Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Komppaan ketjun muita yli 40v. sinkkuja, hel..tin yksinäistä tämä on. Ei mitään muuta. Kaikki illat, viikonloput, lomat ja juhlapyhät, aina yksin. Kaverit on puolisoidensa ja perheidensä kanssa, että niistä ei seuraa saa edellä mainittuihin. Jos muutaman kerran vuodessa on jotkut illanistujaiset niin niistä nyt ei paljon iloa revitä muuta kuin siksi hetkeksi.
Lisäksi itse koen jotain suurta turvattomuutta, johtuen juuri tuosta, että ei ole kenelläkään tärkeä. Yksin on jaksettava kaikki vastoinkäymiset ja myöskin hoidettava joka ainut asia. Kesäloma oli ihan kamala, kolmena päivänä taisi olla seuraa, loput totaalisen yksin. Olen täysin kyllästynyt menemään aina joka paikkaan yksin (syömään, uimaan, terdelle, leffaan jne. )ja siksi olen sellaiset nyt lopettanutkin. Kadehdin todellakin kaikkia pitkässä ja tylsässä suhteessa olevia, jos ei mitään suurempi ongelmia kerran ole.
Mutta tämänhän sinä sitten opit mahdollisesti vasta kantapään kautta, kun et tiedä mitä tämä on. Ja lisään vielä sen, että eläminen on myös ihan hel...tin kallista yksin, ainakin näin keskituloisena. Minä olen ilmeisesti aina ollut vielä niin ruma, etten ole koskaan oikein miehille kelvannut ja siksi olen jo luovuttanut. Mutta kylmää on kyyti miehiltä, kun ulkonäkö rupsahtaa, sen voin kertoa.
En jotenkin pysty ymmärtämään tätä keski-ikäisten sinkkujen yksinäisyyttä. Ehkä se jotenkin iskisi minunkin kasvoille, jos eroaisin??
Itsestä tuntuu, että ihmisiä on välillä liikaakin ympärillä, ja oikeastiko se muka johtuu vain siitä, että olen parisuhteessa?
Töissä on työkaverit, joiden kanssa höpistään joka kahvitauko niin, että joskus olen ihan täynnä sosiaalisuutta jo pelkästä työpäivästä.
Meillä on myös nuoria aikuisia omillaan asuvia lapsia, joiden kanssa välillä nähdään ja soitellaan.
Äitini kanssa vietän aikaa vähintään kerran viikossa, käydään kahvilla tai syömässä tai kyläillään puolin ja toisin.
Ystäviä on kolme hyvää, ja muutama kaveri lisäksi, heitä näen ehkä 3-4 x kk.
Eikö teillä ole kavereita, työkavereita, lapsia, vanhempia, sisaruksia?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Komppaan ketjun muita yli 40v. sinkkuja, hel..tin yksinäistä tämä on. Ei mitään muuta. Kaikki illat, viikonloput, lomat ja juhlapyhät, aina yksin. Kaverit on puolisoidensa ja perheidensä kanssa, että niistä ei seuraa saa edellä mainittuihin. Jos muutaman kerran vuodessa on jotkut illanistujaiset niin niistä nyt ei paljon iloa revitä muuta kuin siksi hetkeksi.
Lisäksi itse koen jotain suurta turvattomuutta, johtuen juuri tuosta, että ei ole kenelläkään tärkeä. Yksin on jaksettava kaikki vastoinkäymiset ja myöskin hoidettava joka ainut asia. Kesäloma oli ihan kamala, kolmena päivänä taisi olla seuraa, loput totaalisen yksin. Olen täysin kyllästynyt menemään aina joka paikkaan yksin (syömään, uimaan, terdelle, leffaan jne. )ja siksi olen sellaiset nyt lopettanutkin. Kadehdin todellakin kaikkia pitkässä ja tylsässä suhteessa olevia, jos ei mitään suurempi ongelmia kerran ole.
Mutta tämänhän sinä sitten opit mahdollisesti vasta kantapään kautta, kun et tiedä mitä tämä on. Ja lisään vielä sen, että eläminen on myös ihan hel...tin kallista yksin, ainakin näin keskituloisena. Minä olen ilmeisesti aina ollut vielä niin ruma, etten ole koskaan oikein miehille kelvannut ja siksi olen jo luovuttanut. Mutta kylmää on kyyti miehiltä, kun ulkonäkö rupsahtaa, sen voin kertoa.
