Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Vierailija kirjoitti:
Mulla se vaihtelee. Välillä olen pitänyt elämästäni paljonkin, vaikka olen uupunut työelämässä jo 4krt. Vähiten elämästäni tykkään nykyään. Tuntuu, että vointini huonontui traumaterapian aikana tosi paljon, en ole ikinä ollut näin epävarma enkä pelännyt näin paljon. 4.vuosi terapiaa menossa. Viimeksi tapaamisella terapeutti sanoi huomaavansa, että minusta on tullut näköalaton ja olen tosi uupunut.
En sitten tiedä mitä elämästä enää tulee, en ole enää nuori eikä ole ikinä pelottanut tulevaisuus yhtä paljon kuin nykyään. Välillä mietin onko terapia tuhonnut mut, vaikka todennäköisempäähän se on, että vakava traumatausta on tuhon aiheuttaja. Terapiaan olen siinä mielessä pettynyt, että emme koskaan käsittele toiveikkuutta herättäviä aiheita, emme myönteisiä asioita. Pelkkää ongelmakeskeistä puhetta enkä aina ole varma onko se todella mulle hyväksi. Vaikka voihan se olla, että ilman terapiaa menisi vieläkin huonommin. Työelämästä olen pois neljättä vuotta, pisin sairausloma toistaiseksi.
Kuulostaa, että tarvitset ihan toisenlaisen terapeutin! Jopa minä olen varma, ettei tuo terapeutin pessimistinen ja negatiivinen lähestymistapa ole sinulle hyväksi ja ihan maallikko olen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Vierailija kirjoitti:
Huoh. Ihminen ei ole koira, hän voi myös tietoisesti päättää olla luovuttamatta. Traumoja syyttävät ne laiskimukset, joista ei ole mitään tullut vaikka lapsuus olisi ollut miten täydellinen. Onpa vaan helppo tekosyy alisuoriutua ja heittää hanskat naulaan ekan vastoinkäymisen tultua.
Posttraumaattinen stressihäiriö on ihan sairaus, silloin kun ollaan diagnostisella tasolla. Siihen sairastuminen tai siitä parantuminen ei ole valinta. Ei ihminen valitse sitäkään, sairastuiko hän syöpään vai ei tai ykköstyypin diabetekseen.
No, turha sitä on selittää ihmiselle, jonka käsitys- ja hahmotuskyky on tuolla tasolla. Yrität vain koulukiusaajamaisesti trollailla heikommaksi mieltämäsi ihmisten kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Minä olen havainnut sekä irl että tätä ketjua lukiessani, että jotkut kuvittelevat traumatisoituneiden saavan ekstrahuomiota ja päänsilityksiä sillä, että puhuvat traumoistaan avoimesti. Ja että se on pois heiltä, jotka eivät mitään traumatisoivaa ole kokeneet. Aivan kuin he olisivat suorastaan kateellisia siitä, että jotkut ovat traumatisoituneet menneiden kokemusten seurauksena. Mitä vertailuun tulee, niin sitä harrastavat yleensä nämä samat henkilöt. Malliin "sotatraumoja kokeneilla on oikeus valittaa, mikään koulukiusaaminen ei ole siihen verrattuna mitään!". Niin...heille kipeistä asioista puhuminen on aina valittamista. Parempi vaihtoehto olisi varmaan tarttua pulloon ja laittaa vahinko kiertämään vaikka perheväkivallan tai työpaikkakiusaamisen muodossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Ah, ONNEKSI tätä elämää on vain tämä yksi. Ei tarvitse useampaa kertaa elää kaikenlaisten vi**upas*ojen seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Minä olen havainnut sekä irl että tätä ketjua lukiessani, että jotkut kuvittelevat traumatisoituneiden saavan ekstrahuomiota ja päänsilityksiä sillä, että puhuvat traumoistaan avoimesti. Ja että se on pois heiltä, jotka eivät mitään traumatisoivaa ole kokeneet. Aivan kuin he olisivat suorastaan kateellisia siitä, että jotkut ovat traumatisoituneet menneiden kokemusten seurauksena. Mitä vertailuun tulee, niin sitä harrastavat yleensä nämä samat henkilöt. Malliin "sotatraumoja kokeneilla on oikeus valittaa, mikään koulukiusaaminen ei ole siihen verrattuna mitään!". Niin...heille kipeistä asioista puhuminen on aina valittamista. Parempi vaihtoehto olisi varmaan tarttua pulloon ja laittaa vahinko kiertämään vaikka perheväkivallan tai työpaikkakiusaamisen muodossa?
