Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vältellyt musiikkia jo useamman vuoden, kun menen yleensä siitäkin ylivireäksi. Jostain luin lyhykäisesti, että trauman hoidossa uutta olisi ylivireyteen meneminen ja siihen totuttautuminen. Harmitti, että hävitin lähteen, koska olisi kiinnostanut tietää lisää. Käsitin, että ylivireyteen totuttautumisen lisäksi siinä olisi olennaista uusien säätelytaitojen oppiminen, vaikka sitä varmaan moni meistä tekee jo muutenkin.

Joka tapauksessa aloin harkita musiikin suunnitelmallista kuuntelua ja kokeilla totutella sen(kin) aiheuttamaan ylivireyteen ja tietenkin säädellä sitä jo opituilla keinoilla. Musiikki tekee kuitenkin mielialalle niin hyvää, että siitä saattaisi olla hyötyä ainaiseen pahoin voimiseeni.

Minulla oli myös aika jolloin en voinut kuunnella musiikkia. Eräs talvi ja kevät, kun voin huonosti ja oli unettomuutta. Silloin huomasin oloni vaan pahenevan musiikin myötä. Tuli jotenkin levoton olo siitä ja se tuntui liian kovalta, vaikka hiljaa kuuntelin. Lopulta, kun oloni parani aloin taas vähitellen aloittaa musiikin kuuntelun.

Teininä, kun elin henkisesti väkivaltaisessa kodissa ilman yhteyttä vanhempiini, tanssin usein koulun jälkeen pari tuntia peilin edessä. Laitoin jotain kivoja vaatteita päälle. Se oli pakopaikkani ja sain kai liikunnan kautta sitä ahdistusta ulos, koska silloin ei ollut mitenkään varaa alkaa edes myöntää, että olisi mitään huonoja tuntemuksia tai mitään silleen vikaa missään, se oli vain elämääni, jota oli elettävä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vältellyt musiikkia jo useamman vuoden, kun menen yleensä siitäkin ylivireäksi. Jostain luin lyhykäisesti, että trauman hoidossa uutta olisi ylivireyteen meneminen ja siihen totuttautuminen. Harmitti, että hävitin lähteen, koska olisi kiinnostanut tietää lisää. Käsitin, että ylivireyteen totuttautumisen lisäksi siinä olisi olennaista uusien säätelytaitojen oppiminen, vaikka sitä varmaan moni meistä tekee jo muutenkin.

Joka tapauksessa aloin harkita musiikin suunnitelmallista kuuntelua ja kokeilla totutella sen(kin) aiheuttamaan ylivireyteen ja tietenkin säädellä sitä jo opituilla keinoilla. Musiikki tekee kuitenkin mielialalle niin hyvää, että siitä saattaisi olla hyötyä ainaiseen pahoin voimiseeni.

MInä tykkään käydä ylivireisessä tilassa ja muutenkin toive olisi ikuinen lievä ylivireys. Alivireänä olen vain jossain sumussa ja elämä lipuu ohi. Sitten olen ongelmissa, kun en saa itseäni nostettua edes hetkellisesti ylivireyteen minkään kikkakonstin avulla. 

Minä tosin en koe pahoinvointia, kuten kirjoitin menen alivireänä vaan "pois" eli en kärsi silloin muusta kuin siitä, että mikään ei suju. 

Itsekin tähän sivusta voin kirjoittaa omia ajatuksia. Jos mietin kaikkea niin alivire on itsellä kyllä vähän parempi. Pystyn olemaan rauhallinen ja haaveilemaan. Olen ehkä vähän laiska ja väsynyt, mutta rennompi. Ylivire tuo unettomuutta, levottomuutta ja huolien jatkuvaa pohtimista. Lisäksi tuntuu, että voisin tehdä mitä vaan. Rahaa, käyntipaikkoja tai muita mahdollisuuksia ei vaan ole. Sen vuoksi melko tylsä arkeni on helpompaa kestää vähän ns huonossa vireessä. Silloin riittää paremmin se perus tekeminen. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Toisaalta minullakin alkaa alivireessä tuo "sumussa eläminen" monesti. Huonot puolet molemmissa.

