Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Sanoinko, että se rakkaus tai mikään toinenkaan on edelleen elämässäni? Sanoinko, että nuo kaikki asiat ovat elämässäni edelleen? Ja mikä sinä olet arvoimaan minun terveydentilaani? Olen diagnostisesti sairas, mutta en valita sitä täällä tai muuallakaan. Osallistun tähän keskusteluun saadakseni toisten näkökulmia ja myös antaakseni itsestäni jotain toisille.  

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Jospa minut olisi vaikka raiskattu? Jospa se rakkaus olisi pettänyt minua ja lähtenyt siskoni kanssa yhteen ja vienyt lapset mukanaan? Jospa olisin rakastunut väkivaltaiseen ihmiseen? 

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

Ei sun juttuja sen takia alapeukuteta, että kuvitellaan että omat ongelmat olisi isompia tms. Vaan sen takia, että sä puhut koko ajan asioista, joista et oikeasti tiedä mitään. Et selvästikään tiedä millaista terapia on, kun et ole siellä ollut. 

Myöskin kuvittelet, että se jos kertoo traumojen vaikeuttaneen omaa elämää, niin se tarkoittaisi jotain laakereilla lepäämistä ja loputonta marinaa. Ei tarkoita. Kyllä mun elämää on paljon traumat rikkoneet ja vaikeuttaneet, vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia.

Se, että myöntää ja kohtaa traumansa, käsittelee ne ja opettelee elämään niiden kanssa niin hyvin kuin on mahdollista on mun mielestäni paljon järkevämpää ja toimivampaa kuin tuollainen " en kerro asioistani kellekään, sali auttaa"- möhinä. Tai siis olen senkin tien kokeillut, ja varmaan nuorempana olisin voinut möhistä samanlaista juttua ja pitää tyhminä kaikkia jotka ovat " alistuneet" traumoilleen. Enää en, koska tiedän että se kohtaaminen, läpieläminen ja uuden opettelu on se oikeasti toimiva ja oikeasti todella vaikea ja raskas tie, mutta lopulta myös se, joka tuottaa lopulta tasapainoisimman, levollisimman ihmisen.

"vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia."

No sinullahan menee sitten paremmin kuin minulla, kun kerran sinulla on suhde (ainakin ollut) ja lapsiakin ja ERITTÄIN menestynyt ammatillisesti. Mikä oikeutus teillä pariutuneilla on toimia "portinvartijana" siinä kenellä asiat on huonosti ja kenellä ei, kuka on traumatisoitunut ja kuka ei? Jos biologinen tarve on onnistunut ja työt kunnossa, niin mikä sulla nyt muka on niin huonosti? Ärsyttää lukea uutisistakin noita "X:llä oli suhde ja paljon kavereita, mutta silti hän koki masennusta..." ym. schaibaa. Ihan narsismiahan tuo on jotenkin nokka pystyssä pistää itsensä paremmaksi kuin toinen ja samalla väittää olevansa huonompiosaisempi kuin itseään huonompiosainen ihminen ja syytellä sit sitä huonompiosaista kaikesta mitä sille on tapahtunut ja vähätellä hänen omia ansioitaan, mitä sinä ja nuo muut teette. Narsuja olette. Mieti nyt: Parisuhde, menestynyt työelämässä, lapsia, terapiaa. Olet etuoikeutettu.

Vierailija kirjoitti:

Kuule, kyllä se on aikaa sitten käsitelty. Eikä millään loputtomalla lässytyksellä terapiassa, vaan ihan sillä ett rakentaa oman hyvän elämän, ja jättää menneisyyden sinne menneeseen. Hoitaa sen oman perheen ja opinnot ja työt kunnolla, eikä siten kuten omassa lapsuudessa elettiin.

Se on ihan mahdollista, mutta alkuun pääsee vasta kun lakkaa säälimästä itseä ja miettimässä että kuinka paljon takamatkalta muihin verrattuna aloittaakaan. Moni ei koskaan pääse siihen vaiheeseen, vaan jatkaa sitä passiivista oleilua, kun "maailmassa on virhe ja epäreiluus ja noi muut pääsee helpommalla". No niin on, takamatkalta pitää vaan yrittää vielä kovemmin, eikä miettiä niitä traumoja ja miten kaikki hyvä muka olisi ihan  mahdotonta saavuttaa, koska lapsuus ja traumat.

