Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Joo tuttua tuo että yritti ymmärtää ja myötäillä. Ja nyt kun olen aikuisena ruvennut lopulta vetämään rajoja, monet ovat suuttuneet ja ihmetelleet että olenpas niuho tms. Ovat tottuneet, että minun rajojani voi rikkoa. Ja puhun siis myös muista kuin vanhemmistani. Ja siis todellakin; vaikka itseä olisi satutettu, se ei todellakaan oikeuta jatkamaan tuota huonoa käytöstä. Sen takia tuntuu välillä niin raivostuttavalta jos sanotaan, että "pitäisi yrittää ymmärtää äitisi taustat".
Totta, että tuota "pitää yrittää ymmärtää" -fraasia käytetään ajattelemattomasti. Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat usein ajattelemattomia, koska heillä on voimakas halu auttaa mutta puutteellinen kokonaiskäsitys asioista ja siitä, pystyvätkö he oikeasti olemaan tilanteessa avuksi. Latteuksilla ei paranneta ketään. Tosin osa käyttää tuota ymmärtämisen vaatimista myös manipulointikeinona eli kaikki ymmärtämisen puolesta puhujat eivät ole ns. hyväntahtoisia höppänöitä.
Itseäni on menneisyyden ja taustojen ymmärtäminen auttanut siinä, etten enää ole niin paljoa syyttänyt itseäni siitä, että jouduin lapsuudessani huonon kohtelun uhriksi. Vika ei ollut minussa vaan siinä, etteivät he olleet itse oppineet terveitä vuorovaikutus- ja tunnetaitoja. En usko, että he ovat edes tiedostaneet käytösmalliensa haitallisuutta vaan sokeasti pitäneet niitä normaaleina ja jopa hyödyllisinä.
Ymmärryksen lisääntyminen on kohdallani johtanut myös siihen, että minun on aiempaa helpompi asettaa rajat. Mitä enemmän pihalla joku on myrkyllisistä piirteistään ja käytöksestään, sitä heikommin hän pystyy käytöstään muuttamaan ja sitä suuremmalla syyllä tällaisen henkilön kanssa on pidettävä omista rajoistaan kiinni. Olen joskus törmännyt siihen ajatukseen, että meidän tulisi olla erityisen sallivia ja lempeitä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka heijastavat kipujaan muihin eivätkä tajua tekevänsä niin. Valitettavasti tämä salliminen vain johtaa siihen, että omat haavat eivät koskaan pääse paranemaan. Jostain syystä usein kuvitellaan, että vahingollinen käytös olisi vähemmän vahingollista silloin, kun ihminen ei tajua toimivansa niin. Itsereflektion ja syy-seuraussuhteiden hahmottamisen puutetta ei voida kuitenkaan käyttää tekosyynä sille, että muita ihmisiä voi kohdella miten lystää.
Oma terapeuttini on takonut tämän selkäytimeeni. On ihan sama, mikä motiivi toiminnalla on. Jos se on haitallista käytöstä, se on haitallista käytöstä ja siltä saa ja pitää suojautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Hienoa! Ei tämä ole oikeastaan mitenkään ristiriidassa sen kanssa, mitä esim. itse kirjoitin, vaan kyseessä on korkeintaan jokin pieni vivahde-ero. (Joko vanhemmissa tai lapsessa tai molemmissa.)
Itselläni on varmaan auttanut, tai pelastanut joutumasta tiettyihin valintatilanteisiin, se että asun nykyään täysin eri puolella Suomea kuin äitini. Se on antanut uskottavalta tuntuvan verukkeen olla olematta tekemisissä hänen kanssaan, paitsi silloin kun itse päätän haluavani olla. Myöskin se että häntä ei kiinnosta muut somet kuin Facebook, joten häntä koskevia keskusteluja voi myös omalla nimellä ja naamalla käydä ilman että hän tunkee väliin selittämään miten muistaa minkäkin asian omasta näkökulmastaan.
t. 1881
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Hienoa! Ei tämä ole oikeastaan mitenkään ristiriidassa sen kanssa, mitä esim. itse kirjoitin, vaan kyseessä on korkeintaan jokin pieni vivahde-ero. (Joko vanhemmissa tai lapsessa tai molemmissa.)