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vältellyt musiikkia jo useamman vuoden, kun menen yleensä siitäkin ylivireäksi. Jostain luin lyhykäisesti, että trauman hoidossa uutta olisi ylivireyteen meneminen ja siihen totuttautuminen. Harmitti, että hävitin lähteen, koska olisi kiinnostanut tietää lisää. Käsitin, että ylivireyteen totuttautumisen lisäksi siinä olisi olennaista uusien säätelytaitojen oppiminen, vaikka sitä varmaan moni meistä tekee jo muutenkin.

Joka tapauksessa aloin harkita musiikin suunnitelmallista kuuntelua ja kokeilla totutella sen(kin) aiheuttamaan ylivireyteen ja tietenkin säädellä sitä jo opituilla keinoilla. Musiikki tekee kuitenkin mielialalle niin hyvää, että siitä saattaisi olla hyötyä ainaiseen pahoin voimiseeni.

MInä tykkään käydä ylivireisessä tilassa ja muutenkin toive olisi ikuinen lievä ylivireys. Alivireänä olen vain jossain sumussa ja elämä lipuu ohi. Sitten olen ongelmissa, kun en saa itseäni nostettua edes hetkellisesti ylivireyteen minkään kikkakonstin avulla. 

Minä tosin en koe pahoinvointia, kuten kirjoitin menen alivireänä vaan "pois" eli en kärsi silloin muusta kuin siitä, että mikään ei suju. 

Itsekin tähän sivusta voin kirjoittaa omia ajatuksia. Jos mietin kaikkea niin alivire on itsellä kyllä vähän parempi. Pystyn olemaan rauhallinen ja haaveilemaan. Olen ehkä vähän laiska ja väsynyt, mutta rennompi. Ylivire tuo unettomuutta, levottomuutta ja huolien jatkuvaa pohtimista. Lisäksi tuntuu, että voisin tehdä mitä vaan. Rahaa, käyntipaikkoja tai muita mahdollisuuksia ei vaan ole. Sen vuoksi melko tylsä arkeni on helpompaa kestää vähän ns huonossa vireessä. Silloin riittää paremmin se perus tekeminen. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Toisaalta minullakin alkaa alivireessä tuo "sumussa eläminen" monesti. Huonot puolet molemmissa.

Ahdistusherkät varmaan kaipaavat lievää alivirettä ja lamaantumisherkät, mutta eivät ahdistuneet lievää ylivirettä. Tai vaikka se normaali olisi tietty ok, mutta pystytäänkö me siinä elämään? 

Itseäni ei ahdista. Rauhoittavat eivät auta mitään. Söin niitä joskus muistaakseni ohjeen mukaan kolme kertaa päivässä (vai kaksi?), aikana jolloin niitä ei säännöstelty kuin nyt. Ja ihmettelin, että miksi ihmeessä näitä syön, kun ei mihinkään vaikuta. Parin vuoden käytön jälkeen lopetin alpratsolaamit seinään. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Mä olen koko ikäni haaveillut tuollaisesta miehestä, en ole koskaan saanut sellaista. Haaveilen sellaisesta tasapainoisesta normaalista elämästä, missä ei ole mitään draamaa ja missä asioista osataan puhua ja molemmat huomioivat toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Mä olen koko ikäni haaveillut tuollaisesta miehestä, en ole koskaan saanut sellaista. Haaveilen sellaisesta tasapainoisesta normaalista elämästä, missä ei ole mitään draamaa ja missä asioista osataan puhua ja molemmat huomioivat toisiaan.

Nyt tajuan, että en ehkä ole ollut tarpeeksi hoivattava. Ne miehet ovat menneet niiden naisten luo, joista se hoivattavuus hohkaa paremmin päälle. Olen kai liian vahva, että herättäisin kenenkään hoivaviettiä. Toisaalta liian rikki kai sitten niille normaaleille, että nekään olisivat kiinnostuneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Mä olen koko ikäni haaveillut tuollaisesta miehestä, en ole koskaan saanut sellaista. Haaveilen sellaisesta tasapainoisesta normaalista elämästä, missä ei ole mitään draamaa ja missä asioista osataan puhua ja molemmat huomioivat toisiaan.

Nyt tajuan, että en ehkä ole ollut tarpeeksi hoivattava. Ne miehet ovat menneet niiden naisten luo, joista se hoivattavuus hohkaa paremmin päälle. Olen kai liian vahva, että herättäisin kenenkään hoivaviettiä. Toisaalta liian rikki kai sitten niille normaaleille, että nekään olisivat kiinnostuneet. 