Treenaa itsesi fitness-kuntoon niin varmasti löydät itsellesi miehen parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
En lähtökohtaisesti halunnut uutta suhdetta. Ajattelin että minulla tulee olemaan mahtavaa yksin. No, totuus oli toista. Kavereilla on parisuhteet ja tekevät asioita kumppaninsa kanssa. Yksin meneminen joka paikkaan alkoi tuntua ankealta. Tajusin jossain vaiheessa että se mitä oikeasti kaipaan on yhdessä tekeminen. Ja edelleenkään exä ei ollut se paras ihminen parisuhteeseen mutta ihan kiva kaveri ja kavereita ollaan edelleen. Ja vaikka en lähtenyt uutta suhdetta hakemaan niin kyllä sitä kaipaan. En ehkä tuntenut itseäni riittävästi kun lähdin, ehkä olisi pitänyt keskittyä omaan itseeni hetki ennen ratkaisuja. En tiedä, en kadu mutta huomaan että se mitä kaipaisin parisuhteessa ei ollut se mikä tekee minut elämään tyytyväiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin. 20 yhteisen vuoden kohdalla oli tosi vaikeaa, en tuntenut enää yhtään mitään. Mutta mies sitten yritti paljon ja parin vuoden kitkuttelun jälkeen huomasinkin olevani taas rakastunut. Ja seksi on parempaa kuin koskaan.
Nyt useampi hyvä vuosi välissä ja huomaan taas merkkejä omasta tyytymättömyydestä. Mm. puhumattomuus niin kuin ap:n miehellä voi olla tosi turhauttavaa. Esim. vakavaa sairautta epäiltäessä mies ei kysynyt kertaakaan mitään miten lääkärikäynnit meni, mitkä oli tulokset. En kertonut viikkoon tuloksia kun tajusin ettei se tule sitä kysymään. En voi sanoa ettei häntä kiinnosta vaan ei vaan ole tilannetajua tai jotain.
Mutta koska samaan aikaan on paljon hyvää niin en usko, että ero toisi onnea. Täydellistä ihmistä ei olekaan ja jos löytyisikin joku toinen niin hänessä olisi sitten ihan omat vikansa. Ja minussakin on omat vikani, tiedostan että kannattaa arvostaa että mieheni ne hyväksyy tai ainakin jaksaa. Kaikki ei jaksaisi.
Teen asioita nykyisin yksinkin. Matkustelen ilman miestä jne. Sitä kannattaa kokeilla. Se avaa myös silmiä näkemään millaista elämä voi olla kun on yksin. Ei tietenkään kerro koko totuutta kun kestää vain hetken, mutta itse koen jo parin päivän jälkeen yksinäisyyttä. Jotkut asiat on helpompia ja niin paljon mukavampaa toisen kanssa, kuten ulkona syöminen.
Mutta kannattaa kokeilla tehdä välillä asioita yksin, vaikka on parisuhteessa. Se saattaa paljastaa senkin, ettei se tyytymättömyys välttämättä pelkästään parisuhteesta johdu vaan omasta sisimmästä ja siihen ei ero auta.
Kiitos hyvästä kommentista, tarvii ehkä enemmän yrittää päästä itse yksinään johonkin. Vaikka mies siitä mököttäisikin. Hyvä vinkki. Samoin hyvä pointti tuo että mies jaksaa rasittavia piirteitäni, eihän sekään ole itsestäänselvää.