Itselläni on varmaan auttanut, tai pelastanut joutumasta tiettyihin valintatilanteisiin, se että asun nykyään täysin eri puolella Suomea kuin äitini. Se on antanut uskottavalta tuntuvan verukkeen olla olematta tekemisissä hänen kanssaan, paitsi silloin kun itse päätän haluavani olla. Myöskin se että häntä ei kiinnosta muut somet kuin Facebook, joten häntä koskevia keskusteluja voi myös omalla nimellä ja naamalla käydä ilman että hän tunkee väliin selittämään miten muistaa minkäkin asian omasta näkökulmastaan.
t. 1881
Tästä tuli mieleen Youtubessa ClusterB Milkshake, narsistinainen, joka yrittää parantaa itseään ja samalla, kun kasvaa itse ihmisenä, kertoo videolla muille näistä sairaista käytösmalleista ja siinä sivuaa sitä, miten on itse traumatisoitunut lapsena. Hänen äitinsä sitten sai tietää tästä ja aloitti raivoamisen ja asioiden vähättelyn ja mitätöinnin. Tytär levittelee netissä valheellisia väitteitä äidin mielestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Sinä "tiedät" vain oman kokemuksesi. Kuulostaa siltä, että selviät traumoistasi työntämällä ne ulos tietoisuudestasi, unohtamalla, keskittymällä muihin asioihin. Se on ihan OK tapa, mutta älä odota, että se toimisi kaikilla muilla. Toiset tuntevat traumansa ja kulkevat niiden läpi, kunnes saavat niiltä rauhan. Jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Tuo kompensoi ylisuoriutumisella. Kaikessa. Kyllä se raja ennemmin tai myöhemmin hänelläkin tulee vastaan. Tai sitten elimistö pettää stressin alla.
Pahanilmanlinnut ei halua, että kukaan pärjää, kun he itse eivät pärjää. Menee ikäänkuin se oikeutus alisuoriutua, ja tulee ehkä mieleen pelottava ajatus, että ehkä ne traumat ei tehneetkään niitä kaikkia huonoja päätöksiä, vaan ihan ihminen itse.
Tuttua, tunnetaan myös rapuämpäri-käsitteenä, jos joku nousee kurjuudesta ne muut siinä ympärillä yrittävät vetää takaisin. Siksi kannattaa valita seuransa, se tekee kaltaisekseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Sinä "tiedät" vain oman kokemuksesi. Kuulostaa siltä, että selviät traumoistasi työntämällä ne ulos tietoisuudestasi, unohtamalla, keskittymällä muihin asioihin. Se on ihan OK tapa, mutta älä odota, että se toimisi kaikilla muilla. Toiset tuntevat traumansa ja kulkevat niiden läpi, kunnes saavat niiltä rauhan. Jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Tuo kompensoi ylisuoriutumisella. Kaikessa. Kyllä se raja ennemmin tai myöhemmin hänelläkin tulee vastaan. Tai sitten elimistö pettää stressin alla.
Pahanilmanlinnut ei halua, että kukaan pärjää, kun he itse eivät pärjää. Menee ikäänkuin se oikeutus alisuoriutua, ja tulee ehkä mieleen pelottava ajatus, että ehkä ne traumat ei tehneetkään niitä kaikkia huonoja päätöksiä, vaan ihan ihminen itse.
Tuttua, tunnetaan myös rapuämpäri-käsitteenä, jos joku nousee kurjuudesta ne muut siinä ympärillä yrittävät vetää takaisin. Siksi kannattaa valita seuransa, se tekee kaltaisekseen.
Minun alisuoriutumiseni oli sitä, että tienasin ylimmässä kymmenyksessä, naisena. Se on ihan saavutus, koska joukosta suurin osa on miehiä. Mutta joo, ilman traumoja olisin suoriutunut vielä paremmin, kun terveyteni ja jaksamiseni olisi ollut parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Joo tuttua tuo että yritti ymmärtää ja myötäillä. Ja nyt kun olen aikuisena ruvennut lopulta vetämään rajoja, monet ovat suuttuneet ja ihmetelleet että olenpas niuho tms. Ovat tottuneet, että minun rajojani voi rikkoa. Ja puhun siis myös muista kuin vanhemmistani. Ja siis todellakin; vaikka itseä olisi satutettu, se ei todellakaan oikeuta jatkamaan tuota huonoa käytöstä. Sen takia tuntuu välillä niin raivostuttavalta jos sanotaan, että "pitäisi yrittää ymmärtää äitisi taustat".