Et ole liian mitään. Olet vaan oma itsesi. Voit olla sitä pää pystyssä kaikkine puolinesi. Joku vielä voi nähdä sen, mitä kaikkea olet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Mä olen koko ikäni haaveillut tuollaisesta miehestä, en ole koskaan saanut sellaista. Haaveilen sellaisesta tasapainoisesta normaalista elämästä, missä ei ole mitään draamaa ja missä asioista osataan puhua ja molemmat huomioivat toisiaan.

Nyt tajuan, että en ehkä ole ollut tarpeeksi hoivattava. Ne miehet ovat menneet niiden naisten luo, joista se hoivattavuus hohkaa paremmin päälle. Olen kai liian vahva, että herättäisin kenenkään hoivaviettiä. Toisaalta liian rikki kai sitten niille normaaleille, että nekään olisivat kiinnostuneet. 

Et ole liian mitään. Olet vaan oma itsesi. Voit olla sitä pää pystyssä kaikkine puolinesi. Joku vielä voi nähdä sen, mitä kaikkea olet.

Kiitos <3 Ihan herkistyin.

Mulle sekä alivireys että ylivireys on pahoja, mutta jos en ole liian paniikissa,on ylivireys vissiin kuitenkin helpompaa, koska olen suorittaja ja silloin jaksan puuhailla. Nyt kuitenkin opinkin terapiassa, että ylivireänä kannattaisikin pysähtyä ja himmata. Olen tottunut ylläpitämään ylivireyttä tuolla ylisuorittamisella. Se taas on johtanut ylikuormittumiseen, joten nyt opettelen pysähtymistä.

Alivireys on mulle vaikeaa siksi, että en jaksa silloin tehdä mitään, mutta en osaa rentoutua enkä levätäkään. Koen silloin jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, että en tee mitään. Olen siis myös sisäisesti vaativa. :(

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Itse mietin monesti miten voisin edes ryhtyä suhteeseen. En ole koskaan seurustellut. Silti mielessä nämä asiat. Minua ei tosin ole perheessä kohdeltu kaltion. Muuten kiusattu paljon. Näin luottamus ihmisiin on heikko. Pelkään eniten sitä miten toinen täytyisi päästää niin lähelle. Samoin koko läheisyys ahdistaa minua. En tykkää ajatuksesta yhtään, kun tarkemmin mietin. Toisaalta koen itseni myös vaikeaksi jotenkin. Moni asia ahdistaa ja jännitän kaikkea. Myös mielialat vaihtelevat usein. En varmaan olisi mikään paras kumppani todellakaan. En ole ilkeä, mutta epävarma ja stressaan kaikesta. Moni tavallinen juttu on itselle vierasta. Pitäisi ehkä saada joku "tavalliseen elämään tutustumisen" jakso ennen kuin edes miettii mitään suhdetta. Tarkoitan tavallisella elämällä esim ihmisten tapaamista, eri paikoissa ja tapahtumissa käyntiä yms. Nyt elämäni on niin suppeaa ollut jo vuosia etten käy oikeastaan missään. Toki tälläistä elämäni on ollut jo nuorena. En ollut ystäviä enkä käynyt missään. Näin tuo kaikki on sitten jatkunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Mä olen koko ikäni haaveillut tuollaisesta miehestä, en ole koskaan saanut sellaista. Haaveilen sellaisesta tasapainoisesta normaalista elämästä, missä ei ole mitään draamaa ja missä asioista osataan puhua ja molemmat huomioivat toisiaan.

Minäkin haaveilen tästä joskus. Toisaalta olen itsekin sellainen luonne etten ehkä pysyisi tuohon. Kirjoitin etten ole ilkeä, mutta liikaa ehkä vaadittu minulta olla tasapainoinen. En näin voi vaatia toiseltakaan liikaa. Sivusta.

En minäkään ole mikään kaikista tasapainoisin ihminen, mua ahdistaa lähes aina, olen epävarma ja jännitän tosi monia tavallisen elämän asioita. Silti olen ollut reilut neljä vuotta parisuhteessa. Mies käy töissä ja minä olen kuntoutustuella.

