.
Ap:lle sanoisin neuvona, että ottaa etäisyyttä aikuiseen lapseen! Kaikkea ei tarvitse sietää, mutta ei kannata alkaa väittelemäänkään. Ehkä aikuinen lapsi pystyy käsittelemään asioita paremmin omassa kuplassaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sepä se onkin kun asioista puhuttaisiin, käytäisiin edes sen ensimmäisen kerran ne läpi, mutta kun ei puhuta. Anteeksi olen pyytänyt monta kertaa. Miksei se voi riittää jo? Selittänyt olen ja kuunnellut.
Eikö olisi hedelmällisempää kuunnella ja ymmärtää minuakin eikä vaan katkaista välit? Keskustella siitä tilanteesta. Niin kauan kaikki sujuu kun osaan olla oikeanlainen ja silittää myötäsukasesti, mutta jos teen virheen, sanon jotain väärin, kysyn jotain niin sehän loppuu siihen.
Välit menee poikki yleensä siinä vaiheessa, kun toinen on ylittänyt käytöksellään sellaisen kynnyksen, että paluuta ei enää ole. Tässä vaiheessa se toinen on varmasti yrittänyt tulla kuulluksi ja ymmärretyksi vuosia tai vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa vaan pitää sitten hyväksyä se asia, että muutosta ei tule, joten enempi keskustelu on täysin turhaa. Parempi säästää sekin energia omaan parantumiseen ja kehittymiseen. Tekisit sinäkin niin, sen sijaan, että syyttelet välit katkaissutta, jolla ei ole ollut enää muuta vaihtoehtoa selviytyä itse tervejärkisenä.
Ei itseään pidä rikkoa ymmärtämällä loputtomasti sitä ihmistä, joka rikkoi sinut, kun olit avuton ja viaton pieni lapsi. Jos vanhempi ei osaa ottaa vastuuta tekemistään kauheuksista, niin ei hän tule muuttumaan. Silloin on parempikin ulkoistaa tuollainen vahingollinen ihminen pois omasta elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku sanoi tuolla aikaisemmin, että aina on ulospääsy kun on halua ratkaista asia.
Yksin sitä ulospääsyä ei löydä. Siihen tarvitaan kaksi. Joskus olen miettinyt sitäkin, jos riittävän pitkään etsii sitä ulospääsyä eikä sitä löydä, väsyykö siihen ja lakkaa etsimästä? Eikä enää haluakaan.
Kyllä sen ulospääsyn löytää myös yksin, jos toinen ei halua tulla mukana. Nimenomaan yksin. Se toinen jää sitten sinne jonnekin, mihin lie.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sepä se onkin kun asioista puhuttaisiin, käytäisiin edes sen ensimmäisen kerran ne läpi, mutta kun ei puhuta. Anteeksi olen pyytänyt monta kertaa. Miksei se voi riittää jo? Selittänyt olen ja kuunnellut.
Eikö olisi hedelmällisempää kuunnella ja ymmärtää minuakin eikä vaan katkaista välit? Keskustella siitä tilanteesta. Niin kauan kaikki sujuu kun osaan olla oikeanlainen ja silittää myötäsukasesti, mutta jos teen virheen, sanon jotain väärin, kysyn jotain niin sehän loppuu siihen.
Välit menee poikki yleensä siinä vaiheessa, kun toinen on ylittänyt käytöksellään sellaisen kynnyksen, että paluuta ei enää ole. Tässä vaiheessa se toinen on varmasti yrittänyt tulla kuulluksi ja ymmärretyksi vuosia tai vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa vaan pitää sitten hyväksyä se asia, että muutosta ei tule, joten enempi keskustelu on täysin turha
Aika kovaa yleistystä ja esimerkki itseriittoisesta tunnekylmyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mksi oletat että äiti on syyllinen empatiavajeeseen kun lapsi on se, joka syyttää mielenterveysongelmista kärsinyttä äitiään omista ongelmistaan? Eikö tämä lapsi itse osoita empatiakyvyttömyyttään ja ymmärtämättömyyttään. Kukaan ei valitse sairastua mielenterveysongelmiin eikä se, että niiden vaikutus lapsiin on traumaattinen muuta sitä tosiasiaa, että äitikin on olosuhteiden uhri.
