Aikuisena surettaa, ettei ole osa mitään yhteisöä. Kuten lapsena oli koulussa tai harrastusporukassa. Mistä löytää oma yhteisö?

Mua ei kiinnosta yhteisöt, ihan tarpeeksi niitä keitä tapaa silloin tällöin ja toisia enemmän. 

Ei sureta yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Mua ei kiinnosta yhteisöt, ihan tarpeeksi niitä keitä tapaa silloin tällöin ja toisia enemmän. 

Kaipaan yhteisöjä aina kun en ole työelämässä tai koulussa. Heti kun menen töihin, yhteisöjen kaipuu loppuu. Töissä saan kaiken tarvittavan sosiaalisen elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityin oman kylän marttoihin netin kautta, maksoin vuoden jäsenmaksun, mutta koskaan järjestöstä ei otettu yhteyttä. Olisin kaivannut tervetuloviestiä ja tietoa seuraavista tapaamisesta. Mitään ei kuulunut koko vuonna, joten erosin siitä. Että vaatii hullusti rohkeutta lähteä uutena olemassa olevaan porukkaan! Minä olisin rohkaistunut lähtemään jos olisi tullut edes yksi ystävällinen viesti. Nyt jäi vaikutelma, ettei uusia kaivata. N30

Oliko pienellä yhdistyksellä edes mitään toimintaa? Seurasiko kukaan yhdistyksen tietoja/tiliä, että olisi nähnyt uudet jäsenet ja jäsenmaksut? Ehkä sopivat vain whatsapp-ryhmässä uudet tapaamiset. Systeemi eiselvästikään ollut toimiva, mutta ennen uhriutumista sinun olisi kannattanut laittaa viesti ryhmän vetäjälle, että olet liittynyt yhdistykseen ja olisit kiinnostunut toiminnasta.

En tiedä näkikö kukaan. Facebookin mukaan melko aktiivisia ovat. Ehkä olisi pitänyt laittaa viestiä! Nyt en enää kehtaa uudelleen yrittää. Tapahtumissa olen vaivihkaa katsonut ketä mahtaa kuulua tämän kylän marttoihin, melko korkea on keski-ikä, joten saattaisin kuitenkin tuntea olevani väärässä ryhmässä.

Sama N30

Kaipaan kyllä samanhenkistä seuraa, tai tyttöporukkaa. Naiset ovat kuitenkin usein vaikeita tavalla tai toisella, tai minulle on sattunut sellaisia matkan varrelle.

Rupea juomaan niin olet alkoholisti joita löytyy muitakin. Hanki moottoripyörä ja liivit niin voit itseäsi kutsua moottoripyöräjengiläiseksi. Status nousee yksinkertaisilla keinoilla.

Asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan kyllä samanhenkistä seuraa, tai tyttöporukkaa. Naiset ovat kuitenkin usein vaikeita tavalla tai toisella, tai minulle on sattunut sellaisia matkan varrelle.

Ei pidä olla riippuvainen tietyistä ystävistä vaan rakentaa omaa elämää.

Pelkkä siipinainen tai morsiusneito jää siinä vaiheessa kun toisen elämässä tapahtuu enemmän. Siinä ei ole mitään pahaa. Ei kellään ole velvollisuutta luopua omasta perheestä vain jos ystävä ei aio mitään omaa hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Sama ongelma eikä harrastuksetkaan auta. Kielikursseilla ja jumpparyhmissä ei juuri yhteisöllisyys näy. Ihmiset tulee paikalle, tekee sen mitä ohjaaja sanoo ja lähtee kotiin. Yhteistä hengailua ei ole.

Jos aikuisopiston kielitunnilla on kolme peräkkäistä tuntia, yhden tunnin pituus on 45min, niin välissä pidetään varttitunnin paussi, jolloin ihmiset käy yhdessä hakemassa kahvia automaatista ja juttelee. Tämä tuntui olevan tuntien kohokohta :)

Ihmiset tulevat harrastus- yms. ryhmiin eri motiiveilla ja monesti jo valmiiksi tuttavan kanssa. Aika vaikea löytää kiinteästi yhteyttä pitävää ryhmää.

Monesti ihmisten verkosto muodostuu pääasiassa suvusta ja perheestä. Moni ei jaksa panostaa uusien tuttavien hankintaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset tulevat harrastus- yms. ryhmiin eri motiiveilla ja monesti jo valmiiksi tuttavan kanssa. Aika vaikea löytää kiinteästi yhteyttä pitävää ryhmää.

