Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Traumat tulee hoitaa kuntoon viimeistään ennen lasten hankkimista. Näin tekee vastuulliset ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oudon mustavalkoista ajattelua. Ei minullekaan intohimo ole mitenkään supertärkeää, mutten ikimaailmassa jäisi suhteeseen, jossa en tuntisi seksuaalista halua kumppaniani kohtaan. Saati sitten suhteeseen, jossa kumppanini ei olisi seksuaalisesti kiinnostunut minusta! Eipä siinä mikään elämäntarinan jakaminen paina, kun olo olisi iljettävä.
Olo olisi iljettävä? Miksi olo olisi iljettävä? Ei minulla ainakaan ole, päinvastoin. Eihän seksuaalisen vetovoiman puute ole sama kuin että toinen olisi jotenkin vastenmielinen.
Minulle tulee iljettävä tällaisessa suhteessa. En kykene olemaan toisen kanssa, jos kemiaa ei todellisuudessa ole.
No jos olo on iljettävä tai ei ole kemiaa niin sitten se ei tietenkään ole hyvä suhde. Minä puhuin eri asiasta, eli siitä, että suhde on muuten hyvä ja molempia tyydyttävä, mutta siinä ei vain ole seksiä. Kemiaakin on monenlaista.
Minulle ei ole olemassa mitään "muuten hyvää" suhdetta, jossa seksuaalista vetovoimaa ei ole. Sama kuin olisi "muuten hyvä" auto, josta sattuu puuttumaan voimansiirto.
Ontuva vertaus. Auton käyttötarkoitus (ellei ole museossa näytillä) on paikasta toiseen siirtyminen, mikä ei onnistu ilman voimansiirtoa. Parisuhteen tarkoitus voi vaihdella suurestikin ja se mikä yhdelle on suhteessa tärkeintä ei olekaan sitä toiselle. Eli vertauksesi pätee vain sinuun, muista se ei kerro mitään.
Niin, kuka tässä muista on puhunut?
No ne jotka nimittivät seksittömiä parisuhteita kämppis- tai kaverisuhteeksi. Noissa kommenteissa luokiteltiin ja arvotettiin huonommaksi toisten ihmisten vuosikymmeniä kestäviä liittoja tietämättä niistä mitään.
Varmaan kuvastaa sitä, miten ihminen itse näkee parisuhteen ja rakkauden. Joillekin niiden määritelmään kuuluu kiinteästi seksuaalinen vetovoima, ja platoninen suhde tuntuu nimenomaan kämppikseltä, ystävyydeltä tai sisarussuhteelta. Näitä termejähän moni seksittömään suhteeseen turhautunut itsekin käyttää. Haluton osapuoli taas saattaa edelleen ajatella rakastavansa. Ehkä sitä ei kannata ottaa niin raskaasti, miltä oma suhde näyttää jonkun muun silmissä. Jos se itsestä tuntuu rakkaudelta niin eiköhän se riitä. Mitä sitten, jos se ei vastaa jonkun toisen ihmisen henkilökohtaista näkemystä rakkauden olemuksesta?
Meillä ollaan samalla sivulla intohimon suhteen, eikä kumpikaan pidetä toisiamme kaverina, sisaruksena tai kämppiksenä. Alussa sitä intohimoa siis oli ja nyt on paljon muuta tilalla. Eikä mitenkään "kuvitella" rakastavamme, vaan ihan rakastetaan.
Minua ei niinkään haittaa jos joku luulee suhdettamme huonoksi, mutta ihan yleisen keskustelun takia halusin tuoda esiin, että seksitönkin suhde voi olla erittäin hyvä. Ettei se ehdottomuus lisäänny, että vain tällainen ja tällainen suhde voi toimia. Kyllähän asiantuntijatkin nykyään muistaa usein lehdissä mainita, että seksin puute ei ole minkäänlainen ongelma, jos molemmat on siihen tyytyväisiä.
