Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Elämä pilalla. En pystynyt opiskelemaan, ei ammattia. Traumat hallitsivat elämääni vuodesta toiseen.

Vuosikymmenten jälkeen löysin miehen ja ihme kyllä, pystyn seurustelemaan.

Olin pelkojeni vanki, luulin että mut aina jätetään ja hylätään.

Nyt mua ei olekaan jätetty.

Lapsen sain ja se on parasta mitä tapahtui, rakastin ja hoivasin lastani sataprosenttisesti.

En viitsi edes kertoa mitä mulle on tehty.

Apua en ole saanut kuin hiukan.

Katsoin vähän aikaa sitten yhtä ohjelmaa jossa eräät ihmiset olivat kohdanneet hyvin traumaattisen asian. Toinen heistä kuvaili hyvin, kuinka jokainen traumasta muistuttanut asia vie toimintakyvyn ja esim raajoista saattoi mennä tunto. Hän ei voinut tehdä joitakin hyvin tavallisia asioita, koska ne tilanteet ja esineet liitttyivät siihen kokemukseen ja laukaisivat sen reaktion. Todella surullista, mutta myös helpottavaa ymmärtää, että nämä olotilat yms ovat todellakin monella syntyneet hyvin ikävistä kokemuksista ja tapahtumista. Itse, vaikka olen kokenut melko pientä vielä moniin verraten saan silti myös itselleni tavallaan ymmärrystä jos kuuntelen tai luen muiden kokemuksista. Jotenkin ymmärrän sen paremmin miten asiat ovat vaikuttaneet toisiinsa.

Katsoin yhtä vanhenemiseen liittyvää dokumenttia. Siinä eräs yli 80-vuotias arvostettu lääkäri sanoi, että ihminen elää jos on hänellä on syy elää. Tämä elämisen halu ja jokin elämää ohjaava syy kannettelee ihmistä. Harmi, kun en muista ihan tarkkaan sitä lausetta. Kuitenkin pohdin paljon sitä. Vanhuksillakin ehkä silti juuri se elämän merkityksellisyys on tärkeää. Niin kuin muillakin ihmisillä. Mietin itseäni, ettei minulla ole edes nyt nuorempana kovin suurta elämänhalua tai ainakaan en koe tavallaan mitään suurempaa tarkoitusta elämääni liittyen. Minulla ei ois sitä todellista syytä elää. Toki tämäkin on yleistystä ja tietenkään mikään elämisenhalu ei esim vakavasti sairastuessa auta. Kuitenkin ymmärsin dokumentin ajatuksen, että ihmisen pitäisi yrittää löytää niitä syitä ja jokin merkityksellisyys. Ehkä se tekisi hyvää.

Kyllä. En ole koskaan edennyt työelämässä koska niin pahoja traumoja. Kiusattu olin koko kouluajan, jättänyt syvät arvet. Nyt on mukavaa katsella kun entiset tupakoivat bimbot  ja koulun idiootit (huonoista perheistä) ovat nousseet johtotehtäviin, ilman hyvää koulutusta,  koska ovat niin äänekkäitä sekä juonittelevia *streetsmart* akkoja.

Traumat ovat todella pilanneet elämäni. Olen totaalinen alisuorittaja tämän takia. 

Jokaisen pitäisi tietysti yrittää elää elämäänsä kaikesta kokemastaan huolimatta. Itse mietin vaan sitä usein, että miten pystyn enää lainkaan pitämään elämästäni kaiken kokemani jälkeen. Toisaalta olen välillä melko tyytyväinen johonkin asiaan. Kuitenkin se kokonaisuus ei tavallaan ole se haluttu. En tahtonut tälläistä elämää ja samalla minun on edelleen vaikeaa hyväksyä kokemiani asioita. En vieläkään tavallaan osaa edes ymmärtää sitä kaikkea miten asiat ovat menneet. Sellainen hämmästynyt olo on ja samalla välillä surullinen ja monesti vihainenkin olo. Silti mitä enemmän mietin tätä kaikkea niin sitä enemmän kulutan voimiani. Näin olen pitkään yrittänyt unohtaa tätä kaikkea, mutta kyllähän tämä on mielessäni. Aina se jossain tilanteessa muistuu mieleeni. Kuin jokin kahle joka rajoittaa. Kirjoitan nyt tänne, vaikka ketju melko hiljainen onkin.