Ymmärrän kyllä että ärsyttää ajatus, että toisin itse asennoitumalla niistä traumoista olisi jo voinut  päästä ohi. Etenkin, jos oma elämä on mennyt samaa rataa kun niiden kelvottomien vanhempiensa, ja on vain siirtänyt trauman seuraavaan sukupolveen moniongelmaisia.

Et tunnu lainkaan ymmärtävän/ottavan huomioon, että traumat muuttavat ihmistä/voivat estää normaalin kasvun. "Hyvää elämää" on mahdotonta rakentaa, kun ei edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Ei koe ansaitsevansa elämässä mitään, voi jopa haluta vain kuolla jo pois kärsimästä. Ei ole omaa identiteettiä, ei tiedä, mitä elämältä haluaa tai että ylipäänsä voisi haluta jotain, että olisi edes oikeutta elää. On voinut parikymmentäkin pitkää vuotta vain keskittyä siihen, että selviytyy hengissä. Ei pysty luottamaan toisiin eikä itseensä. Ei ole koskaan saanut oppia, miten "normaalia elämää" eletään. Voi olla kehittynyt persoonallisuushäiriötä, addiktioita tms. jotka hitaasti tuhoavat ihmistä.

Hienoa, että sinä olet selviytynyt kamalista kokemuksistasi vain jättämällä ne taakse, mutta en ymmärrä, miksi sua noin korventaa se, että joku toinen tarvitsee selviytyäkseen muiden apua. Kirjoitat oman perheen hoitamisesta kunnolla, mutta tarkoittaako se sulle sitä, että inhoat ja sätit läheisiäsi, kun heillä on vaikeaa ja tarvitsevat tukea?

Oman traumatisoitumiseni asteen arvioinnin olen antanut AMMATTILAISTEN käsiin. Sitä on arvioinut terapeutti, psykiatri, traumaterapeutti, kriisiterapeutti jne. Ja on arvioitu, että olen traumatisoitunut ja sen vuoksi työkyvytön. Eiköhän se arvio ole pätevämpi kuin jonkun vieraan maallikon arvaus asiasta.

Ei se, että elämässä on kymmenen hyvää asiaa, pyyhi pois sitä traumatisoivaa asiaa tai asioita. Toki se helpottaa elämää kokonaisuutena. Jos minä halvaannun ja joudun pyörätuoliin, olen se pyörätuolipotilas siitä huolimatta, onko minulla puoliso, rahaa, lapsia tai ei. 

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

Ei sun juttuja sen takia alapeukuteta, että kuvitellaan että omat ongelmat olisi isompia tms. Vaan sen takia, että sä puhut koko ajan asioista, joista et oikeasti tiedä mitään. Et selvästikään tiedä millaista terapia on, kun et ole siellä ollut. 

Myöskin kuvittelet, että se jos kertoo traumojen vaikeuttaneen omaa elämää, niin se tarkoittaisi jotain laakereilla lepäämistä ja loputonta marinaa. Ei tarkoita. Kyllä mun elämää on paljon traumat rikkoneet ja vaikeuttaneet, vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia.

Se, että myöntää ja kohtaa traumansa, käsittelee ne ja opettelee elämään niiden kanssa niin hyvin kuin on mahdollista on mun mielestäni paljon järkevämpää ja toimivampaa kuin tuollainen " en kerro asioistani kellekään, sali auttaa"- möhinä. Tai siis olen senkin tien kokeillut, ja varmaan nuorempana olisin voinut möhistä samanlaista juttua ja pitää tyhminä kaikkia jotka ovat " alistuneet" traumoilleen. Enää en, koska tiedän että se kohtaaminen, läpieläminen ja uuden opettelu on se oikeasti toimiva ja oikeasti todella vaikea ja raskas tie, mutta lopulta myös se, joka tuottaa lopulta tasapainoisimman, levollisimman ihmisen.

"vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia."