Ja tuo puhumattomuus ja tilannetajun puute.. Luulen tajuavani täysin mistä puhut, ja sinä tajuat mun tilanteen. Mullakin epäiltiin nimittäin taannoin vakavaa sairautta, ja saman koin, mies ei kysellyt mitään. Ja esim. kun vaihdoin työpaikkaa, olisi ehkä luullut että ekan työpäivän jälkeen mies olisi edes puolihuolimattomasti kysynyt "miten päivä meni" tai "millaista oli" mutta eihän hän sellaisia kysele. Ei jotenkin tajua kai kysellä, ei mieti moisia asioita että mitä mistäkin ajattelen tai koen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
En lähtökohtaisesti halunnut uutta suhdetta. Ajattelin että minulla tulee olemaan mahtavaa yksin. No, totuus oli toista. Kavereilla on parisuhteet ja tekevät asioita kumppaninsa kanssa. Yksin meneminen joka paikkaan alkoi tuntua ankealta. Tajusin jossain vaiheessa että se mitä oikeasti kaipaan on yhdessä tekeminen. Ja edelleenkään exä ei ollut se paras ihminen parisuhteeseen mutta ihan kiva kaveri ja kavereita ollaan edelleen. Ja vaikka en lähtenyt uutta suhdetta hakemaan niin kyllä sitä kaipaan. En ehkä tuntenut itseäni riittävästi kun lähdin, ehkä olisi pitänyt keskittyä omaan itseeni hetki ennen ratkaisuja. En tiedä, en kadu mutta huomaan että se mitä kaipaisin parisuhteessa ei ollut se mikä tekee minut elämään tyytyväiseksi.
Ja missä tilanteissa kumppania kaipaan? Ihan tavallisessa arjessa: kaupassa, ruokaa laittaessa, kaupungillan käymisessä, elokuvissa, tapahtumissa, automatkoilla, juhlapyhinä....kavereita saa harvoin mukaan verrattuna omaan yksinoloaikaan. Etätyöpäivinä tai kipeänä ollessa en välttämättä puhu kellekään. Juttuseura olisi kivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komppaan ketjun muita yli 40v. sinkkuja, hel..tin yksinäistä tämä on. Ei mitään muuta. Kaikki illat, viikonloput, lomat ja juhlapyhät, aina yksin. Kaverit on puolisoidensa ja perheidensä kanssa, että niistä ei seuraa saa edellä mainittuihin. Jos muutaman kerran vuodessa on jotkut illanistujaiset niin niistä nyt ei paljon iloa revitä muuta kuin siksi hetkeksi.
Lisäksi itse koen jotain suurta turvattomuutta, johtuen juuri tuosta, että ei ole kenelläkään tärkeä. Yksin on jaksettava kaikki vastoinkäymiset ja myöskin hoidettava joka ainut asia. Kesäloma oli ihan kamala, kolmena päivänä taisi olla seuraa, loput totaalisen yksin. Olen täysin kyllästynyt menemään aina joka paikkaan yksin (syömään, uimaan, terdelle, leffaan jne. )ja siksi olen sellaiset nyt lopettanutkin. Kadehdin todellakin kaikkia pitkässä ja tylsässä suhteessa olevia, jos ei mitään suurempi ongelmia kerran ole.
Mutta tämänhän sinä sitten opit mahdollisesti vasta kantapään kautta, kun et tiedä mitä tämä on. Ja lisään vielä sen, että eläminen on myös ihan hel...tin kallista yksin, ainakin näin keskituloisena. Minä olen ilmeisesti aina ollut vielä niin ruma, etten ole koskaan oikein miehille kelvannut ja siksi olen jo luovuttanut. Mutta kylmää on kyyti miehiltä, kun ulkonäkö rupsahtaa, sen voin kertoa.
En jotenkin pysty ymmärtämään tätä keski-ikäisten sinkkujen yksinäisyyttä. Ehkä se jotenkin iskisi minunkin kasvoille, jos eroaisin??
Itsestä tuntuu, että ihmisiä on välillä liikaakin ympärillä, ja oikeastiko se muka johtuu vain siitä, että olen parisuhteessa?
Töissä on työkaverit, joiden kanssa höpistään joka kahvitauko niin, että joskus olen ihan täynnä sosiaalisuutta jo pelkästä työpäivästä.
Meillä on myös nuoria aikuisia omillaan asuvia lapsia, joiden kanssa välillä nähdään ja soitellaan.
Äitini kanssa vietän aikaa vähintään kerran viikossa, käydään kahvilla tai syömässä tai kyläillään puolin ja toisin.
Ystäviä on kolme hyvää, ja muutama kaveri lisäksi, heitä näen ehkä 3-4 x kk.
Eikö teillä ole kavereita, työkavereita, lapsia, vanhempia, sisaruksia?
