Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ottanut puheeksi terapeuttini kanssa hetket, kun olen tulkinnut terapeutin turhautuneeksi, kyllästyneeksi tai vastaavaa ja joka kerta on ilmennyt, että olen omien pelkojen ja/tai muuten traumataustani takia tulkinnut terapeuttia väärin. Hänen mielestään olen puhunut ihan oikeista asioista ja minä olin kuvitellut, että terapeutin mielestä varmaan jauhan asiaan kuulumattomia juttuja.

Kannattaa tutkailla tätä traumataustan mukanaan tuomaa väärin tulkintaa, siis sen mahdollisuutta. Aina kannattaa myös ottaa suoraan puheeksi, muuten niitä ei voida ratkoa. Tämä on myös yksi terapiassa oppimani aikuisen toimintatapa; rakentava puheeksiotto. Ei ole mielekästä jäädä yksin tällaisia asioita pohtimaan.

Oli traumatausta tai ei, muistin, että lukion psykologiassa opetettiin, että yleensä ihmiset tekee tulkintoja pelkojensa tai toiveidensa kautta.

Uskallatko tehdä samoin töissä ja läheisissä ihmissuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ottanut puheeksi terapeuttini kanssa hetket, kun olen tulkinnut terapeutin turhautuneeksi, kyllästyneeksi tai vastaavaa ja joka kerta on ilmennyt, että olen omien pelkojen ja/tai muuten traumataustani takia tulkinnut terapeuttia väärin. Hänen mielestään olen puhunut ihan oikeista asioista ja minä olin kuvitellut, että terapeutin mielestä varmaan jauhan asiaan kuulumattomia juttuja.

Kannattaa tutkailla tätä traumataustan mukanaan tuomaa väärin tulkintaa, siis sen mahdollisuutta. Aina kannattaa myös ottaa suoraan puheeksi, muuten niitä ei voida ratkoa. Tämä on myös yksi terapiassa oppimani aikuisen toimintatapa; rakentava puheeksiotto. Ei ole mielekästä jäädä yksin tällaisia asioita pohtimaan.

Oli traumatausta tai ei, muistin, että lukion psykologiassa opetettiin, että yleensä ihmiset tekee tulkintoja pelkojensa tai toiveidensa kautta.

Noh, kaikki terapeutit ei ole yhtä päteviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ottanut puheeksi terapeuttini kanssa hetket, kun olen tulkinnut terapeutin turhautuneeksi, kyllästyneeksi tai vastaavaa ja joka kerta on ilmennyt, että olen omien pelkojen ja/tai muuten traumataustani takia tulkinnut terapeuttia väärin. Hänen mielestään olen puhunut ihan oikeista asioista ja minä olin kuvitellut, että terapeutin mielestä varmaan jauhan asiaan kuulumattomia juttuja.

Kannattaa tutkailla tätä traumataustan mukanaan tuomaa väärin tulkintaa, siis sen mahdollisuutta. Aina kannattaa myös ottaa suoraan puheeksi, muuten niitä ei voida ratkoa. Tämä on myös yksi terapiassa oppimani aikuisen toimintatapa; rakentava puheeksiotto. Ei ole mielekästä jäädä yksin tällaisia asioita pohtimaan.

Oli traumatausta tai ei, muistin, että lukion psykologiassa opetettiin, että yleensä ihmiset tekee tulkintoja pelkojensa tai toiveidensa kautta.

Uskallatko tehdä samoin töissä ja läheisissä ihmissuhteissa?

En ole töissä, vaan kuntoutustuella, joten vaikea sanoa. Epäilen, että en vielä uskaltaisi. Parisuhteessa uskallan ja yhden ystävän kanssa myös. Muuten vielä harjoittelen ja kerään rohkeutta. Onhan se pelottavaa, kun aina on elänyt niin, että ei uskalla ottaa melkein mitään puheeksi ja nyt sen olisi aika muuttua. Ei ole helppoa, paitsi parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monella riittää voimavaroja ylläpitää ihmissuhteita? Olen huomannut omalta osaltani että vuosien aikana jaksaminen niihin on heikentynyt. Ei jaksa sovittaa yhteen aikatauluja eikä oikein virittäytyä kuuntelemaan muiden asioita. Se harmittaa, mutta siltikään voimavaroja ei tule mistään lisää. Ei vain sitten tule otettua yhteyttä.

