Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Voi kun saisin pitää mieheni ystävänä, ihan oikeana sellaisena. Tulisi välillä luokseni katsomaan sohvalle leffaa kanssani. Tai kahville höpisemään kuulumisensa. Epäilen kyllä, ettei ainakaan heti kovin pian mahdollisen eron jälkeen olisi mahdollista, tuskin kestäisi nähdä minua.. Mutta ehkä jonkun ajan päästä, kun haavat olisi parantuneet...?
Mitä mieltä näistä suunnitelmista?
Ap
Tosi hyviä suunnitelmia... Ex- miehesi tyttöystävä ilahtuisi taatusti, kun ex- miehesi ilmoittaisi lähtevänsä katsomaan sohvallesi leffaa kanssasi... Ja jos itse päädyt uuteen parisuhteeseen niin tietysti ymmärrät uuden poikaystäväsi kaveeraamista eksänsä kanssa...
Ajatus on periaatteessa hyvä, mutta käytännössä ei vain voi syödä ja säästää samaan aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että meille ihmisille on luonnollista kyllästyä yhteen ja samaan tietyssä ajassa - mutta koska eletään osin raamatullisissa kahleissa ja osin imelänromanttisessa keijupölyssä niin todellisuus ei pääse toteutumaan?
Jaahas, voihan näätä taas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, tapasi analysoida pitkää parisuhdettasi, miestäsi ja itseäsi on niin pinnallinen, että luultavasti et yhtään tiedosta edes omia motiivejasi ja tarpeitasi. Projisoit kaiken seksiin.
Mutta ehkä sitten opit kun eroat, who knows.
Palstalla on yllättävän paljon aseksuaaleja ja traumapirkkoja. Miksi annatte ylipäätään parisuhdeneuvoja ihmisille, joilla on normaali, terve seksuaalisuus?
Jos minuun viittaat niin en todellakaan ole aseksuaali tai tuo toinen vaihtoehto. Olin nuorempana hyvinkin aktiivinen, molemmat oltiin ja toistemme kanssa varsinkin :D Asiat vaan saattaa vuosien saatossa muuttua, ihan hormonaalisesti ja fysiologisestikin, sekä tietenkin sen kautta, että intohimo harvoin kestää ikuisesti. Se on normaalia, eikä mitenkään sairasta kuten sinä yrität esittää.
Tässä ketjussa on käsittääkseni kysymys siitä, että mitä ap:n nyt tulisi tehdä, kun suhde on edennyt siihen (yleiseen) intohimottomaan vaiheeseen. Vaihtoehtoja on monia.
AP tuntee seksuaalista aversiota kumppaniaan kohtaan niin, että seksi hänen kanssaan tuntuu epämiellyttävältä. Tämä ei todellakaan ole mikään normaali intohimon jälkeinen vaihe parisuhteessa.
Hmm miksi ei ole normaali vaihe?
Koska useimmille ihmisille ei tule tällaista eteen? Olen hyvin pahoillani, jos sinulle on käynyt niin, mutta vaikka mielenkiinto seksiä kohtaan voi vähentyä, useimmat ihmiset eivät sentään ala pitää seksiä kumppaninsa kanssa vastenmielisenä ainakaan niin, että haluavat silti jatkaa suhdetta.
Kommentoin ehkä vähän epätarkasti. Puhelimella työlästä välillä. Viittasin siis tuohon, että intohimovaiheen jälkeen on normaalia että seksi vähenee tai jopa loppuu. Jos sen jälkeen ikään kuin väkisin harrastaa seksiä, koska kokee että niin vain kuuluu tehdä, niin se voi sitten ehkä tuntua jopa epämiellyttävältä. Mutta seksi ei ole pakollista.
Meillä seksi loppui yhteisymmärryksessä, eikä sitä tarvitse pahoitella, ei siinä ole mitään surullista, kun se on se mitä molemmat toivottiin ja toivotaan.
Et voi myöskään tietää useimpien ihmisten tilannetta. Uskon että monessakin vanhemmassa pariskunnassa seksi loppuu monestakin syystä ja parisuhde silti jatkuu hyvänä.