Ap
No minä en ole töissä, ystäviä on 1 jota näen noin pari krt vuodessa (on kiireinen perheensä ym parissa). On vanhemmat mutta eihän ne ikuisesti elä. 1 sisko jonka kanssa en ole läheinen. Hemmetin yksinäistä on. Toki täytän jo syrjäytyneen määritelmän ja mitään parisuhdetta on täysin turha haikaillakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samassa tilanteessa ja aion erota. En halua kuolinvuoteella katua, että olisi pitänyt uskaltaa. Ja kyllä niitä hyviä miehiä saattaa löytää, koska eroja tulee paljon. Ja jos ei löydy, niin sitten olen yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komppaan ketjun muita yli 40v. sinkkuja, hel..tin yksinäistä tämä on. Ei mitään muuta. Kaikki illat, viikonloput, lomat ja juhlapyhät, aina yksin. Kaverit on puolisoidensa ja perheidensä kanssa, että niistä ei seuraa saa edellä mainittuihin. Jos muutaman kerran vuodessa on jotkut illanistujaiset niin niistä nyt ei paljon iloa revitä muuta kuin siksi hetkeksi.
Lisäksi itse koen jotain suurta turvattomuutta, johtuen juuri tuosta, että ei ole kenelläkään tärkeä. Yksin on jaksettava kaikki vastoinkäymiset ja myöskin hoidettava joka ainut asia. Kesäloma oli ihan kamala, kolmena päivänä taisi olla seuraa, loput totaalisen yksin. Olen täysin kyllästynyt menemään aina joka paikkaan yksin (syömään, uimaan, terdelle, leffaan jne. )ja siksi olen sellaiset nyt lopettanutkin. Kadehdin todellakin kaikkia pitkässä ja tylsässä suhteessa olevia, jos ei mitään suurempi ongelmia kerran ole.
Mutta tämänhän sinä sitten opit mahdollisesti vasta kantapään kautta, kun et tiedä mitä tämä on. Ja lisään vielä sen, että eläminen on myös ihan hel...tin kallista yksin, ainakin näin keskituloisena. Minä olen ilmeisesti aina ollut vielä niin ruma, etten ole koskaan oikein miehille kelvannut ja siksi olen jo luovuttanut. Mutta kylmää on kyyti miehiltä, kun ulkonäkö rupsahtaa, sen voin kertoa.
En jotenkin pysty ymmärtämään tätä keski-ikäisten sinkkujen yksinäisyyttä. Ehkä se jotenkin iskisi minunkin kasvoille, jos eroaisin??
Itsestä tuntuu, että ihmisiä on välillä liikaakin ympärillä, ja oikeastiko se muka johtuu vain siitä, että olen parisuhteessa?
Töissä on työkaverit, joiden kanssa höpistään joka kahvitauko niin, että joskus olen ihan täynnä sosiaalisuutta jo pelkästä työpäivästä.
Meillä on myös nuoria aikuisia omillaan asuvia lapsia, joiden kanssa välillä nähdään ja soitellaan.
Äitini kanssa vietän aikaa vähintään kerran viikossa, käydään kahvilla tai syömässä tai kyläillään puolin ja toisin.
Ystäviä on kolme hyvää, ja muutama kaveri lisäksi, heitä näen ehkä 3-4 x kk.
Eikö teillä ole kavereita, työkavereita, lapsia, vanhempia, sisaruksia?
Ap
Kyllä se sosiaalinen status muiden silmissä muuttuu sinkkuuden myötä ja kuten itse aiemmassa vastauksessa kirjoitin, ei tässä lainaamassasi, että kaverit viettävät aika paljon aikaa perheidensä/puolison kanssa. Työkavereidenkin kanssa kohtaamiset vähentyneet etätöiden myötä etc. Aina toki keksii tekemistä ja introverttina vastapainoksi nautinkin siitä, että välillä saa olla totaalihiljaisuudessa kotona kuormittavan päivän jälkeen, mutta kyllä se yksinäisyys sieltä aina välillä nostaa päätään. Kukaanhan sua ei estä eroamasta eikä kukaan voi varmuudella sanoa mitä sulle käy. Tässäkin ketjussa on kuitenkin monta vastausta, missä se hohdokkuus on kyseenalaistettu. Itse lähdin siis huonosta suhteesta enkä sinne millään palaisi takaisin, valitsen nykystatuksen siihen nähden 100%. Mutta jos asetelma on muuten hyvä, mutta vähän väljähtänyt suhde, niin siihen se yksinolo ei välttämättä ole ratkaisu. Kannattaa ottaa joku viikon irtiotto perheestä vaikka kokonaan toiselle paikkakunnalle, sitten ole vähän repäisty omasta elinpiiristä pois ja näet että tuntuuko missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin. 20 yhteisen vuoden kohdalla oli tosi vaikeaa, en tuntenut enää yhtään mitään. Mutta mies sitten yritti paljon ja parin vuoden kitkuttelun jälkeen huomasinkin olevani taas rakastunut. Ja seksi on parempaa kuin koskaan.