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Triangular_theory_of_love
Tuo on minusta aika hyvä selitys sille, miksi joku kokee, että rakkaudesta "puuttuu" jotain jos seksi ja intohimo uupuu. Seksittömässä kumppanuusrakkaudessa puhutaan vähän eri asiasta, kuin siinä tavallaan ideaalina pidetyssä consummate -rakkaudessa jossa kaikki kolme yhdistyy - henkinen läheisyys, intohimo ja sitoutuminen. Jos kaipaa ja tarvitsee sitä jälkimmäistä, niin ei pelkkä kumppanuusrakkaus riitä.
Se on varmasti ihan totta, että seksitön ja intohimoton suhdekin voi olla hyvä, jos molemmat on tilanteeseen tyytyväisiä eikä kumpikaan koe tarvitsevansa enää tällaisia elementtejä. Itse vaan ihmettelen, miksi sitä seksittömän suhteen ihanuutta julistetaan ketjuissa, joissa aloittajalle se tilanne ei selvästikään ole okei.
Osassa kommenteista tuntuu olevan pohjalla asenne, että lakkaa haihattelemasta, mihin sitä kipinää tarvitsee kun ei mekään tarvita. Kun siinä se juttu juuri on. Ei se intohimon tarve ole sitä tunteville ja kaipaaville mikään sivuseikka, jonka voi tuosta vain työntää syrjään ja unohtaa kuin liian kalliin käsilaukun kaupassa. Se tarve voi istua ihmisessä hyvin syvässä. Ei intohimoa kaipaava ihminen voi tuosta noin vain muuttua sellaiseksi ihmiseksi, joka on seksittömässä suhteessa tyytyväinen.
No minä en nimenomaan ole missään vaiheessa tuominnut ap:tä millään tavalla, vastasin vain kysymykseen jonka hän avauksessaan esitti. Eli kerroin oman kokemukseni. Ja nyt varmaan kolmannen kerran sanon vielä: en yleistä omaa kokemustani muihin tai yritä ylipuhua ketään mihinkään, kun kaikkien tilanne on erilainen.
Minä tulkitsin, että Ap halusi kuulla vertaiskokemuksia ihmisiltä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa kuin hän. Pari, jossa molemmat on tyytyväisiä intohimottomuuteen ei ole ollenkaan samassa tilanteessa kuin Ap. Siinä mielessä minä ajattelin, että tarinan esittäminen tässä ketjussa kuvastaa sitä, että pidettäisiin sitä toisen kipuilua ikäänkuin sivuseikkana. Toki saatoin tulkita kommenttien sävyn väärin.
Siis minä olin se, joka teki samassa suhteessa sekä lähtemisen että jäämisen (yhteenpalaamisen jälkeen, tsekkaa kommentti muutama sivu takaperin jos meni ohi). Ja sen lähtemisen aikana siis opin itsestäni sen, että intohimo ja seksi ei ole MULLE yhtä tärkeää kuin se kaikki muu mitä mieheltäni saan.
Eli mulla oli ihan sama tilanne alunperin kuin ap:llä ja kerroin miten kaikki meni, kun päätin lähteä. Eli toimin kuten aloituksessa pyydettiin. Missään vaiheessa en ole väittänyt, että ap:n ajatukset olisi jotenkin vääriä, kun nehän oli niitä samoja mitä itsellänikin oli.
Aa okei, siinä tapauksessa pahoittelen väärinymmärrystä. Aina välillä näissä keskusteluissa vähätellään ja jopa tietyllä tavalla demonisoidaan intohimon ja seksin kaipuuta, joskus tulee tulkittua väärin sellainenkin kommentti jossa ei mitään tällaista ajatusta ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Traumat tulee hoitaa kuntoon viimeistään ennen lasten hankkimista. Näin tekee vastuulliset ihmiset.
