Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

En voi taata, korjaus edelliseen.

Piti vielä kirjoittaa yksinäisyydestä, kun pohdin sitä tuohon yliopisto asiaan liittyen. En tiedä sitten miten kestäisin sitä jos olisin vuosikausia yksin siellä. Lukiossa oli jo hyvin ahdistavaa tämän asian kanssa. Sen vuoksi mietin kuinka olisin varmaan se joka jättää nuo vapaaehtoiset päivät yms pois missä moni tutustuu toisiinsa. Näin jäisi helposti yksin. Samalla pitäisi tietysti yrittää mennä mukaan. En vaan tiedä olisiko minusta siihen. Voin olla yksin omissa oloissani, mutta muiden keskellä vaikeaa. En toisaalta tiedä miten oikeasti pääni edes kestäisi opiskelua. Olen jo nyt melko vähissä voimissa muutenkin. Kiitän silti kaikkia, jotka viitsivät miettiä tätä asiaa.

Kokeilemalla selviää moni asia ja ainahan voi jättää keskenkin, jos se on liikaa. Mietin saakohan lisäaikaa esim.tentteihin vain jollain adhd-autismidiagnooseilla vai voisiko esim.ptsd ynnä muilla diagnooseillakin saada.. Vaikka en tiedä mitä lisäaika tentissä auttaisi, varsinkaan jos lukemiseen keskittyminen on se ongelma. Yleensä ottaen luulisi, että siellä olisi mahdollista saada joustoja terveydentilan takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi olkoon opiskelupaikasta - kaikesta huolimatta. Sekin on jo saavutus. :)

Käsitykseni mukaan monilla yliopisto-opiskelijoilla on vaikeaa. Jos otat paikan vastaan ja alat opiskella, pääset YTHS:n piiriin ja apua voi olla helpompi saada. Opintojen aikana voi välillä olla sairauslomalla eikä mihinkään bilejuttuihin ole pakko osallistua, minkä varmasti tiesitkin.

Ymmärrän pelkosi ja on hyvä, että käsittelet niitä kirjoittamalla (minä käyn joka päivä edelleen katsomassa onko tähän ketjuun tullut kirjoituksia). Kuitenkin kehotan tarkkailemaan koska katastrofiajattelu ottaa vallan. Mehän emme voi tietää vaikka oikeasti pärjäisit lopulta ihan hyvinkin?

Paljon isoja asioita ja muutoksia tulisi, onhan se pelottavaa. Antaako sille pelolle vallan vai meneekö pelkoa kohti/eteenpäin pelosta huolimatta onkin vaikea kysymys. Vai onko se vaikea? Jos kokeillaan psykologista etäännyttämistä; ajatellaan, että joku muu olisi nyt sinun tilanteessasi, mitä neuvoja antaisit hänelle?

Kiitos sinulle viestistäsi. On mukavaa, että joku jaksaa pohtia näitä juttuja. Tiedän kyllä itsekin, että saisin varmaan jotain apua ja ymmärrän ettei niihin bileisiin yms tarvitse osallistua. Lähinnä vaan mietin sitä, että en tahtoisi jäädä yksin heti alussa. Helposti uskon sen menevän siihen. Voin olla muuten "omissa oloissani" yksin, mutta toisten katseiden alla se on vaikeampaa. Ymmärrän myös kuinka teen tästä kaikesta liian ison jutun. Ei ole oikein ketään kenen kanssa miettiä tätä kaikkea. Senkin vuoksi kirjoitin tänne. Ymmärrän myös sen, että kannattaisi mennä vaan eteenpäin. Oikeastaan koko lukion menin sillä "eteenpäin" asenteella. En olisi päivääkään tahtonut lopulta siellä olla. Paljolti ihmisten vuoksi. Silloin se vielä toimi ja kestin jotenkin ja selvisin. Nyt yliopisto tuntuu liian "isolta palalta" puskea eteenpäin tuolla tavalla. Koen etten ehkä kestäisi sitä. Samalla olen jo sen ikäinen, että pitää oikeasti miettiä tätä kaikkea. En ole enää mikään 20 v.

