Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Miten pitkään ja pitkältä ajalta pitää pyytää anteeksi ja käydä läpi jotain vanhoja asioita? Eikö se riitä että ne on jo kertaalleen pyytänyt anteeksi? Ei kaikki osaa analysoida ja reflektoida asioita kun ei osaa oikeita termejäkään? Asioista paljon lukeneen kanssa keskustelu on vaikeaa, kun ei osaa vatvoa erilaisia tunteitaan. Yrittää vaan parhaansa. 

 

Kaikki ei ole keskustelijoita eikä kaikkia edes kiinnosta psykologisoida asioita. Voi olla vieras termi sellainenkin kuin sammuttaa tulipaloja.

Miten puhutaan kun ei osaa kaikkia sanontoja?Pitäisi ne vielä ymmörtääkin. Ja soveltaa. 

 

Nykyisin jo päikyssä opetetaan lapsia sanoittamaan tunteensa. Mutta me vanhemmat ihmiset ei olla koskaan sellaisia taitoja opittu. Siksikö niitä välirikkoja tulee?

Onhan täälläkin keskusteltu siitä, kun iäkkäät vanhemmat ei kysy kuulumisia, vaan puhuvat omista vaivoistaan ja naapurinsa kuulumisi

Ei mennyt ohi, vaan aika lailla just asiaan.

Pitääkö osata mitään terminologiaa. Tuskin.

Kunhan suostuu keskustelemaan myös ikävistä asioista, jotka toista vaivaavat. Ihan vain hyväksymään, että toisella osapuolella on tietty kokemus, joka ei ole välttämättä sama kuin itsellä.

Pyytää anteeksi, jos on tuottanut tuskaa. Tahallaan tai tajuamattaan.

Kaikkea ei tarvitse pyytää anteeksi, eikä varsinkaan niin, että "olin huono äiti, pyydän kaikkea anteeksi".

Voi avata oman toimintansa tarkoitusperiä ja syitä. Voi ehkä oivaltaa jotain. Ja sitten kertoa että kaikesta huolimatta lapsi on rakas. (Jos näin todella on.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ap huoli, lapsesi palaa luoksesi ja asenne muuttuu jos/kun hän saa oman lapsen. Se on oikeastaan ainoa keino, joka saa lapsesi näkemään asiat vanhemman näkövinkkelistä. Mä olin itse se vanhempia syyllistävä lapsi, kunnes poikani syntyi..

Osa havahtuu vanhempansa huonoon käytökseen vasta saatuaan oman lapsen. 

-ohis

Ja yleensä silloin syynä on se, että vanhemmat eivät tottele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ap huoli, lapsesi palaa luoksesi ja asenne muuttuu jos/kun hän saa oman lapsen. Se on oikeastaan ainoa keino, joka saa lapsesi näkemään asiat vanhemman näkövinkkelistä. Mä olin itse se vanhempia syyllistävä lapsi, kunnes poikani syntyi..

No ei. Yleensä se haavoittunut pyrkii suojelemaan lapsiaan kuormittavilta ja vahingoittavilta ihmissuhteilta. Eihän ap aio muuttua mitenkään, vaan miettii lähinnä että miten voisi antaa anteeksi.

En ole sanonut, ettenkö voisi muuttua. Kysymys onkin siitä, mitä tehdä, kun mikään ei tunnu riittävän. Sitä on vaikea antaa anteeksi. Kun terapeutti on maalannut jo käyttäytymistavat valmiiksi. Silloin kun äiti on niin kovin syyllinen, ulospääsyteitä ei ole kovin paljon.

Ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän hyvin, miksei tuon yhden myrkyllisen tyypin parisuhteet kestä. Toi hyökkäävä tyyli ei toimi ihmissuhteissa.

Vai oikein äidin syy, kun ei parisuhteet kestä.. voi luoja, en olisi uskonut että incelillekin on naispuolinen vastine.

Osuit tietämättäsi napakymppiin. Miksi luulet incelien suhtautumisen naisiin olevan niin vihamielinen?

 

Ai siis onko sekin nyt äidin vika, ettei kouluttamattomalla elämäntapa työttömällä ole missejä valittavaksi asti??