Oma vanhempani sai silmittömiä raivokohtauksia siinä vaiheessa, kun aloin puhua rehellisesti siitä, mitä kotona oli tapahtunut ja miltä se musta tuntui sekä asettaa rajoja sille, miten sallin itseäni kohdeltavan. Oli pakko laittaa välit kokonaan poikki joksikin aikaa, kun ei siitä raivoamisesta tullut loppua. Ystävien suhteen olen sen sijaan ollut onnekas, he olivat iloisia muutoksista, joita alkoivat nähdä mussa, ja kannustivat.
Tuota olen kanssa ihmetellyt, kun aiheesta keskusteltaessa suurin osa ihmisistä kiirehtii puolustamaan vanhempia ja moittimaan lapsia, jotka kehtaavat sanoa vanhemmistaan poikkipuolesita sanaa. Lapsena uskonnon tunneilla mietin, miksi kymmenessä käskyssä käskettiin kunnioittamaan isää ja äitiä, muttei lapsia...
Sama täällä. Tälläkin hetkellä äiti pitää jotain mykkäkoulua ihan keskenään, kun en suostunut hyppäämään enää pillinsä mukaan. Sitä edelsi tietysti kunnon raivarit. Mua tämä ei ole haitannut, saapahan olla rauhassa siltä ikuiselta pahanilmanlinnulta. Tiedän että kuvittelee siellä, että kohta menen häntä koipien välissä anelemaan armoa, mutta täysin turha toive.
Mitä pidempään tässä on erossa, sen hämmentyneemmältä tuntuu, että mun ainoa vaatimus meidän kanssakäymiselle olisi se, että se olisi kahden aikuisen välistä normaalia toimintaa. Eli että tehtäisiin jotain mukavia juttuja yhdessä, käytäisiin uimassa, kävelyllä, kyläiltäisiin puolin ja toisin. Se vaan ei tosiaan hänelle käy, vaan hänen pitäisi saada määräillä, syyllistää, pompottaa, vit duilla, mäkättää, jne jne. Asiat mitä hän haluaa pitää tehdä, muiden toiveilla ei mitään väliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule luuseri, minulla oli hirveä lapsuus (alkkarivanhemmat, väkivaltaa, häätöjä, likaiset vaatteet, harvoin ruokaa jne), mutta nyt kun olen aikuinen, minun_ei_tarvitse_enää elää_siinä_lapsuuden_kamaluudessa.
Kun tuon ymmärtäisit, olisi sinunkin elämäsi parempaa.
Mutta sinä mieluummin uhriudut ja kärsit oman lyhyen, ainutkertaisen elämäsi. Oma valintasi.
Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.
Sinä "tiedät" vain oman kokemuksesi. Kuulostaa siltä, että selviät traumoistasi työntämällä ne ulos tietoisuudestasi, unohtamalla, keskittymällä muihin asioihin. Se on ihan OK tapa, mutta älä odota, että se toimisi kaikilla muilla. Toiset tuntevat traumansa ja kulkevat niiden läpi, kunnes saavat niiltä rauhan. Jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Tuo kompensoi ylisuoriutumisella. Kaikessa. Kyllä se raja ennemmin tai myöhemmin hänelläkin tulee vastaan. Tai sitten elimistö pettää stressin alla.
Pahanilmanlinnut ei halua, että kukaan pärjää, kun he itse eivät pärjää. Menee ikäänkuin se oikeutus alisuoriutua, ja tulee ehkä mieleen pelottava ajatus, että ehkä ne traumat ei tehneetkään niitä kaikkia huonoja päätöksiä, vaan ihan ihminen itse.
Tuttua, tunnetaan myös rapuämpäri-käsitteenä, jos joku nousee kurjuudesta ne muut siinä ympärillä yrittävät vetää takaisin. Siksi kannattaa valita seuransa, se tekee kaltaisekseen.