Minkä ikäinen itse olet? Se voi vaikuttaa siihen miten asiat näet.
Tässä ketjussa ei puhuta mistään vanhusten tai menopaussi-ikäisten seksuaalisen mielenkiinnon lopahtamisesta yhteisymmärryksessä vaan seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevasta pariskunnasta, jonka toinen osapuoli ei ole vuosiin pitänyt kumppaniaan seksuaalisesti kiinnostavana ja on koko ajan valehdellut asiasta ja harrastanut huonoa ja enemmän tai vähemmän vastenmielistä seksiä peittääkseen valheensa. Seksuaalinen aversio ei ole normaali osa parisuhteita.
No me ollaan ihan lisääntymisiässä vielä (vaikkakin kiire olisi jos yritettäisiin) ja meillä on loppunut seksi yhteisymmärryksessä. Ja ollaan onnellisia oltu jo monta vuotta näin. Eli se on normaalia. Vai pidätkö meitä epänormaaleina vain koska satumme molemmat olemaan tyytyväisiä seksittömään parisuhteeseemme?
En nyt ymmärrä miksi tämä on niin vaikea hyväksyä, että suhteita on monenlaisia, eikä ole olemassa mitään ainoaa oikeaa kaavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kun saisin pitää mieheni ystävänä, ihan oikeana sellaisena. Tulisi välillä luokseni katsomaan sohvalle leffaa kanssani. Tai kahville höpisemään kuulumisensa. Epäilen kyllä, ettei ainakaan heti kovin pian mahdollisen eron jälkeen olisi mahdollista, tuskin kestäisi nähdä minua.. Mutta ehkä jonkun ajan päästä, kun haavat olisi parantuneet...?
Mitä mieltä näistä suunnitelmista?
Ap
Tosi hyviä suunnitelmia... Ex- miehesi tyttöystävä ilahtuisi taatusti, kun ex- miehesi ilmoittaisi lähtevänsä katsomaan sohvallesi leffaa kanssasi... Ja jos itse päädyt uuteen parisuhteeseen niin tietysti ymmärrät uuden poikaystäväsi kaveeraamista eksänsä kanssa...
Ajatus on periaatteessa hyvä, mutta käytännössä ei vain voi syödä ja säästää samaan aikaan.
Ja tuollaisen vuosikausien valheiden jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, tapasi analysoida pitkää parisuhdettasi, miestäsi ja itseäsi on niin pinnallinen, että luultavasti et yhtään tiedosta edes omia motiivejasi ja tarpeitasi. Projisoit kaiken seksiin.
Mutta ehkä sitten opit kun eroat, who knows.
Palstalla on yllättävän paljon aseksuaaleja ja traumapirkkoja. Miksi annatte ylipäätään parisuhdeneuvoja ihmisille, joilla on normaali, terve seksuaalisuus?
Jos minuun viittaat niin en todellakaan ole aseksuaali tai tuo toinen vaihtoehto. Olin nuorempana hyvinkin aktiivinen, molemmat oltiin ja toistemme kanssa varsinkin :D Asiat vaan saattaa vuosien saatossa muuttua, ihan hormonaalisesti ja fysiologisestikin, sekä tietenkin sen kautta, että intohimo harvoin kestää ikuisesti. Se on normaalia, eikä mitenkään sairasta kuten sinä yrität esittää.
Tässä ketjussa on käsittääkseni kysymys siitä, että mitä ap:n nyt tulisi tehdä, kun suhde on edennyt siihen (yleiseen) intohimottomaan vaiheeseen. Vaihtoehtoja on monia.
AP tuntee seksuaalista aversiota kumppaniaan kohtaan niin, että seksi hänen kanssaan tuntuu epämiellyttävältä. Tämä ei todellakaan ole mikään normaali intohimon jälkeinen vaihe parisuhteessa.
Hmm miksi ei ole normaali vaihe?
Koska useimmille ihmisille ei tule tällaista eteen? Olen hyvin pahoillani, jos sinulle on käynyt niin, mutta vaikka mielenkiinto seksiä kohtaan voi vähentyä, useimmat ihmiset eivät sentään ala pitää seksiä kumppaninsa kanssa vastenmielisenä ainakaan niin, että haluavat silti jatkaa suhdetta.