No sinullahan menee sitten paremmin kuin minulla, kun kerran sinulla on suhde (ainakin ollut) ja lapsiakin ja ERITTÄIN menestynyt ammatillisesti. Mikä oikeutus teillä pariutuneilla on toimia "portinvartijana" siinä kenellä asiat on huonosti ja kenellä ei, kuka on traumatisoitunut ja kuka ei? Jos biologinen tarve on onnistunut ja työt kunnossa, niin mikä sulla nyt muka on niin huonosti? Ärsyttää lukea uutisistakin noita "X:llä oli suhde ja paljon kavereita, mutta silti hän koki masennusta..." ym. schaibaa. Ihan narsismiahan tuo on jotenkin nokka pystyssä pistää itsensä paremmaksi kuin toinen ja samalla väittää olevansa huonompiosaisempi kuin itseään huonompiosainen ihminen ja syytellä sit sitä huonompiosaista kaikesta mitä sille on tapahtunut ja vähätellä hänen omia ansioitaan, mitä sinä ja nuo muut teette. Narsuja olette. Mieti nyt: Parisuhde, menestynyt työelämässä, lapsia, terapiaa. Olet etuoikeutettu.

Ei tässä maailmassa ole vain yhtä traumatisoitunutta ihmistä vaan joukko traumatisoituneita ihmisiä. Yhden traumatisoituminen ei ole toiselta mitenkään pois ja koska kokemus on subjektiivinen, tuskan ja haitan määrää on mahdoton edes vertailla keskenään. 

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Jospa minut olisi vaikka raiskattu? Jospa se rakkaus olisi pettänyt minua ja lähtenyt siskoni kanssa yhteen ja vienyt lapset mukanaan? Jospa olisin rakastunut väkivaltaiseen ihmiseen? 

Sinä ja 43986363 muuta naista. Jokainen on vastuussa omista parisuhde-valinnoistaan. Taas tätä. Naiset haluavat saada kaikki edut ja oikeudet, mutta kun tasa-arvossa tullaan velvollisuuksiin ja vastuisiin, niin sitten uhriudutaan. Suurin osa ihmisistä tunnistaa kyllä väkivaltaisen jän nä miehen jo ensi-kohtaamisessa.

Vierailija kirjoitti:

"vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia."

No sinullahan menee sitten paremmin kuin minulla, kun kerran sinulla on suhde (ainakin ollut) ja lapsiakin ja ERITTÄIN menestynyt ammatillisesti. Mikä oikeutus teillä pariutuneilla on toimia "portinvartijana" siinä kenellä asiat on huonosti ja kenellä ei, kuka on traumatisoitunut ja kuka ei? Jos biologinen tarve on onnistunut ja työt kunnossa, niin mikä sulla nyt muka on niin huonosti? Ärsyttää lukea uutisistakin noita "X:llä oli suhde ja paljon kavereita, mutta silti hän koki masennusta..." ym. schaibaa. Ihan narsismiahan tuo on jotenkin nokka pystyssä pistää itsensä paremmaksi kuin toinen ja samalla väittää olevansa huonompiosaisempi kuin itseään huonompiosainen ihminen ja syytellä sit sitä huonompiosaista kaikesta mitä sille on tapahtunut ja vähätellä hänen omia ansioitaan, mitä sinä ja nuo muut teette. Narsuja olette. Mieti nyt: Parisuhde, menestynyt työelämässä, lapsia, terapiaa. Olet etuoikeutettu.

Sinähän tässä juuri yritit toimia portinvartijana määritellen, millä perusteella toisilla menee hyvin ja kuka "saa valittaa".

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Jospa minut olisi vaikka raiskattu? Jospa se rakkaus olisi pettänyt minua ja lähtenyt siskoni kanssa yhteen ja vienyt lapset mukanaan? Jospa olisin rakastunut väkivaltaiseen ihmiseen? 

Sinä ja 43986363 muuta naista. Jokainen on vastuussa omista parisuhde-valinnoistaan. Taas tätä. Naiset haluavat saada kaikki edut ja oikeudet, mutta kun tasa-arvossa tullaan velvollisuuksiin ja vastuisiin, niin sitten uhriudutaan. Suurin osa ihmisistä tunnistaa kyllä väkivaltaisen jän nä miehen jo ensi-kohtaamisessa.