Nyt useampi hyvä vuosi välissä ja huomaan taas merkkejä omasta tyytymättömyydestä. Mm. puhumattomuus niin kuin ap:n miehellä voi olla tosi turhauttavaa. Esim. vakavaa sairautta epäiltäessä mies ei kysynyt kertaakaan mitään miten lääkärikäynnit meni, mitkä oli tulokset. En kertonut viikkoon tuloksia kun tajusin ettei se tule sitä kysymään. En voi sanoa ettei häntä kiinnosta vaan ei vaan ole tilannetajua tai jotain.
Mutta koska samaan aikaan on paljon hyvää niin en usko, että ero toisi onnea. Täydellistä ihmistä ei olekaan ja jos löytyisikin joku toinen niin hänessä olisi sitten ihan omat vikansa. Ja minussakin on omat vikani, tiedostan että kannattaa arvostaa että mieheni ne hyväksyy tai ainakin jaksaa. Kaikki ei jaksaisi.
Teen asioita nykyisin yksinkin. Matkustelen ilman miestä jne. Sitä kannattaa kokeilla. Se avaa myös silmiä näkemään millaista elämä voi olla kun on yksin. Ei tietenkään kerro koko totuutta kun kestää vain hetken, mutta itse koen jo parin päivän jälkeen yksinäisyyttä. Jotkut asiat on helpompia ja niin paljon mukavampaa toisen kanssa, kuten ulkona syöminen.
Mutta kannattaa kokeilla tehdä välillä asioita yksin, vaikka on parisuhteessa. Se saattaa paljastaa senkin, ettei se tyytymättömyys välttämättä pelkästään parisuhteesta johdu vaan omasta sisimmästä ja siihen ei ero auta.
Kiitos hyvästä kommentista, tarvii ehkä enemmän yrittää päästä itse yksinään johonkin. Vaikka mies siitä mököttäisikin. Hyvä vinkki. Samoin hyvä pointti tuo että mies jaksaa rasittavia piirteitäni, eihän sekään ole itsestäänselvää.
Ja tuo puhumattomuus ja tilannetajun puute.. Luulen tajuavani täysin mistä puhut, ja sinä tajuat mun tilanteen. Mullakin epäiltiin nimittäin taannoin vakavaa sairautta, ja saman koin, mies ei kysellyt mitään. Ja esim. kun vaihdoin työpaikkaa, olisi ehkä luullut että ekan työpäivän jälkeen mies olisi edes puolihuolimattomasti kysynyt "miten päivä meni" tai "millaista oli" mutta eihän hän sellaisia kysele. Ei jotenkin tajua kai kysellä, ei mieti moisia asioita että mitä mistäkin ajattelen tai koen.
Ap
Ihan samanlaista tosiaan on tuo ettei vaan jotenkin hoksaa kysyä.
Se jäi vielä sanomatta, että sen ekan kunnon kriisin kohdalla päätin, että ainakin yritän itse tehdä itseni onnelliseksi. Se ei ole miehen tehtävä ja luulen, että nuorena odotin liikaa muiden ihmisten tuovan sen onnen ja olin itse tosi passiivinen. Olen sen jälkeen paljon miettinyt sitä mikä ilahduttaa tai tekee elämästä merkityksellistä ja toteuttanut niitä asioita. Jos joskus se ero tulisikin niin olisin nyt paljon omatoimisempi ja aidosti itsenäisempi kuin nuorempana olisin ollut.
Mutta sen lisäksi että tekisit yksinkin asioita niin oletko jutellut miehen kanssa seksistä? Tai tietääkö hän edes mitä sinun päässä liikkuu? Jotain kannattaisi yrittää että myös sen puolen saisi kuntoon. Meillä se tosin ratkesi sillä että tunteet tuli minulle takaisin.. Sitä ennen oli pari vuotta riitelyä ja mahdollinen ero myös puheissa, joten kumpikin tiesi missä mennään.