Mietin tuota sinun kysymystäsi. On hyvin vaikeaa ajatella neuvovansa toista. Jos mietin joitakin harvoja tuttujani edellisistä kouluista (emme pidä yhteyttä) tai nuorempia sukulaisiani jotka ovat opiskelleet (välit viilenneet myöskin monista syistä) niin monet heistä sellaisia joiden pärjääminen on ollut tavallaan helppoa ennustaa. Heillä on ollut ehkä lähtökohdat sellaiset hyvät. Heille olisinkin sanonut, että kyllä te pärjäätte tms. Sitten jos mietin jotain tuttua mikä on vähän kuin minä niin tavallaan on vaikeampaa ennustaa hänellä pärjäämistä opinnoissa yms siellä. Vaikeaa ajatella sitä kaikkea. Ehkä sanoisin, että kannattaa kokeilla yms. Harmi, kun ensikertalaisuuden menettää heti jos ottaa paikan vastaan ja harmi, kun ei voi edes vuodella siirtää. Kiitos kuitenkin sinulle viestistä.

Tuo kuulostaa, että sinulla voisi olla jotain neuropuolenkin juttua, lievää aspergeriä tms. Olitko johonkin asti bs normaali ja joku trauma muutti sinut vai onko aina ollut hankalaa?

Uskon kyllä ettei minulla ole mitään sellaista. Olen miettinyt niitä juttuja paljon ja en tunnista niistä itseäni kuitenkaan. Lapsuudessa olin ehkä vähän ujo, mutta oli ystäviä. Nuoruudessa kiusaamista uudella paikkakunnalla ja jäin myöhemmin täysin yksin. En edes ehtinyt saamaan ystäviä ennen sitä. Kiusaaminen jatkui lukioon saakka. Siellä minulla oli myös pari ns tuttua, mutta muuten olin yksin sielläkin. Näin oikeasti nuoruus oli tuollaista aikaa. En lopulta enää edes yrittänyt mitään. Luovutin tavallaan tuon ystävien saamisen kanssa. Menetin itsetuntoni ja loputkin rohkeuteni. Toisaalta vikaa minussakin siinä mielessä, että luovutin siinä kaikessa. Jättäydyin lopulta yksin enkä yrittänyt enää. Toisaalta siinä tilanteessa mietin ettei kukaan edes halua seuraani.

Näin tuo kaikki tavallaan sai minut hyvin epävarmaksi muiden joukossa. Jännitän kaikkea ja koen itseni aina jotenkin huonommaksi. Sitä tavallaan myös kasvoi yksinäisyyteen ja jäi se muiden kanssa olo yms hyvin vähäiseksi. Joskus jossakin ryhmässä olen pystynyt olemaan melkein oma itseni ja rohkeampi. Se vaatii ns hyvän porukan. Näin minussa on vielä jäljellä sitä rohkeampaa ihmistä. Kuitenkin monesti se vaan menee siihen etten oikein uskalla tutustua muihin. Tulee se ajatus etten kelpaa muiden seuraan tai alan hävetä itseäni jotenkin.

Joskus mietin sitä, että oikeasti jokainen joku eläisi nuoruutensa kuin minä olisi varmaan vähän pihalla näissä jutuissa. Se on niin paljon kokemuksista kiinni. Olisihan tarvinnut "paremman" nuoruuden. Toki myönnän aina sen etten usko muutenkaan, että olisi ollut helppoa. Olisin varmasti ollut ujompi muutenkin. Näin itsellä nuo kaikki kokemukset yms syynä varmaan tähän kaikkeen. Jos ei ole esim viettänyt vapaa aikaa kenenkään ystävän tai kaverin kanssa noin yli 10 vuoteen niin ei kai ihme jos ajatus bileistä yms ei innosta. Tietysti ymmärrän sen, että moni muuttaa elämäänsä. Itse en vaan ole onnistunut siinä. Ystäviä ei ole ja näen itseni edelleen monesti huonossa valossa.

Mulla ei ole varsinaista kiusaustaustaa, mutta koska olen ihmissuhteissa traumatisoitunut, on sosiaaliset tilanteet mulle vaikeita. Jännitän, ahdistun, en osaa ollenkaan olla "oma rento itseni". Vaikka toisaalta mun on kai vaikeaa olla rento ylipäätään. Toki se on yksin helpompaa.

Nyt ollaan lähdössä viikoksi mökille miesystävän ja lapsen kanssa ja toivon saavani nukkua yksin, koska yöt usein vaikeita. En osaa nukkua kenenkään toisen kanssa. Toivon toki myös, että en loukkaa miesystävääni. Ahdistaa kyllä jo valmiiksi tiivis yhdessäolo, kun kuormitun sosiaalisuudesta nopeasti. Kai saan siellä yksinkin olla, sen puheeksiotto vain on mulle vaikeaa.