Tässä on kyse siitä, että äiti on jo uhriksi todettu. Hän on käynyt omat terapiansa ja myös vatkannut omaa asiaansa lastensa kanssa. Mutta ei se tarkoita, että uhri olisi itse jotenkin vapaa omasta vastuustaan tai kykenemätön tuottamaan harmia omille lapsilleen. Hän on myös toimija.
Eikä se tarkoita, etteikö lapsilla voisi olla tarvetta omalle läpikäynnille ja terapiaprosessille. Lapset ovat myös kokeneet äitinsä huonon jaman, kukin omalla tavallaan. Nyt ei vatkatakaan äidin napanöyhtää, vaan lapsen. Ja äiti on sen suhteen kovin ymmärtämätön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.
No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetään vanhempia omasta pahasta olosta.
Täytyy sanoa että todella outoa. En ole koskaan kuullut e
itselläni oli myös äidin kanssa vaikeuksia ja ongelmia kun hn joi alkoholia usein ja oli todella raskas ihminen, jossain vaiheessa sanoin suuttuneena äidilleni että "toivon että sä kuolet!" ja ei mennyt kuin kuukausi ja hän kuoli. olen todella paljon miettinyt asiaa jälkeenpäin ja aina tulee kyyneleet silmiin, kun mietin tuota hetkeä.
minulla vain meni hermot kun äiti käyttäytyi todella törkeästi minua kohtaan juovuksissa ja en tiedä ymmärsikö hän sitä itse ollenkaan, kun oli kännissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäpä olisin tyytyväinen, jos lapsi huutaisi, syyttelisi, haukkuisi sydämensä kyllyydestä. Tietäisin silloin enemmän, kuuntelisin ja yrittäisin auttaa. Mikäli apua haluaa. Tää hiljaisuus vie hengen.
Vierailija kirjoitti:
Huomasin nyt vasta ketjun, niin en ole pystynyt lukemaan kaikkia kommentteja.
Mutta tuo Hesarin artikkeli oli aivan suoraan omasta kokemuksestani. Aikuinen yli 30-vuotias lapseni on käynyt vuosia psykoterapiassa ja ryhtyi sen myötä hyvin halveksivaksi ja vihamieliseksi minua eli äitiä kohtaan. Olen pyytänyt keskustelua, mutta siihen ei kuulemma ole tarvetta. Hänellä on myös jonkinlaista vihaa yhteiskuntaa, entisiä puolisoja, entisiä koulukavereita ym. kohtaan.
Ikävää on se, että hänellä on omia lapsia, jotka mielestäni kärsivät vanhemman ongelmista. Oma ajatukseni on, että hän on herkkänä ihmisenä jotenkin ajautunut terapian myötä psyykkisiin ongelmiin tai että psykoterapia on syventänyt hänen ongelmiaan. Totta kai minussa on ollut äitinä varmastikin ollut kaikenlaisia huonoja puolia, mutta tavallista elämää kuitenkin vietetty ja yritetty häntä tukea.
Ap:lle sanoisin neuvona, että ottaa etäisyyttä aikuiseen lapseen! Kaikke
Ihmisellä on oikeus olla vihainen huonosta kohtelusta. Se kuuluu paranemisprosessiin. Monesti vihan alta löytyy suru ja seuraavaksi joutuukin suremaan kaikkea menetettyä ja kaikkea sitä, mitä ei koskaan saanut. Parantuminen ottaa aikansa.
Joskus ihminen ymmärtää vasta terapiassa pahan olonsa syyn. Sen miksi aina on tyhjä ja turvaton olo. Se ei ole terapeutin syy todellakaan. Se syy on monesti siinä vanhemmassa, vaikka se ikävältä tuntuukin. Esim jos lapsuudenkoti ei ole turvallinen paikka ilmaista tunteitaan, niin tämä voi johtaa siihen, että lapsi opetetaan patoamaan ja hautaamaan tunteensa sisälleen. Voit kuvitella mitä tapahtuu, kun yli 30 vuotta patoutuneita tunteita alkaa vihdoin terapeutin avulla purkautua. Terapeutti joutuu silloin olemaan se vanhempi tuolle aikuiselle, jota ei koskaan opetettu tuntemaan tunteitaan, saati sitten käsittelemään niitä rakentavalla tavalla.