Oikeasti, eikö aikuisella ihmisellä ole mitään vastuuta omasta elämästään?

No, noin yleensä ottaen incel on alemman tason luuserinarsisti. Narsismin syntyyn tarvitaan kuollut suhde ensisijaiseen huolenpitäjään, yleensä siis äiti. 

Eri

Vierailija kirjoitti:

Minusta koko juttu on älytön. 

Jos äiti on oikeasti huono, on ihan turha yrittää hänen kanssaan keskustella tai odottaa muutosta. Hän ei pysty,eikä halua muuttua. Ihminen hukkaa vaan aikaansa ja keskittyy ihan vääriin asioihin.

Jos äidissä on vain jotakin inhimillinen pikkuvika, niin edelleen on ihan tarpeetonta, kukaan ei ole täydellinen. Ihminen hukkaa vaan aikaansa ja keskittyy ihan vääriin asioihin.

Miksi siis?

Tässä on perusolettama, että lapsi haluaa muuttaa äitiään. Ja äiti ei halua muuttua.

Lapsi haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen on osa rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemusta.

Käytöstään voi myös halutessaan muuttaa, ilman että joutuu täysin muuttamaan "itseään". Moni äiti ja lapsi on valmis muuttamaan käytöstään toisen osapuolen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ap huoli, lapsesi palaa luoksesi ja asenne muuttuu jos/kun hän saa oman lapsen. Se on oikeastaan ainoa keino, joka saa lapsesi näkemään asiat vanhemman näkövinkkelistä. Mä olin itse se vanhempia syyllistävä lapsi, kunnes poikani syntyi..

No ei. Yleensä se haavoittunut pyrkii suojelemaan lapsiaan kuormittavilta ja vahingoittavilta ihmissuhteilta. Eihän ap aio muuttua mitenkään, vaan miettii lähinnä että miten voisi antaa anteeksi.

En ole sanonut, ettenkö voisi muuttua. Kysymys onkin siitä, mitä tehdä, kun mikään ei tunnu riittävän. Sitä on vaikea antaa anteeksi. Kun terapeutti on maalannut jo käyttäytymistavat valmiiksi. Silloin kun äiti on niin kovin syyllinen, ulospääsyteitä ei ole kovin paljon.

Ap 

Hoh hoijaa. Montako terapiatuntia olet itse käynyt? Jos asia oikeasti huolettaisi eikä niin, että sinä olet oikeassa, olisit käynyt hakemassa konsultaatiota itse terapeutilta tai mennyt lapsen kanssa perheterapeutille. Kunnes tuon teet, jos yhteys on huono, ihan oikeasti olet syyllinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta koko juttu on älytön. 

Jos äiti on oikeasti huono, on ihan turha yrittää hänen kanssaan keskustella tai odottaa muutosta. Hän ei pysty,eikä halua muuttua. Ihminen hukkaa vaan aikaansa ja keskittyy ihan vääriin asioihin.

Jos äidissä on vain jotakin inhimillinen pikkuvika, niin edelleen on ihan tarpeetonta, kukaan ei ole täydellinen. Ihminen hukkaa vaan aikaansa ja keskittyy ihan vääriin asioihin.

Miksi siis?

Tässä on perusolettama, että lapsi haluaa muuttaa äitiään. Ja äiti ei halua muuttua.

Lapsi haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen on osa rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemusta.

Käytöstään voi myös halutessaan muuttaa, ilman että joutuu täysin muuttamaan "itseään". Moni äiti ja lapsi on valmis muuttamaan käytöstään toisen osapuolen vuoksi.

Tässähän se tuli. Usein lapsi hakee hyväksyntää muualta, jotkut sen sijaan roikkuvat siinä samassa eivätkä usko, että parin vuoden juttelutauko tekis enemmän hyvää kuin saman vuorovaikutuksen toistaminen uudelleen ja uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ap huoli, lapsesi palaa luoksesi ja asenne muuttuu jos/kun hän saa oman lapsen. Se on oikeastaan ainoa keino, joka saa lapsesi näkemään asiat vanhemman näkövinkkelistä. Mä olin itse se vanhempia syyllistävä lapsi, kunnes poikani syntyi..