Olen viime aikoina yrittänyt tutkia taustauskomuksiani ja nyt olen törmännyt sellaiseen, mikä on ilmeisesti peruja ylitunnollisuudesta (?). Eli mulla on jostain syystä uskomus, että kun olen pois töistä ja kuntoutustuella en saa voida hyvin enkä nauttia. Järjellä tiedän, että hyvä olo antaisi lisää voimavaroja ja lisäisi jaksamista, mutta se tuntuu väärältä. Toinen uskomus sen takana on sellainen, että en uskalla voida hyvin, koska "kuitenkin kohta taas jotain pahaa tapahtuu". Onko jollain muulla samaa? Voitteko välillä hyvin? Miten saatte sen "oikeutettua" ilman huonoa omatuntoa?

Ei ilmeisesti ole kellään samaa tai sitten tätä ketjua ei enää juuri lueta. Harmi, olin itse toivonut, että tässä ketjussa riittäisi luettavaa ja juteltavaa.

No, toistaiseksi mökkireissu on mennyt hyvin, miesystäväkään ei loukkaantunut, että en nuku hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei ilmeisesti ole kellään samaa tai sitten tätä ketjua ei enää juuri lueta. Harmi, olin itse toivonut, että tässä ketjussa riittäisi luettavaa ja juteltavaa.

No, toistaiseksi mökkireissu on mennyt hyvin, miesystäväkään ei loukkaantunut, että en nuku hänen kanssaan.

Ehkä ihmiset lomailee? 

Minulla on se tilanne, että taidan alkaa olla toipumassa. Tämä kappale tuntuu nyt voimalaululta ja niin, että se, keneen laulu kohdistuu on minä itse. En voi ulkoistaa turvaa, tunnesäätelyä, voimaa tms. kenellekään ulkopuolelleni vaan minun on kasvettava niin, että voin löytää sen itsestäni ja luottaa itseeni.

Hyvää mökkeilyä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tällä videolla ajatus siitä, että häpeä on tunne, jolla saamme pidettyä ne traumat pinnan alla, joita emme ole vielä valmiit vastaanottamaan.

Aika monta videota jaettu linkkinä samalta tekijältä. Oletko fani vai kyseinen terapeutti?

Itse jaoin yhden videon. En ole kyseinen terapeutti vaan traumaterapiassa käyvä keski-ikäinen nainen.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vältellyt musiikkia jo useamman vuoden, kun menen yleensä siitäkin ylivireäksi. Jostain luin lyhykäisesti, että trauman hoidossa uutta olisi ylivireyteen meneminen ja siihen totuttautuminen. Harmitti, että hävitin lähteen, koska olisi kiinnostanut tietää lisää. Käsitin, että ylivireyteen totuttautumisen lisäksi siinä olisi olennaista uusien säätelytaitojen oppiminen, vaikka sitä varmaan moni meistä tekee jo muutenkin.

Joka tapauksessa aloin harkita musiikin suunnitelmallista kuuntelua ja kokeilla totutella sen(kin) aiheuttamaan ylivireyteen ja tietenkin säädellä sitä jo opituilla keinoilla. Musiikki tekee kuitenkin mielialalle niin hyvää, että siitä saattaisi olla hyötyä ainaiseen pahoin voimiseeni.

Kokeile klassista musiikkia tai musiikkia jossa ei ole sanoja. Auttoi itseä kun sanoitus vei juuri ylivireystilaan. Samoin äänikirjat.

Opiskelusta.

Monia varmasti jännittää opiskelujen aloittaminen. Enkä julkisuudessa on näitä voimaantuneita ihmisiä nauttien onnistumisista ja menestyksestä.

Mutta tuskin tuo on koko totuus.

Uskon että itsetuntosi kasvaa kun alkujännitys jää taakse.

Ei kaikki käy niissä bileissä. Toki siellä kannattaa alussa käydä ja voit löytää sitä kautta samanhenkisiä kavereita.

Ei sun tarvitse muuttua bilehirmuksi vaan saat olla ihan oma itsesi!

Kuinka moni on kokeillut taideterapeuttisia tapoja ja mitä kokemuksia on ollut? Itselle ne ovat olleet todella positiivinen yllätys ja todella tehokkaita. 

Olen aina olettanut olevani tyhmä. En ole, huomasin vanhennuttuani.

Kun noita traumajuttuja lukee, tulee ilmi se että:

- Hyvin usea vakavasti traumatisoitunut joutuu joitakin kertoja osastolle kerran tai useammin

- trauma voi tulla myös äkillisestä erosta, vaikka suurin osa syntyy seksuaaslisesta hyväksikäytöstä, r**skauksesta, lapsena kaltoinkohtelusta, väkivallasta ja/ tai rakkaudettomuudesta.