Sinä et ole kuule parantumista, henkistä terveyttä ja tasapainoa vielä nähnyt vilaukseltakaan. Suosittelen peiliin katsomista ja sen tiedostamista, että saattapi olla niin, että on koettujen traumojen vuoksi muodostunut suojakuoreksi persoonallisuushäiriö. 

Voisko joku listata esimerkkejä varhaislapsuuden traumoista?

jooseppi kirjoitti:

Voisko joku listata esimerkkejä varhaislapsuuden traumoista?

https://www.is.fi/menaiset/hyva-fiilis/art-2000009586085.html

jooseppi kirjoitti:

Voisko joku listata esimerkkejä varhaislapsuuden traumoista?

https://www.terveyskirjasto.fi/pla00031

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia."

No sinullahan menee sitten paremmin kuin minulla, kun kerran sinulla on suhde (ainakin ollut) ja lapsiakin ja ERITTÄIN menestynyt ammatillisesti. Mikä oikeutus teillä pariutuneilla on toimia "portinvartijana" siinä kenellä asiat on huonosti ja kenellä ei, kuka on traumatisoitunut ja kuka ei? Jos biologinen tarve on onnistunut ja työt kunnossa, niin mikä sulla nyt muka on niin huonosti? Ärsyttää lukea uutisistakin noita "X:llä oli suhde ja paljon kavereita, mutta silti hän koki masennusta..." ym. schaibaa. Ihan narsismiahan tuo on jotenkin nokka pystyssä pistää itsensä paremmaksi kuin toinen ja samalla väittää olevansa huonompiosaisempi kuin itseään huonompiosainen ihminen ja syytellä sit sitä huonompiosaista kaikesta mitä sille on tapahtunut ja vähätellä hänen omia ansioitaan, mitä sinä ja nuo muut teette. Narsuja olette. Mieti nyt: Parisuhde, menestynyt työelämässä, lapsia, terapiaa. Olet etuoikeutettu.

Sinähän tässä juuri yritit toimia portinvartijana määritellen, millä perusteella toisilla menee hyvin ja kuka "saa valittaa".

Vasta sen jälkeen kun parrasvalossa koko ketjun ajan paistatelleet narsistit tulivat vähättelemään minun kokemuksiani ja haukkumaan minua. Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Ja toinpahan asiaan vähän muutakin perspektiiviä mitä tässä kaikukammiossa oli ennen tuloani.

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Jospa minut olisi vaikka raiskattu? Jospa se rakkaus olisi pettänyt minua ja lähtenyt siskoni kanssa yhteen ja vienyt lapset mukanaan? Jospa olisin rakastunut väkivaltaiseen ihmiseen? 

Sinä ja 43986363 muuta naista. Jokainen on vastuussa omista parisuhde-valinnoistaan. Taas tätä. Naiset haluavat saada kaikki edut ja oikeudet, mutta kun tasa-arvossa tullaan velvollisuuksiin ja vastuisiin, niin sitten uhriudutaan. Suurin osa ihmisistä tunnistaa kyllä väkivaltaisen jän nä miehen jo ensi-kohtaamisessa.

Todella sairasta vähätellä r-kauksesta traumatisoituneita sen perusteella, kuinka paljon uhreja on, ja sälyttää vastuu rikoksesta uhrien harteille.

Triggeröidyin nyt sen verran, että lähden aikalisälle ulos, etten lähde provosoitumaan tuon trollin huuteluista. Narsistit projisoivat ja sanovat toisia narsisteiksi, just saying. 

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Jospa minut olisi vaikka raiskattu? Jospa se rakkaus olisi pettänyt minua ja lähtenyt siskoni kanssa yhteen ja vienyt lapset mukanaan? Jospa olisin rakastunut väkivaltaiseen ihmiseen? 

Sinä ja 43986363 muuta naista. Jokainen on vastuussa omista parisuhde-valinnoistaan. Taas tätä. Naiset haluavat saada kaikki edut ja oikeudet, mutta kun tasa-arvossa tullaan velvollisuuksiin ja vastuisiin, niin sitten uhriudutaan. Suurin osa ihmisistä tunnistaa kyllä väkivaltaisen jän nä miehen jo ensi-kohtaamisessa.

