Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Tuo tekstisi tuo esille sen, että sinä et ole yhtään niin terve kuin kuvittelet. Toivotaan, että tuo mätäpaise pysyy pinnan alla loppuelämäsi. Monella se pyrkii pinnalle jossain vaiheessa elämää ja/tai tuhoaa toisten mielenterveyttä omalla olemisellaan.
Tässä toisesta ketjusta jonkun muun teksti kopioituna:
Iha vaa muistuksena empatia kyvyttömille, jos se on trauma, soitä ei pääse yli, jos sä pääsit yli, se ei ollut trauma.
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."
Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.
Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Vierailija kirjoitti:
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Sinä "tiedät" vain oman kokemuksesi. Kuulostaa siltä, että selviät traumoistasi työntämällä ne ulos tietoisuudestasi, unohtamalla, keskittymällä muihin asioihin. Se on ihan OK tapa, mutta älä odota, että se toimisi kaikilla muilla. Toiset tuntevat traumansa ja kulkevat niiden läpi, kunnes saavat niiltä rauhan. Jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Joo tuttua tuo että yritti ymmärtää ja myötäillä. Ja nyt kun olen aikuisena ruvennut lopulta vetämään rajoja, monet ovat suuttuneet ja ihmetelleet että olenpas niuho tms. Ovat tottuneet, että minun rajojani voi rikkoa. Ja puhun siis myös muista kuin vanhemmistani. Ja siis todellakin; vaikka itseä olisi satutettu, se ei todellakaan oikeuta jatkamaan tuota huonoa käytöstä. Sen takia tuntuu välillä niin raivostuttavalta jos sanotaan, että "pitäisi yrittää ymmärtää äitisi taustat".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Sinä "tiedät" vain oman kokemuksesi. Kuulostaa siltä, että selviät traumoistasi työntämällä ne ulos tietoisuudestasi, unohtamalla, keskittymällä muihin asioihin. Se on ihan OK tapa, mutta älä odota, että se toimisi kaikilla muilla. Toiset tuntevat traumansa ja kulkevat niiden läpi, kunnes saavat niiltä rauhan. Jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Tuo kompensoi ylisuoriutumisella. Kaikessa. Kyllä se raja ennemmin tai myöhemmin hänelläkin tulee vastaan. Tai sitten elimistö pettää stressin alla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Pystytkö lyhyesti kuvailemaan (tai tietysti saa pitkästikin), miten pääsit terapiassa tuohon asti, että sait purettua raivon ja miten se konkreettisesti tapahtui?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Tuo tekstisi tuo esille sen, että sinä et ole yhtään niin terve kuin kuvittelet. Toivotaan, että tuo mätäpaise pysyy pinnan alla loppuelämäsi. Monella se pyrkii pinnalle jossain vaiheessa elämää ja/tai tuhoaa toisten mielenterveyttä omalla olemisellaan.
Kuule, kyllä se on aikaa sitten käsitelty. Eikä millään loputtomalla lässytyksellä terapiassa, vaan ihan sillä ett rakentaa oman hyvän elämän, ja jättää menneisyyden sinne menneeseen. Hoitaa sen oman perheen ja opinnot ja työt kunnolla, eikä siten kuten omassa lapsuudessa elettiin.
Se on ihan mahdollista, mutta alkuun pääsee vasta kun lakkaa säälimästä itseä ja miettimässä että kuinka paljon takamatkalta muihin verrattuna aloittaakaan. Moni ei koskaan pääse siihen vaiheeseen, vaan jatkaa sitä passiivista oleilua, kun "maailmassa on virhe ja epäreiluus ja noi muut pääsee helpommalla". No niin on, takamatkalta pitää vaan yrittää vielä kovemmin, eikä miettiä niitä traumoja ja miten kaikki hyvä muka olisi ihan mahdotonta saavuttaa, koska lapsuus ja traumat.