Mieti asiaa myös lasten kannalta. Todennäköistä on että miehesi löytää piankin uuden ja uusperhe kuviot ovat todella rasittavia.
Itse yrittäisin kaikin keinoin elvyttää olemassaolevaa suhdetta.
Ja yksinäisyydestä.
Se iskee aamulla kun luet lehteä ja haluaisit kommentoida jotain. Tai yöllä kun heräät painajaiseen ja valvot yksin. Kukaan ei ole kysymässä että mitäs nyt? Ketään ei kiinnosta -jollei kyse ole hengen hädästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on ollut myös pitkään ihan kuollutta. Pitkään yritin, mutta mikään ei muuttanut asioita. En halua erota. Löytäisin kyllä jonkun ennemmin tai myöhemmin, mutta en mitään ihmeellistä. Minulla oli vuosikymmeniä aikaa etsiä. Silloin olisi pitänyt valita toisin. On tämä parempi, kuin olla kokonaan yksin. Miehet haluavat ikäistään nuoremman, joten vaan samanlaisia kärttyisiä ukkoja olisi tarjolla. Muihin ei tasoni riitä.
Vierailija kirjoitti:
Mieti asiaa myös lasten kannalta. Todennäköistä on että miehesi löytää piankin uuden ja uusperhe kuviot ovat todella rasittavia.
Itse yrittäisin kaikin keinoin elvyttää olemassaolevaa suhdetta.
Ja yksinäisyydestä.
Se iskee aamulla kun luet lehteä ja haluaisit kommentoida jotain. Tai yöllä kun heräät painajaiseen ja valvot yksin. Kukaan ei ole kysymässä että mitäs nyt? Ketään ei kiinnosta -jollei kyse ole hengen hädästä.
Kestoyksinäisenä tilanteita joissa yksinäisyys iskee:
- Aamulla kun herää tyhjässä kodissa, kukaan ei toivota huomenia.
- Ulos kun menee, kaupunki on täynnä nauravia ja juttelevia pariskuntia ja perheitä, itse on vain turhanpäiväinen irrallinen höyhen joka ei merkitse kellekään mitään.
-Töissä tms paikoissa ihmiset juttelevat iloisesti asioista joita ovat tehneet viikonloppuna puolisonsa tai perheensä kanssa. Itse hymyilee vieressä ja muistelee telkkarin ääressä vietettyä viikonloppua.
-Päivän aikana kukaan ei laita whatsapp viestejä, soittele tai mitään muutakaan.
-Tyhjään kotiin tullessa kukaan ei tervehdi, ole paikalla, kysy mitä voisi tuoda kaupasta siellä käydessään, tule viereen sohvalle ja sänkyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko kertoa vielä omasta kokemuksestani. Aikoinaan mietin, että kannattaako jättää ihan hyvä mies. Hän rakasti minua ja olisi halunnut olla mun kanssa. Mietin, että löydänkö koskaan enää ketään etenkään kun en ollut koskaan mikään suosittu tyttö. Ajattelin kuitenkin, että jos en ole jonkun miehen kanssa onnellinen niin mitä sitten jos en löydä ketään muuta ja olen yksin, kun en mä tuon miehen kanssa olisi halunnut olla vaikka se olisi maailman ainoa mies.
Löysin sitten vuosia myöhemmin oikeasti sen miehen joka sopii mulle täydellisesti. Vasta sitten tajusin että nämä aiemmat hyvät miehet ei todellakaan olleet hyviä mulle.
Ei rakkaudessa ole kyse siitä, että pelaa jollain todennäköisyyksillä, että saako jonkun paremman vai tyydynkö nyt tähän. Jos täytyy miettiä, että rakastaako vai ei, niin sitten ei rakasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin. 20 yhteisen vuoden kohdalla oli tosi vaikeaa, en tuntenut enää yhtään mitään. Mutta mies sitten yritti paljon ja parin vuoden kitkuttelun jälkeen huomasinkin olevani taas rakastunut. Ja seksi on
Ja tuo puhumattomuus ja tilannetajun puute.. Luulen tajuavani täysin mistä puhut, ja sinä tajuat mun tilanteen. Mullakin epäiltiin nimittäin taannoin vakavaa sairautta, ja saman koin, mies ei kysellyt mitään. Ja esim. kun vaihdoin työpaikkaa, olisi ehkä luullut että ekan työpäivän jälkeen mies olisi edes puolihuolimattomasti kysynyt "miten päivä meni" tai "millaista oli" mutta eihän hän sellaisia kysele. Ei jotenkin tajua kai kysellä, ei mieti moisia asioita että mitä mistäkin ajattelen tai koen.