Sinä et ole kuule parantumista, henkistä terveyttä ja tasapainoa vielä nähnyt vilaukseltakaan. Suosittelen peiliin katsomista ja sen tiedostamista, että saattapi olla niin, että on koettujen traumojen vuoksi muodostunut suojakuoreksi persoonallisuushäiriö. 

https://askelterveyteen.com/mita-opittu-avuttomuus-tarkoittaa/

Joskus kannattaa oppia pois siitä opitusta avuttomuudesta. Itselleni tuo parantuminen on koko elämän mittainen projekti. En käytä siihen yhteiskunnan varoja. Enkä anna avuttomuuden ottaa valtaa itsestäni. Olen aina parhaani mukaan mukautunut eri elämäntilanteisiin. Sosiaalisesti on mennyt aika huonosti, mutta muuten ihan ok, sillä jos haluaa, pystyy olemaan funktionaalinen ihminen. En myöskään ota petollisia SSRI-nappeja, mutta tryptofaania nappailen silloin tällöin. Tämänkin oppi ihan itse tutkimalla. Eikä Käypä Hoitoa raamattuna lukevalle (lääkeyhtiöiden juoksupoika) lääkärille valittamalla. Aina kun luotat johonkin toiseen ihmiseen, niin et saa täyttä takuuta että saat oikeanlaista palvelua. Sen sijaan kun itse hoidat asiasi, niin panostat luultavasti asiaan enemmän, koska jokainen varmaan haluaa itselleen hyvinvointia. Tällä tavalla myös oppii oikeasti itsenäiseksi ihmiseksi ja pois siitä opitusta avuttomuudesta.

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Jospa minut olisi vaikka raiskattu? Jospa se rakkaus olisi pettänyt minua ja lähtenyt siskoni kanssa yhteen ja vienyt lapset mukanaan? Jospa olisin rakastunut väkivaltaiseen ihmiseen? 

Sinä ja 43986363 muuta naista. Jokainen on vastuussa omista parisuhde-valinnoistaan. Taas tätä. Naiset haluavat saada kaikki edut ja oikeudet, mutta kun tasa-arvossa tullaan velvollisuuksiin ja vastuisiin, niin sitten uhriudutaan. Suurin osa ihmisistä tunnistaa kyllä väkivaltaisen jän nä miehen jo ensi-kohtaamisessa.

Todella sairasta vähätellä r-kauksesta traumatisoituneita sen perusteella, kuinka paljon uhreja on, ja sälyttää vastuu rikoksesta uhrien harteille.

Ja heitä on satavarmasti tässäkin ketjussa monta. Todella asiatonta ja ajattelematonta. Ja vielä samaan aikaan yrittää ikään kuin opettaa toisille, miten asennoitua elämään oikein.

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Jospa minut olisi vaikka raiskattu? Jospa se rakkaus olisi pettänyt minua ja lähtenyt siskoni kanssa yhteen ja vienyt lapset mukanaan? Jospa olisin rakastunut väkivaltaiseen ihmiseen? 

Sinä ja 43986363 muuta naista. Jokainen on vastuussa omista parisuhde-valinnoistaan. Taas tätä. Naiset haluavat saada kaikki edut ja oikeudet, mutta kun tasa-arvossa tullaan velvollisuuksiin ja vastuisiin, niin sitten uhriudutaan. Suurin osa ihmisistä tunnistaa kyllä väkivaltaisen jän nä miehen jo ensi-kohtaamisessa.

Puhutaan tästä uudelleen sen jälkeen, kun sinut on raiskattu. Myös miehen voi raiskata, jos sattui unohtumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

mies alle 40v kirjoitti:

Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.