- traumaa voi joutua käsittelemään 20- vuottakin.

- sisällä on usein se pieni surullinen, kiukkuinen tai hylätty lapsi jota tulee HOIVATA

- osa muuttuu mutisteiksi

- terveydenhuolto ei kaikkina aikoina ole osannut kohdella traumautunutta oikein, eikä tunnistanut traumaa

- trauma vaikuttaa vanhemmuuteen, jos ei pysty vastaamaan lasten tunnetiloihin kuten itkuun

- traumaan liittyy usein dissosiaatioita, ja normaali elämä vaikeutuu, jumittuu tms

- traumasta huolimatta voi elää täyden elämän ja saada perheen

Itsekin suren jos ketjussa on näin hiljaista. Toisaalta ehkä hyvä niin ja toivon, että ihmisillä riittää myös kivoja aiheita pohdittavaksi. Itse olin myös reissussa vähän aikaa. Kaikki meni ihan ok, vaikka matkan kohde liian kaukana ja majoitus vähän huono tietyllä tapaa. Lähempääkin olisi löytynyt hyviä vastaavia paikkoja. Luontokohteesta kyse. No tuli sekin nähtyä. Siellä oli myös ruuhkaa todella paljon. Ihmisiä tuli ja meni ja ei monestikaan saanut kävellä rauhassa. Jännitin aluksi sitä kaikkea, mutta huomasin kuinka menin siellä muiden joukossa ihan hyvin. Toisaalta rauhaa olisin myös tarvinnut, kun luontokohteesta kyse. Se ei nyt vaan mennyt niin. Silti hyvä kokemus toisaalta "pärjätä" siellä monien joukossa. Toisaalta en ollut yksin vaan kanssani myös toinen mukana. Tämä kivakin juttu, mutta jotenkin stressaa myös toisen puolesta kaikkea. Miettii jaksaako toinen kävellä tai mitä toujek ajattelee jostain jutusta yms. Luontoakin vaan tykkäisi katsella rauhassa. Ehkä menen jonnekin kivempaan paikkaan seuraavaksi.

Reissussa väsyy aina paljon. Itselle myös toisen kanssa samassa huoneessa nukkuminen on haastavaa. Nyt meni melko hyvin ja en juurikaan valvonut. Tämänkin kiva juttu. Samalla huomaan sen kuinka olen liikaa samassa paikassa. Pitäisi matkustaa enemmän. Se kuitenkin virkistää ja parantaa mielialaa hieman. Toisaalta en reissussakaan unohda näitä huoliani. Nyt itsellä on alkanut tulla jotain ns pakkoajatuksia. Ei ehkä sellaisia mitä monelle muulle, mutta vastaavia. Kuten "olen huono ihminen" tai "häpeän itseäni" yms. Nämä sitten pyörivät päässä. Samoin ihmisjoukot ahdistavat ja väsyttävät. Nuorisoa lähes pelkään. Nauravat porukat ikäviä ja tulee jotain ikäviä muistoja. Tietysti ymmärrän ettei minua naureta tms. Silti ikäviä juttuja on ollut joukossa niin sitten yritän erottaa nauroiko joku minua vai ei. Monesti ei, mutta joskus taas nauroi. Tämä ikäviin puheisiin liittyen. Sekin rasittaa.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin suren jos ketjussa on näin hiljaista. Toisaalta ehkä hyvä niin ja toivon, että ihmisillä riittää myös kivoja aiheita pohdittavaksi. Itse olin myös reissussa vähän aikaa. Kaikki meni ihan ok, vaikka matkan kohde liian kaukana ja majoitus vähän huono tietyllä tapaa. Lähempääkin olisi löytynyt hyviä vastaavia paikkoja. Luontokohteesta kyse. No tuli sekin nähtyä. Siellä oli myös ruuhkaa todella paljon. Ihmisiä tuli ja meni ja ei monestikaan saanut kävellä rauhassa. Jännitin aluksi sitä kaikkea, mutta huomasin kuinka menin siellä muiden joukossa ihan hyvin. Toisaalta rauhaa olisin myös tarvinnut, kun luontokohteesta kyse. Se ei nyt vaan mennyt niin. Silti hyvä kokemus toisaalta "pärjätä" siellä monien joukossa. Toisaalta en ollut yksin vaan kanssani myös toinen mukana. Tämä kivakin juttu, mutta jotenkin stressaa myös toisen puolesta kaikkea. Miettii jaksaako toinen kävellä tai mitä toujek ajattelee jostain jutusta yms. Luontoakin vaan tykkäisi katsella rauhassa. Ehkä menen jonnekin kivempaan paikkaan seuraavaksi.