Olen kohta 40.v nainen. Traumojen vuoksi en ole perustanut perhettä, ei ole omistusasuntoa yms. Vasta 37.v sain ekan vakityön. Tuntuu että on jäänyt paljon saavuttamatta asioita. Parisuhde on, mutta ystäviä vaikeaa ollut löytää. Lapsena koulu meni huonosti ja aika selviämistä elämä on. Onnellinen en ole kuin harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisen pitäisi tietysti yrittää elää elämäänsä kaikesta kokemastaan huolimatta. Itse mietin vaan sitä usein, että miten pystyn enää lainkaan pitämään elämästäni kaiken kokemani jälkeen. Toisaalta olen välillä melko tyytyväinen johonkin asiaan. Kuitenkin se kokonaisuus ei tavallaan ole se haluttu. En tahtonut tälläistä elämää ja samalla minun on edelleen vaikeaa hyväksyä kokemiani asioita. En vieläkään tavallaan osaa edes ymmärtää sitä kaikkea miten asiat ovat menneet. Sellainen hämmästynyt olo on ja samalla välillä surullinen ja monesti vihainenkin olo. Silti mitä enemmän mietin tätä kaikkea niin sitä enemmän kulutan voimiani. Näin olen pitkään yrittänyt unohtaa tätä kaikkea, mutta kyllähän tämä on mielessäni. Aina se jossain tilanteessa muistuu mieleeni. Kuin jokin kahle joka rajoittaa. Kirjoitan nyt tänne, vaikka ketju melko hiljainen onkin.

Minä taas ihmettelen sitä, että pidän elämästäni kaiken tämän jälkeen. Olen jollain sairaalla tavalla sulkenut siitä huonot asiat ulos. Sitten ne kuitenkin purkautuvat sairauksina, kyvyttömyytenä ryhtyä läheisiin suhteisiin jne. Nytkin elämä on ihan atomeina, perusrakenteet hajalla, enkä osaa tuntea tuskaa tai ahdistusta tilanteesta, ihan kevyesti menen päivästä toiseen ja annan vaan hajota lisää. Ei tämäkään kai ihan tervettä ole. 

Mulla se vaihtelee. Välillä olen pitänyt elämästäni paljonkin, vaikka olen uupunut työelämässä jo 4krt. Vähiten elämästäni tykkään nykyään. Tuntuu, että vointini huonontui traumaterapian aikana tosi paljon, en ole ikinä ollut näin epävarma enkä pelännyt näin paljon. 4.vuosi terapiaa menossa. Viimeksi tapaamisella terapeutti sanoi huomaavansa, että minusta on tullut näköalaton ja olen tosi uupunut.

En sitten tiedä mitä elämästä enää tulee, en ole enää nuori eikä ole ikinä pelottanut tulevaisuus yhtä paljon kuin nykyään. Välillä mietin onko terapia tuhonnut mut, vaikka todennäköisempäähän se on, että vakava traumatausta on tuhon aiheuttaja. Terapiaan olen siinä mielessä pettynyt, että emme koskaan käsittele toiveikkuutta herättäviä aiheita, emme myönteisiä asioita. Pelkkää ongelmakeskeistä puhetta enkä aina ole varma onko se todella mulle hyväksi. Vaikka voihan se olla, että ilman terapiaa menisi vieläkin huonommin. Työelämästä olen pois neljättä vuotta, pisin sairausloma toistaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin yhtä vanhenemiseen liittyvää dokumenttia. Siinä eräs yli 80-vuotias arvostettu lääkäri sanoi, että ihminen elää jos on hänellä on syy elää. Tämä elämisen halu ja jokin elämää ohjaava syy kannettelee ihmistä. Harmi, kun en muista ihan tarkkaan sitä lausetta. Kuitenkin pohdin paljon sitä. Vanhuksillakin ehkä silti juuri se elämän merkityksellisyys on tärkeää. Niin kuin muillakin ihmisillä. Mietin itseäni, ettei minulla ole edes nyt nuorempana kovin suurta elämänhalua tai ainakaan en koe tavallaan mitään suurempaa tarkoitusta elämääni liittyen. Minulla ei ois sitä todellista syytä elää. Toki tämäkin on yleistystä ja tietenkään mikään elämisenhalu ei esim vakavasti sairastuessa auta. Kuitenkin ymmärsin dokumentin ajatuksen, että ihmisen pitäisi yrittää löytää niitä syitä ja jokin merkityksellisyys. Ehkä se tekisi hyvää.

