40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?

Vierailija kirjoitti:

Miksi me oikein käydään tätä keskustelua? Ap:ta ei enää oma mies haluta, uutta vaan kehiin. Niinhän monet miehetkin tekevät, ne siat. Kommenttien perusteellahan ap:kin pohtii vain 'teenkö virheen' eli siis itseään, ei miestään. Se joutaakin mennä.

Kyllä minä mietin tässä nimenomaan miestä, lapsia (olkoonkin että osa jo aikuisia ja nuorimmankin täysi-ikäistyminen lähellä) ja myös omia vanhempiani ja miehen vanhempia.

Päätökseni koskee niin moneen. Mieheni on suhteeseemme tyytyväinen, ilmeisesti rakastaa minua ja kokee vetoakin ja laiskahko seksielämä ei niin hirveästi häntä haittaa, vaikka toivoisikin enemmän siltä osin. Hän kokee suhteemme voivan hyvin (vaikkei osaakaan eritellä miksi).

Lapsillamme ei olisi eron tultua enää vanhemmat samassa osoitteessa, vierailisivat meillä aina kummallakin erikseen, joulut, juhlapyhät, lomat. Mahdollisilla lapsenlapsilla ei olisi mummolaa jossa mummo ja pappa molemmat. Vanhempani surisivat eroamme, ovat kiintyneet mieheeni. Miehen vanhemmat surisivat eroamme luultavasti myös.

Jos minä voisinkin tehdä päätökseni niin, että ajattelisin pelkästään itseäni, eropäätös olisi varmaan jo tehty!

Tiedän, että nykymaailma kannustaa siihen että jokainen ajatelkoon itseään ja omasta parastaan, ja jokainen on vastuussa vain itsestään, ja kyllähän minäkin tunnen tähän minäkeskeisyyteen voimakasta vetoa. Jos en kokisi, enhän minä tästä harkitsisi edes lähteväni, kun kaikille muillehan tässä liitossa pysymiseni olisi sujuvaa ja hyvä asia. Kenenkään maailma ei järkkyisi. Ei omanikaan. Mutta turtuisinko? Näivettyisinkö? Oppisinko arvostamaan sitä mitä on ja olemaan siihen tyytyväinen, saisinko sammutettua haluni tuntea vielä halua, tuntea henkisesti ja psyykkisesti yhteenkuuluvuutta toisen kanssa?

Joku ääni sanoo taustalla, että älä ole itsekäs, mieti monenko elämään päätöksesi vaikuttaa negatiivisesti. Ja että maailmassa on paljon isompiakin epäkohtia kuin se, etten mä nyt satu tuntemaan seksuaalista vetoa mieheeni yhtään, seksielämämme on laimeaa, ja mieheni kanssa käydyt keskustelut pyörivät päivittäisissä askareissa ja mikään vähääkään syvällinen pohtiminen ei onnistu. Minullahan on rauhallinen, työtätekevä mies, lasteni isä, joka on yleensä hyväntuulinen, tekee puolet kotitöistä ja muistaa minuakin kukin ja pienin lahjoin silloin tällöin. Halaakin toisinaan ohimennessään.

Miten hemmetissä pääsee yli siitä, että kaipaa sitä vetovoimaa ja seksuaalista halua? Ja että kaipaa kumppania, joka osaisi keskustella asioista, haastaisi joskus minun näkemyksiäni ja mielipiteitäni omilla ajatuksillaan, eikä vaan kiusaantuisi ja mykistyisi, jos kysyn jotain muuta kuin että mitä ruokaa tehdään?

Ap

Sulla on nyt vaan ikäkriisi. Haluat epätoivoisesti uskotella itsellesi, että olet vielä nuori ja elämällä on vielä sinun varallesi asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi me oikein käydään tätä keskustelua? Ap:ta ei enää oma mies haluta, uutta vaan kehiin. Niinhän monet miehetkin tekevät, ne siat. Kommenttien perusteellahan ap:kin pohtii vain 'teenkö virheen' eli siis itseään, ei miestään. Se joutaakin mennä.

Kyllä minä mietin tässä nimenomaan miestä, lapsia (olkoonkin että osa jo aikuisia ja nuorimmankin täysi-ikäistyminen lähellä) ja myös omia vanhempiani ja miehen vanhempia.