Johan on katkeraa porukkaa, kun pelkkää alapeukkua tuli, mutta kukaan ei kyennyt argumentoimaan viestiäni vastaan yhtikäs mitään. Onko porukka oikeasti noin kateellista, että kun joku toinen on selviytynyt pahoista tilanteista paremmin kuin ne itse ja osannut myös olla tulematta kusetetuksi globaalin mittakaavan huijauksessa, niin sit vaan ollaan hiljaa ja puretaan paha olo niihin jotka oikeasti saivat jotain aikaiseksi? Olen ollut nuorena moneen otteeseen ihan älyttömän ahdistunut, ette edes tiedä...oli montaa kertaa keuhkoputken tulehdustakin, väittäisin että enimmäkseen ahdistuksesta, sillä se henkinen tila vaikuttaa myös fyysiseen. Itselläni kuitenkin auttoi töihin meno ja kuntosali, ainakin osittain. Terapiassa en ole koskaan käynyt, koska ei ensinnäkään kuulu pseudotieteelliselle humanistille minun asiani. Eikä se terapia ole muutenkaan mikään "hoito", vaan siinä saadaan potilaan ajattelumaailma muuttumaan sellaiseksi, että potilas pystyy toimimaan maailmassa kuten jokseenkin normaali ihminen. Tämän voi myös tehdä ilman hoitoja, vaikka se raskasta onkin. Ehkä parasta olisi muuttaa se ajatusmaailma, että pitää saada validointia muilta ihmisiltä. Itse olen ainakin oppinut tekemään omia "outoja" valintoja ja ainakin taloudellisesti olen ihan ok hyvin selviytynyt ja olen huomannut, ettei kannata muutenkaan kuunnella liikaa toisten mielipiteitä/antaa toisten vaikuttaa valintoihin paljoakaan. Mutta uhriutuminen ja passivoituminen ei ainakaan auta. Jos passivoidut, niin kiusaaja/syrjijä/muun pahantekijä voittaa. No ei voittanut minua. Nyt voitte taas alapeukuttaa ja voivotella kun se teidän ongelma on tietenkin pahempi kuin minun ja nars nars...

En osaa tähän sanoa muuta kuin että olen paljon vanhempi kuin sinä ja sinun ikäisenäsi minulla pyyhki oikein hyvin. Ajattelin, että lapsuus oli ja meni ja aikuisuus alkoi ja se on ihanaa aikaa, paljon parempaa kuin lapsuus. Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne. 

Mutta joo, niin vaan tuli se lapsuus vielä kuitenkin takaisin, kun ei sitä oltu käsitelty. Enkä edelleenkään ole passiivinen enkä katkera, vaikka traumalapsuus on nyt sitten rampauttamassa elämää tällä hetkellä. Tällä kertaa yritän nousta tästä aidosti parantuneena ja jos en onnistu tervehtymään niin olkoon sitten niin. 

"Ihanaa olla aikuinen: luoda uraa, tehdä omia valintoja, ostaa auto, ostaa asunto, löytää rakkautta ja ihania ihmisiä, harrastaa, käyttää rahaa, matkustaa jne."

Siis olet kuitenkin löytänyt rakkauden ja kehtaat valittaa täällä? Mikä nyt sitten on huonosti elämässäsi? Joskus tuntuu, että moni ei oikeasti edes arvosta elämäänsä.

Jospa minut olisi vaikka raiskattu? Jospa se rakkaus olisi pettänyt minua ja lähtenyt siskoni kanssa yhteen ja vienyt lapset mukanaan? Jospa olisin rakastunut väkivaltaiseen ihmiseen? 

Sinä ja 43986363 muuta naista. Jokainen on vastuussa omista parisuhde-valinnoistaan. Taas tätä. Naiset haluavat saada kaikki edut ja oikeudet, mutta kun tasa-arvossa tullaan velvollisuuksiin ja vastuisiin, niin sitten uhriudutaan. Suurin osa ihmisistä tunnistaa kyllä väkivaltaisen jän nä miehen jo ensi-kohtaamisessa.

Todella sairasta vähätellä r-kauksesta traumatisoituneita sen perusteella, kuinka paljon uhreja on, ja sälyttää vastuu rikoksesta uhrien harteille.

Ja heitä on satavarmasti tässäkin ketjussa monta. Todella asiatonta ja ajattelematonta. Ja vielä samaan aikaan yrittää ikään kuin opettaa toisille, miten asennoitua elämään oikein.

Toi on se sama pelle, joka on sotkenut jo ties kuinka monta ketjua tuolla roskallaan.

Ei se ikinä opi. Ei se suostu edes kuuntelemaan. Parempi antaa ton tukehtua omaan kuraansa.

Kuvaannollisesti siis.