Juuri näin. Muuten niiden aktivoiuessa tulee siirtäneeksi traumaa lapsilleen. Ja eihän nyt kukaan niin surkea ja huono vanhempi voi olla. Vai voiko?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Traumat tulee hoitaa kuntoon viimeistään ennen lasten hankkimista. Näin tekee vastuulliset ihmiset.
Ei monet tunnista niitä ennenkuin ne nousee lastenteon jälkeen pintaan. Ja voit toki täällä päivästä toiseen haukkua niitä, jotka ovat vajavaisia ihmisyydessään, mutta ei todellisuus siitä muutu täydelliseksi hattaramaailmaksi vaikka miten hakkaat näppikselle loputonta jankutusta muiden ihmisten huonommuudesta. Ihmiset mokaa, ihmiset erehtyy, ihmiset kasvaa. Opettelisit armollisuutta loputtoman lyttäämisen sijaan, niin ehkä sinäkin olisit onnellisempi. Ei se muiden haukkuminen tee sinusta parempaa ihmistä - päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi intohimoja (vaimossa) herättämätön mies lisää. Tässä sitä vaan odotellaan, koska vaimo tekee ratkaisunsa ja häipyy kutkuttavamman miehen mukaan tai tekee syrjähypyn, jolloin lähtijä olen minä. Ei mikään hirmu mukava olotila tämäkään, mutta otetaan mitä eteen tulee.
Miksi olet passiivinen odottaja etkä tee mitään?
Ap toivoisi puolisoltaa ilmeisesti seksuaalista jännitettä, kjeskusteluita, kiinnostumista hänestä, vetovoimaa. Pystyisitkö itse lisäämään näistä mitään, parantamaan itseäsi ja käyttäytymistäsi?
Ei jaksa enää. Kun ei kiinnosta niin ei. Muuten meillä on mukavaa, suorastaan hauskaa. Ja tällaisena varttuneempana miehenäkin kiinnostan onneksi muita naisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Traumat tulee hoitaa kuntoon viimeistään ennen lasten hankkimista. Näin tekee vastuulliset ihmiset.
Ei monet tunnista niitä ennenkuin ne nousee lastenteon jälkeen pintaan. Ja voit toki täällä päivästä toiseen haukkua niitä, jotka ovat vajavaisia ihmisyydessään, mutta ei todellisuus siitä muutu täydelliseksi hattaramaailmaksi vaikka miten hakkaat näppikselle loputonta jankutusta muiden ihmisten huonommuudesta. Ihmiset mokaa, ihmiset erehtyy, ihmiset kasvaa. Opettelisit armollisuutta loputtoman lyttäämisen sijaan, niin ehkä sinäkin olisit onnellisempi. Ei se muiden haukkuminen tee sinusta parempaa ihmistä - päinvastoin.
Armollisuus kuuluu niille ketkä sen ansaitsevat. Ei empatiakyvyttömille valehtelijoille esimerkiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän kaikkien vanhemmilla ja isovanhemmilla on tuollainen suhde.
No ei meillä ainakaan 35-vuoden jälkeen, ihan hyvin sujuu edelleen. Ja henkinen yhteys on mielestäni tärkein ja sitä kautta tulee fyysinenkin. Ja mieheni on edelleen upea, joten hänen kanssa on vielä helppo olla senkin tähden.
Hieno homma, olen onnellinen puolestanne! Vaikka meillä ei enää peitto heilukaan, niin haluan vielä sanoa, että oma mies on edelleen komein kaikista ja ikäisekseen huippukunnossa, koska urheilee päivittäin. Minäkin ihan vetävä ja urheilullinen. Siitä ei siis ole kyse.