Päätökseni koskee niin moneen. Mieheni on suhteeseemme tyytyväinen, ilmeisesti rakastaa minua ja kokee vetoakin ja laiskahko seksielämä ei niin hirveästi häntä haittaa, vaikka toivoisikin enemmän siltä osin. Hän kokee suhteemme voivan hyvin (vaikkei osaakaan eritellä miksi).

Lapsillamme ei olisi eron tultua enää vanhemmat samassa osoitteessa, vierailisivat meillä aina kummallakin erikseen, joulut, juhlapyhät, lomat. Mahdollisilla lapsenlapsilla ei olisi mummolaa jossa mummo ja pappa molemmat. Vanhempani surisivat eroamme, ovat kiintyneet mieheeni. Miehen vanhemmat surisivat eroamme luultavasti myös.

Jos minä voisinkin tehdä päätökseni niin, että ajattelisin pelkästään itseäni, eropäätös olisi varmaan jo tehty!

Tiedän, että nykymaailma kannustaa siihen että jokainen ajatelkoon itseään ja omasta parastaan, ja jokainen on vastuussa vain itsestään, ja kyllähän minäkin tunnen tähän minäkeskeisyyteen voimakasta vetoa. Jos en kokisi, enhän minä tästä harkitsisi edes lähteväni, kun kaikille muillehan tässä liitossa pysymiseni olisi sujuvaa ja hyvä asia. Kenenkään maailma ei järkkyisi. Ei omanikaan. Mutta turtuisinko? Näivettyisinkö? Oppisinko arvostamaan sitä mitä on ja olemaan siihen tyytyväinen, saisinko sammutettua haluni tuntea vielä halua, tuntea henkisesti ja psyykkisesti yhteenkuuluvuutta toisen kanssa?

Joku ääni sanoo taustalla, että älä ole itsekäs, mieti monenko elämään päätöksesi vaikuttaa negatiivisesti. Ja että maailmassa on paljon isompiakin epäkohtia kuin se, etten mä nyt satu tuntemaan seksuaalista vetoa mieheeni yhtään, seksielämämme on laimeaa, ja mieheni kanssa käydyt keskustelut pyörivät päivittäisissä askareissa ja mikään vähääkään syvällinen pohtiminen ei onnistu. Minullahan on rauhallinen, työtätekevä mies, lasteni isä, joka on yleensä hyväntuulinen, tekee puolet kotitöistä ja muistaa minuakin kukin ja pienin lahjoin silloin tällöin. Halaakin toisinaan ohimennessään.

Miten hemmetissä pääsee yli siitä, että kaipaa sitä vetovoimaa ja seksuaalista halua? Ja että kaipaa kumppania, joka osaisi keskustella asioista, haastaisi joskus minun näkemyksiäni ja mielipiteitäni omilla ajatuksillaan, eikä vaan kiusaantuisi ja mykistyisi, jos kysyn jotain muuta kuin että mitä ruokaa tehdään?

Ap

Eli kaksi asiaa: mies ei haluta sinua, eikä osaa keskustella. (Noin muuten kuulostaa aika hyvältä, halaileekin, on hyväntuulinen, ostelee kukkia ja lahjojakin (!)) Nyt sitten pitäisi päättää. Kerro sitten miten kävi.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on nyt vaan ikäkriisi. Haluat epätoivoisesti uskotella itsellesi, että olet vielä nuori ja elämällä on vielä sinun varallesi asioita.

Kyllä tämäkin on mahdollista. Alanhan minä todellakin tässä miettiä, että mihin minä elämässäni olen tyytyväinen, mitä haluan, voinko vielä saada jotain muuta, ja onko se muu sitten hyväksi vai pahaksi. Ja voinko toteuttaa itsekkäästi haluni vai pistänkö muut ihmiset (lapset, miehen) etusijalle itseni sijaan.

Vaikken nyt suoranaisesti toivo löytäväni uutta parisuhdetta, varsinkaan vakavaa (nyt juuri ajatus siitä että olisi jonkun muun kanssa taas tällaisessa tilanteessa vatvomassa suhteen epäkohtia, tuntuu vielä kamalammalta kuin ajatus loppuelämän sinkkuudesta)

mutta tajuanhan minä, että mahdollisuudet löytää seuraa pienenevät koko ajan. Mulla on ehkä kymmenisen vuotta vielä jonkinlaista peliaikaa seuran löytymisen (kaipaamani vetovoiman ja keskustelukumppanin) suhteen. Ehkä.