Viktor Franklinista asian tiimoilta

https://mielenihmeet.fi/elaman-tarkoitus-viktor-franklin-mukaan/

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on monia sanoja mitä ns pelkään koska ne liittyvät kokemuksiini. Tulee jokin asia elämästäni mieleen. Samoin kirjoitin jo joskus tänne kuinka oma nimeni on sellainen minkä kuuleminen jonkun sanomana on vaikea asia. Joillakin ihmisillä julkisuudessa on sama nimi ja sen kuuleminen esim tv:ssä on vaikeaa. Vieläkin vaikeampaa on tavallaan reagoida nimeeni jos joku ihminen esim kasvokkain sanoo sen. Olen tottunut siihen, että nimeeni liittyy pilkkaa ja jotain ikävää tai joku esim lyhentää sen, kun ei viitsi edes sitä kokonaan lausua. Yleensä olen ollut myös nimetön ja ei nimeäni ole käytetty esim koulussa. Näin on vaikeaa reagoida siihen nyt aikuisena "normaalisti" tai puhumattakaan esitellä itseään, vaikka jotenkin inhoaa nimeään. Ei sen nimen takia vaan kaiken siihen liittyvän ikävän jutun vuoksi. Tähän voisi vielä liittää kaikki kokemukset yms mitä tähän kaikkeen liittyy. Moni ei ehkä mieti tälläisiä.

Tuli vain mieleen että entäs jos rohkeasti vaihtaisit nimesi? Ottaisit rohkeasti askeleen jotain uutta kohti!

Itse olen äitini sanovan vain kerran oman nimeni. Olin silloin yli 50-vuotias.

Olen eronnut ja pitänyt avioliitossa tulleen nimeni koska inhoan tyttönimeäni.

Luin Jäljet kehossa kirjasta mm. Martin Seligmanin tehneen joskus ammoisina aikoina koirilla kokeita siten, että he antoivat osalle koirista sähköiskuja ja osalle eivät. He huomasivat, että avatessaan oven ja käynnistäessään sähkövirran, koirat, jotka eivät olleet saaneet traumatisoivia sähköiskuja, juoksivat samantien ovesta pakoon vain sähkövirran äänen kuullessaan. Ne koirat taas, jotka olivat saaneet sähköiskuja, jäivät avoimista ovista huolimatta lamaantuneina pelkoonsa. Kirjan kirjoittaja jatkaa, että Maierin ja Seligmanin koirien tavoin monet traumatisoituneet ihmiset vain luovuttavat. He eivät ota riskejä eivätkä kokeile uusia vaihtoehtoja, vaan jäävät pelkoon, joka on tuttu olotila.

Mielestäni mielenkiintoinen yksityiskohta. Minun on ainakin huomattavan vaikeaa enää ottaa riskejä ja kokeilla uusia vaihtoehtoja. Tosin minulle turvaa luovat rutiinit ovat niin tärkeitä, että niistä poikkeaminen laukaiseen hyvin voimakkaan ahdistuksen. (Olen kyllä miettinyt sitäkin, että olenkohan lisäksi autismin kirjolla..)

Otatteko te riskejä ja kokeiletteko uusia vaihtoehtoja?

