Lue keskustelun säännöt.
Voiko puolisolta vaatia kunnianhimoa?
24.08.2023 |
Haluaisin kuulla kaikenlaisia mielipiteitä: Puolisoni on kouluttautunut ammattikoulutasolla ja tehnyt koko ikänsä töitä pienipalkkaisella alalla. Hän on ahkera ja tunnollinen työntekijä ja rahaa tärkeämpää hänelle on työ, josta tykkää. Palkka ei ole vajaan 20 työvuoden aikana noussut juurikaan tes-korotuksia enempää, mikä on hänen alallaan tyypillistä.
Itsekään en ole mikään uraohjus, mutta olen korkeakoulutettu ja pyrkinyt hyviin työpaikkoihin ja tienaan mediaanin suomalaisen verran. En siis mitenkään erityisen paljon, mutta kuitenkin reilusti puolisoani enemmän. Haluan edetä työelämässä ja nostaa tulotasoani tasaisesti.
Erilaiset näkemyksemme tulojen hankkimisesta ovat alkaneet muodostua ongelmaksi. Minua häiritsee puolisolta puuttuva kunnianhimo ja häneen vähään tyytyminen, kun huono palkkataso vaikuttaa suoraan koko perheemme elämään. Minulla on haaveita (mm. asumiseen ja matkailuun liittyen), joita haluaisin toteuttaa yhdessä, mies taas tyytyy pelkästään haaveilemaan. Toivoisin myös, ettei eläkeikämme menisi köyhyysrajalla ja että voisimme säästää vanhuuden varalle. Nyt se on mahdotonta. Teini-ikää lähestyvien lasten nousevat kulut kauhistuttavat myös.
Mies puolestaan kokee minun dissaavan häntä työnsä vuoksi. Hänen työssään ei mielestäni ole mitään vikaa, alan palkkaus on vain surkea ja toki koulutustasokin vaikuttaa. Puoliso ei halua opiskella lisää, kokee ettei voimavarat riitä eikä kiinnosta.
Mitä voin tehdä, kun toinen ei halua osallistua yhteisen varallisuuden kasvattamiseen? Onko väärin vaatia häneltä kunnianhimoa, joka ei tule luonnostaan? En tietenkään haluaisi häntä pakottaa tekemään työtä, josta ei nauti, sekin on tärkeää että työssä viihtyy. Täytyykö minun siis vain tyytyä alhaiseen elintasoomme? Nyt kun kaikki hinnat ovat nousseet, tämä ristiriita on korostunut vielä entisestään.
Kokemuksia tai näkemyksiä asiaan?
Kommentit (204)
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän AP:tä.
En kuvailisi itseäni uraohjukseksi tai erityisen kunnianhimoiseksi ihmiseksi, mutta kyllä mulle on oikeastaan aina ollut aivan selvää, että elämässä pitää mennä eteenpäin ja kehittyä, ja että opiskelu kannattaa ehdottomasti. Itse opiskelen melkein koko ajan jotakin ja kiinnostun nopeasti uusista asioista. Haluan edetä ja oppia uutta, kaipaan myös vaihtelua. Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia ja haaveita, joihin esim. säästän rahaa tavoitteellisesti.
Minua myös ärsyttää se lähipiirissänikin näkemäni tyytyminen ja näköalattomuus, sellainen ihmeellinen asenne, että kärvistellään pienipalkkaisissa töissä ja valitetaan palkasta, työstä ja ikävistä pomoista, mutta ei kuitenkaan haluta tehdä asialle mitään. Neljä-viisikymppiset ihmiset suhtautuvat elämäänsä jotenkin niin, että tässä sitä nyt ollaan loppuelämä, valitetaan vähistä rahoista, mitään haaveita ja suunnitelmia ei oikein ole... Kammottavaa!
Se on minustakin kamalaa jos ihminen valittaa eikä tee asialle mitään. Sen sijaan mitä kamalaa on siinä jos ihminen on oikeasti vähään tyytyväinen ja näkee lasin puolillaan vettä puolitäytenä puolityhjän sijaan? Kiitollisuus ja vaatimattomuus on kauniita piirteitä ihmisessä. Ahneus ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän AP:tä.
En kuvailisi itseäni uraohjukseksi tai erityisen kunnianhimoiseksi ihmiseksi, mutta kyllä mulle on oikeastaan aina ollut aivan selvää, että elämässä pitää mennä eteenpäin ja kehittyä, ja että opiskelu kannattaa ehdottomasti. Itse opiskelen melkein koko ajan jotakin ja kiinnostun nopeasti uusista asioista. Haluan edetä ja oppia uutta, kaipaan myös vaihtelua. Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia ja haaveita, joihin esim. säästän rahaa tavoitteellisesti.