Tämä viesti ei siinä mielessä koske oikeastaan minua, kun minulla ei ole läheisiä. Vanhemmat vain. Muuten ei yhtään ystävää. Kuitenkin taas jos ajattelen itseäni niin minullakaan ei ole oikein voimia edes tutustua muihin. Kaikki jännitys ja luottamuksen puute yms sitten vaikeuttaa kaikkea vielä lisää. Näin en oikein etene asiassa, että pitäisi saada ystäviä. Koen jotenkin hirveän epämukavaksi lähestyä muita tai kertoa jotain itsestäni. Pelkäänkin tavallaan sitä, että olen nyt sitten aina yksinäinen jatkossakin. Samalla koen yksinäisyyden ikävänä. Varsinkin välillä. Silti minulta on mennyt luottamus ihmisiin niin pahasti etten oikein enää nauti missään porukassa olosta. Ehkä nuorempana vielä oli helpompaa yrittää puhua muiden kanssa yms. Nyt vuosia myöhemmin olen mennyt taaksepäin vieläkin enemmän tämän suhteen. Toisaalta en syytä kokemuksiani täysin sillä varmasti minulla olisi muutenkin ollut vaikeaa olla rohkea ja tutustua muihin. Samalla en koskaan ole kaivannut paljon seuraa. Kuitenkin kaikki ikävä on sitten saanut varomaan vielä enemmän. Pitäisi ns pärjätä ihmisten kanssa ja pystyä toimimaan. Tämä esim opiskeluihin tai töihin liittyen. Itse en vaan meinaa pärjätä. Se taas kuluttaa voimia.

Oikeastaan tuli vielä mieleen se, että jos elämäni on mennyt "väärään suuntaan" ja olen viettänyt melko vaikeita hetkiä niin silloin taas esim sukulaisten kanssa ei tule pidettyä yhteyttä. Muutenkin jo lapsuudesta pidettiin melko harvoihin yhteyttä. Tämä molemmin puolisesti. Nyt kun vanhemmat sukulaiset kuolevat ja en tunne nuoria lainkaan ja ne vähät joista jotain tiedän ja olen yrittänyt joskus lähestyä eivät halua pitää yhteyttä. Jotenkin jos miettii monia sukulaisia niin korostuu se, että minunkin pitäisi ns pärjätä hyvin yms jos olisin tavallaan yhteydenpidon arvoinen. Toisaalta tietysti itsekin olen halunnut olla hiljaa ja en haluaisi muiden tietävän kovin tarkkaan elämästäni. Näin tietysti taas syytä minussakin.

Mietin vielä tähän loppuun, että miten koette pärjäävänne yhteiskunnassa. Tarkoitan esim opiskelua tai töitä ja muita tavallisia juttuja. Itsekin, kun oikeastaan kokoajan tunnen etten vaan oikein pärjää tai edes pääse opiskeluissa eteenpäin. Jokin harjoittelu yms on jo itselle kuin vankilaan menisi. Niistä oikeasta töistä puhumattakaan. Käyn aina mielessäni aloja läpi missä voisin selvitä. Nyt olen myöntänyt itselleni, että varmaan viimeinen amisala missä voisin pärjätä lähtee syksyllä käyntiin ja pitäisi nyt viimein saada se ammatti ja koulutus loppuun. Ei ole varaa epäonnistua tai olen taas ilman ammattia. Joku yläkouluaikainen minä "huutaa" sisälläni aina, että eihän sen näin pitänyt mennä. Surkea olo monesti. Toisaalta jos minulla olisi ystäviä niin vaikeaa olisi myös tavallaan olla liian väsynyt olemaan pitämättä yhteyttä. Voin kuvitella kuinka yrittäisin pitää jo velvollisuuden tunteen vuoksi yhteyttä. Sekin olisi rankkaa varmasti.