Toivoisin toki että vielä enemmänkin, ehkä en kuuskymppisenä pidäkään itseäni liian vanhana, samoin kuten nyt nelikymppisenä en vielä pidä, kuten parikymppisenä virheellisesti luulin nelikymppisten itseään pitävän.

Mutta ei tässä hirveästi liene aikaa hukattavana. Jotain päätöstä suuntaan tai toiseen pitäisi saada tehtyä, välitilassa jahkailu on hiton rasittavaa ja pyörii päässä joka ikinen päivä vähän väliä.

Ap

Ap - mihin ratkaisuun, jos mihinkään, olet päätynyt? Itselläni hyvin samankaltainen tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.

Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?

Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.

Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.

Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?

Ap

Mikset muuten voisi reissata ystäviesi kanssa tai itseksesi vaikka oletkin naimisissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on nyt vaan ikäkriisi. Haluat epätoivoisesti uskotella itsellesi, että olet vielä nuori ja elämällä on vielä sinun varallesi asioita.

Kyllä tämäkin on mahdollista. Alanhan minä todellakin tässä miettiä, että mihin minä elämässäni olen tyytyväinen, mitä haluan, voinko vielä saada jotain muuta, ja onko se muu sitten hyväksi vai pahaksi. Ja voinko toteuttaa itsekkäästi haluni vai pistänkö muut ihmiset (lapset, miehen) etusijalle itseni sijaan.

Vaikken nyt suoranaisesti toivo löytäväni uutta parisuhdetta, varsinkaan vakavaa (nyt juuri ajatus siitä että olisi jonkun muun kanssa taas tällaisessa tilanteessa vatvomassa suhteen epäkohtia, tuntuu vielä kamalammalta kuin ajatus loppuelämän sinkkuudesta)

mutta tajuanhan minä, että mahdollisuudet löytää seuraa pienenevät koko ajan. Mulla on ehkä kymmenisen vuotta vielä jonkinlaista peliaikaa seuran löytymisen (kaipaamani vetovoiman ja keskustelukumppanin) suhteen. Ehkä.

Toivoisin toki että vielä enemmänkin, ehkä en kuuskymppisenä pidäkään itseäni liian vanhana, samoin kuten nyt nelikymppisenä en vielä pidä, kuten parikymppisenä virheellisesti luulin nelikymppisten itseään pitävän.

Mutta ei tässä hirveästi liene aikaa hukattavana. Jotain päätöstä suuntaan tai toiseen pitäisi saada tehtyä, välitilassa jahkailu on hiton rasittavaa ja pyörii päässä joka ikinen päivä vähän väliä.

Ap

Tähän jo hieman ikääntyneeseen keskusteluun lisäisin oman kommenttini.

Ap oli aikaisemmin sitä mieltä, että hän tuskin olisi sinkkuna yksinäinen, juuri nyt sosiaalinen kiintiö tulee siis helposti täyteen ilman miestäkin. On työkavereita, on ystäviä, on lapset, on vanhemmat, sisarukset jne.

Tämä on aivan totta. 

Mutta olet juuri sen iän kynnyksellä, jolloin huomaat, että moni asia lähipiirissäsi muuttuu. Jonkin ajan kuluttua vanhempasi ovat jo iäkkäitä, ja asuvat kenties avustetusti (riippuu vanhempiesi ja itsesi ikäerosta), tai pahimmassa tapauksessa menehtyvät.

Lapsesi muuttavat pois - ovat jo tehneetkin näin, mutta pitävät kotiin (vielä) yhteyttä. Tämäkin tulee muuttumaan. Lapset etääntyvät joka vuosi entistä enemmän; tämä on aivan luonnollista, tietenkin. Heille löytyy elämänpolku, työ, ura, puoliso, lapset. 

Myös työelämässä saatat pikku hiljaa jäädä jollakin tavalla sivuraiteelle. Vanhat pitkäaikaiset työkaverit jäävät pikku hiljaa pois töistä, uusia tulee, mutta ehkä sukupolviero vaikuttaa sitten siihen, että et pääse enää samalla tavalla mukaan nuorten ihmisten juttuihin.

Ihmisen vanhenemisen huomaa monella tavalla. 

Minusta yksi karuimmista tavoista on huomata se sosiaalisten suhteiden ohenemisen kautta. Ei ole mikään sattuma, että vanhenevat ihmiset ovat yksinäisimpiä. Nelikymppisenä ihminen on usein ehkä vähiten yksinäinen, mutta 60+ tilanne on jo täysin erilainen. Ikääntymisessä kamalaa on myös se, että uusia ihmissuhteita ei saa enää solmittua helpolla, ei edes omanikäisiin, tai etenkään omanikäisiin.