Et ota sitä tosiasiaa huomioon, että ne traumat vinouttavat ajatusmaailmaa. Eli se oikealta tuntuva päätös todellisuudessa johtaa pahempaan pulaan. Eikä itse edes pysty selvittämään, miten se ajatusmaailma on vinoutunut. Koska olet jo siinä vinoumassa sisällä ja näet kaiken sen vinouman kautta. Siinä tulee se ympäriltä saatu tuki kuvioihin. Tai sen puute.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Joo tuttua tuo että yritti ymmärtää ja myötäillä. Ja nyt kun olen aikuisena ruvennut lopulta vetämään rajoja, monet ovat suuttuneet ja ihmetelleet että olenpas niuho tms. Ovat tottuneet, että minun rajojani voi rikkoa. Ja puhun siis myös muista kuin vanhemmistani. Ja siis todellakin; vaikka itseä olisi satutettu, se ei todellakaan oikeuta jatkamaan tuota huonoa käytöstä. Sen takia tuntuu välillä niin raivostuttavalta jos sanotaan, että "pitäisi yrittää ymmärtää äitisi taustat".
Oma vanhempani sai silmittömiä raivokohtauksia siinä vaiheessa, kun aloin puhua rehellisesti siitä, mitä kotona oli tapahtunut ja miltä se musta tuntui sekä asettaa rajoja sille, miten sallin itseäni kohdeltavan. Oli pakko laittaa välit kokonaan poikki joksikin aikaa, kun ei siitä raivoamisesta tullut loppua. Ystävien suhteen olen sen sijaan ollut onnekas, he olivat iloisia muutoksista, joita alkoivat nähdä mussa, ja kannustivat.
Tuota olen kanssa ihmetellyt, kun aiheesta keskusteltaessa suurin osa ihmisistä kiirehtii puolustamaan vanhempia ja moittimaan lapsia, jotka kehtaavat sanoa vanhemmistaan poikkipuolesita sanaa. Lapsena uskonnon tunneilla mietin, miksi kymmenessä käskyssä käskettiin kunnioittamaan isää ja äitiä, muttei lapsia...
Ei taideta siinä sontakirjassa paljon lapsia puolustella. Käsketään vaan antaa vitsaa "rakkauden" nimissä.
mies alle 40v kirjoitti:
Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.
Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Joo tuttua tuo että yritti ymmärtää ja myötäillä. Ja nyt kun olen aikuisena ruvennut lopulta vetämään rajoja, monet ovat suuttuneet ja ihmetelleet että olenpas niuho tms. Ovat tottuneet, että minun rajojani voi rikkoa. Ja puhun siis myös muista kuin vanhemmistani. Ja siis todellakin; vaikka itseä olisi satutettu, se ei todellakaan oikeuta jatkamaan tuota huonoa käytöstä. Sen takia tuntuu välillä niin raivostuttavalta jos sanotaan, että "pitäisi yrittää ymmärtää äitisi taustat".
Oma vanhempani sai silmittömiä raivokohtauksia siinä vaiheessa, kun aloin puhua rehellisesti siitä, mitä kotona oli tapahtunut ja miltä se musta tuntui sekä asettaa rajoja sille, miten sallin itseäni kohdeltavan. Oli pakko laittaa välit kokonaan poikki joksikin aikaa, kun ei siitä raivoamisesta tullut loppua. Ystävien suhteen olen sen sijaan ollut onnekas, he olivat iloisia muutoksista, joita alkoivat nähdä mussa, ja kannustivat.
Tuota olen kanssa ihmetellyt, kun aiheesta keskusteltaessa suurin osa ihmisistä kiirehtii puolustamaan vanhempia ja moittimaan lapsia, jotka kehtaavat sanoa vanhemmistaan poikkipuolesita sanaa. Lapsena uskonnon tunneilla mietin, miksi kymmenessä käskyssä käskettiin kunnioittamaan isää ja äitiä, muttei lapsia...
Ei taideta siinä sontakirjassa paljon lapsia puolustella. Käsketään vaan antaa vitsaa "rakkauden" nimissä.
Ei nyt tehdä tästä uskonnollista keskustelua, mutta vähän silti annettava vastakkaistakin näkemystä:
Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan. (Ef. 6:1–4)
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Mulle tuli lähinnä mieleen, että eihän asiat ole mustavalkoisia. Ei sun tarvitse tuomita äitiäsi ja katkoa välejä tms. VAIKKA sä myöntäisitkin ne pettymyksen ja sattumisen tunteet. Mä olen vähän samaa mieltä siitä, että jos ei sitä tee, on tosi vaikea päästä terapiassa eteenpäin.
Jos ne tunteet on siellä, niin miksi sä et halua kohdata niitä? Mitä voisi tapahtua jos kohtaisit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mies alle 40v kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.
Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...