Mietin vielä edelliseen jatkona sitäkin, että miten saatte ikävät ajatukset pysähtymään tai ikävän kokemuksen jälkeen olonne paremmaksi? Minulla on ollut nyt sitä, että ikävät ajatukset vaan pyörivät päässä jatkuvasti. En oikein saa niitä pysähtymään. Tarkoitan niillä siis sitä, että jokin ikävä kokemus pyörii päässä. Muuten en siis mieti esim mitään itseni vahingoittamisia yms. Vaan niitä ikäviä kokemuksia. Aiemmin ehkä oli helpompaa miettiä jotain muuta. Tämä kesä on ollut nyt tätä jatkuvaa ikävien asioiden päässä pyörimistä. En pääse rentoon olotilaan millään.

Muutenkin kesä ollut yleensä hyvää aikaa ja minua häiritse kuumuus tai mikään muukaan. Nyt en vaan oloani hyväksi sitten millään. Ehkä ikäkin tuo omat juttunsa. Kun vuosia tulee lisää niin ehkä on vaikeampaa ottaa rennosti asioita jos kokee ikävää kohtelua tai muuten elämänsä "huonoksi". Ehkä sitä todellisuutta ei pääse pakoon haaveisiin niin helposti kuin nuorempana. Jotenkin pettyy elämäänsä. Toisaalta moni on jossain ketjuissa sanonut kuinka vanhempana on rennompi. En sitten tiedä sitäkään. Pitkästi taas.

Luin vielä tämän ylen jutun. Oikeastaan sen sai lukemaan tuo lause missä sanottiin, että jokainen kaipaa hyvää kohtelua tms. Mietin samalla, että jokaisella on elämässään omat vaikeat asiansa. Vankila nyt tietysti on paikka "suorittaa hyvitys" rikoksista. Silti sinnekin joutuu monissa maissa lievemmistäkin jutuista. Tämä nyt vähän ohiksenakin. Arvostan silti sitä, että lähtee tuohonkin "työhön" mukaan.

https://yle.fi/a/74-20036852

Vierailija kirjoitti:

Mietin vielä edelliseen jatkona sitäkin, että miten saatte ikävät ajatukset pysähtymään tai ikävän kokemuksen jälkeen olonne paremmaksi? Minulla on ollut nyt sitä, että ikävät ajatukset vaan pyörivät päässä jatkuvasti. En oikein saa niitä pysähtymään. Tarkoitan niillä siis sitä, että jokin ikävä kokemus pyörii päässä. Muuten en siis mieti esim mitään itseni vahingoittamisia yms. Vaan niitä ikäviä kokemuksia. Aiemmin ehkä oli helpompaa miettiä jotain muuta. Tämä kesä on ollut nyt tätä jatkuvaa ikävien asioiden päässä pyörimistä. En pääse rentoon olotilaan millään.

Muutenkin kesä ollut yleensä hyvää aikaa ja minua häiritse kuumuus tai mikään muukaan. Nyt en vaan oloani hyväksi sitten millään. Ehkä ikäkin tuo omat juttunsa. Kun vuosia tulee lisää niin ehkä on vaikeampaa ottaa rennosti asioita jos kokee ikävää kohtelua tai muuten elämänsä "huonoksi". Ehkä sitä todellisuutta ei pääse pakoon haaveisiin niin helposti kuin nuorempana. Jotenkin pettyy elämäänsä. Toisaalta moni on jossain ketjuissa sanonut kuinka vanhempana on rennompi. En sitten tiedä sitäkään. Pitkästi taas.

Mua auttaa välillä terapiassa oppimani kikka, että mielikuvissani suljen sen ikävän asian kannelliseen laatikkoon ja työnnän sivuun. Auttaa myös, että pidän itsestäni oikein hyvää huolta ja vaikka oikein hemmottelen. Näitä edeltää pitkät kirjoitukset ko.asiasta tai tilanteesta päiväkirjaan ja tunteiden käsittely myös. Joskus taas pysäytän ajatukset ja keskityn tuntemaan sitä tunnetta, vaikka surua. Toisinaan menen reippaalle kävelylle ja siellä käsittelen asiaa päättäen, että kun saavun kotiin, keskityn muihin asioihin. Vaihdellen toimii nämä keinot. Tsemppiä!