Minua myös ärsyttää se lähipiirissänikin näkemäni tyytyminen ja näköalattomuus, sellainen ihmeellinen asenne, että kärvistellään pienipalkkaisissa töissä ja valitetaan palkasta, työstä ja ikävistä pomoista, mutta ei kuitenkaan haluta tehdä asialle mitään. Neljä-viisikymppiset ihmiset suhtautuvat elämäänsä jotenkin niin, että tässä sitä nyt ollaan loppuelämä, valitetaan vähistä rahoista, mitään haaveita ja suunnitelmia ei oikein ole... Kammottavaa!
Mutta eihän ap ole sanonut että hänen miehensä valittaisi tai itse kokisi elämänsä olevan vain tyytymistä vähään tms. Ap se tässä kokee kärvistelevänsä eikä mies.
Ja itseään voi kehittää ja rahaakin voi säästää vaikka ei olisi kovin hyväpalkkaisessa työssä. Nuo sinun tuttujesi ongelmat ovat sellaisia että niitä tuskin raha ratkaisisi. Kunhan tykkäävät valittaa.
Itse ajattelen, että on tärkeää tehdä työtä jossa viihtyy. Jos perheessä on kuitenkin kaksi täysipäiväisesti työssäkäyvää vanhempaa, pitäisi tuloilla pystyä elämään.
Jos toista pakottaa luopumaan mieluisasta työstä ja yrittää puskea vain rahan takia jonnekkin minne hän ei halua, tulos on katkera, vihainen ja ärsyyntynyt kumppani.
Säästöjä voi miettiä siltä kannalta, että alkaa tarkkailemaan menoja ja karsimaan niistä ja säästämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Onpas epäempaattista tekstiä.
Minullakin on merkittävästi suuremmat tulot kuin puolisollani. Hän tekee kutsumustyötään, jolla juuri ja juuri säilyy arkipäivässä hengissä, minulla taas jää pidemmistä työpäivistäni ja DI:n palkasta rahaa säästöön. Yhteiset matkat tehdään lähes kokonaan minun rahoillani. En koe sitä ongelmaksi, paitsi joskus niissä tilanteissa, missä hän ei kevyempää työtä tekevänä aina tajua minun aina välillä tarvitsevan sellaisia rauhallisempia vapaapäiviä, ettei ihan koko ajan tarvitse tehdä jotain.
Erona on tietenkin, että olen mies. Minulle on luonnollista pitää huolta puolisostanikin, koska kerran siihen pystyn. Sinulla näyttää menevän eri lailla.
Ei tämä ole ollenkaan sama. Sun puoliso tekee KUTSUMUSTYÖTÄ, ap:n puoliso tekee jotain väsyttävää perusduunia huonolla palkalla.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Jännästi se tuloero on ongelma vain silloin kun mies on se joka tienaa vähemmän. Maailman sivu on mies ollut se enemmän tienaava ja sitä oikeastaan odotetaan nytkin, eikä koskaan valiteta kun vaimolla ei ole tarpeeksi kunnianhimoa ja tuloja kaiken kivan kustantamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
rahalla ei saa onnea, mitä enemmän juoksette rahan perässä, sitä onnettomampia teistä tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Onpas epäempaattista tekstiä.
Minullakin on merkittävästi suuremmat tulot kuin puolisollani. Hän tekee kutsumustyötään, jolla juuri ja juuri säilyy arkipäivässä hengissä, minulla taas jää pidemmistä työpäivistäni ja DI:n palkasta rahaa säästöön. Yhteiset matkat tehdään lähes kokonaan minun rahoillani. En koe sitä ongelmaksi, paitsi joskus niissä tilanteissa, missä hän ei kevyempää työtä tekevänä aina tajua minun aina välillä tarvitsevan sellaisia rauhallisempia vapaapäiviä, ettei ihan koko ajan tarvitse tehdä jotain.
Erona on tietenkin, että olen mies. Minulle on luonnollista pitää huolta puolisostanikin, koska kerran siihen pystyn. Sinulla näyttää menevän eri lailla.
Ei tämä ole ollenkaan sama. Sun puoliso tekee KUTSUMUSTYÖTÄ, ap:n puoliso tekee jotain väsyttävää perusduunia huonolla palkalla.
Ap sanoi heti alkuun että mies tykkää työstään eikä näe siinä mitään vikaa eikä häntä kiinnosta opiskella mitään muuta alaa. Eli aika verrannollinen on tuon edellisen kommentoijan esimerkkiin.
T. Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelen, että on tärkeää tehdä työtä jossa viihtyy. Jos perheessä on kuitenkin kaksi täysipäiväisesti työssäkäyvää vanhempaa, pitäisi tuloilla pystyä elämään.
Jos toista pakottaa luopumaan mieluisasta työstä ja yrittää puskea vain rahan takia jonnekkin minne hän ei halua, tulos on katkera, vihainen ja ärsyyntynyt kumppani.
Säästöjä voi miettiä siltä kannalta, että alkaa tarkkailemaan menoja ja karsimaan niistä ja säästämään.
Jotenkin tosi suomalainen kommentti. Aina koitetaan karsia menoja eikä tavoitella isompia tuloja. Jos AP kysyisi vaikka jenkeiltä samaa, olisi vastaukset ihan eri. Suomessa ei kannusteta mihinkään, paitsi tyytymään vähään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Onpas epäempaattista tekstiä.
Minullakin on merkittävästi suuremmat tulot kuin puolisollani. Hän tekee kutsumustyötään, jolla juuri ja juuri säilyy arkipäivässä hengissä, minulla taas jää pidemmistä työpäivistäni ja DI:n palkasta rahaa säästöön. Yhteiset matkat tehdään lähes kokonaan minun rahoillani. En koe sitä ongelmaksi, paitsi joskus niissä tilanteissa, missä hän ei kevyempää työtä tekevänä aina tajua minun aina välillä tarvitsevan sellaisia rauhallisempia vapaapäiviä, ettei ihan koko ajan tarvitse tehdä jotain.
Erona on tietenkin, että olen mies. Minulle on luonnollista pitää huolta puolisostanikin, koska kerran siihen pystyn. Sinulla näyttää menevän eri lailla.
Ei tämä ole ollenkaan sama. Sun puoliso tekee KUTSUMUSTYÖTÄ, ap:n puoliso tekee jotain väsyttävää perusduunia huonolla palkalla.
Ap sanoi heti alkuun että mies tykkää työstään eikä näe siinä mitään vikaa eikä häntä kiinnosta opiskella mitään muuta alaa. Eli aika verrannollinen on tuon edellisen kommentoijan esimerkkiin.
T. Eri
Ei merkityksellinen työ väsytä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapset teinejä niin muutaman vuoden kuluttua varmaan alkaa samaan säästöönkin jotain, kun kahdestaan asuu ja silloin voi alkaa toteuttaa sitä pienempää haavetta eli matkustelua.
Toiseksi joskus voi pohtia ovatko ne haaveet kuinka suuri osa minuutta vai kavereiden somepäivitysten nostattamaa turhaa kateutta.
En painostaisi miestä vaihtamaan alaa tai olemaan kunnianhimoisempi jos tämä ei ole hänen luonteelle sopivaa, kun on jo muutenkin työhönsä pääosin tyytyväinen
Vierailija kirjoitti:
Jos lapset teinejä niin muutaman vuoden kuluttua varmaan alkaa samaan säästöönkin jotain, kun kahdestaan asuu ja silloin voi alkaa toteuttaa sitä pienempää haavetta eli matkustelua.
Toiseksi joskus voi pohtia ovatko ne haaveet kuinka suuri osa minuutta vai kavereiden somepäivitysten nostattamaa turhaa kateutta.
En painostaisi miestä vaihtamaan alaa tai olemaan kunnianhimoisempi jos tämä ei ole hänen luonteelle sopivaa, kun on jo muutenkin työhönsä pääosin tyytyväinen
Eli AP maksaa sitten matkat...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän AP:tä.
En kuvailisi itseäni uraohjukseksi tai erityisen kunnianhimoiseksi ihmiseksi, mutta kyllä mulle on oikeastaan aina ollut aivan selvää, että elämässä pitää mennä eteenpäin ja kehittyä, ja että opiskelu kannattaa ehdottomasti. Itse opiskelen melkein koko ajan jotakin ja kiinnostun nopeasti uusista asioista. Haluan edetä ja oppia uutta, kaipaan myös vaihtelua. Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia ja haaveita, joihin esim. säästän rahaa tavoitteellisesti.
Minua myös ärsyttää se lähipiirissänikin näkemäni tyytyminen ja näköalattomuus, sellainen ihmeellinen asenne, että kärvistellään pienipalkkaisissa töissä ja valitetaan palkasta, työstä ja ikävistä pomoista, mutta ei kuitenkaan haluta tehdä asialle mitään. Neljä-viisikymppiset ihmiset suhtautuvat elämäänsä jotenkin niin, että tässä sitä nyt ollaan loppuelämä, valitetaan vähistä rahoista, mitään haaveita ja suunnitelmia ei oikein ole... Kammottavaa!