Kommentoin ehkä vähän epätarkasti. Puhelimella työlästä välillä. Viittasin siis tuohon, että intohimovaiheen jälkeen on normaalia että seksi vähenee tai jopa loppuu. Jos sen jälkeen ikään kuin väkisin harrastaa seksiä, koska kokee että niin vain kuuluu tehdä, niin se voi sitten ehkä tuntua jopa epämiellyttävältä. Mutta seksi ei ole pakollista.
Meillä seksi loppui yhteisymmärryksessä, eikä sitä tarvitse pahoitella, ei siinä ole mitään surullista, kun se on se mitä molemmat toivottiin ja toivotaan.
Et voi myöskään tietää useimpien ihmisten tilannetta. Uskon että monessakin vanhemmassa pariskunnassa seksi loppuu monestakin syystä ja parisuhde silti jatkuu hyvänä.
Minkä ikäinen itse olet? Se voi vaikuttaa siihen miten asiat näet.
Olen eri, mutta ikä varmasti vaikuttaakin. Mutta halujen hiipumisessa on ihan hirveän paljon vaihtelua. Joillakin ne loppuu jo kolmekymppisenä, joillain niitä ei koskaan ollutkaan ja joillain on seksiä vielä seitsemänkymppisenäkin. Suhteen jatkamisen mielekkyyteen vaikuttaa varmaan sekin, minkä verran niitä intohimoisia vuosia olisi todennäköisesti odotettavissa toisen kumppanin kanssa. Jos intohimo kuihtuu suhteesta siellä haitarin alapäässä ja kuitenkin itsetuntemuksensa puolesta olettaa, että niitä hyviä vuosia voisi jonkun toisen kanssa olla sinne haitarin yläpään kieppeille asti, niin siinä puhutaan jo kymmenistä vuosista ihmisen ainoassa elämässä. Siinä mielessä ei minusta ole nuorempien kohdalla kyse siitä, että arvostaisi vääriä asioita tai ei ymmärtäisi mikä on suhteessa tärkeää, vaan vaihtoehdot tai ainakin niiden todennäköisyydet on aidosti erilaiset kuin 20-30 vuotta vanhemmilla.
Ja siksi nyt taas ehkä kolmannen kerran sanon, että seksittömyydestä/intohimottomuudesta tulee ongelma vain jos kumppanit kokevat sen eri tavalla. Eli ap:n tilanteessa on ongelma, meidän suhteessa ei. Ja meidän suhteesta puhun vain siksi, koska kun kerroin oman kokemukseni (vastatessani alkuperäiseen kysymykseen) alkoi tänne tulla sen suuntaista kommenttia, että seksittömyys olisi jotenkin automaattisesti huono asia. Mitä se ei siis ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
On todellakin syytä lähteä jos ei kelpaa vuosikausiin. Hyvä että lähdit. Toivottavasti APn mies lähtee myös. Kenenkään ei tarvitse sietää alistavaa ja huonoa kohtelua parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M46 kirjoitti:
Olen mies ja taidan olla samanlaisessa tilanteessa että vaimoa ei kiinnosta enää mikään muu kuin tv-lääkärisarjat tai joogaaminen. Tehkää palvelus naiset ja ottakaa se ero ennemmin kuin kidutatte miehenne kuoliaaksi. Itse en halua lähteä, en pystyisi asumaan kerrostalossa eikä varaa jäädä taloon asumaan. Pakon edessä sitten.
Ja mitä puhetta ollut näistä nuorempien naisten "ottamisista" niin ymmärrän hyvin, eihän taas vaan palattaisi parin vuoden jälkeen samaan tilanteeseen eli kaverisuhteeseen. Itselle kyllä samanikäinen yhdessä olemisesta ja elämisestä kiinnostunut nainen olisi herkkua, mutta semmosen löytäminen tuskin onnistuu.
Itsellä on vielä kaikki himot ja halut sekä kyvyt tallella, jopa lisääntynyt iän myötä niin haluisin elää vielä kun pystyy. Nyt olen jo tottunut enkä ajattele kokoajan, mutta välillä ahistaakin.Miksei mies itse voi ottaa eroa vaan odottaa ja toivoo, että vaimo ottaa? En ymmärrä.