Mua pelottaa, että en pärjää työelämässä. Olen uupunut jo neljästi ja nyt tällä kertaa olen jo neljättä vuotta pois työelämästä. Viime aikoina olen jostain syystä alkanut tosi usein miettiä työelämää ja olen _todella_ kateellinen ihmisille, jotka pystyy normaalisti töissä käymään. Tämä on hirveän kivuliasta ja toivon tän olevan ohimenevä vaihe.

Toivon toipuvani siten, että pärjäisin työelämässä uupumatta, mutta en yhtään tiedä miten siinä käy. Olen miettinyt opiskeluakin, mutta keskittyminen on välillä tosi vaikeaa ja aikaansaaminen myös, joten ainakaan vielä ei toimintakyky riitä opiskeluunkaan. Surettaa myös, että pelkään niitä opiskeluajan luennoilla oloja ja sosiaalisia tilanteita. Välillä pelkään, että tämä ei muutu - sitä yhtä elokuvaakin lainaten "what if this is as good as it gets"?

Niin ja vielä; pelkään olevani paljon huonompi kuin muut ja, että siksikään en tulisi pärjäämään normaalissa elämässä.

Kyllä minunkin on vaikeaa ajatella, että pärjään. Juuri sitä mietin etten pärjää kuin joku muu tavallisissa jutuissa. Työelämästä en voi eews kohdallani puhua. En omaa edes ammattia lukion jälkeen. Minulla on myös keskittymiskyky laskenut paljon. En meinaa enää oikein pystyä edes lukemaan toisin kuin ennen. Samalla en myöskään jaksa muistaa niin hyvin kaikkea. Itsekin mietin usein, että tätäkö elämäni sitten on. Jo nuorena kirjoitin johonkin, että "sinulla on vaan yksi elämä". Mietin nyt meneekö se tavallaan kuin ohitse ilman, että saan mistään kiinni tai pääsen edes ns mukaan siihen elämään kunnolla. Itse en halua uskoa edes karmaan, koska minun on täytynyt olla melko paha ihminen edellisessä elämässä jos katsoo tätä nykyelämää. Siis jos jälleen syntymiseen yms haluaa verrata.

Vierailija kirjoitti:

Mietin vielä edelliseen jatkona sitäkin, että miten saatte ikävät ajatukset pysähtymään tai ikävän kokemuksen jälkeen olonne paremmaksi? Minulla on ollut nyt sitä, että ikävät ajatukset vaan pyörivät päässä jatkuvasti. En oikein saa niitä pysähtymään. Tarkoitan niillä siis sitä, että jokin ikävä kokemus pyörii päässä. Muuten en siis mieti esim mitään itseni vahingoittamisia yms. Vaan niitä ikäviä kokemuksia. Aiemmin ehkä oli helpompaa miettiä jotain muuta. Tämä kesä on ollut nyt tätä jatkuvaa ikävien asioiden päässä pyörimistä. En pääse rentoon olotilaan millään.

Muutenkin kesä ollut yleensä hyvää aikaa ja minua häiritse kuumuus tai mikään muukaan. Nyt en vaan oloani hyväksi sitten millään. Ehkä ikäkin tuo omat juttunsa. Kun vuosia tulee lisää niin ehkä on vaikeampaa ottaa rennosti asioita jos kokee ikävää kohtelua tai muuten elämänsä "huonoksi". Ehkä sitä todellisuutta ei pääse pakoon haaveisiin niin helposti kuin nuorempana. Jotenkin pettyy elämäänsä. Toisaalta moni on jossain ketjuissa sanonut kuinka vanhempana on rennompi. En sitten tiedä sitäkään. Pitkästi taas.

Käveleminen auttaa. Ja tiedonetsintä ja sen omaksuminen. Eli youtubesta tyyliin Why you ruminate. En ole pahimmalla tavalla traumatisoitunut, joten nuo riittävät yleensä katkaisemaan siedettävälle tasolle. Tai jos eivät riitä, dissosioin.

Itsensä kuunteleminen myötätuntoisesti. Tosiasioiden myöntäminen.

Toivottavasti löydät sinulle sopivia keinoja!

Hyvää juhannusta kaikille ketjun lukijoille ja kirjoittajille! Kaikesta huolimatta.