Alkuaikoina oli paljon riitoja minun traumataustani takia, mutta koska olen rakentava riitelijä (rakentavampi kuin mies), suhde kesti nekin. Nykyään on rauhallista. Miehellä itselläkin jonkin moista traumataustaa, mutta ei ole menossa terapiaan, kun pärjäilee ja hyötyy myös sivussa munkin terapiasta, koska jutellaan asioista paljon.

Älkää siis ainakaan toivosta luopuko, parisuhde voi olla helpompi löytää kuin uusia ystäviä; näin ainakin minulla.

Itselläni on traumatausta ja olen traumatisoitunut lisää parisuhteissa, ystävyyssuhteissa, ylipäätään ihmiskontakteissa. Myös hoitokontakteissa. Olenkin joutunut kyseenalaistamaan sen kun aina sanotaan että pitää pyrkiä uudelleen luottamaan ihmisiin. Omasta kokemuksesta voin sanoa että kun on ottanut tarpeeksi iskuja vastaan on tervettä vetäytyä ja puolustautua, olla luottamatta.

Suurin osa ihmisistä on eriasteisesti narsistisia piirteitä omaavia ja siksi epäluotettavia, ilkeitä, itsekkäitä ja loukkaavia. Tuntuu että yksilökeskeinen kulttuuri, somemaailma ja kaikenlainen pinnallisuuden lisääntyminen myös lisäävät henkistä väkivaltaa muita kohtaan. Minulla on hengellinen vakaumus jonka varassa elän, ihmisiin en enää luota. Elän ikäänkuin henkilökohtaisen uskoni varassa.

Myös uskoni yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen on mennyt täysin. Olen ollut lapsesta asti huono-osainen ja syrjäytynyt, en ole saanut yhteiskunnan taholta riittävää tukea ja apua koskaan. Nykyinen hallitus on vienyt lopunkin uskon ihmisten oikeudentajuun ja hyvyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on traumatausta ja olen traumatisoitunut lisää parisuhteissa, ystävyyssuhteissa, ylipäätään ihmiskontakteissa. Myös hoitokontakteissa. Olenkin joutunut kyseenalaistamaan sen kun aina sanotaan että pitää pyrkiä uudelleen luottamaan ihmisiin. Omasta kokemuksesta voin sanoa että kun on ottanut tarpeeksi iskuja vastaan on tervettä vetäytyä ja puolustautua, olla luottamatta.

Suurin osa ihmisistä on eriasteisesti narsistisia piirteitä omaavia ja siksi epäluotettavia, ilkeitä, itsekkäitä ja loukkaavia. Tuntuu että yksilökeskeinen kulttuuri, somemaailma ja kaikenlainen pinnallisuuden lisääntyminen myös lisäävät henkistä väkivaltaa muita kohtaan. Minulla on hengellinen vakaumus jonka varassa elän, ihmisiin en enää luota. Elän ikäänkuin henkilökohtaisen uskoni varassa.

Myös uskoni yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen on mennyt täysin. Olen ollut lapsesta asti huono-osainen ja syrjäytynyt, en ole saanut yhteiskunnan taholta riittävää tukea ja apua koskaan. Nykyinen hallitus on vienyt lopunkin uskon ihmisten oikeudentajuun ja hyvyyteen.

Siunausta ja Taivaan Isän varjelusta sinulle <3

En tiedä käykö kukaan enää ketjussa, mutta kirjoitan nyt tänne, kun asia pyörii mielessä. Ihme kyllä sain tiedon, että pääsisin yliopistoon. Monelle varmaan ihana tieto saada. Itselle taas aiheuttaa paljon ahdistusta. Olen tietysti hakenut sinne monesti ja oikeasti lukenut kokeisiin. Nyt, kun sitten tieto tuli niin en tiedä miten suhtautua. Elämäni on jo muutenkin melko vaikeaa. En tykkää ihmisjoukosta ja toisiin tutustuminen on lähes mahdotonta. Jännitän kaikkea ja stressaan jatkuvasti. Näin koen tuonne menon jo näiden "sosiaalisten juttujen" vuoksi vaikeaksi.

En voi edes kuvitella itseäni johonkin bileisiin yms (en ole ikinä juonut kunnolla tai ollut bileissä) tai johonkin tutustumispäivään. Hyvä, kun selviäisin niistä pakollisista jutuista. Samalla ymmärrän sen, että menemällä noihin voi yrittää saada ystäviä. Yksinäiset vuodet tiedossa muuten. Samalla en tiedä mitä ajatella siitä. Olen ollut niin paljon yksin etten tiedä enää miten edes olla porukassa "luonnollisesti". En tiedä miten kestäisin yksinäisyyttä, mutta samalla en myöskään sitä miten pystyisin olemaan sosiaalinen ja tutustumaan muihin.