Siksi, kun eron ottava mies on pettäjäsika ja eron ottava nainen itsetietoinen ja voimakastahtoinen nainen, joka tietää, mitä tahtoo.
Höpö höpö nyt taas. Ei se mies mikään pettäjäsika ole vaikka eroaakin, jos ei kerran ole pettänyt. Kyllä siellä taas uhriudutaan :D
Ja jos vaimo ei enää halua miestään, tuskin se ero vaimollekaan niin suurena yllätyksenä tulee.
Hakekaan miehet eroa, ei teitä kukaan käske pysymään liitossa, jossa ette halua olla. Turha käskeä vaimoa sitä eroa hakemaan, kun kerran itsekin voi eroa hakea, mutta onhan se on kätevämpää, jos toinen näkee sen vaivan ja sitten saa vielä säälipisteitä, kun voi uusille ehdokkaille sanoa, että vaimo jätti ja vielä ihan ilman syytä :(
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
En minäkään tunnista tuota nelikymppisten kelpaamattomuutta. Tosin en myöskään sitä pari kertaa tässä ketjussa vilahtanutta reunaehtoa, että nelikymppinen kelpaa kunhan on timmi ja lapseton. Minä en ole kumpaakaan ja ottajia riittää silti. Vanhemmissa, omanikäisissä ja nuoremmissa.
Hieman yllättäen olen huomannut, että osalle lapsia haluamattomistakin minä olen kuitenkin parempi diili kuin nuoremmat lapsettomat. Ne kun muuttaa biologisen kellon tikittäessä mieltään, vaikka kuinka olisi suhteen alussa oltu molemmat veloja. Tietysti ne on sitten sellaisia suhteita, joissa tapaamiset painottuu lapsivapaille viikoille. Jos se nyt jollekin on ongelma, minulle ei ainakaan ole.
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Olet niin oikeassa, allekirjoitan ihan joka sanan!
Se tunne, kun puoliso ei halua vuosiin, on murskaava. Tai juuri se, että velvollisuudentunteesta tekee jotain vähän sinnepäin. Esimerkiksi exäni tuli viimeisinä vuosina kylmiltään suoraan sisääni ja lykki limakalvoni verille, aikaa tähän meni noin 5 min, ei kuulemma pidempään halunnut. Tai sitten kouri kipeästi, kun olin nukahtanut. Viimeiseen 1,5 vuoteen ei ollut enää sitäkään. Ei halunnut puhua eikä selvitellä asiaa.
AP:n mies kokenee nyt omalla tavallaan vähän vastaavaa ja onhan se valtava ongelma silloin molemmille! Se pitää ottaa puheeksi ja ratkaista asia, ennen kuin molemmat katkeroituvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä eroa. Sinulla on nyt jotain hyvin arvokasta. Älä heitä sitä pois minkään huuman takia.
Voisit kokeilla tuoda suhteeseen niitä syvällisiä keskusteluja? Uusi, intiimimpi taso suhteeseen? Ehkä aloittaa yhdessä jokin uusi, haastava harrastus? Näkisit uusia puolia miehessäsi, ja ehkä se intohimokin voisi löytyä.
Ei mieheni kanssa syvälliset keskustelut onnistu, ei ole koskaan onnistuneet. Hän on jäyhä, vähän yksinkertainen mies, ei hän osaa keskustella mitään syvällistä, eikä koe tarvetta. Ei analysoi mitään, ei pohdi mitään, paitsi ehkä jotain hyvin konkreettista asiaa, tyyliin miten joku moottori toimii tms.
Uusi, haastava harrastus 40+ pariskunnalle... Mikäköhän se olisi. Tanssikurssilla joskus käytiin, ja kuntosalilla, mutta ei niistä mitään intohimoa saa. Mies tykkää kalastaa ja pyytelee joskus minua mukaan, mutta mua evvk. Itse harrastan patikointia ja luonnossa liikkumista, mutta miestä ne evvk.