Todettakoon vielä loppukevennyksenä, että koirat oli opetettu poistumaan ovista vetämällä ne kerta toisensa jälkeen ovesta ulos. Koirat saivat ruumiillisen kokemuksen siitä, että poistuminen oli mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on monia sanoja mitä ns pelkään koska ne liittyvät kokemuksiini. Tulee jokin asia elämästäni mieleen. Samoin kirjoitin jo joskus tänne kuinka oma nimeni on sellainen minkä kuuleminen jonkun sanomana on vaikea asia. Joillakin ihmisillä julkisuudessa on sama nimi ja sen kuuleminen esim tv:ssä on vaikeaa. Vieläkin vaikeampaa on tavallaan reagoida nimeeni jos joku ihminen esim kasvokkain sanoo sen. Olen tottunut siihen, että nimeeni liittyy pilkkaa ja jotain ikävää tai joku esim lyhentää sen, kun ei viitsi edes sitä kokonaan lausua. Yleensä olen ollut myös nimetön ja ei nimeäni ole käytetty esim koulussa. Näin on vaikeaa reagoida siihen nyt aikuisena "normaalisti" tai puhumattakaan esitellä itseään, vaikka jotenkin inhoaa nimeään. Ei sen nimen takia vaan kaiken siihen liittyvän ikävän jutun vuoksi. Tähän voisi vielä liittää kaikki kokemukset yms mitä tähän kaikkeen liittyy. Moni ei ehkä mieti tälläisiä.

Tuli vain mieleen että entäs jos rohkeasti vaihtaisit nimesi? Ottaisit rohkeasti askeleen jotain uutta kohti!

Itse olen äitini sanovan vain kerran oman nimeni. Olin silloin yli 50-vuotias.

Olen eronnut ja pitänyt avioliitossa tulleen nimeni koska inhoan tyttönimeäni.

Kiitos viestistäsi. Eräs toinenkin asiaa jo täällä ehdotti myös. Kuitenkin tykkään nimestäni ja se tavallaan liittyy myös sukuuni. En halua hävittää nimen tarkoitusta. Samoin äitini on sen minulle aikoinaan rakkaudella antanut. Se on tarpeeksi erilainen myös. Näin en halua tavallaan antaa muiden voittaa. Kuitenkin kyseessä on perheen ulkopuoliset ihmiset jotka ovat nimestäni yms pilkanneet. Perheeni parissa ja suvun parissa nimellä hyvä tausta. Pidän nimestäni myös liikaa vaihtaakseni sen.

Silti en vaan voi välttää sitä kaikkea, etten vaan ole tottunut sen kuulemiseen ja lausumiseen. Odotan jotain ikävää jos joku ns vieras sen sanoo. Ehkä hyvät kokemukset olisivat paikallaan. Toki niitäkin, kun on niin vähän tähänkin asiaan liittyen. Toisinaan mietin silti jopa nimen vaihtoa. Toisaalta nimeni ei sitten esim nykyisenään sopisi esim äitini entisen sukunimen kanssa. Mikään yhdistelmä vanhoista nimistä ei oikein toimi. Ehkä sukunimen silti joskus vaihdan. Varsinkin jos en koskaan vihille mene niin ehkä olisi kiva saada silti toinen sukunimi.

Ei nyt ihan niin pahoja traumoja kuin monilla täällä, mutta kyllähän ne jo varhaislapsuudessa kylmän ja ankaran nuoren yh äidin ja sittemmin suuren nuoruudenrakkauteni taholta tapahtuneet hylkäämiskokemukset ym ym mitätöinti, sivuuttaminen, se että muut asiat ja ihmiset meni aina etusijalle ym ovat tehneet tehtävänsä.

Itsetunto on huono ja häpeän itseäni vaikka monen mielestä olen varmasti ihan ok. Häpeä on aiheuttanut minulle niin monta sellaista asiaa / toimintaa / toimimattomuutta / estettä, että oikeasti vasta vanhempana tajuan mihin kaikkeen se onkaan vaikuttanut.

En uskalla ottaa riskejä, elän kuin käsijattu päällä, vaikka pääpiirteittäin olen tyytyväinen ja monissa asioissa (esim työ) olen päässyt varsin pitkälle.

Traumat näkyy ihmissuhdepuolella.