Itse sain korvilleni kotona, jos olin surullinen ja itkin. Ainoastaan äidin raivokohtaukset olivat oikeutettuja ja johtuivat tietenkin aina muista. Oli meidän syy, että hänelle tuli sellaisia tunteita. Voit kuvitella, mitä tuollainen syyllistäminen ja tukahduttaminen tekee lapsen psyykeelle. Lapsen luonne ei pääse koskaan kehittymään kunnolla, koska täytyy koko ajan tuntosarvet pystyssä miettiä epävakaan vanhemman seuraavaa reaktiota. Tuo ei ole mikään pieni juttu. Älkää vähätelkö lastenne kokemuksia ja tehkö terapeutista jotain syypäätä itse aiheuttamiinne ongelmiin. Tuollaisella ajatusmaailmalla en ihmettele, että lapsenne ei halua olla teidän kanssa tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.
No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetään vanhempia omasta pahasta olosta.
Täytyy
Vierailija kirjoitti:
itselläni oli myös äidin kanssa vaikeuksia ja ongelmia kun hn joi alkoholia usein ja oli todella raskas ihminen, jossain vaiheessa sanoin suuttuneena äidilleni että "toivon että sä kuolet!" ja ei mennyt kuin kuukausi ja hän kuoli. olen todella paljon miettinyt asiaa jälkeenpäin ja aina tulee kyyneleet silmiin, kun mietin tuota hetkeä.
Toivottavasti tiedät, ettet "tappanut" äitiäsi. Se tapahtuma ei ole sinun vastuullasi.
Vierailija kirjoitti:
Joku sanoi tuolla aikaisemmin, että aina on ulospääsy kun on halua ratkaista asia.
Yksin sitä ulospääsyä ei löydä. Siihen tarvitaan kaksi. Joskus olen miettinyt sitäkin, jos riittävän pitkään etsii sitä ulospääsyä eikä sitä löydä, väsyykö siihen ja lakkaa etsimästä? Eikä enää haluakaan.
Voi sekin olla ulospääsy, että menee yksin eteenpäin.
Tuo loppu kuulostaa vain sellaiselta itsesääliseltä vikinältä. Myönnä pois, että et missään vaiheessa aikonutkaan nöyrtyä ja tulla alas sieltä loukatun ylpeyden jalustalta. Ei ole pakko.
Vierailija kirjoitti:
Huomasin nyt vasta ketjun, niin en ole pystynyt lukemaan kaikkia kommentteja.
Mutta tuo Hesarin artikkeli oli aivan suoraan omasta kokemuksestani. Aikuinen yli 30-vuotias lapseni on käynyt vuosia psykoterapiassa ja ryhtyi sen myötä hyvin halveksivaksi ja vihamieliseksi minua eli äitiä kohtaan. Olen pyytänyt keskustelua, mutta siihen ei kuulemma ole tarvetta. Hänellä on myös jonkinlaista vihaa yhteiskuntaa, entisiä puolisoja, entisiä koulukavereita ym. kohtaan.
Ikävää on se, että hänellä on omia lapsia, jotka mielestäni kärsivät vanhemman ongelmista. Oma ajatukseni on, että hän on herkkänä ihmisenä jotenkin ajautunut terapian myötä psyykkisiin ongelmiin tai että psykoterapia on syventänyt hänen ongelmiaan. Totta kai minussa on ollut äitinä varmastikin ollut kaikenlaisia huonoja puolia, mutta tavallista elämää kuitenkin vietetty ja yritetty häntä tukea.
Ap:lle sanoisin neuvona, että ottaa etäisyyttä aikuiseen lapseen! Kaikke
Eikähän hänellä ole jo lähtötilanteessa ollut merkittäviä ongelmia, jos on hakeutunut terapiaan?