Ap
Tämä! Siis muillakin on tällaisia miehiä. Mun mies ei ole koskaan, kertaakaan kysynyt miten mun päivä on mennyt. Ei vaikka uuteen työpaikkaan olen mennyt. Eikä muutakaan mitä siellä teen, millaisia työkavereita tms. Eipä kysele kyllä muutakaan. Jossakin vaiheessa tätä pitkää suhdetta lopetin itsekin sekä kertomisen, että kyselyn häneltä. Hiljaista meillä on tätä nykyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti asiaa myös lasten kannalta. Todennäköistä on että miehesi löytää piankin uuden ja uusperhe kuviot ovat todella rasittavia.
Itse yrittäisin kaikin keinoin elvyttää olemassaolevaa suhdetta.
Ja yksinäisyydestä.
Se iskee aamulla kun luet lehteä ja haluaisit kommentoida jotain. Tai yöllä kun heräät painajaiseen ja valvot yksin. Kukaan ei ole kysymässä että mitäs nyt? Ketään ei kiinnosta -jollei kyse ole hengen hädästä.Kestoyksinäisenä tilanteita joissa yksinäisyys iskee:
- Aamulla kun herää tyhjässä kodissa, kukaan ei toivota huomenia.
- Ulos kun menee, kaupunki on täynnä nauravia ja juttelevia pariskuntia ja perheitä, itse on vain turhanpäiväinen irrallinen höyhen joka ei merkitse kellekään mitään.
-Töissä tms paikoissa ihmiset juttelevat iloisesti asioista joita ovat tehneet viikonloppuna puolisonsa tai perheensä kanssa. Itse hymyilee vieressä ja muistelee telkkarin ääressä vietettyä viikonloppua.
-Päivän aikana kukaan ei laita whatsapp viestejä, soittele tai mitään muutakaan.
-Tyhjään kotiin tullessa kukaan ei tervehdi, ole paikalla, kysy mitä voisi tuoda kaupasta siellä käydessään, tule viereen sohvalle ja sänkyyn.
Mä olen kaveriliitossa, jossa ei tunnu löytyvän enää mitään yhteistä. Niin hyvin harva noista asioista toteutuu. Ei toivoteta huomenia tai hyvää öitä, ei laiteta viestejä päivän aikana kuin korkeintaan, hae maitoa. Ei tule sohvalle viereen mutta juu samassa sängyssä nukutaan, noin metri väliä.
Ainoa mikä toteutuu, vielä kun on lapsia kotona, niin töissä kerron mitä on viikonloppuna tehty mutta se on aina lasten kanssa tehtyä
Eli ei se parisuhde takaa ettetkö voi kuitenkin olla yksinäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti asiaa myös lasten kannalta. Todennäköistä on että miehesi löytää piankin uuden ja uusperhe kuviot ovat todella rasittavia.
Itse yrittäisin kaikin keinoin elvyttää olemassaolevaa suhdetta.
Ja yksinäisyydestä.
Se iskee aamulla kun luet lehteä ja haluaisit kommentoida jotain. Tai yöllä kun heräät painajaiseen ja valvot yksin. Kukaan ei ole kysymässä että mitäs nyt? Ketään ei kiinnosta -jollei kyse ole hengen hädästä.Kestoyksinäisenä tilanteita joissa yksinäisyys iskee:
- Aamulla kun herää tyhjässä kodissa, kukaan ei toivota huomenia.
- Ulos kun menee, kaupunki on täynnä nauravia ja juttelevia pariskuntia ja perheitä, itse on vain turhanpäiväinen irrallinen höyhen joka ei merkitse kellekään mitään.
-Töissä tms paikoissa ihmiset juttelevat iloisesti asioista joita ovat tehneet viikonloppuna puolisonsa tai perheensä kanssa. Itse hymyilee vieressä ja muistelee telkkarin ääressä vietettyä viikonloppua.