En alapeukuttanut. Mutta säälin pätemisen tarvettasi. Ja niitä ihmisiä, jotka sinun kanssasi joutuvat tekemisiin.
mies alle 40v kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.
Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...
En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne.
Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Joo tuttua tuo että yritti ymmärtää ja myötäillä. Ja nyt kun olen aikuisena ruvennut lopulta vetämään rajoja, monet ovat suuttuneet ja ihmetelleet että olenpas niuho tms. Ovat tottuneet, että minun rajojani voi rikkoa. Ja puhun siis myös muista kuin vanhemmistani. Ja siis todellakin; vaikka itseä olisi satutettu, se ei todellakaan oikeuta jatkamaan tuota huonoa käytöstä. Sen takia tuntuu välillä niin raivostuttavalta jos sanotaan, että "pitäisi yrittää ymmärtää äitisi taustat".
Oma vanhempani sai silmittömiä raivokohtauksia siinä vaiheessa, kun aloin puhua rehellisesti siitä, mitä kotona oli tapahtunut ja miltä se musta tuntui sekä asettaa rajoja sille, miten sallin itseäni kohdeltavan. Oli pakko laittaa välit kokonaan poikki joksikin aikaa, kun ei siitä raivoamisesta tullut loppua. Ystävien suhteen olen sen sijaan ollut onnekas, he olivat iloisia muutoksista, joita alkoivat nähdä mussa, ja kannustivat.
Tuota olen kanssa ihmetellyt, kun aiheesta keskusteltaessa suurin osa ihmisistä kiirehtii puolustamaan vanhempia ja moittimaan lapsia, jotka kehtaavat sanoa vanhemmistaan poikkipuolesita sanaa. Lapsena uskonnon tunneilla mietin, miksi kymmenessä käskyssä käskettiin kunnioittamaan isää ja äitiä, muttei lapsia...
Ei taideta siinä sontakirjassa paljon lapsia puolustella. Käsketään vaan antaa vitsaa "rakkauden" nimissä.
Ei nyt tehdä tästä uskonnollista keskustelua, mutta vähän silti annettava vastakkaistakin näkemystä:
Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan. (Ef. 6:1–4)
myös:
Isät, älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he masentuisi. (Kol. 3:21)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Mulle tuli lähinnä mieleen, että eihän asiat ole mustavalkoisia. Ei sun tarvitse tuomita äitiäsi ja katkoa välejä tms. VAIKKA sä myöntäisitkin ne pettymyksen ja sattumisen tunteet. Mä olen vähän samaa mieltä siitä, että jos ei sitä tee, on tosi vaikea päästä terapiassa eteenpäin.
Jos ne tunteet on siellä, niin miksi sä et halua kohdata niitä? Mitä voisi tapahtua jos kohtaisit?
Äiti on jo kuollut. En OSAA saada yhteyttä niihin tunteisiin.
mies alle 40v kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.
Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...
Ei sun juttuja sen takia alapeukuteta, että kuvitellaan että omat ongelmat olisi isompia tms. Vaan sen takia, että sä puhut koko ajan asioista, joista et oikeasti tiedä mitään. Et selvästikään tiedä millaista terapia on, kun et ole siellä ollut.
Myöskin kuvittelet, että se jos kertoo traumojen vaikeuttaneen omaa elämää, niin se tarkoittaisi jotain laakereilla lepäämistä ja loputonta marinaa. Ei tarkoita. Kyllä mun elämää on paljon traumat rikkoneet ja vaikeuttaneet, vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia.
Se, että myöntää ja kohtaa traumansa, käsittelee ne ja opettelee elämään niiden kanssa niin hyvin kuin on mahdollista on mun mielestäni paljon järkevämpää ja toimivampaa kuin tuollainen " en kerro asioistani kellekään, sali auttaa"- möhinä. Tai siis olen senkin tien kokeillut, ja varmaan nuorempana olisin voinut möhistä samanlaista juttua ja pitää tyhminä kaikkia jotka ovat " alistuneet" traumoilleen. Enää en, koska tiedän että se kohtaaminen, läpieläminen ja uuden opettelu on se oikeasti toimiva ja oikeasti todella vaikea ja raskas tie, mutta lopulta myös se, joka tuottaa lopulta tasapainoisimman, levollisimman ihmisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Mulle tuli lähinnä mieleen, että eihän asiat ole mustavalkoisia. Ei sun tarvitse tuomita äitiäsi ja katkoa välejä tms. VAIKKA sä myöntäisitkin ne pettymyksen ja sattumisen tunteet. Mä olen vähän samaa mieltä siitä, että jos ei sitä tee, on tosi vaikea päästä terapiassa eteenpäin.