Reissussa väsyy aina paljon. Itselle myös toisen kanssa samassa huoneessa nukkuminen on haastavaa. Nyt meni melko hyvin ja en juurikaan valvonut. Tämänkin kiva juttu. Samalla huomaan sen kuinka olen liikaa samassa paikassa. Pitäisi matkustaa enemmän. Se kuitenkin virkistää ja parantaa mielialaa hieman. Toisaalta en reissussakaan unohda näitä huoliani. Nyt itsellä on alkanut tulla jotain ns pakkoajatuksia. Ei ehkä sellaisia mitä monelle muulle, mutta vastaavia. Kuten "olen huono ihminen" tai "häpeän itseäni" yms. Nämä sitten pyörivät päässä. Samoin ihmisjoukot ahdistavat ja väsyttävät. Nuorisoa lähes pelkään. Nauravat porukat ikäviä ja tulee jotain ikäviä muistoja. Tietysti ymmärrän ettei minua naureta tms. Silti ikäviä juttuja on ollut joukossa niin sitten yritän erottaa nauroiko joku minua vai ei. Monesti ei, mutta joskus taas nauroi. Tämä ikäviin puheisiin liittyen. Sekin rasittaa.

Pakkoajatukset ovat ikäviä. Minulla niitä nousee päivittäin mieleen vain traumasta itsestään ja sen aiheuttajasta, ei itseeni eikä muihin liittyen. Tuon täytyy viedä paljon tilaa muulta ja energiaa, että joutuu analysoimaan kaiken noin tarkkaan.

Olen itse laittanut taustalle soimaan binauraleita silloin kun muistan. Vaikka joku let go binaural tms.

Minulla on ihan hirveä olo. Olin äskettäin pari viikkoa osastolla missä oloni oli parempi, mutta sitten minut kirjattiin ulos (luulin itsekin että se aika riitti) ja olo pikkuhiljaa huononi ja nyt voin vain maata paikoillaan ja tuijottaa seinää. Tämä on jo kolmas tai neljäs hermoromahdukseni mutta lisänä on 40 kriisi siitä etten ole saavuttanut paljon mitään niitä asioita mitä halusin. En tiedä miksi olen niin huono etten pärjää töissä enkä ihmissuhteissa. Väsyttääkin ihan helvetisti koko ajan ja samalla pitäisi suorittaa vaikka mitä mutta en jaksa mitään. Olo on koko ajan pelokas ja turvaton ja kamala. En pysty olemaan yksin enkä ihmisten kanssa.

Ajattelin, että tästä voisi olla apua ihmisille täällä.

Kiva, kun täällä on kirjoituksia, vaikka totta kai kurjia kaikki negatiiviset jutut. :(

Me palasimme mökiltä vuorokauden aiemmin. Minuakin väsyttää koko ajan ja mieliala oli muutenkin matala ja päässä kaikui minullakin "olen huonompi", "olen viallinen", kun en jaksa. Huijasin itseäni (ja muita) juomalla saunajuomia alkoholilla, vaikka en yleensä ikinä juo. Piti muka olla rennompaa ja hauskempaa seuraa, en kelvannut omana itsenäni. Hävetti ja koin kiusallisuutta. Terapiaprosessi ei hiljentynyt mökilläkään, sekin kai väsyttää.

Unohdin jo tässä välissä nuo binauralit, vaikka piti kokeilla. Kiitos muistutuksesta.

Olen huolissani jaksamisestani ja toisaalta taas yritän tutkia sisäistä vaativuuttani. En voinut nyt kotonakaan vain antaa itseni levätä, koska koen sen epänormaaliksi. Piti heti hoitaa takapihan kukat, purkaa tavarat, tehdä ruokaa, kirjoittaa prosessia päiväkirjaan. Miesystävä laittoi viestiä, että menee heti nukkumaan. Miksen minä pysty samaan? Koska en kelpaa. En ole riittävästi omana itsenäni, vaan edelleen pitää suorittaa, jotta ansaitsen lepoa. Äitini on narsisti ja jatkuvasti jaksaa touhuta. Myös isänäitini oli tällainen. Ja vielä piinkova bisnesnainen (ja isäni rikkinäinen). Siellä on ilmeisesti jo lapsuudessa asettuneet naisihanteeni: tee aina jotain, älä lepää, ole parempi, ole yli-ihminen. Älä koskaan väsy.