Sitten ne opinnot. Olen todella huono esim englannissa. Sain sen lukiossa vaan kompensaatiolla läpi. Näin en tiedä miten selviäisin kirjallisuudesta tai englannin kursseista mitä siellä on. Oikeasti englanti on itselle suuri kynnys ja vaikeaa ajatella, että pärjäisin sen kanssa. Ruotsista en muista mitään. Muutenkin tuntuu niin vaikealta ajatella pysyvänsä opiskelemaan niin vaativalla tasolla ja niin kauan. Itse, kun välillä sinnittelen eteenpäin päivä kerrallaan. Nyt pitäisi pystyä vuosien opiskeluun. En tiedä oikeastaan kestääkö pääni sitä kaikkea, kun nytkin on jo vaikeaa. Pelkään meneväni huonompaan kuntoon. Tuo kaikki muu "sosiaalinen stressi" vielä lisäksi. Hävettää myöntää, mutta en tiedä kiinnostaako alakaan enää niin paljon. Kuitenkin melko kapea alainen ala kyseessä ja olisi sitten ne vuodet oikeastaan pelkästään sitä tietyn asian ympärillä pyörivää juttua. Pitäisi tietysti miettiä tätäkin tarkemmin. On vaan ala minne vähän helpompi päästä ja helpommat kokeet. Näin mietin ettei minulla ole mahdollisuuksia muualle.

Muutto pelottaa myös paljon. En tiedä miten kestäisin sitä. Moni kirjoitti jossain ketjussa, että kaupungissakin on luontoa. Niinhän se on, mutta kun en tiedä kuinka kauan pystyn asumaan "levottomassa" paikassa. Asun nyt niin syrjässä, että muutos kaupunkiin tuntuu hyvin isolta muutokselta. Se on kuin vastakohta tälle nykyiselle.

Jatkuu

Jatkoa

Pelkään oikeasti sitä, että en selviä kaikesta ja menen huonoon kuntoon. Samalla mietin miten voin tehdä itselleni niin etten edes yritä. Mietin myös sitä, että jos aloitan huteralla pohjalla niin menetän sitten mahdollisesti keskeyttäessä sen ensikertalaisuuden. Sitten en voi oikeastaan koskaan enää päästä mihinkään korkeakouluun. Todistus huono ja vain kokeella voin päästä. Toiskertalaisen on vaikeampi päästä mihinkään. Samalla voi tietysti olla, että jos perun tämän paikan niin en enää koskaan pääse mihinkään ns korkean asteen opintoihin.

Vanhempiani mietin myös. Äitini tietää paikasta ja ihmettelee miksi epäröin. Hän ymmärtää nuo opinnolliset vaikeudet yms, mutta ei niitä "sosiaalisia ongelmia" tai jännitystä tai muuttoon liittyvää ahdistusta. En voi puhua niistä. Osa minusta miettii miten voi tehdä äidilleni niin etten ottaisi paikkaa vastaan. Hän on kaikesta huolimatta ainoa ihminen joka on tavallaan puolellani. En voi silti puhua hänellä paljonkaan näistä jutuista. Hänelläkin on eri kuva minusta ja jättää päässään kaiken "huonon" minusta pois ja tekee tavallaan pärjäävän ja rohkean ihmisen. Joku ottaisi sen kehuna, mutta kun minä en vaan ole sellainen. Olisi hyvä saada olla se "heikko" ja toinen ymmärtäisi näitä kirjoittamiani juttuja. Isälleni en varmaan koskaan voi puhua tästä kaikesta. Hän ei ymmärtäisi ikinä sitä miksi en ottaisi paikkaa vastaan.