Ap
Kukaan ei ole täydellinen. Aika moni maksaisi mitä vaan teidän suhteestanne. Miehelläsi on paremmat todennäköisyydet eron jälkeen löytää itselleen vaikka joku kolmekymppinen nainen kuin sinulla ikäisesi mies. Ja ne viiskymppisetkin haluaisi mieluummin kolmikymppisen ja pistävät sinut kärsimään siitä huomautellen rypyistä, sadan gramman liikakiloista, lähestyvistä vaihdevuosista jne. Niin se vaan tässä iässä on.
Voit toteuttaa syvällisten keskustelutarpeesi ystävien kanssa tai jossain kirjakerhossa. Olen sitäpaitsi tavannut ns syvällisiä miehiä, lähinnä ne ruotii omia mielestään erinomaisia ajatuksiaan tai ruikuttavat omia ongelmiaan.
Kukaan mieleltään terve keski-ikäinen ei varmasti halua kumppanikseen vähän yksinkertaista puhekyvytöntä miestä. Ei edes ilmaiseksi.
Ap, sun miehistä on olemassa Suomessa kymmeniätuhansia kopioita. Omani oli myös tuollainen, vaikka hain sen ulkomailta. En tiedä, mikä meidät on ajanut suhteisiin näiden mykkien kanssa, ehkä oma perhemallimme? Epäilen, ettei lapsuudenkodissasikaan ollut mitään tuon ihmeellisempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
Eikös tuo ole just sitä rakkautta, eli tyhmää erota.
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
En minäkään tunnista tuota nelikymppisten kelpaamattomuutta. Tosin en myöskään sitä pari kertaa tässä ketjussa vilahtanutta reunaehtoa, että nelikymppinen kelpaa kunhan on timmi ja lapseton. Minä en ole kumpaakaan ja ottajia riittää silti. Vanhemmissa, omanikäisissä ja nuoremmissa.
Hieman yllättäen olen huomannut, että osalle lapsia haluamattomistakin minä olen kuitenkin parempi diili kuin nuoremmat lapsettomat. Ne kun muuttaa biologisen kellon tikittäessä mieltään, vaikka kuinka olisi suhteen alussa oltu molemmat veloja. Tietysti ne on sitten sellaisia suhteita, joissa tapaamiset painottuu lapsivapaille viikoille. Jos se nyt jollekin on ongelma, minulle ei ainakaan ole.
Lämpimät terveiset täältä kanssasinkkuilijalta! Ihana kuulla, että sinullakin riittää vientiä. Näinhän se on, että helposti tulee yleistettyä oman kokemuksen kautta asioita: minä olen hyvin hoikka ja lapseton, joten vedän puoleeni sellaisista tykkääviä. Sinä taas vedät puoleesi miehiä, jotka tykkäävät kurveista ja varmasti osaavat arvostaa sitäkin, että sinulla lapsia on. Itsehän en varmaan ole esim. sinkkuisille mikään unelma, koska en ymmärrä lapsiperhearjesta mitään enkä osaisi antaa vertaistukea.
Oleellista on, että kyllä, meillä molemmilla on vientiä 😉. Todennäköisesti minua ei alttarilla tai yhteen muuttamassa enää tässä elämässä nähdä, mutta se on oma valintani. Tulen mieluummin hyvin kohdelluksi monen eri miehen taholta kuin pidetyksi itsestäänselvyytenä yhden miehen toimesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huohnyttaas kirjoitti:
Olen 42-vuotias sinkkunainen enkä ole todellisessa elämässä törmännyt vastaavaan "nelikymppinen nainen ei kelpaa kenellekään eikä saa mitään parempaa" -ilmiöön kuin mitä täällä jaksetaan aina jauhaa. Siksi käyn täällä palstalla niin harvoin. En oikein jaksa tällaista naistenkin itsensä lietsomaa ageismia.
Itse lähdin pari vuotta sitten suhteesta, jossa en kelvannut miehelleni seksuaalisena olentona vuosikausiin ja hän kohteli minua muutenkin huonosti. Lähdin silläkin uhalla, että olen koko loppuelämäni yksin.