Monesti ihmisten verkosto muodostuu pääasiassa suvusta ja perheestä. Moni ei jaksa panostaa uusien tuttavien hankintaan.

Tämä on niin totta.   Jumppaan tullaan jumppaamaan ja kiireellä  pois. Ei siellä jäädä löpisemään, ellei just jo ennestään tuttu ole paikalla.

Kävin mm zumbassa ja tanssitunneilla, mutta ei tosiaan mitään syvällisempää tuttavuutta päässyt vuosien varrella syntymään.   Lasten harrastusten tiimoilta sama juttu. Joko vanhemmat vain tipauttaa muksun hallille ja kurvaa pois, tai möllöttää omissa nurkissa, tai sen entuudestaan tutun porukan kanssa, ja muita pällistellään nokan vartta pitkin. Sekaan on vaikea päästä.  

Sellainen ei-tekemiseen perustuva juttuporukka olis ehkä parempi. Mutta olen myös kuunnellut vanhusten kertomana, että ne torikahvilan juttuporukat usein perustuu juoruiluun ja politikointiin, niin ei aina kohtaa tarvetta ja voi jäädä hyvin pinnalliseksi tuttavuudeksi sekin.  

Eli, miten löytää yhteisö, joka oikeasti vastaa siihen yhteyden tarpeeseen?

...olen aikuisopiskelija ja vaikka tehdään paljon ryhmätöitä ja aikaa vietetään paljon niiden kimpussa, se etäyhteyksillä toiminta ja työskentely ei vastaa kavereiden tarpeeseen vapaa-ajalla ja livenä

Mä en ole koskaan ollut osa mitään yhteisöä paitsi lapsuudenperhettä. Kouluissa olin kiusattu, työelämässä kun on olen nainen miesvaltaisella alalla, olen aina ollut ulkopuolinen. Harrastuksissa kun olen käynyt, niin siellä on vaan käyty tosiaan harrastamassa ja sen jälkeen kukin lähtenyt minne meneekin, ei siellä ole ylimääisiä ihmisten kanssa juteltu. 

Itse joskus 30-35-vuotiaana surin paljonkin tätä yhteisön puutetta ja yksinäisyyttä, jota korosti se, että lihavana ja rumana naisena en saanut parisuhdetta. Toisaalta sitten tuon iän jälkeen olen tottunut yksinäisyyteeni, nyt viittäkymppiä lähestyvänä jopa rakastan sitä. 100% etätyö, asuminen syrjäisessä paikassa, ei muita ihmissuhteita kuin että vanha äiti soittaa ehkä parin viikon välein - ja olen onnellinen. Eli mulla se oli asia mihin pystyi tottumaan kun hyväksyi etten minä nyt vaan ole semmoinen ihminen joka muille "kelpaa". Sitä auttoi tietysti se että olen aina ollut introvertti, voi olla että joku ekstrovertimpi ei niin pysty oppimaan jopa nauttimaan erakkoelämästä.

Mä en enää edes halua. Mä olen aktiivinen somessa, eritoten X:ssä, ja mulla on tuhansia seuraajia. Olen siellä täysin anonyyminä, joten kukaan ei tiedä kuka oikeasti sen tilin takana on. Mulle riittää tämä, varsinkin kun olen aseksuaali eli seksiä kenenkään kanssa en halua. Muuhun kuin seksuaalisuuteen en ymmärrä ollenkaan, mihin niitä muita ihmisiä tarvisi fyysisesti. Muuhun riittää ajattelun tason kommunikointi vaikka täällä tai somessa.

Ikää 48v ja mulla on muutama ystäväporukka, joiden kanssa välillä reissataan/käydään keikoilla tms. Ihan riittävästi minulle. Salilla käyn yksin ja golfia pelaan miehen ja muutaman ystävän ja lasten kanssa

Vierailija kirjoitti:

Ikää 48v ja mulla on muutama ystäväporukka, joiden kanssa välillä reissataan/käydään keikoilla tms. Ihan riittävästi minulle. Salilla käyn yksin ja golfia pelaan miehen ja muutaman ystävän ja lasten kanssa

Miten tuo vastaa siihen, että joku muu kaipaa vastaavaa, kun ei sellaista ole saatavilla juuri nyt?