Jos terapia itsessään ei ole onni ja autuus, niin ei se kyllä ole valtaosan ongelmista juurisyykään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sepä se onkin kun asioista puhuttaisiin, käytäisiin edes sen ensimmäisen kerran ne läpi, mutta kun ei puhuta. Anteeksi olen pyytänyt monta kertaa. Miksei se voi riittää jo? Selittänyt olen ja kuunnellut.
Eikö olisi hedelmällisempää kuunnella ja ymmärtää minuakin eikä vaan katkaista välit? Keskustella siitä tilanteesta. Niin kauan kaikki sujuu kun osaan olla oikeanlainen ja silittää myötäsukasesti, mutta jos teen virheen, sanon jotain väärin, kysyn jotain niin sehän loppuu siihen.
Välit menee poikki yleensä siinä vaiheessa, kun toinen on ylittänyt käytöksellään sellaisen kynnyksen, että paluuta ei enää ole. Tässä vaiheessa se toinen on varmasti yrittänyt tulla kuulluksi ja ymmärretyksi vuosia tai vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa vaan pitää sitten hyväksyä se asia, että muutos
En nyt muuten ota kantaa, mutta mikä tuossa ylipäänsä voidaan tulkita tunnekylmyydeksi? En ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Sepä se onkin kun asioista puhuttaisiin, käytäisiin edes sen ensimmäisen kerran ne läpi, mutta kun ei puhuta. Anteeksi olen pyytänyt monta kertaa. Miksei se voi riittää jo? Selittänyt olen ja kuunnellut.
Eikö olisi hedelmällisempää kuunnella ja ymmärtää minuakin eikä vaan katkaista välit? Keskustella siitä tilanteesta. Niin kauan kaikki sujuu kun osaan olla oikeanlainen ja silittää myötäsukasesti, mutta jos teen virheen, sanon jotain väärin, kysyn jotain niin sehän loppuu siihen.
Hei kuule. Ei. Se ei ole se hetki, kun "olisi hedelmällistä ymmärtää sinuakin". Se hetki, kun lapsi osoittaa kaiken kipunsa ja vihansa ja sen, mitä vaille hän on jäänyt on sataprosenttisesti sen lapsen hetki ja sinun tulee sataprosenttisesti olla sen lapsen apuna siinä. Vain sillä tavalla teidän suhteellanne on mitään aitoja mahdollisuuksia.
Kun sitten jossain vaiheessa lapsi tajuaa, että sinä aidosti välität ja olet hänen turvanaan, voit alkaa kertoa omia näkökantojasi asiaan ns. "lieventäviä asianhaaroja", jotka eivät poista lapsen kokemusta, vaan selittävät sitä, miksi kaikki meni niin kuin meni.
Vierailija kirjoitti:
Sepä se onkin kun asioista puhuttaisiin, käytäisiin edes sen ensimmäisen kerran ne läpi, mutta kun ei puhuta. Anteeksi olen pyytänyt monta kertaa. Miksei se voi riittää jo? Selittänyt olen ja kuunnellut.
Eikö olisi hedelmällisempää kuunnella ja ymmärtää minuakin eikä vaan katkaista välit? Keskustella siitä tilanteesta. Niin kauan kaikki sujuu kun osaan olla oikeanlainen ja silittää myötäsukasesti, mutta jos teen virheen, sanon jotain väärin, kysyn jotain niin sehän loppuu siihen.
Vaikea sanoa, kun ei tiedä mitä kaikkea on tapahtunut.
Tämä ketju on täynnä luonnehäiriöisiä vanhempia, jotka mieluummin tuomitsevat terapian puoskaroinniksi, kun tunnustavat, että ovat olleet paskoja äitejä. Ihan oikeasti. Miettikääpä nyt toisenkin kerran tätä asiaa. Mielenterveyden ammattilaiset on teidän mielestä jotain pahansuovia korppikotkia, joiden ainoa päämäärä on lypsää rahaa potilaalta ja laittaa sillä livulla terapiassa oleva uskomaan, että vanhemmat on traumatisoineet lapsensa? Melkoisen foliohattuteorian olette kehittäneet suojellaksenne haurasta egoanne.