Meilläkin henkinen yhteys todella vahva, mutta jostain syystä se ei meillä ole niinkään yhteydessä (seksuaaliseen) fyysiseen yhteyteen. Erilaisia ollaan kaikki, kuten miljoonaan kertaan jo todettu :)
Olemme todellakin erilaisia, en ymmärrä miten joku voi elää miehen kanssa ilman seksiä, minä tulen kärttyiseksi jos ei peitto heilu säännöllisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vilkas ja antoisa seksielämä kuittaa suhdetta hyväksi. Uskokaa tai älkää. Pitkässä suhteessa hyvä seksi elämä kyllä yleensä tarkoittaa myös kykyä keskustella ja jakaa myös henkistä intimiteettiä jonkun kanssa.
Jos ei osaa sanoa miehestä, jonka kanssa on elänyt vähintään pari vuosikymmentä, mitään muuta kuin että kiva kun joku hoitaa käytännön apuja, ja harmi, että seksielämä ei toimi, niin aika pinnallinen on käsitys kahden ihmisen välisestä suhteesta. Todennäköisesti pinnan alta on silti monenlaista, mutta sitä ei osata käsitellä.
Se pinnallisuus ei poistu vain eroamalla. Voi yllättää ne omat voimafantasiat, että miltä ne sitten oikeasti tuntuu, kun miehellä onkin joku toinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Traumat tulee hoitaa kuntoon viimeistään ennen lasten hankkimista. Näin tekee vastuulliset ihmiset.
Ei monet tunnista niitä ennenkuin ne nousee lastenteon jälkeen pintaan. Ja voit toki täällä päivästä toiseen haukkua niitä, jotka ovat vajavaisia ihmisyydessään, mutta ei todellisuus siitä muutu täydelliseksi hattaramaailmaksi vaikka miten hakkaat näppikselle loputonta jankutusta muiden ihmisten huonommuudesta. Ihmiset mokaa, ihmiset erehtyy, ihmiset kasvaa. Opettelisit armollisuutta loputtoman lyttäämisen sijaan, niin ehkä sinäkin olisit onnellisempi. Ei se muiden haukkuminen tee sinusta parempaa ihmistä - päinvastoin.
Armollisuus kuuluu niille ketkä sen ansaitsevat. Ei empatiakyvyttömille valehtelijoille esimerkiksi.
Niin, enemmänkin minä ajattelin että itse hyötyisit siitä, jos pystyisit luopumaan tuosta katkeruudesta ja antaisit anteeksi sille joka sinua noin pahasti satutti. Koska muiden virtuaalinen kepittäminen päivästä ja ketjusta toiseen ei ole tervettä ja tasapainoista nähnytkään. Siinä mielessä tuntuu lähinnä absurdilta, että juuri näistä teemoista päivästä toiseen täällä saarnaat. Psyykkisestä vakaudesta, normaaliudesta, aikuisuudesta. Kommenttisi eivät kuitenkaan tunnu heijastavan näistä ominaisuuksista yhtäkään. Päästäisit irti. Opettelisit armoa paitsi muita, niin ennen kaikkea itseäsi kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Traumat tulee hoitaa kuntoon viimeistään ennen lasten hankkimista. Näin tekee vastuulliset ihmiset.
Juuri näin. Muuten niiden aktivoiuessa tulee siirtäneeksi traumaa lapsilleen. Ja eihän nyt kukaan niin surkea ja huono vanhempi voi olla. Vai voiko?
Tuo vastuullisuus-tyyppi on ainakin perinyt perfektionismin trauman vanhemmiltaan - eikä edes huomaa sitä! :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tällaisia vaiheita tulee pitkissä parisuhteissa, ettei intohimoa ole samalla tavalla. Näin käy varmasti lähes jokaiselle jossain vaiheessa. Intohimo saattaa kuitenkin palautua ja elämä on taas todella hyvää pitkäaikaisen kumppanin kanssa.
Ehkä itse painiskelisin oman pääni kanssa eli mikä on muuttunut ja miksi seksi ei maistu oman miehen kanssa. Jos seksi muuten kiinnostaa kuitenkin. Ehkä voit lukea jotain eroottista kirjallisuutta tai yrittää nähdä mies vähän eri tavalla. Jospa se kipinä löytyisi taas.