Tähän loppuun joku tietysti jo sanoisi, että anna paikkasi jollekin joka sitä oikeasti tahtoo. Ymmärrän sen ja mietin itsekin, että onko se oikea valinta. Minulla oli suunnitelma yrittää amisalaa käydä syksyllä. Yritän miettiä, että minulla on kuitenkin jotain tulossa. Silti kun sekin on epävarmaa saanko amistakaan loppuun saakka. Pelkään, että työssäoppimispaikkaa ei löydy tai tulee jokin este itselleni viimeistään siinä vaiheessa. Tuolla ei tarvisi käydä kuin silloin tällöin koulussa (monimuoto) joten selviäisin siitä kaikesta ehkä paremmin. Toisaalta tykkään lukea ja jos olisi eri elämä ja eri tausta niin yliopisto olisi unelma. Tässä elämässä ikävästi osaa nähdä itseäni siellä. En kuitenkaan, vaikka kuinka yritin ajatella niin.

Samalla on vaikeaa nähdä mitä tässä kaikessa on taustalla. Mikä on "totta" ja mikä ei. Teenkö oikeasti päätöksen sen mukaan, ettei esim ala kiinnosta vai sen mukaan etten esim pärjäisi sosiaalisissa jutuissa tai kestäisi muuten. Vaikeaa nähdä mistä jokin juttu alkaa ja mihin se päättyy. Kyllä koko tilanteeni yms ja kokemukset vaikuttavat paljon. En tiedä mitä tehdä tämän kaiken kanssa. En samalla halua mitenkään sääliä itseäni tai valittaa yms. Kirjoitin vaan kaikkea mitä mieleeni tuli. Moni "tavallinen" ihminen varmasti nauraisi näitä juttuja. Itse vaan, kun en oikein enää pääse siihen luokkaan kaikkien juttujen vuoksi.

Onneksi olkoon opiskelupaikasta - kaikesta huolimatta. Sekin on jo saavutus. :)

Käsitykseni mukaan monilla yliopisto-opiskelijoilla on vaikeaa. Jos otat paikan vastaan ja alat opiskella, pääset YTHS:n piiriin ja apua voi olla helpompi saada. Opintojen aikana voi välillä olla sairauslomalla eikä mihinkään bilejuttuihin ole pakko osallistua, minkä varmasti tiesitkin.

Ymmärrän pelkosi ja on hyvä, että käsittelet niitä kirjoittamalla (minä käyn joka päivä edelleen katsomassa onko tähän ketjuun tullut kirjoituksia). Kuitenkin kehotan tarkkailemaan koska katastrofiajattelu ottaa vallan. Mehän emme voi tietää vaikka oikeasti pärjäisit lopulta ihan hyvinkin?

Paljon isoja asioita ja muutoksia tulisi, onhan se pelottavaa. Antaako sille pelolle vallan vai meneekö pelkoa kohti/eteenpäin pelosta huolimatta onkin vaikea kysymys. Vai onko se vaikea? Jos kokeillaan psykologista etäännyttämistä; ajatellaan, että joku muu olisi nyt sinun tilanteessasi, mitä neuvoja antaisit hänelle?

Vierailija kirjoitti:

Onneksi olkoon opiskelupaikasta - kaikesta huolimatta. Sekin on jo saavutus. :)

Käsitykseni mukaan monilla yliopisto-opiskelijoilla on vaikeaa. Jos otat paikan vastaan ja alat opiskella, pääset YTHS:n piiriin ja apua voi olla helpompi saada. Opintojen aikana voi välillä olla sairauslomalla eikä mihinkään bilejuttuihin ole pakko osallistua, minkä varmasti tiesitkin.

Ymmärrän pelkosi ja on hyvä, että käsittelet niitä kirjoittamalla (minä käyn joka päivä edelleen katsomassa onko tähän ketjuun tullut kirjoituksia). Kuitenkin kehotan tarkkailemaan koska katastrofiajattelu ottaa vallan. Mehän emme voi tietää vaikka oikeasti pärjäisit lopulta ihan hyvinkin?

Paljon isoja asioita ja muutoksia tulisi, onhan se pelottavaa. Antaako sille pelolle vallan vai meneekö pelkoa kohti/eteenpäin pelosta huolimatta onkin vaikea kysymys. Vai onko se vaikea? Jos kokeillaan psykologista etäännyttämistä; ajatellaan, että joku muu olisi nyt sinun tilanteessasi, mitä neuvoja antaisit hänelle?