Tuollaista näköalattomuutta on todella paljon Suomessa, sen huomaa tästä ketjustakin. Pieneen palkkaan pitäisi vaan tyytyä ja asialle ei voi edes yrittää tehdä mitään. Tyypillistä pikkupaikkakunnilla varsinkin ja niitähän on Suomi pullollaan.
Mutta eihän ap ole sanonut että hänen miehensä valittaisi tai itse kokisi elämänsä olevan vain tyytymistä vähään tms. Ap se tässä kokee kärvistelevänsä eikä mies.Ja itseään voi kehittää ja rahaakin voi säästää vaikka ei olisi kovin hyväpalkkaisessa työssä. Nuo sinun tuttujesi ongelmat ovat sellaisia että niitä tuskin raha ratkaisisi. Kunhan tykkäävät valittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Onpas epäempaattista tekstiä.
Minullakin on merkittävästi suuremmat tulot kuin puolisollani. Hän tekee kutsumustyötään, jolla juuri ja juuri säilyy arkipäivässä hengissä, minulla taas jää pidemmistä työpäivistäni ja DI:n palkasta rahaa säästöön. Yhteiset matkat tehdään lähes kokonaan minun rahoillani. En koe sitä ongelmaksi, paitsi joskus niissä tilanteissa, missä hän ei kevyempää työtä tekevänä aina tajua minun aina välillä tarvitsevan sellaisia rauhallisempia vapaapäiviä, ettei ihan koko ajan tarvitse tehdä jotain.
Erona on tietenkin, että olen mies. Minulle on luonnollista pitää huolta puolisostanikin, koska kerran siihen pystyn. Sinulla näyttää menevän eri lailla.
Ei tämä ole ollenkaan sama. Sun puoliso tekee KUTSUMUSTYÖTÄ, ap:n puoliso tekee jotain väsyttävää perusduunia huonolla palkalla.
Ap sanoi heti alkuun että mies tykkää työstään eikä näe siinä mitään vikaa eikä häntä kiinnosta opiskella mitään muuta alaa. Eli aika verrannollinen on tuon edellisen kommentoijan esimerkkiin.
T. Eri
Ei merkityksellinen työ väsytä
No siinäpä oli naurettavin kommentti vähään aikaan. Mutta leikitään hetki ettet vitsaillut. Esim. luokanopettaja on tyypillinen ammatti jonka ainakin osa kokee kutsumustyökseen (ja varmasti melkein kaikki hyvin merkitykselliseksi) mutta jossa on keskivertoa pienempi palkka ja joka on ajoittain hyvinkin väsyttävää. Tai esim. lähihoitaja varhaiskasvatuksessa tai vanhustenhoidossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelen, että on tärkeää tehdä työtä jossa viihtyy. Jos perheessä on kuitenkin kaksi täysipäiväisesti työssäkäyvää vanhempaa, pitäisi tuloilla pystyä elämään.
Jos toista pakottaa luopumaan mieluisasta työstä ja yrittää puskea vain rahan takia jonnekkin minne hän ei halua, tulos on katkera, vihainen ja ärsyyntynyt kumppani.
Säästöjä voi miettiä siltä kannalta, että alkaa tarkkailemaan menoja ja karsimaan niistä ja säästämään.
Jotenkin tosi suomalainen kommentti. Aina koitetaan karsia menoja eikä tavoitella isompia tuloja. Jos AP kysyisi vaikka jenkeiltä samaa, olisi vastaukset ihan eri. Suomessa ei kannusteta mihinkään, paitsi tyytymään vähään.
Kieltämättä monelle suomalaiselle jenkkien rahan palvonta tuntuu kovin vieraalta. En näe sitä huonona asiana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapset teinejä niin muutaman vuoden kuluttua varmaan alkaa samaan säästöönkin jotain, kun kahdestaan asuu ja silloin voi alkaa toteuttaa sitä pienempää haavetta eli matkustelua.
Toiseksi joskus voi pohtia ovatko ne haaveet kuinka suuri osa minuutta vai kavereiden somepäivitysten nostattamaa turhaa kateutta.
En painostaisi miestä vaihtamaan alaa tai olemaan kunnianhimoisempi jos tämä ei ole hänen luonteelle sopivaa, kun on jo muutenkin työhönsä pääosin tyytyväinen
Eli AP maksaa sitten matkat...