Vierailija wrote:

Ap - mihin ratkaisuun, jos mihinkään, olet päätynyt? Itselläni hyvin samankaltainen tilanne.

Hei ap, miten on nyt mennyt sinulla? Oletko tehnyt jotain ratkaisuja, tai muutoksia elämässäsi? Kiinnostaisi kuulla, sillä keskustelu oli kiinnostava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija wrote:

Ap - mihin ratkaisuun, jos mihinkään, olet päätynyt? Itselläni hyvin samankaltainen tilanne.

Hei ap, miten on nyt mennyt sinulla? Oletko tehnyt jotain ratkaisuja, tai muutoksia elämässäsi? Kiinnostaisi kuulla, sillä keskustelu oli kiinnostava.

Sama homma. Mielenkiintoinen keskustelu ja olisi kiva tietää kirkastuiko ajatukset ja mihin päädyit. 

Tämä on ollut poikkeuksellisen hyvä ja asiallinen ketju muutamasta pakollisesta jankkaajasta huolimatta.

Älä AP välitä noista haukkujista, olen aika varma että siellä on ruudun takana heikolla itsetunnolla varustettuja surkeita miehiä, jotka täällä julistavat moraalista ylemmyyttän ja samaan aikaan salaa istuvat muna kourassa tuijottamassa aikuisviihdettä ja haaveilemassa ihan muista kuin omasta vaimosta.

Olen itse mies ja painiskellut aikalailla samanlaisten kysymysten äärellä. Oikeastaan helpottavaa huomata, että myös naiset miettivät tällaisia. Olen ajatellut, että naiset suhtautuvat parisuhdeseksiin käytännöllisesti ja vain me miehet haaveilemme, jos vielä joskus saisi kokea jotain huumaa mitä ehkä joskus on ollut.

Olet vastuullinen ja ajatteleva ihminen. Et ole valmis heittämään kaikkea saavutettua menemään intohimon takia, tai ainakin pohdit asiaa tarkasti. En osaa sanoa mitä sinun pitäisi tehdä. En kuitenkaan usko, että kerran menetettyä halua toista kohtaan voi enää saada takaisin, ainakaan jos on täysin rehellinen itselleen. Itse olen päätynyt siihen, että en ole valmis eroamaan ja rikkomaan perhettäni ja elämääni, vaan hoidan "pakollisen" seksin ja keskityn muun ajan muuhun elämään. Joku toinen tekee toisella tavalla ja eroaa. Ei yhtään huonompi tai parempi valinta, vaan jokainen tekee tavallaan.

Mitenkähän tällä rintamalla tuolla ihmisillä menee?

Itse huomaan 60-vee lähestyessä, että yksin sitä jää, ei voi mitään. Ystävät on kauempana, työkaverit eivoisvähempääkuinnostaa, matkustelutkin on yksin aika onnettomia. Jos siis kotona on sentään jonkinlainen suhde ja puhekumppani, niin hyvä niin.

Miksi ei voi yhdessä sopia, että se seksi hoidetaan jollain toisella tavalla? Yksin tai muualla?

Miten ap on päättänyt asian kanssa edetä?

Me ollaan kuusikymppisiä ja suhde muuttunut niin että se ei ole enää intohimoinen. Tämä on meille molemmille ok, ollaan kuitenkin parhaita ystäviä ja rakastetaan toisiamme syvästi. Tietty jos jompikumpi kaipaisi seksiä, tilanne olisi toinen. Meitä tämä muutos ei haittaa, halutaan elää ja olla yhdessä loppuun asti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pitkää liittoa mutta miehistä O sen verran kokemusta että sanoisin jotta älä hyvä ihminen haihattele joutavia! Sinulla on unelmien parisuhde ja mies joita on vain harvalla. Ihan oikeasti.

Et tule saamaan etenkään keski-ikäisenä parisuhteeseen mitään kuumaa ja ihanaa adonista vaan tuollaiset miehet jahtaa kaksvitosia. Muut on sitten syystäkin sinkkuja, luonnehäiriöisiä (saattavat suostua sinua panemaan mutta samalla arvioivat mikä kaikki ulkonäössäsi on pielessä), alkoholisteja, varattuja pettäjiä jne.