No ei. Yleensä se haavoittunut pyrkii suojelemaan lapsiaan kuormittavilta ja vahingoittavilta ihmissuhteilta. Eihän ap aio muuttua mitenkään, vaan miettii lähinnä että miten voisi antaa anteeksi.

En ole sanonut, ettenkö voisi muuttua. Kysymys onkin siitä, mitä tehdä, kun mikään ei tunnu riittävän. Sitä on vaikea antaa anteeksi. Kun terapeutti on maalannut jo käyttäytymistavat valmiiksi. Silloin kun äiti on niin kovin syyllinen, ulospääsyteitä ei ole kovin paljon.

Ap 

 

Voi Ap. On vaikeaa tietää, mikä on terapeutin keittämää ja missä kohtaa soppa sakenee oman lapsesi päässä. Hän on varmasti myös aika hämillään niiden valtavien tunteiden kanssa.

Toivottavasti näet, että tämäkään tilanne ei ole ikuinen. Ulospääsy voi tulla ajan kanssa ja kun asiat hiukan asettuvat lapsen päässä.

Älä tee hätiköityjä liikkeitä.

Kuten sanottu, lapsesi kyllä sinusta välittää ja jollain tasolla uskoo sinuun, kun yrittää avata vaikeaa keskustelua. Muuten hän vain nostaisi kytkintä.

On ihan sairaan kipeää todeta, että omat vanhemmat ovat tunnekylmiä, pilanneet omaa terveyttä ja sitä kautta tulevaisuutta sekä luoneet olemattoman pohjan terveille ihmissuhteille.

Jos lapsi tulee osoittamaan vihaansa, se on luottamuksen ja toivon osoitus. Osoitus siitä, että yhteys on rikki, mutta on toivoa siitä, että sen voisi korjata. Minä en edes yrittänyt, tiesin sen turhaksi. Älkää asettuko tuollaisen lapsen yläpuolelle vaan kohdatkaa sydämellä, luokaa turvallisuuden tunne. Ja ei, kaikki vanhemmat eivät siihen omien ongelmiensa tai kurjan luonteensa vuoksi pysty.

Miten ne terapeutit turvaisi toimeentulonsa, jos eivät menisi syyttelyyn mukaan ja pitkittäisi. Ei ne tiedä kuin asiakkaan näkemyksen. Ei ole mitään salatiedettä, josta ne ammentaa. Yhtä hyvin lapsi voi olla epämääräinen, patologinen valehtelija.

Mikään ei tunnu riittävän, koska se vaje on valtava. Miettikää avioparia, jossa toinen pettää. Siinä menee pitkään, että luottamus palaa ja pettäjä joutuu vakuuttelemaan luotettavuuttaan pitkään ja useasti. Lapsen pitäisi parantua yhdellä puolivillaisella keskustelulla?

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei tunnu riittävän, koska se vaje on valtava. Miettikää avioparia, jossa toinen pettää. Siinä menee pitkään, että luottamus palaa ja pettäjä joutuu vakuuttelemaan luotettavuuttaan pitkään ja useasti. Lapsen pitäisi parantua yhdellä puolivillaisella keskustelulla?

Eiköhän se vähän riipu että mistä puhutaan.

Vierailija kirjoitti:

 

Äitihän kertoo jutussa jo pahoitelleensa kaikkea minkä itse on kokenut pahoittelun arvoiseksi - ja nyt saa vaan uutta syytöstä samoista asioista. "Kaikki minkä luulin olleen jo selvää, haluttiin uudelleen avata ja riepotella." Äiti puhuu lapsensa halveksunnasta ja syytöksistä jo eletyn elämän tilanteisiin liittyen. Miten niistä enää voi sinua lainatakseni "parantaa tapansa"???