Kiitos sinulle viestistäsi. On mukavaa, että joku jaksaa pohtia näitä juttuja. Tiedän kyllä itsekin, että saisin varmaan jotain apua ja ymmärrän ettei niihin bileisiin yms tarvitse osallistua. Lähinnä vaan mietin sitä, että en tahtoisi jäädä yksin heti alussa. Helposti uskon sen menevän siihen. Voin olla muuten "omissa oloissani" yksin, mutta toisten katseiden alla se on vaikeampaa. Ymmärrän myös kuinka teen tästä kaikesta liian ison jutun. Ei ole oikein ketään kenen kanssa miettiä tätä kaikkea. Senkin vuoksi kirjoitin tänne. Ymmärrän myös sen, että kannattaisi mennä vaan eteenpäin. Oikeastaan koko lukion menin sillä "eteenpäin" asenteella. En olisi päivääkään tahtonut lopulta siellä olla. Paljolti ihmisten vuoksi. Silloin se vielä toimi ja kestin jotenkin ja selvisin. Nyt yliopisto tuntuu liian "isolta palalta" puskea eteenpäin tuolla tavalla. Koen etten ehkä kestäisi sitä. Samalla olen jo sen ikäinen, että pitää oikeasti miettiä tätä kaikkea. En ole enää mikään 20 v.

Mietin tuota sinun kysymystäsi. On hyvin vaikeaa ajatella neuvovansa toista. Jos mietin joitakin harvoja tuttujani edellisistä kouluista (emme pidä yhteyttä) tai nuorempia sukulaisiani jotka ovat opiskelleet (välit viilenneet myöskin monista syistä) niin monet heistä sellaisia joiden pärjääminen on ollut tavallaan helppoa ennustaa. Heillä on ollut ehkä lähtökohdat sellaiset hyvät. Heille olisinkin sanonut, että kyllä te pärjäätte tms. Sitten jos mietin jotain tuttua mikä on vähän kuin minä niin tavallaan on vaikeampaa ennustaa hänellä pärjäämistä opinnoissa yms siellä. Vaikeaa ajatella sitä kaikkea. Ehkä sanoisin, että kannattaa kokeilla yms. Harmi, kun ensikertalaisuuden menettää heti jos ottaa paikan vastaan ja harmi, kun ei voi edes vuodella siirtää. Kiitos kuitenkin sinulle viestistä.

Tuo psykologinen etäännyttäminen on aika yleisesti käytetty kikka. Jos ihminen ei osaa olla itselleen myötätuntoinen tai ei osaa toimia jossain tilanteessa, neuvotaan miettimään mitä sanoisi samassa tilanteessa olevalle ystävälle, läheiselle tms. Joskus myötätunto tai muu vastaus voi löytyä sitä kautta.

Entäs jos hyväksyisikin sen, että mahdollisesti tulee olemaan yksin, mutta että opiskelu on fokuksessa ensimmäisenä? En tiedä, onhan tuo monimutkainen tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Tuo psykologinen etäännyttäminen on aika yleisesti käytetty kikka. Jos ihminen ei osaa olla itselleen myötätuntoinen tai ei osaa toimia jossain tilanteessa, neuvotaan miettimään mitä sanoisi samassa tilanteessa olevalle ystävälle, läheiselle tms. Joskus myötätunto tai muu vastaus voi löytyä sitä kautta.

Entäs jos hyväksyisikin sen, että mahdollisesti tulee olemaan yksin, mutta että opiskelu on fokuksessa ensimmäisenä? En tiedä, onhan tuo monimutkainen tilanne.

Niin se on. Mietin niin kovasti sitä kaikkea. En tiedä miten selviäisin opinnoistakaan. Samoin kaikki tuo sosiaalinen puoli ahdistaa. Mietin miten pystyisin olemaan siellä muiden joukossa. Sitten muutto yms vielä siihen päälle. Ehkä korona aikaa tulee siinä mielessä ikävä, että itselle olisi voinut sopia kotona opiskelu ja etäluennot yms ihan hyvin. Ainakin aluksi. Nyt, kun kaikki on taas normaalia niin ei ole enää sitä mahdollisuutta. Tietysti välillä joillakin kursseilla yms, mutta ei yleensä. En tiedä silti vieläkään mitä teen. Joku kirjoitti keskittymiskyvystä ja muistista. Itsellä keskittymiskyky on laskenut todella paljon ja muistikin välillä. Liikaa stressiä yms kuormitusta. Nyt jos tällä päällä pitäisi yliopistoon mennä niin voi taata mitään sen suhteen. Vähän huvittaakin koko ajatus.