Vierailija kirjoitti:

Luin Jäljet kehossa kirjasta mm. Martin Seligmanin tehneen joskus ammoisina aikoina koirilla kokeita siten, että he antoivat osalle koirista sähköiskuja ja osalle eivät. He huomasivat, että avatessaan oven ja käynnistäessään sähkövirran, koirat, jotka eivät olleet saaneet traumatisoivia sähköiskuja, juoksivat samantien ovesta pakoon vain sähkövirran äänen kuullessaan. Ne koirat taas, jotka olivat saaneet sähköiskuja, jäivät avoimista ovista huolimatta lamaantuneina pelkoonsa. Kirjan kirjoittaja jatkaa, että Maierin ja Seligmanin koirien tavoin monet traumatisoituneet ihmiset vain luovuttavat. He eivät ota riskejä eivätkä kokeile uusia vaihtoehtoja, vaan jäävät pelkoon, joka on tuttu olotila.

Mielestäni mielenkiintoinen yksityiskohta. Minun on ainakin huomattavan vaikeaa enää ottaa riskejä ja kokeilla uusia vaihtoehtoja. Tosin minulle turvaa luovat rutiinit ovat niin tärkeitä, että niistä poikkeaminen laukaiseen hyvin voimakkaan ahdistuksen. (Olen kyllä miettinyt sitäkin, että olenkohan lisäksi autismin kirjolla..)

Otatteko te riskejä ja kokeiletteko uusia vaihtoehtoja?

Tuo luovuttaminen on tuttua minullekin. Oikeastaan jo silloin, kun minua kiusattiin ja jäin myös yksin niin huomasin sen kuinka vaan vähitellen luovutin. Mietin, että jos vaan yritän kestää sitä kaikkea niin pääsen vähemmällä. Ehkä se ajatus sai jaksamaan eteenpäin ja samalla silti tavallaan luovuin ajatuksesta saada kivat kouluvuodet. En kai minä olisi enää esim lukiossa alistunut siihen kaikkeen jos olisin tavallaan ajatellut, että minun pitää saada hyvää kohtelua ja olisin vaatinut parempaa. Se kaikki vaan tuntui mahdottomalta ja mietin, etten voi käydä enää siellä muuten kuin sietämällä sitä kaikkea. Ei ollut vaihtoehtoa vaihtaa muualle (tai se olisi ollut hyvin vaikea toteuttaa ainakin meillä) ja samalla pelkäsin sen kaiken pahenevan. Mielessäni mietin silti jälkeenpäin, että se kaikki vaan kesti aivan liian kauan hs sai liian suuret mittasuhteet mitkä ovat vaikuttaneet elämääni vieläkin. Jotkut ihmiset ovat hyvin pahoja ja haluavat tuottaa toiselle paljon ikävyyksiä. En ala nyt kirjoittaa enää kaikesta tähän liittyvästä mikä on vieläkin elämässäni osittain mukana.

Eksyn aiheestakin, mutta kyllä minunkin on vaikeaa enää ottaa mitään riskejä. Se näkyy elämässäni. Nykyinen tilanne on sellainen, etten saisi enää jatkaa tällä tiellä. Silti huomaan, että mitä rankempaa elämäni on niin sitä enemmän tavallaan turrun siihen ajatukseen, ettei minulla edes ole voimia muutokseen. Sitten hetken voi olla helpompi vaihe, mutta harvoin pystyn uskomaan siihen, että jokin muuttuisi. Olen tavallaan vähän kuin menettänyt toivoni. Aiemmin jonkinlainen hetkessä eläminen on auttanut. Olen mennyt kuin jossain haaveissa välillä ja yrittänyt unohtaa monia asioita. Näin oikeastaan menikin vuosia ja välillä ikäviä juttuja sattui ja asiat palasivat mieleeni. Silti pystyin jotenkin ne unohtamaankin. Nykyisin taas en oikein enää pysty. On ollut liikaa ikävyyksiä ja jotenkin se kynnys on nyt ylitetty. Näin ikävät jutut pyörivät mielessä.