Jos ne tunteet on siellä, niin miksi sä et halua kohdata niitä? Mitä voisi tapahtua jos kohtaisit?
Äiti on jo kuollut. En OSAA saada yhteyttä niihin tunteisiin.
Sitten sulla on tossa kohtaa aika iso trauma, joka ihan varmasti vaikuttaa elämääsi ja paljon, vaikka et sitä nyt tajuaisi. Toivottavasti sulla on hyvä terapeutti, joka osaa auttaa sut niiden tunteiden äärelle. Koska ne on tosi tärkeitä tunteita, ja vaikka ovatkin pelottavia, niin oikeasti niiden kautta löytää myös todellisen lohdutuksen.
Vierailija kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.
Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...
En alapeukuttanut. Mutta säälin pätemisen tarvettasi. Ja niitä ihmisiä, jotka sinun kanssasi joutuvat tekemisiin.
Hienoa projisointia sinulta! Mitään argumentteja ei sitten kuitenkaan päässyt kuulemaan! Paitsi tietenkin tätä samaa yksilön syyllistämistä mitä kiusaajat ja syrjijätkin harrastavat! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama, että tiedän äidin rakastaneen minua, mutta omaa vajavaisuuttaan toimi haitallisesti. Terpiassa ollaan kuitenkin oltu sitä mieltä, että minun pitäisi opetella kaivamaan se pettymys ja sattuminen tuota asiaa kohtaan, jotta pääsisin ongelmistani, koska minä kuitenkin jäin vaille ja kärsin monta juttua äidin hyvistä(kin) ajatuksista huolimatta.
Patrick Teahanin Youtube-kanavan Yhteisö-välilehdellä on aivan loistavia kirjallisia "tietoiskuja" tähän aihepiiriin.
Mulle tuli lähinnä mieleen, että eihän asiat ole mustavalkoisia. Ei sun tarvitse tuomita äitiäsi ja katkoa välejä tms. VAIKKA sä myöntäisitkin ne pettymyksen ja sattumisen tunteet. Mä olen vähän samaa mieltä siitä, että jos ei sitä tee, on tosi vaikea päästä terapiassa eteenpäin.
Jos ne tunteet on siellä, niin miksi sä et halua kohdata niitä? Mitä voisi tapahtua jos kohtaisit?
Äiti on jo kuollut. En OSAA saada yhteyttä niihin tunteisiin.
Sitten sulla on tossa kohtaa aika iso trauma, joka ihan varmasti vaikuttaa elämääsi ja paljon, vaikka et sitä nyt tajuaisi. Toivottavasti sulla on hyvä terapeutti, joka osaa auttaa sut niiden tunteiden äärelle. Koska ne on tosi tärkeitä tunteita, ja vaikka ovatkin pelottavia, niin oikeasti niiden kautta löytää myös todellisen lohdutuksen.
Niinpä. En edes tiedosta, että ne olisivat mitenkään pelottavia. Haluaisin tuntea niitä ja olen yrittänytkin nyt ja lapsena, kunnes ne tukahdutettiin ja piti opetella niistä pois.
Oma vanhempani sai silmittömiä raivokohtauksia siinä vaiheessa, kun aloin puhua rehellisesti siitä, mitä kotona oli tapahtunut ja miltä se musta tuntui sekä asettaa rajoja sille, miten sallin itseäni kohdeltavan. Oli pakko laittaa välit kokonaan poikki joksikin aikaa, kun ei siitä raivoamisesta tullut loppua. Ystävien suhteen olen sen sijaan ollut onnekas, he olivat iloisia muutoksista, joita alkoivat nähdä mussa, ja kannustivat.
Tuota olen kanssa ihmetellyt, kun aiheesta keskusteltaessa suurin osa ihmisistä kiirehtii puolustamaan vanhempia ja moittimaan lapsia, jotka kehtaavat sanoa vanhemmistaan poikkipuolesita sanaa. Lapsena uskonnon tunneilla mietin, miksi kymmenessä käskyssä käskettiin kunnioittamaan isää ja äitiä, muttei lapsia...