Ymmärrän kyllä että ärsyttää ajatus, että toisin itse asennoitumalla niistä traumoista olisi jo voinut päästä ohi. Etenkin, jos oma elämä on mennyt samaa rataa kun niiden kelvottomien vanhempiensa, ja on vain siirtänyt trauman seuraavaan sukupolveen moniongelmaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Joo tuttua tuo että yritti ymmärtää ja myötäillä. Ja nyt kun olen aikuisena ruvennut lopulta vetämään rajoja, monet ovat suuttuneet ja ihmetelleet että olenpas niuho tms. Ovat tottuneet, että minun rajojani voi rikkoa. Ja puhun siis myös muista kuin vanhemmistani. Ja siis todellakin; vaikka itseä olisi satutettu, se ei todellakaan oikeuta jatkamaan tuota huonoa käytöstä. Sen takia tuntuu välillä niin raivostuttavalta jos sanotaan, että "pitäisi yrittää ymmärtää äitisi taustat".
Ei ole kuin tunti siitä, kun kävin läheiseni kanssa puhelun, missä hän yliymmärsi minut traumatisoinutta psykopaattia, "kun se psykopaatti on elänyt niin hirveän lapsuuden ja tarvitsisi nyt niin paljon rakkautta" jne.
Joskus pitää todeta tosiasiat tosiasioina eikä kuvitella jotain hattaraa niiden tilalle. Tietysti joku laa laa land olisi mukava paikka asua ja olla, mutta kun se ei ole todellisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Tuo tekstisi tuo esille sen, että sinä et ole yhtään niin terve kuin kuvittelet. Toivotaan, että tuo mätäpaise pysyy pinnan alla loppuelämäsi. Monella se pyrkii pinnalle jossain vaiheessa elämää ja/tai tuhoaa toisten mielenterveyttä omalla olemisellaan.
Kuule, kyllä se on aikaa sitten käsitelty. Eikä millään loputtomalla lässytyksellä terapiassa, vaan ihan sillä ett rakentaa oman hyvän elämän, ja jättää menneisyyden sinne menneeseen. Hoitaa sen oman perheen ja opinnot ja työt kunnolla, eikä siten kuten omassa lapsuudessa elettiin.
Se on ihan mahdollista, mutta alkuun pääsee vasta kun lakkaa säälimästä itseä ja miettimässä että kuinka paljon takamatkalta muihin verrattuna aloittaakaan. Moni ei koskaan pääse siihen vaiheeseen, vaan jatkaa sitä passiivista oleilua, kun "maailmassa on virhe ja epäreiluus ja noi muut pääsee helpommalla". No niin on, takamatkalta pitää vaan yrittää vielä kovemmin, eikä miettiä niitä traumoja ja miten kaikki hyvä muka olisi ihan mahdotonta saavuttaa, koska lapsuus ja traumat.
Ymmärrän kyllä että ärsyttää ajatus, että toisin itse asennoitumalla niistä traumoista olisi jo voinut päästä ohi. Etenkin, jos oma elämä on mennyt samaa rataa kun niiden kelvottomien vanhempiensa, ja on vain siirtänyt trauman seuraavaan sukupolveen moniongelmaisia.
Sinun kielenkäyttösi on sellaista, ettei se vaikuta tasapainoisen ihmisen puheelta. Ei etenkään julkisella keskustelupalstalla, mutta en kyllä oikein keksi muutakaan paikkaa, mihin se sopisi. Jos osaisit esitttää asiasi hieman toisin, ehkä sisältöönkin sitten olisi helpompi tarttua.
En ota kantaa kenenkään muun traumoihin kuin omiini ja niiden osalta voin sanoa, että 40 vuotta jaksoin ylikompensoida ja KUVITTELIN jo löytäneeni onnen ja tasapainon. Olin oppinut laittamaan riman ihmisistä tietylle korkeudelle, menestyin elämässäni hyvin, olen aina pärjännyt taloudellisesti ja työuralla ja olen pidetty ja sosiaalinen ihminen.
Niin vaan oli kuitenkin ihan toisin ja piti nöyrtyä ja tajuta, ettei niitä traumoja ole todellakaan käsitelty oikealla tavalla, jotta ne olisivat aidosti poissa. Motivaatio on kova, mutta yksin näitä on oikeasti kai mahdoton ihan terveesti hoitaa. Self helpistä saa toki paljon tietoa ja ymmärrystä asioihin.