Nyt nelikymppisenä olen saanut kokea koko edellisen kadotetun vuosikymmenen edestä oikein hyvää seksiä ja ihanaa läheisyyttä. Miehet ovat halunneet sitoutua, jopa ne, joiden kanssa homma on alkanut FWB-kuviolla. Viimeksi tänään aamulla olen herännyt tiukkaan rutistukseen ja suukkoihin niskassa. Entisessä elämässä olisin herännyt raivonpuuskiin mistä tahansa pikkuasiasta, kuten vääränmerkkisestä jogurtista kaapissa.
Vaikka tällekin miehelle olisi nuorempia tarjolla, hän on halunnut minut. Hänkään ei normaalisti deittaile ikäisiään, mutta ei siitä syystä mistä luulette vaan siksi, että kokee jääneensä niissä uusperhekuvioiden jalkoihin, prioriteettilistan häntäpäähän. Hän ei halua myöskään bonuslapsia, koska ei ole halunnut biologisiakaan. Lisäksi hän ei viehäty ylipainoisista seksuaalisesti ja monet ovat iän myötä lihoneet. Anteeksi raadollisuuteni tässä.
En katuisi kyllä eroa eksästäni, vaikka olisin yksinkin. Ei ole mitään järkeä jatkaa yhteiseloa, jos ei vuosiin ole onnellinen toisen kanssa.
Ja miettikääpä muuten, mitä neuvo "jää, et sinä saa enää parempaakaan" tarkoittaa sen miehen näkökulmasta. Olisipa epäkunnioittava syy jäädä! Tuleeko hänen elää loppuelämänsä naisen kanssa, joka ei rakasta häntä takaisin, vain siitä syystä ettei naisen kannata päästää irtikään? Eikö mieskin ansaitsisi rakastavan puolison, joka aidosti nauttii hänen kosketuksestaan?
Sitä paitsi, vaikkei uutta miestä löytyisi, on yksin eläminen oikein hyvä vaihtoehto. Minä ainakin elän nyt elämäni onnellista aikaa, vaikka asun yksin ja jouduin kohtaamaan silmästä silmään suomalaisen keski-ikäisen naisen pahimman pelon: sinkkuuden.
Nämä on varmasti näitä arvomaailma- ja näkemyseroja, ja jotkut tässä ketjussa katsovat asiaa varmasti eri tavalla, mutta myös minä ajattelen näin että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen ja hänen seuransa takia, ei siksi että parisuhde kuuluu vain olla välttääkseen yksinäisyyttä tai vastaavaa. Miettikää jos oma puoliso sanoisi että en minä parempaakaan saa tai en jaksa etsiä uutta niin kuinka arvostettu olo olisi? Toki on varmaan heitä jotka rakastaa puolisoaan ja nauttii seurasta vaikka seksiä ja haluja ei puolison kanssa ole. Mutta on kyllä väkivaltaa väittää seksiä vain seksiksi niille joille se on tärkeää, sitä ei korvata millään koska se ei ole korvattavissa - kyse on kuitenkin aika ytimellisestä asiassa ihmisessä, seksuaalisuudesta ja elinvoimasta joka joillakin on vahvana - se ei ole alhaista tai turhaa. Mutta juju onkin siinä että pitää tuntea itsensä ja se mistä ei voi tehdä kompromisseja. Ja se puoli itsestä voi paljastua vasta nelikymppisenä. Tai kuusikymppisenä.
Lopun lauseista olen eri mieltä. Silloin itsetuntemus vaillinaista.
Eri ihmisillä itsetuntemus kehittyy erilaisessa tahdissa ja joillakin se näkemys omasta elämänpolusta kypsyy vasta keski-iässä. Toki näillä onkin ollut nuoruudessa vaillinainen itsetuntemus. Rohkenen väittää, että useimmilla ihmisillä on.
Riippuu tapauksesta. Yleensä vakaissa ydinperheissä joissa ollut rakkautta ja huolenpitoa kasvaneilla se on jo nuorena hyvällä pohjalla. Siispä vaalikaa ydinperheitä jos haluatte lapsillenne hyvän itsetuntemuksen.