Ehkä se kuvaa kaikkea, että aiemmin menin esim kuukauden tai viikon kerrallaan. Nykyisin taas menen vähän kuin päivän kerrallaan. En edes jaksa miettiä eteenpäin tai mietin kyllä, mutta se on enemmänkin jotain ns turhaa pohtimista. Olo on melko toivoton. Olen myös rutiineissa kiinni itsekin. En ehkä ahdistu jos jokin asia hieman muuttuu, mutta levoton olo voi tulla. Ulkoilu on yksi asia mihin olen jäänyt kiinni ja en voi paljon joustaa siitä. Se rauhoittaa minua. Moni kirjoitti esim joskus muutosta, mutta sekin on itselleni hyvin vaikea ajatus. Voisi tehdä hyvääkin ja oikeasti eihän minulla ole mitään täällä. Moni lähtisi jo. Itselle vaan kaikki näin suuri päätös on jo liikaa. Monesti mietin, että kaipaisin ehkä rauhallisempaa elämää. Toki onhan tämä näennäisesti tylsää ja rauhallista elämää mitä elän, mutta sen tapahtumat ja muut vaikeudet yms ovat tehneet siitä kuormittavaa. Nyt jos en siis jaksa edes tätä enää niin miten jotenkin lisäisin voimia energisempään elämään. Toki muutos voisi myös auttaa. Kiitos jos joku jaksaa lukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin Jäljet kehossa kirjasta mm. Martin Seligmanin tehneen joskus ammoisina aikoina koirilla kokeita siten, että he antoivat osalle koirista sähköiskuja ja osalle eivät. He huomasivat, että avatessaan oven ja käynnistäessään sähkövirran, koirat, jotka eivät olleet saaneet traumatisoivia sähköiskuja, juoksivat samantien ovesta pakoon vain sähkövirran äänen kuullessaan. Ne koirat taas, jotka olivat saaneet sähköiskuja, jäivät avoimista ovista huolimatta lamaantuneina pelkoonsa. Kirjan kirjoittaja jatkaa, että Maierin ja Seligmanin koirien tavoin monet traumatisoituneet ihmiset vain luovuttavat. He eivät ota riskejä eivätkä kokeile uusia vaihtoehtoja, vaan jäävät pelkoon, joka on tuttu olotila.

Mielestäni mielenkiintoinen yksityiskohta. Minun on ainakin huomattavan vaikeaa enää ottaa riskejä ja kokeilla uusia vaihtoehtoja. Tosin minulle turvaa luovat rutiinit ovat niin tärkeitä, että niistä poikkeaminen laukaiseen hyvin voimakkaan ahdistuksen. (Olen kyllä miettinyt sitäkin, että olenkohan lisäksi autismin kirjolla..)

Otatteko te riskejä ja kokeiletteko uusia vaihtoehtoja?

Tuo luovuttaminen on tuttua minullekin. Oikeastaan jo silloin, kun minua kiusattiin ja jäin myös yksin niin huomasin sen kuinka vaan vähitellen luovutin. Mietin, että jos vaan yritän kestää sitä kaikkea niin pääsen vähemmällä. Ehkä se ajatus sai jaksamaan eteenpäin ja samalla silti tavallaan luovuin ajatuksesta saada kivat kouluvuodet. En kai minä olisi enää esim lukiossa alistunut siihen kaikkeen jos olisin tavallaan ajatellut, että minun pitää saada hyvää kohtelua ja olisin vaatinut parempaa. Se kaikki vaan tuntui mahdottomalta ja mietin, etten voi käydä enää siellä muuten kuin sietämällä sitä kaikkea. Ei ollut vaihtoehtoa vaihtaa muualle (tai se olisi ollut hyvin vaikea toteuttaa ainakin meillä) ja samalla pelkäsin sen kaiken pahenevan. Mielessäni mietin silti jälkeenpäin, että se kaikki vaan kesti aivan liian kauan hs sai liian suuret mittasuhteet mitkä ovat vaikuttaneet elämääni vieläkin. Jotkut ihmiset ovat hyvin pahoja ja haluavat tuottaa toiselle paljon ikävyyksiä. En ala nyt kirjoittaa enää kaikesta tähän liittyvästä mikä on vieläkin elämässäni osittain mukana.