Peukku ylös jotka ovat osanneet sääliä itseään riittävän terveesti tai sairaan liikaa elämän varrella ja peukku alas, jotka eivät ole osanneet sääliä itseään edes terveen riittävästi tai ovat jopa ruoskineet itseään tai vaatineet itseltään paljon enemmän kuin muilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Joo tuttua tuo että yritti ymmärtää ja myötäillä. Ja nyt kun olen aikuisena ruvennut lopulta vetämään rajoja, monet ovat suuttuneet ja ihmetelleet että olenpas niuho tms. Ovat tottuneet, että minun rajojani voi rikkoa. Ja puhun siis myös muista kuin vanhemmistani. Ja siis todellakin; vaikka itseä olisi satutettu, se ei todellakaan oikeuta jatkamaan tuota huonoa käytöstä. Sen takia tuntuu välillä niin raivostuttavalta jos sanotaan, että "pitäisi yrittää ymmärtää äitisi taustat".
Totta, että tuota "pitää yrittää ymmärtää" -fraasia käytetään ajattelemattomasti. Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat usein ajattelemattomia, koska heillä on voimakas halu auttaa mutta puutteellinen kokonaiskäsitys asioista ja siitä, pystyvätkö he oikeasti olemaan tilanteessa avuksi. Latteuksilla ei paranneta ketään. Tosin osa käyttää tuota ymmärtämisen vaatimista myös manipulointikeinona eli kaikki ymmärtämisen puolesta puhujat eivät ole ns. hyväntahtoisia höppänöitä.
Itseäni on menneisyyden ja taustojen ymmärtäminen auttanut siinä, etten enää ole niin paljoa syyttänyt itseäni siitä, että jouduin lapsuudessani huonon kohtelun uhriksi. Vika ei ollut minussa vaan siinä, etteivät he olleet itse oppineet terveitä vuorovaikutus- ja tunnetaitoja. En usko, että he ovat edes tiedostaneet käytösmalliensa haitallisuutta vaan sokeasti pitäneet niitä normaaleina ja jopa hyödyllisinä.
Ymmärryksen lisääntyminen on kohdallani johtanut myös siihen, että minun on aiempaa helpompi asettaa rajat. Mitä enemmän pihalla joku on myrkyllisistä piirteistään ja käytöksestään, sitä heikommin hän pystyy käytöstään muuttamaan ja sitä suuremmalla syyllä tällaisen henkilön kanssa on pidettävä omista rajoistaan kiinni. Olen joskus törmännyt siihen ajatukseen, että meidän tulisi olla erityisen sallivia ja lempeitä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka heijastavat kipujaan muihin eivätkä tajua tekevänsä niin. Valitettavasti tämä salliminen vain johtaa siihen, että omat haavat eivät koskaan pääse paranemaan. Jostain syystä usein kuvitellaan, että vahingollinen käytös olisi vähemmän vahingollista silloin, kun ihminen ei tajua toimivansa niin. Itsereflektion ja syy-seuraussuhteiden hahmottamisen puutetta ei voida kuitenkaan käyttää tekosyynä sille, että muita ihmisiä voi kohdella miten lystää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Tuo tekstisi tuo esille sen, että sinä et ole yhtään niin terve kuin kuvittelet. Toivotaan, että tuo mätäpaise pysyy pinnan alla loppuelämäsi. Monella se pyrkii pinnalle jossain vaiheessa elämää ja/tai tuhoaa toisten mielenterveyttä omalla olemisellaan.
Kuule, kyllä se on aikaa sitten käsitelty. Eikä millään loputtomalla lässytyksellä terapiassa, vaan ihan sillä ett rakentaa oman hyvän elämän, ja jättää menneisyyden sinne menneeseen. Hoitaa sen oman perheen ja opinnot ja työt kunnolla, eikä siten kuten omassa lapsuudessa elettiin.
Se on ihan mahdollista, mutta alkuun pääsee vasta kun lakkaa säälimästä itseä ja miettimässä että kuinka paljon takamatkalta muihin verrattuna aloittaakaan. Moni ei koskaan pääse siihen vaiheeseen, vaan jatkaa sitä passiivista oleilua, kun "maailmassa on virhe ja epäreiluus ja noi muut pääsee helpommalla". No niin on, takamatkalta pitää vaan yrittää vielä kovemmin, eikä miettiä niitä traumoja ja miten kaikki hyvä muka olisi ihan mahdotonta saavuttaa, koska lapsuus ja traumat.
Ymmärrän kyllä että ärsyttää ajatus, että toisin itse asennoitumalla niistä traumoista olisi jo voinut päästä ohi. Etenkin, jos oma elämä on mennyt samaa rataa kun niiden kelvottomien vanhempiensa, ja on vain siirtänyt trauman seuraavaan sukupolveen moniongelmaisia.