No en kyllä omalla kokemuksella yhtään allekirjoita tuota. Useimmat ihmiset on parikymppisenä vielä hyvin keskeneräisiä, oli se perhetausta mikä tahansa. Toki toiset enemmän hukassa ja hajalla kuin toiset. Jos kuuluun niihin harvinaisiin varhaiskypsiin traumattomiin yksisarvisiin, niin toki kannattaa panostaa samanlaisen etsimiseen. Turha mennä sille keskenkasvuiselle ja rikkinäiselle möyhöämään, että älä ole kesken ja rikki. Ei sitä voi nalkuttaa ehjäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oudon mustavalkoista ajattelua. Ei minullekaan intohimo ole mitenkään supertärkeää, mutten ikimaailmassa jäisi suhteeseen, jossa en tuntisi seksuaalista halua kumppaniani kohtaan. Saati sitten suhteeseen, jossa kumppanini ei olisi seksuaalisesti kiinnostunut minusta! Eipä siinä mikään elämäntarinan jakaminen paina, kun olo olisi iljettävä.
Olo olisi iljettävä? Miksi olo olisi iljettävä? Ei minulla ainakaan ole, päinvastoin. Eihän seksuaalisen vetovoiman puute ole sama kuin että toinen olisi jotenkin vastenmielinen.
Minulle tulee iljettävä tällaisessa suhteessa. En kykene olemaan toisen kanssa, jos kemiaa ei todellisuudessa ole.
No jos olo on iljettävä tai ei ole kemiaa niin sitten se ei tietenkään ole hyvä suhde. Minä puhuin eri asiasta, eli siitä, että suhde on muuten hyvä ja molempia tyydyttävä, mutta siinä ei vain ole seksiä. Kemiaakin on monenlaista.
Minulle ei ole olemassa mitään "muuten hyvää" suhdetta, jossa seksuaalista vetovoimaa ei ole. Sama kuin olisi "muuten hyvä" auto, josta sattuu puuttumaan voimansiirto.
Ontuva vertaus. Auton käyttötarkoitus (ellei ole museossa näytillä) on paikasta toiseen siirtyminen, mikä ei onnistu ilman voimansiirtoa. Parisuhteen tarkoitus voi vaihdella suurestikin ja se mikä yhdelle on suhteessa tärkeintä ei olekaan sitä toiselle. Eli vertauksesi pätee vain sinuun, muista se ei kerro mitään.
Niin, kuka tässä muista on puhunut?
No ne jotka nimittivät seksittömiä parisuhteita kämppis- tai kaverisuhteeksi. Noissa kommenteissa luokiteltiin ja arvotettiin huonommaksi toisten ihmisten vuosikymmeniä kestäviä liittoja tietämättä niistä mitään.
Varmaan kuvastaa sitä, miten ihminen itse näkee parisuhteen ja rakkauden. Joillekin niiden määritelmään kuuluu kiinteästi seksuaalinen vetovoima, ja platoninen suhde tuntuu nimenomaan kämppikseltä, ystävyydeltä tai sisarussuhteelta. Näitä termejähän moni seksittömään suhteeseen turhautunut itsekin käyttää. Haluton osapuoli taas saattaa edelleen ajatella rakastavansa. Ehkä sitä ei kannata ottaa niin raskaasti, miltä oma suhde näyttää jonkun muun silmissä. Jos se itsestä tuntuu rakkaudelta niin eiköhän se riitä. Mitä sitten, jos se ei vastaa jonkun toisen ihmisen henkilökohtaista näkemystä rakkauden olemuksesta?
Meillä ollaan samalla sivulla intohimon suhteen, eikä kumpikaan pidetä toisiamme kaverina, sisaruksena tai kämppiksenä. Alussa sitä intohimoa siis oli ja nyt on paljon muuta tilalla. Eikä mitenkään "kuvitella" rakastavamme, vaan ihan rakastetaan.
Minua ei niinkään haittaa jos joku luulee suhdettamme huonoksi, mutta ihan yleisen keskustelun takia halusin tuoda esiin, että seksitönkin suhde voi olla erittäin hyvä. Ettei se ehdottomuus lisäänny, että vain tällainen ja tällainen suhde voi toimia. Kyllähän asiantuntijatkin nykyään muistaa usein lehdissä mainita, että seksin puute ei ole minkäänlainen ongelma, jos molemmat on siihen tyytyväisiä.