Äiti itse on käsitellyt asiaa lapsensa kanssa ja hän on omasta puolestaan sinut menneisyyden kanssa. Mutta kun lapsi haluaa käsitellä asiaa, se on väärin, koska äiti on jo käsitellyt asian. Tässä jutussa puhuttiin vakavista asioista perheväkivallasta ja vanhemman psyykkisestä sairastumisesta. Aivan varmasti tämä jättää lapseen turvattomuutta. Kuka on hänelle ollut näissä tilanteissa turvallinen vanhempi? Yksin on tainnut lapsi olla pelkojensa ja hätänsä kanssa. Jos vanhempi olisi täyspäinen hän tukisi lapsensa halua saada itselleen apua ja selvittää menneisyyttä, koska ymmärtäisi, että hän ei voi määrätä tahtia, kuinka kauan lapsi näistä tapahtumista toipuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ap huoli, lapsesi palaa luoksesi ja asenne muuttuu jos/kun hän saa oman lapsen. Se on oikeastaan ainoa keino, joka saa lapsesi näkemään asiat vanhemman näkövinkkelistä. Mä olin itse se vanhempia syyllistävä lapsi, kunnes poikani syntyi..

No ei. Yleensä se haavoittunut pyrkii suojelemaan lapsiaan kuormittavilta ja vahingoittavilta ihmissuhteilta. Eihän ap aio muuttua mitenkään, vaan miettii lähinnä että miten voisi antaa anteeksi.

En ole sanonut, ettenkö voisi muuttua. Kysymys onkin siitä, mitä tehdä, kun mikään ei tunnu riittävän. Sitä on vaikea antaa anteeksi. Kun terapeutti on maalannut jo käyttäytymistavat valmiiksi. Silloin kun äiti on niin kovin syyllinen, ulospääsyteitä ei ole kovin paljon.

Ap 

Tärkeintä nyt olisi vaan osoittaa aitoa välittämistä, kohtaamista, huolen- ja puolenpitoa (lapsen, ei itsensä) ja turvallisuutta. Muuta ei tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miten se minua auttaisi että kertoisin äidilleni että sinun tunnekylmyytesi on vaikuttanut todella haitallisesti elämääni? Mitä saisin siitä että syyttäisin häntä ominaisuudesta joka hänellä on, niin vahvana ettei osannut olla oman lapsensa kanssa?

 

Se on tosiasia jonka kanssa minun on elettävä, ei se siitä miksikään muuttuisi. Sama kun suuttuisin kadulle kun kaatuessa satutan polveni. Yhtä suuri hyöty. 

Ihminen, joka on heti valmis laittamaan välit poikki ja ryhtymään mykkäkouluun on kyllä ihan yhtä tunnekylmä ellei jopa tunnekylmempi kuin henkilö joka sentään yrittää, vaikka tekeekin paljon virheitä matkalla. Tunnekylmä lapsi joka selittää kuinka muka tunnekylmä äiti on pilannut hänen elämänsä, ymmärtämättättä, että se hänenkin käytös saattaa pilata täysin sen äidin elämän. Mutta eihän sillä ole mitään vä

En minä ole laittanut välejä poikki tai ole mykkäkoulussa. Olen hyväksynyt sen että en kelpaa äidille enkä saa häneltä lämpimiä tunteita. Hän on kuitenkin jo vanha ihminen ja auttelen muiden sisarusten kanssa. Se on säädyllistä.

Ap, lue psykologi Hannele Törrösen kirjoittama kirja suhteista aikuisiin lapsiin. Kirjan nimi on Väärin rakastettu. Hän kirjoittaa mm. juuri näistä syytöksistä. 

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni on vasta esiteini, mutta olen jo nyt korjannut toimintaani ja ollaan puhuttu ja olen pyytänyt anteeksi väärin tekemiäni asioita. Olen käynyt terapian muutama vuosi sitten. Oma äitini on henkisesti sairas, ei kyennyt olemaan vahva aikuinen ja vanhempi. Olen ollu äitini tukija ja kovin yksin joutunut pärjäämään, eihän vanhemman niin kuulu toimia. On niin sairas, että vähättelee asioita, hänen mielestään minulla oli ihan hyvä lapsuus. Olin sijoitettunakin vähän aikaa hänen psykoosiensa takia. Ymmärrän, että asia on sen verran vaikea, ettei pysty sitä käsittelemään, pilannut lapsensa lapsuuden,  ei toki tahallaan.