Olen nähnyt monia noin 40 vuotiaita naisia, jotka ovat vähän samanlaisista syistä lopettaneet hyvän parisuhteen, ja ei heillä kyllä yhdelläkään ole tämän jälkeen mennyt elämässä paremmin. Jotain lyhyitä suhteita on monella ollut, mutta kaikki ovat päätyneet sinkuiksi lopulta.
Ymmärrän, että tällaiset vastaukset on kirjoitettu hyvää tarkoittaen, mutta olen jo vastaillut tänne aiemminkin, että tämä tilanne, etten tunne seksuaalista halua/intohimoa/vetovoimaa mieheeni, ei ole mikään vaihe.
Tai jos on vaihe, niin kuinka helkkarin monta vuotta tämä vielä voi kestää? Nyt kestänyt jo useita vuosia. En muista edes tarkkaan, mutta n. 7-10 vuotta. Täysi haluttomuus miestä kohtaan, ei siis mitään pientäkään kipinää häntä kohtaan, ei edes ohimenevää sekuntiakaan.
Ja olen/ollaan kokeiltu aika kattavasti kaikkea, leluja, fantasioita, asuja, eri paikkoja ja asentoja jne jne. Ja joo, koen seksuaalista halua muttei se kohdistu mieheeni, tai se halu loppuu kun mies tulee lähelle.
Ap
No sitten asialle ei varmaan voi mitään. Mutta onhan se vähän erikoista, että toisesta tulee noin vastenmielinen ilman varsinaista syytä (ylipaino, päihteet tms). Ilmeisesti haet täältä tukea sille, että haluat erota kaikin puolin hyvästä miehestä. No, itsepähän tiedät mitä teet...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Traumat tulee hoitaa kuntoon viimeistään ennen lasten hankkimista. Näin tekee vastuulliset ihmiset.
Juuri näin. Muuten niiden aktivoiuessa tulee siirtäneeksi traumaa lapsilleen. Ja eihän nyt kukaan niin surkea ja huono vanhempi voi olla. Vai voiko?
Tuo vastuullisuus-tyyppi on ainakin perinyt perfektionismin trauman vanhemmiltaan - eikä edes huomaa sitä! :D
Joo, vaativuuden tunnelukko haisee kilometrin päähän kommenteista. Todennäköistä muutama muukin mukana.
Kyllä pitkässä parisuhteessa tulee monenlaisia kausia ihan kuin muussakin elämässä. Välillä sujuu paremmin ja välillä huonommin. Olen alkanut luottamaan, että huonon jakson jälkeen tulee parempi aika, kunhan jaksaa puhaltaa hiillokseen. Se on tärkeää, ettei anna tulen kokonaan sammua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Traumat tulee hoitaa kuntoon viimeistään ennen lasten hankkimista. Näin tekee vastuulliset ihmiset.
Juuri näin. Muuten niiden aktivoiuessa tulee siirtäneeksi traumaa lapsilleen. Ja eihän nyt kukaan niin surkea ja huono vanhempi voi olla. Vai voiko?
Tuo vastuullisuus-tyyppi on ainakin perinyt perfektionismin trauman vanhemmiltaan - eikä edes huomaa sitä! :D
Joo, vaativuuden tunnelukko haisee kilometrin päähän kommenteista. Todennäköistä muutama muukin mukana.
Jollain on tällä palstalla kyllä todella monia tunnelukkoja kun tänne tulee aina välillä puolustamaan mitä törkeintä käytöstä.
Ei kertaakaan kykene sanomaan että epärehellisyys olisi huonoa. Manipuloi, keksii vaihtoehtoisia ns. totuuksia ahtaalla ollessaan.