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Triangular_theory_of_love
Tuo on minusta aika hyvä selitys sille, miksi joku kokee, että rakkaudesta "puuttuu" jotain jos seksi ja intohimo uupuu. Seksittömässä kumppanuusrakkaudessa puhutaan vähän eri asiasta, kuin siinä tavallaan ideaalina pidetyssä consummate -rakkaudessa jossa kaikki kolme yhdistyy - henkinen läheisyys, intohimo ja sitoutuminen. Jos kaipaa ja tarvitsee sitä jälkimmäistä, niin ei pelkkä kumppanuusrakkaus riitä.
Se on varmasti ihan totta, että seksitön ja intohimoton suhdekin voi olla hyvä, jos molemmat on tilanteeseen tyytyväisiä eikä kumpikaan koe tarvitsevansa enää tällaisia elementtejä. Itse vaan ihmettelen, miksi sitä seksittömän suhteen ihanuutta julistetaan ketjuissa, joissa aloittajalle se tilanne ei selvästikään ole okei.
Osassa kommenteista tuntuu olevan pohjalla asenne, että lakkaa haihattelemasta, mihin sitä kipinää tarvitsee kun ei mekään tarvita. Kun siinä se juttu juuri on. Ei se intohimon tarve ole sitä tunteville ja kaipaaville mikään sivuseikka, jonka voi tuosta vain työntää syrjään ja unohtaa kuin liian kalliin käsilaukun kaupassa. Se tarve voi istua ihmisessä hyvin syvässä. Ei intohimoa kaipaava ihminen voi tuosta noin vain muuttua sellaiseksi ihmiseksi, joka on seksittömässä suhteessa tyytyväinen.
No minä en nimenomaan ole missään vaiheessa tuominnut ap:tä millään tavalla, vastasin vain kysymykseen jonka hän avauksessaan esitti. Eli kerroin oman kokemukseni. Ja nyt varmaan kolmannen kerran sanon vielä: en yleistä omaa kokemustani muihin tai yritä ylipuhua ketään mihinkään, kun kaikkien tilanne on erilainen.
Minä tulkitsin, että Ap halusi kuulla vertaiskokemuksia ihmisiltä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa kuin hän. Pari, jossa molemmat on tyytyväisiä intohimottomuuteen ei ole ollenkaan samassa tilanteessa kuin Ap. Siinä mielessä minä ajattelin, että tarinan esittäminen tässä ketjussa kuvastaa sitä, että pidettäisiin sitä toisen kipuilua ikäänkuin sivuseikkana. Toki saatoin tulkita kommenttien sävyn väärin.
Siis minä olin se, joka teki samassa suhteessa sekä lähtemisen että jäämisen (yhteenpalaamisen jälkeen, tsekkaa kommentti muutama sivu takaperin jos meni ohi). Ja sen lähtemisen aikana siis opin itsestäni sen, että intohimo ja seksi ei ole MULLE yhtä tärkeää kuin se kaikki muu mitä mieheltäni saan.
Eli mulla oli ihan sama tilanne alunperin kuin ap:llä ja kerroin miten kaikki meni, kun päätin lähteä. Eli toimin kuten aloituksessa pyydettiin. Missään vaiheessa en ole väittänyt, että ap:n ajatukset olisi jotenkin vääriä, kun nehän oli niitä samoja mitä itsellänikin oli.
Hieno homma, olen onnellinen puolestanne! Vaikka meillä ei enää peitto heilukaan, niin haluan vielä sanoa, että oma mies on edelleen komein kaikista ja ikäisekseen huippukunnossa, koska urheilee päivittäin. Minäkin ihan vetävä ja urheilullinen. Siitä ei siis ole kyse.
Meilläkin henkinen yhteys todella vahva, mutta jostain syystä se ei meillä ole niinkään yhteydessä (seksuaaliseen) fyysiseen yhteyteen. Erilaisia ollaan kaikki, kuten miljoonaan kertaan jo todettu :)