Ratkaisukeskeinen tapa lähestyä ongelmaa.
Onko ap saanut mitään oikeaa hyötyä irti tästä keskustelusta? Näin hän ainakin sanoi: "nyt kun olen tätä asiaa kanssanne työstänyt, olen ymmärtönyt että puoliso tosiaan haluaa päästä vähän kaikessa helpolla." Aika jännästi poimittu keskustelusta paloja jos tuo on se mitä jäi käteen. Taitavaa kieltämättä että onnistuu poimimaan vain tukea ajatuksilleen keskustelusta vaikka noin 95 % kommentoijista haastoi ja kritisoi ap:n näkökulmaa.
Mies ei suostu alkaa laittamaan ollenkaan rahaa säästöön? Esim. matkaa varten? Jos saisitte puhuttua, että kumpiki laittaisi palkkapäivänä 5-10% (tai mikä tuntuu sopivalta) palkasta säästötilille.
Toinen asia, jos haluaa matkalle, niin sopikaa x summa mikä tulee laittaa matkakassaan, jos rahaa ei saa kokoon, niin matkaa ei tule.
Mutta työpaikan vaihtoon tai opiskeluun et voi pakottaa.
Ja jos rahaa ei haluta edes kerätä säästöön, niin kertoo pahoja merkkejä suhteesta.
Jos rahaa ei oikeasti jää pakollisten menojen jälkeen, niin turha alkaa vaatimaan mitään.
Vierailija kirjoitti:
Onko ap saanut mitään oikeaa hyötyä irti tästä keskustelusta? Näin hän ainakin sanoi: "nyt kun olen tätä asiaa kanssanne työstänyt, olen ymmärtönyt että puoliso tosiaan haluaa päästä vähän kaikessa helpolla." Aika jännästi poimittu keskustelusta paloja jos tuo on se mitä jäi käteen. Taitavaa kieltämättä että onnistuu poimimaan vain tukea ajatuksilleen keskustelusta vaikka noin 95 % kommentoijista haastoi ja kritisoi ap:n näkökulmaa.
Lämmin kiitos kaikista kommenteista! Jokaisen olen lukenut ajatuksella ja osaan vastannut, kaikkiin en ole ehtinyt. Olen tässä saikkupäivänä saanut hyvin ajateltua tätä asiaa ja kaikista näistä näkökulmista on aidosti hyötyä. Osaan ottaa kritiikin vastaan, vaikken sitä ehkä tässä nyt ole tuonut niinkään esiin, koska ajatustyö on vielä kesken. Mutta kyllä jo tässä kohtaa joudun myöntämään itsellenikin, että on väärin painostaa ja yrittää muuttaa puolisoa. Ei hänkään tekisi sitä minulle. Joudun nyt menemään itseeni ja pohtimaan tätä asiaa. Jotain kompromisseja tarvitsemme varmastikin, mutta ne on vaan sitten löydettävä muualta kuin työpaikan vaihtamisen tai opiskelun kautta.
Ja kyllä, minulla on varmaan myös ikäkriisi ja epäselvää, mitä loppujen lopuksk haluan elämältä. Sitäkin pohtimaan siis.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mies ei suostu alkaa laittamaan ollenkaan rahaa säästöön? Esim. matkaa varten? Jos saisitte puhuttua, että kumpiki laittaisi palkkapäivänä 5-10% (tai mikä tuntuu sopivalta) palkasta säästötilille.
Toinen asia, jos haluaa matkalle, niin sopikaa x summa mikä tulee laittaa matkakassaan, jos rahaa ei saa kokoon, niin matkaa ei tule.
Mutta työpaikan vaihtoon tai opiskeluun et voi pakottaa.
Ja jos rahaa ei haluta edes kerätä säästöön, niin kertoo pahoja merkkejä suhteesta.
Jos rahaa ei oikeasti jää pakollisten menojen jälkeen, niin turha alkaa vaatimaan mitään.
Kyllä suostuu ja matkustelemmekin jo nyt jonkin verran, se on molemmille tärkeää. Mutta säästöön ei sitten juuri jääkään. Minusta olisi kivaa, jos voisi sekä matkustella että kerätä pahan päivän varalle ja sen lisäksi hakea noutoruokaa ja tehdä muuta arkea helpottavaa. Jostain pitää vaan luopua ja se tässä hankalaa onkin. Ympärillä ihmiset paremmilla tuloilla saavat tuon kaiken.
Ap
Ja onneksi asuittekin jo vuokralla, niin säästyy pahimmalta. -eri