Ystävälläni on traumatisoiva lapsuus. Minulla on traumatisoiva lapsuus. Kun työkykyni loppui ja jäin sairaslomalle, hän katosi elämästäni eikä halunnut enää olla yhteydessä totuttuun tapaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, on pilanneet varmaan paljon. Nykyään olen niin hyvin käsitellyt asiat, ja huomaan että ne vanhat traumat ja tämä käsittely -miten olen toiminut, auttaa minua esimerkiksi nykyisessä työssä nykyisessä parisuhteessa ja lasten kasvatuksessa ja elämässä yleensä.
Olen jo pienenä lapsena tajunnut, että kaikki ei ole ihan hyvin. Jokin minua kuitenkin on kantanut. On ollut tavallaan tarpeeksi sitä positiivista. Onneksi olen aina ollut utelias, vaikka olenkin monesti ollut epätoivoinen ja ahdistunut.
Kehottaisin olemaan utelias. Rohkea. Läpi menemällä menee paljon paremmin kuin että kiertelee asiat. Anna myös itsellesi tilaa ja aikaa. Olet arvokas. Olet hyvä juuri omana itsenäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Minä olen havainnut sekä irl että tätä ketjua lukiessani, että jotkut kuvittelevat traumatisoituneiden saavan ekstrahuomiota ja päänsilityksiä sillä, että puhuvat traumoistaan avoimesti. Ja että se on pois heiltä, jotka eivät mitään traumatisoivaa ole kokeneet. Aivan kuin he olisivat suorastaan kateellisia siitä, että jotkut ovat traumatisoituneet menneiden kokemusten seurauksena. Mitä vertailuun tulee, niin sitä harrastavat yleensä nämä samat henkilöt. Malliin "sotatraumoja kokeneilla on oikeus valittaa, mikään koulukiusaaminen ei ole siihen verrattuna mitään!". Niin...heille kipeistä asioista puhuminen on aina valittamista. Parempi vaihtoehto olisi varmaan tarttua pulloon ja laittaa vahinko kiertämään vaikka perheväkivallan tai työpaikkakiusaamisen muodossa?
Ystävälläni on traumatisoiva lapsuus. Minulla on traumatisoiva lapsuus. Kun työkykyni loppui ja jäin sairaslomalle, hän katosi elämästäni eikä halunnut enää olla yhteydessä totuttuun tapaan.
Ymmärrän hyvin. Minulla on myös kaveri, tai oli. Hänellä oli myös traumaattinen, vielä paljon dramaattisenpi ja traumaattisempi lapsuus kuin minulla. Olen ymmärtänyt, että emme vain sovi keskenämme yhteen, koska se vanha on liian raskas. Mielestäni hän ei pysty ainakaan minun kanssani sellaiseen syvään ystävyyteen. Ohittelee jotenkin. Ehkä ne lapsuuden traumat ovat olleet niin kovat, että se vaikuttaa, tai sitten ihan persoonallisuudet ovat erilaiset.
Minulla on myös toinen kaveri, jolla on samanlainen traumaattinen lapsuus kuin minulla, ja hänen kanssaan taas meillä on syvä ystävyys.
Ehkä kannata roikkua, ala elää omaa elämää ja kuulostelen minkälaisia uusia ihmisiä voisit löytää. Siellä voi olla vaikka mitä aarteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata roikkua. Etsi uutta. Sinulla on elämä nyt.. Olet arvokas juuri nyt ja omana itsenäsi
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. En ole koskaan edennyt työelämässä koska niin pahoja traumoja. Kiusattu olin koko kouluajan, jättänyt syvät arvet. Nyt on mukavaa katsella kun entiset tupakoivat bimbot ja koulun idiootit (huonoista perheistä) ovat nousseet johtotehtäviin, ilman hyvää koulutusta, koska ovat niin äänekkäitä sekä juonittelevia *streetsmart* akkoja.
Traumat ovat todella pilanneet elämäni. Olen totaalinen alisuorittaja tämän takia.
Sama juttu täällä. Minusta tuli pelokas, arka alisuorittaja, itsetunto pakkasen puolella, itseinhosta ja kehovihasta kärsivä ahdistunut jännittäjä. Elämässä selviytyminen on vienyt suunnattomasti energiaa.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut yhtään ihmistä, joka olisi kuunnellut minua tai välittänyt siitä, miten minä voin. Ankeassa lapsuudessa ja nuoruudessa olisi ollut ihan tarpeeksi kestämistä ilman niitä traumoja, jotka ensin yksi mielenterveytensä menettänyt lähisukulainen ja myöhemmin toinen perheessä vaikuttanut paha ja perverssi psykopaatti minulle aiheuttivat.