Teet sen virheen, että oletat kaikkien ihmisten olevan samanlaisia.
Tai, että omat kokemuksesi ovat niitä pahimpia.
Teet siten yleistyksiä sen kummemmin ajattelematta
Hienoa, jos olet päässyt traumoistasi yli. Se on kunnioitettava saavutus.
Mutta hyvän tähden, lopeta tuo ylimielinen käyttäytymisesi muita kohtaan.
Et hyödy siitä edes itse
Mietin eilen kun luin näitä tuoreimpia viestejä täältä, että kirjoittaisin jotain, kun en ennen ole muistaakseni tehnyt niin. Se tuli mieleen näistä:
Minulla ja siskollani oli teininä äidiksi tullut yh-äiti, jonka oma lapsuus ja kasvatus oli ollut samaan aikaan sekä liian välinpitämätön että liian ankara. Oli oltu tiukkoina osittain asioissa, joissa ei olisi ollut mitään syytä olla, ja sitten oli oltu olematta tiukkoina asioissa, joissa olisi ollut kaikki syy olla. Äiti yritti irrottautua siitä ja tehdä asioita toisin meidän kanssamme, mutta onnistui vaihtelevalla menestyksellä. Välillä kaikki meni pitkän aikaa tosi hyvin. Sitten taas jos alakouluikäinen lapsi vaikka teki puhtaasti ajattelemattomuuttaan jonkun pienen mokan, niin saattoi tulla joku täysin kohtuuton reaktio. Kotiarestia ja pylly paljaaksi. Tai äiti vaikka kielsi jonkin TV-sarjan katsomisen muka "liian pieniltä" lapsiltaan, vaikka kaikki samanikäiset luokkakaverit saivat katsoa, ja niinpä sitten esim. koulun välituntikeskusteluihin kyseisestä sarjasta ei päässyt mukaan ja sai omituisen lapsen maineen.
Kun sanotaan, että lapset aistii, milloin asiat ei ole hyvin, vaikka eivät ymmärrä vielä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Niin meillä oli tästä sellainen versio, että aistittiin siskon kanssa, että äiti tarkoittaa nimenomaan HYVÄÄ, mutta ei vaan osaa aina toimia ollenkaan oikein. Niinpä en pystynyt silloin lapsena enkä pysty vieläkään olemaan kauhean vihainen äidille. Syy huonoihin kokemuksiin on oikeastaan enemmän hänet kasvattaneiden isovanhempieni, jotka puolestaan ovat kuolleet jo hyvän aikaa sitten. Enkä tiedä mitä kaikkea heidän omasta lapsuudestaan löytyi, tämä huonon kasvatuksen ketju on voinut jatkua sukupolvesta toiseen vieläkin pitempään. Minua ärsyttää se, että kun olen joskus vähän avannut tätä monimutkaista ristiriitaisten lapsuusmuistojen muodostamaa sykkyrää mieleni perukoilta esim. somessa (jossa äitini onneksi ei ole), niin osa on reagoinut jotenkin tosi kylmästi ja tunteettomasti, väittänyt että ymmärrän liikaa, ja vaatinut että katkaisen välit äitiini ja tuomitsen hänet alimpaan helvettiin. Sitä en todellakaan tule tekemään.
Siitä olen hetkittäin pystynyt kyllä ihan yksiselitteisesti iloitsemaan, että omien lasten kanssa on pystynyt tekemään asiat toisin, silloinkin kun se vaatii vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Kun lapsi tekee jotain raivostuttavan typerää, niin ei räjähdä sille päin naamaa ja pistä hakemaan pihapuusta vitsaa. Vaan pystyy ratkaisemaan asiat rauhallisella äänellä puhumalla, ja niin että lapsi ei kasvatustoimenpiteiden jälkeen nyyhkytä tai edes murjota.
Minua on aina ärsyttänyt myös kaikki "kärsimys vahvistaa" -tyyliset väitteet. Se mitään vahvista. Mutta sen kokeminen voi silti opettaa olemaan aiheuttamatta sitä toisille. Äitini yritti mutta epäonnistui osittain pahasti. Minä yritän myös ja toivottavasti onnistun niin paljon paremmin, että omien lasteni ei enää edes tarvitse yrittää.