Vierailija kirjoitti:

Jos vahingossa olet työelämässä, jätä työtoverisi rauhaan. Älä tuputa lapsellisia leikkejäsi äläkä ehdottele virkistyspäiviä hoploppiin jne.

Usko tai älä, suurinta osaa ei kiinnosta tarhaleikkiseura. Ja niitä joita vastaavat leikit kiinnostaa ei näytä kiinnostavan toistensa seura, vaan pitää jumalauta tunkea sitä paskaa aikuiseksi kasvaneiden ihmisten silmille jotka eivät halua LEIKKIÄ.

Kukahan ja missä on ehdottanut sinulle hoploppia tai leikkimistä vai työskenteletkö varhaiskasvatuksen parissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan kyllä samanhenkistä seuraa, tai tyttöporukkaa. Naiset ovat kuitenkin usein vaikeita tavalla tai toisella, tai minulle on sattunut sellaisia matkan varrelle.

Ei pidä olla riippuvainen tietyistä ystävistä vaan rakentaa omaa elämää.

Pelkkä siipinainen tai morsiusneito jää siinä vaiheessa kun toisen elämässä tapahtuu enemmän. Siinä ei ole mitään pahaa. Ei kellään ole velvollisuutta luopua omasta perheestä vain jos ystävä ei aio mitään omaa hankkia.

 

Se, että kaipaa ystävää, ei tarkoita, että olis riippuvainen

työpaikalla työyhteisö on usein erittäin kiinteä 

ollaanhan sitä kuitenkin 8 tuntia yhdessä joka päivä 

Vaikka onkin vanha ketju, vastaan silti. Mä en kaipaa ystävä/kaveriporukoita, mutta ymmärrän silti niitä, jotka kaipaavat. Varsinkin, jos ei ole mitään muuta yhteisöä, johon tuntee kuuluvansa. Mulla on tähän lähisuku ja koska me ollaan varmaan suomalaisittain keskivertoa yhteisöllisempiäkin, en kertakaikkiaan ole halunnut vielä toistakin yhteisöä. Kun ei se yhteisöllisyys aina niin kivaa ole. Varsinkaan, jos yhteisön on tarkoitus toimia turvaverkostona, mutta itse on se, joka harvemmin yhteisön turvaa tarvitsee, mutta muut yhteisön jäsenet sitten tarvitseekin sun turvaasi paljon useammin. Mulle riittää hyvin yksittäiset ystävät ja kaverit. On huomattavasti helpompaa sopia yhden ystävän kanssa jostain tapaamisesta kuin viiden tai kymmenen. Tavallista on sekin, että kun porukalle jotain järjestää, aluss akaikki on innokkaita ideasta, mutta kun h-hetki tulee, ei paikalle ilmestykään kuin osa porukasta. Osa peruuttaa tulonsa ajoissa, osa vasta viimetipassa. 

Ystävä/kaveriporukan löytäminen voi aikuisiällä olla vaikeaa, jos haluaa sen porukan jäsenten olevan samanhenkisiä kuin mitä itse on. Voit löytää porukan, josta yhden tai kahden kanssa sulla synkkaa oikein hyvin, mutta ei niiden muiden porukan jäsenten kanssa. Jos kaikilla muilla kuitenkin synkkaa keskenään, hyvin nopeasti tunnet olevasi porukassa jollain tavalla ulkopuolinen. Se porukka ei siis sittenkään ollut sellainen, mitä kaipasit. 

Joku ehdotti vapaaehtoistyötä ja se voisi olla yksi ratkaisu. Tosin sen vapaaehtoistyön pitää olla sellaista, mitä ihan oikeasti haluat tehdä etkä mene sinne vain siksi, että saisit kaveriporukan. Jos et aidosti ole kiinnostunut juuri siitä vapaaehtoistyöstä, niin ne muut on siellä keskenään samanhenkisiä, mutta eivät samanhenkisiä kuin sinä. Sitten tunnet itsesi taas ulkopuoliseksi. Toinen ratkaisu on sitten se, että alat tutustua uusiin ihmisiin ja kun tapaat jonkun samanhenkisen, syventää ystävyyssuhdetta hänen kanssaan. Jos löydät toisenkin samanhenkisen ja uskot, että tämä on samanhenkinen myös aiemman ystäväsi kanssa, voit ehdottaa molemmille, että tekisitte joskus jotain kolmisteen.