Nämä kaksi naista eivät myös koskaan stressanneet, ainakaan näkyvästi. Kodit aina tiptop täydelliset kuin myös ulkonäkö ja ravitsemus. Itse en jaksa kuin ehkä 1/3 siitä ja siksikin koen jatkuvaa huonoa omatuntoa ja huonommuuden tunnetta. En koskaan yllä olemaan kuin he. Siitäkin huolimatta tämä vaativuus, vaikka nyt aikuisena tiedän, että kummallakin edellä mainituista oli persoonallisuushäiriö. Psykiatrini sanoi, että äidilläni on psykopatiaakin.

Lisäksi minua vaivaa ajatus, että kaikki muut varmasti nauttivat kesästä ja ovat onnellisia. Minä olen viallinen ja kiittämätön, kun en siihenkään kykene. Järjellä tiedän, että "kaikki muut" eivät nauti ja ole onnellisia, mutta tunne-elämäni on tätä mieltä. Olen "varmasti ainoa huono ja kiittämätön". Hoen itselleni, että tuo on vain taas yksi haitallinen taustauskomus, mutta ei tunnu menevän perille.

Voimia kaikille meille! <3

Aivopesu on parannuskeino traumoihin ym negatiivisuuteen.

Kuten aivopesua on käytetty myös huonoihin asioihin, (terroristit, uskonto), sitä voi ja kannattaa käyttää myös hyvään.

Tiedostaen opiskelet positiivisuutta päivittäin. Lukemalla, kuuntelemalla, katsomalla. Aineistoa kyllä löytyy paljon ja ilmaiseksi netistä ja kirjastosta.

Ota tavoitteeksesi kääntää traumasi voimavaraksesi. Tiedän, että kauheita asioita kokeneet ihmiset voivat tulla jopa vahvemmiksi kuin "normaaliasioita" kokeneet. Esimerkkitapauksia löytyy esim keskitysleiriltä selvinneitä yms.

Kokemuksesta voin sanoa, että tällainen positiivisten asioiden päivittäinen opiskelu auttaa. Olen saanut itseni luotua erittäin positiiviseksi ihmiseksi elämänilon- ja halun kadottamisen jälkeen. Nyt vasta minä elän, ollessani onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan hirveä olo. Olin äskettäin pari viikkoa osastolla missä oloni oli parempi, mutta sitten minut kirjattiin ulos (luulin itsekin että se aika riitti) ja olo pikkuhiljaa huononi ja nyt voin vain maata paikoillaan ja tuijottaa seinää. Tämä on jo kolmas tai neljäs hermoromahdukseni mutta lisänä on 40 kriisi siitä etten ole saavuttanut paljon mitään niitä asioita mitä halusin. En tiedä miksi olen niin huono etten pärjää töissä enkä ihmissuhteissa. Väsyttääkin ihan helvetisti koko ajan ja samalla pitäisi suorittaa vaikka mitä mutta en jaksa mitään. Olo on koko ajan pelokas ja turvaton ja kamala. En pysty olemaan yksin enkä ihmisten kanssa.

Halusinkin vielä tulla vastaamaan tähän (minä mökkiläinen). Minulla alkoi keväällä jakso, joka vaikuttaa samanlaiselta kuin mitä sinä käyt nyt läpi. Voin sanoa, että mielestäni olet rohkea, kun uskalsit osastolle. Minäkin olisin -taas- halunnut, mutta en ikinä uskalla. Kärsin kaiken kotona sitten yksin, mikä tuntuu väärältä.

Olet ilmeisesti koko ajan tosi ylivireä? Se on kuormittavaa. Helpottaisiko sua ylivireyden tunnistaminen? Itse en nimittäin aina edelleen tunnista sitä ja, kun terapeuttini keväällä sanoitti, että mulla on pahempi takauma- ja ylivireysjakso, sen tajuaminen ihan hiljalleen ja pienesti alkoi auttaa mua. Hoin vaan itselleni, että mantelitumake on ylivireystilassa, ei ole mitään hätää oikeasti. Terapeuttini on tehnyt n.30 vuotta töitä vakavasti traumatisoituneiden kanssa. Toivottavasti en vahingossa vähättele tms.sitä mitä käyt läpi vertaamalla omaan kokemukseeni ja siihen, mikä minua auttoi. Voimia sinullekin joka tapauksessa!