Hyvin reaktiivinen. Taustalla varmaan hylkäämisen tunnelukko jota kompensoi oikeutuksen tunnelukolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tällaisia vaiheita tulee pitkissä parisuhteissa, ettei intohimoa ole samalla tavalla. Näin käy varmasti lähes jokaiselle jossain vaiheessa. Intohimo saattaa kuitenkin palautua ja elämä on taas todella hyvää pitkäaikaisen kumppanin kanssa.
Ehkä itse painiskelisin oman pääni kanssa eli mikä on muuttunut ja miksi seksi ei maistu oman miehen kanssa. Jos seksi muuten kiinnostaa kuitenkin. Ehkä voit lukea jotain eroottista kirjallisuutta tai yrittää nähdä mies vähän eri tavalla. Jospa se kipinä löytyisi taas.
Olen nähnyt monia noin 40 vuotiaita naisia, jotka ovat vähän samanlaisista syistä lopettaneet hyvän parisuhteen, ja ei heillä kyllä yhdelläkään ole tämän jälkeen mennyt elämässä paremmin. Jotain lyhyitä suhteita on monella ollut, mutta kaikki ovat päätyneet sinkuiksi lopulta.
Ymmärrän, että tällaiset vastaukset on kirjoitettu hyvää tarkoittaen, mutta olen jo vastaillut tänne aiemminkin, että tämä tilanne, etten tunne seksuaalista halua/intohimoa/vetovoimaa mieheeni, ei ole mikään vaihe.
Tai jos on vaihe, niin kuinka helkkarin monta vuotta tämä vielä voi kestää? Nyt kestänyt jo useita vuosia. En muista edes tarkkaan, mutta n. 7-10 vuotta. Täysi haluttomuus miestä kohtaan, ei siis mitään pientäkään kipinää häntä kohtaan, ei edes ohimenevää sekuntiakaan.
Ja olen/ollaan kokeiltu aika kattavasti kaikkea, leluja, fantasioita, asuja, eri paikkoja ja asentoja jne jne. Ja joo, koen seksuaalista halua muttei se kohdistu mieheeni, tai se halu loppuu kun mies tulee lähelle.
Ap
No sitten asialle ei varmaan voi mitään. Mutta onhan se vähän erikoista, että toisesta tulee noin vastenmielinen ilman varsinaista syytä (ylipaino, päihteet tms). Ilmeisesti haet täältä tukea sille, että haluat erota kaikin puolin hyvästä miehestä. No, itsepähän tiedät mitä teet...
Mutta kun AP myönsi että on vuosikausia valehdellut puolisolleen niin ei kyllä sympatiaa heru. Ei noin tehdä kenellekkään. Toisaalta voi olla yksi palstan näiden aiheiden vakiotrolleista jolla pakkomielle juuri siihen että saa tukea omille valinnoilleen kun ei enää muualta sitä saa.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni oli erittäin hyvä mies, vastuuntuntoinen, kunnollinen, hyvin toimeentuleva ja pidetty. Ulkonäössäkään ei ollut moittimista, kun harrasti liikuntaa. Halut vain hiipuivat miestä kohtaan, ei tehnyt enää mieli, vaan oltiin kuin kämppiksiä. Jos hän yritti tehdä aloitetta sänkypuuhiin, torjuin. En nähnyt hänessä loppujen lopulta mitään hyvää. Sitten tuli pommi, kun hän oli löytänyt klassisesti paljon nuoremman naisen. Se oli kamala shokki, jotenkin ajattelin, ettei häntä kukaan halua kun en minäkään. Erosimme ja hän päätyi heti naimisiin tahollaan. Minulle deittimarkkinoiden karuus iski silmille, kun olisin ollut valmis uuteen parisuhteeseen. Viisikymppiselle naiselle ei löydä ottajia, hetken viihdykkeeksi kenties, ei muuhun.
Tää on niin totta! Sitä mitä itsellä on ei osaa arvostaa ennenkuin sen menettää, olipa sitten kyseessä terveys tai parisuhde. No, seuraavassa elämässä sitten.