-Päivän aikana kukaan ei laita whatsapp viestejä, soittele tai mitään muutakaan.
-Tyhjään kotiin tullessa kukaan ei tervehdi, ole paikalla, kysy mitä voisi tuoda kaupasta siellä käydessään, tule viereen sohvalle ja sänkyyn.Mä olen kaveriliitossa, jossa ei tunnu löytyvän enää mitään yhteistä. Niin hyvin harva noista asioista toteutuu. Ei toivoteta huomenia tai hyvää öitä, ei laiteta viestejä päivän aikana kuin korkeintaan, hae maitoa. Ei tule sohvalle viereen mutta juu samassa sängyssä nukutaan, noin metri väliä.
Ainoa mikä toteutuu, vielä kun on lapsia kotona, niin töissä kerron mitä on viikonloppuna tehty mutta se on aina lasten kanssa tehtyä
Eli ei se parisuhde takaa ettetkö voi kuitenkin olla yksinäinen.
ei se takaakaan, itse olin huonossa parisuhteessa yksinäisempi kuin nykyään yksin ollessani, se ei siltikään poista yksinäisyyden tunteita kokonaan. Moni kaverikin tuntuu sinnittelevän yksinäisessä liitossa. Mutta näihin ei tosiaan kukaan muu pysty sanomaan mikä on se kullekin oikea tie ja miten eron jälkeen käy. Itselleni elämä on tarjonut monta vuotta putkeen erilaisia kierrepalloja monesta eri suunnasta, fiksuistakin ratkaisuista. Eroa en siltikään kadu, mutta saisi se elämä alkaa tuntumaan vihdoinkin taas ihan kivalta ja sekään ei haittaisi, jos löytyisi mukava kumppani.
Noin viisi vuotta olin samassa tilanteessa ja erottiin. Välit säilyi hyvinä mieheen. Mutta kadun ja olen kateellinen. Useammankin uuden olen tavannut ja into lopahtanut. Mies löysi heti uuden yli kymmenen vuotta nuoremman ja kaksi lastakin jo tehneet.
Monogamia ei toimi, eikä tee ketään onnelliseksi pitkässä juoksussa.
Minä jäin. 20 yhteisen vuoden kohdalla oli tosi vaikeaa, en tuntenut enää yhtään mitään. Mutta mies sitten yritti paljon ja parin vuoden kitkuttelun jälkeen huomasinkin olevani taas rakastunut. Ja seksi on parempaa kuin koskaan.
Nyt useampi hyvä vuosi välissä ja huomaan taas merkkejä omasta tyytymättömyydestä. Mm. puhumattomuus niin kuin ap:n miehellä voi olla tosi turhauttavaa. Esim. vakavaa sairautta epäiltäessä mies ei kysynyt kertaakaan mitään miten lääkärikäynnit meni, mitkä oli tulokset. En kertonut viikkoon tuloksia kun tajusin ettei se tule sitä kysymään. En voi sanoa ettei häntä kiinnosta vaan ei vaan ole tilannetajua tai jotain.
Mutta koska samaan aikaan on paljon hyvää niin en usko, että ero toisi onnea. Täydellistä ihmistä ei olekaan ja jos löytyisikin joku toinen niin hänessä olisi sitten ihan omat vikansa. Ja minussakin on omat vikani, tiedostan että kannattaa arvostaa että mieheni ne hyväksyy tai ainakin jaksaa. Kaikki ei jaksaisi.
Teen asioita nykyisin yksinkin. Matkustelen ilman miestä jne. Sitä kannattaa kokeilla. Se avaa myös silmiä näkemään millaista elämä voi olla kun on yksin. Ei tietenkään kerro koko totuutta kun kestää vain hetken, mutta itse koen jo parin päivän jälkeen yksinäisyyttä. Jotkut asiat on helpompia ja niin paljon mukavampaa toisen kanssa, kuten ulkona syöminen.
Mutta kannattaa kokeilla tehdä välillä asioita yksin, vaikka on parisuhteessa. Se saattaa paljastaa senkin, ettei se tyytymättömyys välttämättä pelkästään parisuhteesta johdu vaan omasta sisimmästä ja siihen ei ero auta.