Ensimmäiselle olen antanut anteeksi, hänen tekojaan pystyn jotenkin ymmärtämään, vaikka en niitä hyväksytään. Toisen kohdalla minua helpotti tieto siitä, että hän sai eräänlaisen rangaistuksen jo eläessään, vaikka ei koskaan jäänytkään kiinni eikä joutunut vastuuseen teoistaan. Mutta kyllä ne yhä vaikuttavat ja kaikki se muu, se vaikuttaa yhä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli hyvin traumaattinen lapsuus tietyiltä osin. Jouduin lapsena näkemään ja kuulemaan asioita mitä lapsen ei todellakaan pitäisi, esimerkiksi isäpuolen itsariuhkailuja. Lisäksi jouduin salaamaan ja kantamaan yksin lapselle ihan kohtuuttoman suuria huolia ja asioita. Jouduin myös syytetyksi asioista mistä lapsen ei tosiaan pitäisi. Esimerkiksi siitä kun pikkuveljeni löysi isäpuolen lattialle pudonneen unilääkkeen ja joutui sairaalaan, isäpuolen mielestä minä 6v olin tähän syyllinen koska en vaatinut pikkuveljeni isäpuolen itse nukkuessa. Minun syytäni oli myös moni muu asia, esimerkiksi jos jokin asia ei toiminut ja en osannut korjata sitä tai kun en osannut ajaa traktoria. Olin noin 8v tuolloin.
Syyllisuudentunne oli lapsena hyvin voimakasta. Tunsin syyllisyyttä todella helposti ja usein myös asioista mille en todella voinut yhtään mitään. Olin myös ylihuolissani asioista. Minusta tuntui, että olen vastuussa, vaikka todellisuudessa en tietenkään ollut. Olin todella stressaantunut jo ala-asteikäisenä.
Toisaalta isäni luona sain kokea sitä huoletonta lapsuutta. Se myös sai minut ymmärtämään, että ei kaikilla lapsilla ei ole samanlaisia huolia kuin minulla. Ei heillä ollut ketään syyttämässä ja syyllistämässä eikä heidän tarvinut miettiä koulupäivänä sitä millä tuulella isäpuoli tänään kotiinmennessä on tai löytääkö tänään isäpuolen kuolleena kotona.
Olin 10v kun jollain tavalla pääsin tuosta syyllisyydestä. Olin kai tarpeeksi vanha ymmärtämään ettei asiat ole minun syytäni, olin kesällä myös viettänyt kauan isän luona, missä oli terve ilmapiiri. Tämä kaikki auttoi paljon, mutta ei se tietenkään mitään helppoa ollut eikä asiat muuttuneet todellakaan hetkessä.
Olisi kiva, jos ketju pysyisi hengissä. Itsellä ei juuri nyt tule mieleen aihetta, mistä kirjoitella, mutta tulisiko jollain muulla? Tai onko aihetta, mistä voisimme yhdessä kirjoitella?
Isä ja menneet parisuhteen ovat traumatisoineet minut niin pahasti että mulle on tullut sivupersoonia..
Elämä on todella haastavaa kun pelkkä tuoksu tai tietty kappale laukaisee trauman uudelleen ja menetän toimintakyvyn täysin.
Olen äärimmäisen ahdistunut ja masentunut.
Itkettää, haluaisin pärjätä elämässä mutta mulla ei ole mitään mahdollisuutta siihen. Rahaa terapiaan ei yksinkertaisesti ole, joten, minua pidetään psyk polilla löyhässä hirrestä vuodesta toiseen.. hoitajalle juttelu 2 x kuukaudessa ei oikein auta.
Olen vain niin loppu, niin totaalisen loppu.
Elämällä ei ole mulle mitään annettavaa, olen väliinöutoaja jota hiostetaan koko ajan enemmän ja enemmän pystymään mahdottomaan. Pakottamalla vaan ei tule mitään, tarvitsisin tukea ja apua, eikä ruuvien pussitus 9€/päivä ole sitä.
Alan katkeroitumaan todella pahasti ja ote elämään lipeää, on vähällä etten vain anna periksi ja ala rötöstellä. Jollakin on laskut maksettava kuitenkin ja ruokaakin pitäisi syödä..
Parempiosaiset ilmeisesti saa tyydytystä siitä että huonompiosaisia nöyryytetään leipäjonoissa, jotka nekin pitää siivota katukuvasta pois, kun jonot ja huono-osaisten läsnäolo niin ahdistaa...
Arvatkaa ahdistaako huono-osaista itseään..
Elämän päättäminen on ollut aktiivisesti mielessä myös, elämää on kuitenkin nähty jo 34 pitkää vuotta. En kaipaa täällä mitään, eikä kukaan lopulta minua kaipaisi. Yhteiskunnalle halvempaa kun yhden tekohengityäminen loppuisi. Kaikille parempi niin.