M46 kirjoitti:
Olen mies ja taidan olla samanlaisessa tilanteessa että vaimoa ei kiinnosta enää mikään muu kuin tv-lääkärisarjat tai joogaaminen. Tehkää palvelus naiset ja ottakaa se ero ennemmin kuin kidutatte miehenne kuoliaaksi. Itse en halua lähteä, en pystyisi asumaan kerrostalossa eikä varaa jäädä taloon asumaan. Pakon edessä sitten.
Ja mitä puhetta ollut näistä nuorempien naisten "ottamisista" niin ymmärrän hyvin, eihän taas vaan palattaisi parin vuoden jälkeen samaan tilanteeseen eli kaverisuhteeseen. Itselle kyllä samanikäinen yhdessä olemisesta ja elämisestä kiinnostunut nainen olisi herkkua, mutta semmosen löytäminen tuskin onnistuu.
Itsellä on vielä kaikki himot ja halut sekä kyvyt tallella, jopa lisääntynyt iän myötä niin haluisin elää vielä kun pystyy. Nyt olen jo tottunut enkä ajattele kokoajan, mutta välillä ahistaakin.
Ai että vaimon pitää ottaa sulle lahjaksi ero?? Samasta syystähän se vaimokin siinä kitkuttaa, ei tahdo kerrostaloon asumaan eikä yksin tahdo taloakaan pitää, tuskin on hänelläkään varaa.
Että pakon edessä sitten. Kumpi nyt ensin teistä sen uuden löytää tai muuten saatte väsytettyä toisen.
Vierailija kirjoitti:
Olen 40v ja en koe mitään erityistä intohimoa miestäni kohtaan, mutta olen kuitenkin valmis petipuuhiin hänen halujensa mukaan, joskus 1xvko, joskus harvemmin, lomalla useammin.
Olen kai siinä onnellisessa asemassa, etten ole ikinä pystynyt samaistumaan intohimon perässä laukkaaviin ihmisiin. Olen aina arvostanut parisuhteessa kumppanuutta, turvallisuutta ja syvällistä rakkautta. Meillä on ihana koti, ihanat lapset ja paljon läheisyyttä, huumoria ja elämisen riemua välillämme. Olemme myös kokeneet sen kaikkein pahimman surun: lapsemme kuoleman. Luotan mieheeni kuin kallioon ja meillä on tosi mukavaa yhdessä. Jaetaan paljon niin tekemisiä kuin ajatuksiakin.
En osaa samaistua intohimon kaipaukseen, se on minusta niin pieni osa-alue elämässä ja itselleni vielä hyvinkin merkitykseton, siksi en itse kuuna päivänä lähtisi liitosta. Mutta minunlaisia ihmisiä taitaa olla olemassa vain hyvin vähän.
Sun kaltaiset helmet poimitaan parisuhdemarkkinoilta pois jo elakierroksella. Keräilyeriin jää vaan näitä jossittelijoita.
M43
Yli 40 vuotta parisuhteessa kirjoitti:
Kyllä pitkässä parisuhteessa tulee monenlaisia kausia ihan kuin muussakin elämässä. Välillä sujuu paremmin ja välillä huonommin. Olen alkanut luottamaan, että huonon jakson jälkeen tulee parempi aika, kunhan jaksaa puhaltaa hiillokseen. Se on tärkeää, ettei anna tulen kokonaan sammua.
Olen hyvin helpottunut siitä, ettei minun parisuhteessani tule ikinä olemaan sellaista kautta, jossa kumppanini pitää minua seksuaalisesti vastenmielisenä. Mutta standardinsa kullakin.
Ei tietenkään. Siksi valinta on tärkeää. On muuten rumaa käyttää sanaa nalkuttaminen tässä yhteydessä. Oletko jotenkin naisvihaaja?