Eksyn aiheestakin, mutta kyllä minunkin on vaikeaa enää ottaa mitään riskejä. Se näkyy elämässäni. Nykyinen tilanne on sellainen, etten saisi enää jatkaa tällä tiellä. Silti huomaan, että mitä rankempaa elämäni on niin sitä enemmän tavallaan turrun siihen ajatukseen, ettei minulla edes ole voimia muutokseen. Sitten hetken voi olla helpompi vaihe, mutta harvoin pystyn uskomaan siihen, että jokin muuttuisi. Olen tavallaan vähän kuin menettänyt toivoni. Aiemmin jonkinlainen hetkessä eläminen on auttanut. Olen mennyt kuin jossain haaveissa välillä ja yrittänyt unohtaa monia asioita. Näin oikeastaan menikin vuosia ja välillä ikäviä juttuja sattui ja asiat palasivat mieleeni. Silti pystyin jotenkin ne unohtamaankin. Nykyisin taas en oikein enää pysty. On ollut liikaa ikävyyksiä ja jotenkin se kynnys on nyt ylitetty. Näin ikävät jutut pyörivät mielessä.

Ehkä se kuvaa kaikkea, että aiemmin menin esim kuukauden tai viikon kerrallaan. Nykyisin taas menen vähän kuin päivän kerrallaan. En edes jaksa miettiä eteenpäin tai mietin kyllä, mutta se on enemmänkin jotain ns turhaa pohtimista. Olo on melko toivoton. Olen myös rutiineissa kiinni itsekin. En ehkä ahdistu jos jokin asia hieman muuttuu, mutta levoton olo voi tulla. Ulkoilu on yksi asia mihin olen jäänyt kiinni ja en voi paljon joustaa siitä. Se rauhoittaa minua. Moni kirjoitti esim joskus muutosta, mutta sekin on itselleni hyvin vaikea ajatus. Voisi tehdä hyvääkin ja oikeasti eihän minulla ole mitään täällä. Moni lähtisi jo. Itselle vaan kaikki näin suuri päätös on jo liikaa. Monesti mietin, että kaipaisin ehkä rauhallisempaa elämää. Toki onhan tämä näennäisesti tylsää ja rauhallista elämää mitä elän, mutta sen tapahtumat ja muut vaikeudet yms ovat tehneet siitä kuormittavaa. Nyt jos en siis jaksa edes tätä enää niin miten jotenkin lisäisin voimia energisempään elämään. Toki muutos voisi myös auttaa. Kiitos jos joku jaksaa lukea.

Samaistun vahvasti tuohon että muutos pelottaa (vaikka se olisi tarpeenkin). Olin esimerkiksi ihan kauhuissani kun luin eilen, että joku kapseli täynnä meteoriitista kerättyä näyteainesta on laskeutumassa maahan. Tai vähän aikaa sitten, kun töytäisivät sitä toista meteoriittia. Mietin aina heti, että mikä tauti sieltä tulee tai miten ne on mokanneet laskelmat ja kohta tulee maailmanloppu.

Ennen olisin ollut utelias ja moiset jutut olisivat tuntuneet jännittäviltä. Ei siis ole mikään ihme, että myöskään omaa tilannetta ei ole helppoa lähteä muuttamaan, kun näkee vain uhkia kaikkialla. Nykyinen kärsimys on sentään tuttua ja jotenkin hallinnassa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen selvinnyt traumoista hyväksymällä tosiasiat. Tosin mulla on ollut elämässä ihan hyvääkin ja olen keskittynyt niiden muisteluun ja nykyhetkeen. Olen Keski-ikäinen ja nyt elämä jo helpompaa.

Olen itsekin kuullut tästä *hyväksy kaikki*

Oli oma tilanteesi mikä hyvänsä, hyväksyminen on hyvinvoinnin lähtökohta. Jo buddhalaisuudessa hyväksymisen sanotaan olevan onnellisuuden lähtökohta. Kun hyväksymme nykytilanteen, oli asiayhteys mikä tahansa, pystymme alkaa kehittämään sitä. Hyväksymisen kautta aivomme siirtyvät jäädy, pakene, taistele -moodista tilaan, joka mahdollistaa oppimisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen selvinnyt traumoista hyväksymällä tosiasiat. Tosin mulla on ollut elämässä ihan hyvääkin ja olen keskittynyt niiden muisteluun ja nykyhetkeen. Olen Keski-ikäinen ja nyt elämä jo helpompaa.