Voimia kaikille traumatisoituneille! Itse tänään pohtinut sitä, miten surullista on, että vanhemmat eivät kykene vastaanottamaan ollenkaan asioita, joista haluaisin heidän kanssaan keskustella liittyen lapsuuteeni. En ole edes sanonut pahasti tai niitä vakavimpia asioita, mutta sain ihan järjettömät vihat niskaani, kun kerroin aikoinaan miksi olen masentunut ja mitä käyn läpi. Toisaalta, ei normaalit aikuiset tekisi lapselleen sellaisia asioita (hyväksikäyttö, muukin holtiton seksuaalinen toiminta lapsen läsnäollessa, mitätöinti jne.), niin miksipä sitä odottaisi että nytkään kykenisivät keskustelemaan... Onneksi pääsin terapiaan, mutta valitettavasti flashbackeja tulee edelleen ja vie voimia.
Vierailija kirjoitti:
Voimia kaikille traumatisoituneille! Itse tänään pohtinut sitä, miten surullista on, että vanhemmat eivät kykene vastaanottamaan ollenkaan asioita, joista haluaisin heidän kanssaan keskustella liittyen lapsuuteeni. En ole edes sanonut pahasti tai niitä vakavimpia asioita, mutta sain ihan järjettömät vihat niskaani, kun kerroin aikoinaan miksi olen masentunut ja mitä käyn läpi. Toisaalta, ei normaalit aikuiset tekisi lapselleen sellaisia asioita (hyväksikäyttö, muukin holtiton seksuaalinen toiminta lapsen läsnäollessa, mitätöinti jne.), niin miksipä sitä odottaisi että nytkään kykenisivät keskustelemaan... Onneksi pääsin terapiaan, mutta valitettavasti flashbackeja tulee edelleen ja vie voimia.
Kuule. Sinun kannattaisi jo terapian alkuun tiedostaa se, että älä edes odota, että saisit IKINÄ asioita selvitettyä vanhempiesi kanssa. Keskity terapiassa käsittelemään sitä, ettet ikinä saa asioita selvitettyä vanhempiesi kanssa ja miten pärjäät sen asian kanssa ja saat ne selvitettyä muiden kanssa ja luotua itsestäsi heistä riippumatta oman itsesi. Sitten voit katsoa, millaiset välit haluat vanhempiisi luoda ottaen huomioon sen, etteivät he voi ikinä antaa sinulle sitä mitä sinä haluat ja tarvitset ja mitä sinun kuuluisi saada.
Kaikkea hyvää tiellesi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia kaikille traumatisoituneille! Itse tänään pohtinut sitä, miten surullista on, että vanhemmat eivät kykene vastaanottamaan ollenkaan asioita, joista haluaisin heidän kanssaan keskustella liittyen lapsuuteeni. En ole edes sanonut pahasti tai niitä vakavimpia asioita, mutta sain ihan järjettömät vihat niskaani, kun kerroin aikoinaan miksi olen masentunut ja mitä käyn läpi. Toisaalta, ei normaalit aikuiset tekisi lapselleen sellaisia asioita (hyväksikäyttö, muukin holtiton seksuaalinen toiminta lapsen läsnäollessa, mitätöinti jne.), niin miksipä sitä odottaisi että nytkään kykenisivät keskustelemaan... Onneksi pääsin terapiaan, mutta valitettavasti flashbackeja tulee edelleen ja vie voimia.
Kuule. Sinun kannattaisi jo terapian alkuun tiedostaa se, että älä edes odota, että saisit IKINÄ asioita selvitettyä vanhempiesi kanssa. Keskity terapiassa käsittelemään sitä, ettet ikinä saa asioita selvitettyä vanhempiesi kanssa ja miten pärjäät sen asian kanssa ja saat ne selvitettyä muiden kanssa ja luotua itsestäsi heistä riippumatta oman itsesi. Sitten voit katsoa, millaiset välit haluat vanhempiisi luoda ottaen huomioon sen, etteivät he voi ikinä antaa sinulle sitä mitä sinä haluat ja tarvitset ja mitä sinun kuuluisi saada.
Kaikkea hyvää tiellesi!
Kiitos viisaista sanoistasi! Samoin kaikkea hyvää Sinulle 😊
Huoh. Ihminen ei ole koira, hän voi myös tietoisesti päättää olla luovuttamatta. Traumoja syyttävät ne laiskimukset, joista ei ole mitään tullut vaikka lapsuus olisi ollut miten täydellinen. Onpa vaan helppo tekosyy alisuoriutua ja heittää hanskat naulaan ekan vastoinkäymisen tultua.