Mutta, etkö sinä ymmärrä, että äitisi oli sairas. Ei hän sairaudelleen voinut mitään. Sinä syyttelet häntä nyt jälkeen päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ap huoli, lapsesi palaa luoksesi ja asenne muuttuu jos/kun hän saa oman lapsen. Se on oikeastaan ainoa keino, joka saa lapsesi näkemään asiat vanhemman näkövinkkelistä. Mä olin itse se vanhempia syyllistävä lapsi, kunnes poikani syntyi..

No ei. Yleensä se haavoittunut pyrkii suojelemaan lapsiaan kuormittavilta ja vahingoittavilta ihmissuhteilta. Eihän ap aio muuttua mitenkään, vaan miettii lähinnä että miten voisi antaa anteeksi.

En ole sanonut, ettenkö voisi muuttua. Kysymys onkin siitä, mitä tehdä, kun mikään ei tunnu riittävän. Sitä on vaikea antaa anteeksi. Kun terapeutti on maalannut jo käyttäytymistavat valmiiksi. Silloin kun äiti on niin kovin syyllinen, ulospääsyteitä ei ole kovin paljon.

Ap 

Jos pääset vielä keskusteluyhteyteen, miksi et voisi myös jossain vaiheessa ihan rauhallisesti kyseenalaistaa syyllisyyttäsi "kaikkeen"? Koska niin tuskin on, että olet ihan kaikkeen syyllinen.

Jos hän esittää väitteen, joka mielestäsi ei pidä paikkaansa, kysy häneltä perusteluja. Siis ihan rauhallisesti paneudu asiaan, kuuntele ja käy se juurta jaksaen läpi, niin, että lopulta ymmärrät miksi lapsesi ajattelee niin.

Sitten voit rauhassa miettiä, että onko asiassa perää. Voit kertoa miksi olet tehnyt kuten olet tehnyt, ja mitkä muut asiat siihen vaikuttivat. Mikä esimerkiksi oli isän rooli asiassa. Ja voit ihan hyvin sanoa, että ymmärrät että lapsi kokee asian näin, mutta olet tässä kohtaa eri mieltä.

Aina on ulospääsyteitä, kun on halua päästä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus miettinyt miten kauan vanhemmat jaksaa kestää sitä keski-ikäisen lapsensa on-off - välejä?

Raskasta   se on vanhemmillekin kun koskaan ei voi tietää, milloin  taas ollaan yhteyksissä ja miten pitkään tällä erää tauko kestää. Se voi katketa yhdestä väärästä lauseesta.

Meneekö kuukausia, vuosia vai loppuuko koskaan? Yhteyttä ei saa mitenkään niin ettei voi kysyäkään. 

On varmasti raskasta, etenkin jos vanhempi aidosti haluaa olla tekemisissä ja sitä aktiivisesti yrittää.

Mutta nykypäivänä tuskin on niin, että mitään yhteyttä ei saisi, jos aidosti haluaa. Yhteydenpidon välineitä on niin monia. Kysymyksen voi aina esittää, vaikka vastausta ei välttämättä saa.

Siinä vaiheessa kun kommunikaation perusteet ovat vinot niin on vaikeaa luoda mielekästä vuorovaikutusta. Sitten voi miettiä, että miksi kommu

Ihminen ei muuta, jos hän on tyytyväinen itseensä vajavaisuuksineen. Etenkin jos tarkoittaa vain "hyvää".

Mksi oletat että äiti on syyllinen empatiavajeeseen kun lapsi on se, joka syyttää mielenterveysongelmista kärsinyttä äitiään omista ongelmistaan? Eikö tämä lapsi itse osoita empatiakyvyttömyyttään ja ymmärtämättömyyttään. Kukaan ei valitse sairastua mielenterveysongelmiin eikä se, että niiden vaikutus lapsiin on traumaattinen muuta sitä tosiasiaa, että äitikin on olosuhteiden uhri.