Olen itsekin kuullut tästä *hyväksy kaikki*

Oli oma tilanteesi mikä hyvänsä, hyväksyminen on hyvinvoinnin lähtökohta. Jo buddhalaisuudessa hyväksymisen sanotaan olevan onnellisuuden lähtökohta. Kun hyväksymme nykytilanteen, oli asiayhteys mikä tahansa, pystymme alkaa kehittämään sitä. Hyväksymisen kautta aivomme siirtyvät jäädy, pakene, taistele -moodista tilaan, joka mahdollistaa oppimisen.

Huutelen sen verran täältä sivusta, että se on hyvä tiedostaa, että hyväksyminen ei tarkoita alistumista tai lannistumista. Moni meistä toipuvista traumaselviytyjistä, itseni mukaan lukien, on ollut ison osan elämästään muiden armoilla ja siinä sivussa omaksunut vääristyneitä tulkintoja sinänsä hyvistä ja hyödyllisistä asioista. Kuten että hyväksyminen = alistuminen, anteeksianto = pitää vain ymmärtää kaikkia sinulle pahaa tehneitä ja jatkaa yhteydenpitoa heihin jne. Omakin paranemiseni sai huomattavasti potkua sen jälkeen, kun viimein oivalsin, että nykyhetken hyväksyminen ei tarkoita sitä, että siihen pitäisi vain nieleskellen sopeutua eikä yrittää kohentaa sitä millään lailla. Ja että se ei tarkoita sitäkään, että se, mitä minulle on tapahtunut, olisi itsessään hyväksyttävää ja ok.

Minullekin muutos on vaikeaa. Juuri esimerkiksi lisäsimme normaaliin kävelylenkkiimme kuntoportailla piipahtamisen ja jo se laukaisi ahdistuksen. Yritän silti tehdä edes pieniä muutoksia välillä, että ei ihan mahdottomaksi mene. Mitään isompia riskejä esim.opiskelijaksi alkaminen, en uskalla ottaa tällä hetkellä, mutta yritän ajatella kaikesta, että tämä on vain "tällä hetkellä". En voi tietää, miten asiat on vaikka vuoden parin päästä.

Olen paljon miettinyt hyväksymistä ja anteeksiantoa. Aina sanotaan, että kannattaisi itsensä takia antaa anteeksi pahan tekijöille, mutta minä en ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt, että miten ihmeessä. Aloin myös jo vähän kyseenalaistaa sitä, että ihan tosiaanko kaikki kannattaa antaa anteeksi? Vai mitä sillä mielestänne tarkoitetaan?

Hyväksymiseen en ole myöskään vielä päässyt. Aiheutan itselleni hallaa miettimällä mitä muut ajattelisivat tilanteestani, jos tietäisivät. Mitä esimerkiksi opiskelukaverini ajattelisivat. Oma äitini opetti tähän, hän piti aina kulisseja pystyssä ja tokaisi meille "mitä naapuritkin (tai muut) oikein ajattelisivat!". Myös häpeä aiheuttaa tätä muiden mielipiteiden ajattelua. Häpeän niin paljon sitä, että minusta ei oikein tunnu olevan normaaliin työelämään, kun se osoittautuu "aina" olevan liikaa. Minulla on aina ollut paljon poissaoloja, jo nuorena koulusta. Ilmeisesti kuormitunkin niin helposti. No, nyt meni jo sivuraiteille.

Mietin, että jos itse hyväksyisin tilanteeni, helpottaisiko sekin noita mitä muut ajattelee -ajatuksia. Ne on tosi kivuliaita.

Voimia kaikille!

Minua kiusattiin koko yläkoulun ajan ja minusta tuli sellainen sosiaalisesti estynyt tössykkä.