Sinulla on sinua hyvin kohteleva mies joka vieläpä haluaa sinua: niitä on todella vaikea löytää nuorenakin, saati sitten yli nelikymppisenä kun ei ole kenenkään miehen ykkös tai edes kakkosvaihtoehto. Kyllä se niin on että kaikenikäiset vapaat miehet on keskimäärin k

Jos 40+ naisen kanssa koet sielunkumppanuutta ja on muutenkin hoikka, kaunis ja upea, otatko silti 30+ naisen ihan vaan siksi, että se kuulostaa hyvältä? Vaikka tuo 30v nainen olisi ruma, läski, ette tule edes kovin hyvin juttuun, mutta koska kuulostaa kavereiden korvissa hienolta tuo nuorempi nainen, niin sitten se!?

Varmaan jotkut palstaincelit näin tekisivätkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi me oikein käydään tätä keskustelua? Ap:ta ei enää oma mies haluta, uutta vaan kehiin. Niinhän monet miehetkin tekevät, ne siat. Kommenttien perusteellahan ap:kin pohtii vain 'teenkö virheen' eli siis itseään, ei miestään. Se joutaakin mennä.

 

Kyllä minä mietin tässä nimenomaan miestä, lapsia (olkoonkin että osa jo aikuisia ja nuorimmankin täysi-ikäistyminen lähellä) ja myös omia vanhempiani ja miehen vanhempia.

Päätökseni koskee niin moneen. Mieheni on suhteeseemme tyytyväinen, ilmeisesti rakastaa minua ja kokee vetoakin ja laiskahko seksielämä ei niin hirveästi häntä haittaa, vaikka toivoisikin enemmän siltä osin. Hän kokee suhteemme voivan hyvin (vaikkei osaakaan eritellä miksi).

Lapsillamme ei olisi eron tultua enää vanhemmat samassa osoitteessa, vierailisivat meillä aina kummallakin erikseen, joulut, juhlapyhät, lomat. Mahdo

Kyllä on niin samanlaisia pohdintoja kuin itsellänikin. Jos koskisi vain itseäni, eroaisin heti, mutta juuri tuo vaikutus lapsiin (jo lähes aikuisia) ja omiin vanhempiin mietityttää. Itse olen päätynyt olemaan nyt tässä ja toteuttamaan omaa elämääni ainakin siihen asti kunnes viimeinenkin on muuttanut kotoa. Enää muutama vuosi siihen. Sitten pohdin tilannetta taas uudestaan. Tällä välin toteutan omaa elämääni niin hyvin kuin näissä puitteissa pystyn.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuli ero +30 v vuoden jälkeen. Johtuu siintä että olen tosi pettynyt mieheni käytökseen. Selvisi että on harrastanut Tinderiä ja nyt viiminen tempaus oli kun on kirjotellut rakkausviestejä toiselle naiselle, ovat tavailleetkin.



Se mies mikä luulin hänen olevan, ehkäpä sitä ei koskaan ollutkaan.



Asumme vielä yhdessä, pakosti, asuntoa mihin muutan rempataan.



Lähden talosta mihin olen istuttanut kaikki kukat, kasvit, rakastan puutarhaani. Tämä tontti oli entinen hevoshaka. Olemme itse rakentaneet talomme.



Meille ei ole jatkoa eikä toivoa. Kysehän tässä ei ole yksittäisestä syrjähypystä. Vaan varsinkin nuo kirjoitukset missä mieheni esiintyy sinkkuna, varakkaana, anteliaana, rakastuneena.



Halusi jännitystä, sen kertoi syyksi. Nyt sitä saa mutta sinkkuna.



Minua kohtaan olisi ollut reilumpaan jos olisi sanonut haluavansa erota ennenkun alkoi hömppäämään. Nyt tulee mulla jäämään ikävä jälkimaku suhteesta mikä kuitenkin kesti yli 30 vuotta.

Mitenköhän sulla menee nyt? Kirjoituksestasi on nyt noin puolitoista vuotta.

Oon sua joitain vuosia vanhempi eronnut. Voin kertoa, että seuranhakumarkkinoilla tuntuu lähinnä mua vielä 10 vuotta vanhemmat lähinnä olevan kiinnostuneita ja itse en kyllä liki kuusikymppisistä ole yhtään innostunut. Eli kannattaa miettiä myös sitä, että tottakai on oman elämänsä vapaaherra eron jälkeen mutta a)joudut maksamaan kaiken yksin ja b)ei sitä uutta välttämättä löydykään - ainakaan mieleistä.