Hyvää Juhannusta! 

Sain uupumukseen lääkkeen ja se saattaisi toimia! (Voxra) Nyt on oikeasti hyvä ja toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Ehkä se saattaisi vielä jotenkin järjestyä. 

Hyvät juhannukset minultakin. Viime päivät ovat olleet vaikeita ja jopa pahimpia pitkään aikaan. Yritän silti oppia niistä jotain, vaikka en tiedä osaanko. Nyt istuttelen kukkia, liikun luonnossa, syön hyvin ja lepään. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvät juhannukset minultakin. Viime päivät ovat olleet vaikeita ja jopa pahimpia pitkään aikaan. Yritän silti oppia niistä jotain, vaikka en tiedä osaanko. Nyt istuttelen kukkia, liikun luonnossa, syön hyvin ja lepään. 

Onko joku erityisjuttu akuutti vai vanhat painavat?

Ompa taas ollut samoja kokemuksia. Just tuo tavallisen elämän kadehtiminen, erityisesti tavallisen työ-ja perhe-elämän. Sitten toisaalta haluaisin elää huikeaa luxuselämää koska koen että kaikki tämä sisäinen tuska helpottuisi kun voisi vain elää helppoa ja huoletonta elämää, mikä varmaan onkin täysin totta.

Vierailija kirjoitti:

Ompa taas ollut samoja kokemuksia. Just tuo tavallisen elämän kadehtiminen, erityisesti tavallisen työ-ja perhe-elämän. Sitten toisaalta haluaisin elää huikeaa luxuselämää koska koen että kaikki tämä sisäinen tuska helpottuisi kun voisi vain elää helppoa ja huoletonta elämää, mikä varmaan onkin täysin totta.

Niinpä. Jos jokainen meistä saisi miljoonan, olisi tilaa hoitaa ja hoidattaa itseään ja asetella elämä sellaisiin uomiin, että stressiä ja uupumusta olisi vähiten ja hoito parasta mahdollista. Sitten olisi enää ihmissuhteet tms. elämän inhimillinen puoli, jota ei saa rahalla, mutta raha helpottaisi paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ompa taas ollut samoja kokemuksia. Just tuo tavallisen elämän kadehtiminen, erityisesti tavallisen työ-ja perhe-elämän. Sitten toisaalta haluaisin elää huikeaa luxuselämää koska koen että kaikki tämä sisäinen tuska helpottuisi kun voisi vain elää helppoa ja huoletonta elämää, mikä varmaan onkin täysin totta.

Niinpä. Jos jokainen meistä saisi miljoonan, olisi tilaa hoitaa ja hoidattaa itseään ja asetella elämä sellaisiin uomiin, että stressiä ja uupumusta olisi vähiten ja hoito parasta mahdollista. Sitten olisi enää ihmissuhteet tms. elämän inhimillinen puoli, jota ei saa rahalla, mutta raha helpottaisi paljon. 

Just tää. Nyt on hirveät sisäiset tuskat, pohjaton väsymys JA kaikki tämmöisen syrjäytyneen elämään kuuluvat tuskat (olis ees tavallinen elämä ulospäin mutta nope)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ompa taas ollut samoja kokemuksia. Just tuo tavallisen elämän kadehtiminen, erityisesti tavallisen työ-ja perhe-elämän. Sitten toisaalta haluaisin elää huikeaa luxuselämää koska koen että kaikki tämä sisäinen tuska helpottuisi kun voisi vain elää helppoa ja huoletonta elämää, mikä varmaan onkin täysin totta.

Niinpä. Jos jokainen meistä saisi miljoonan, olisi tilaa hoitaa ja hoidattaa itseään ja asetella elämä sellaisiin uomiin, että stressiä ja uupumusta olisi vähiten ja hoito parasta mahdollista. Sitten olisi enää ihmissuhteet tms. elämän inhimillinen puoli, jota ei saa rahalla, mutta raha helpottaisi paljon. 

Just tää. Nyt on hirveät sisäiset tuskat, pohjaton väsymys JA kaikki tämmöisen syrjäytyneen elämään kuuluvat tuskat (olis ees tavallinen elämä ulospäin mutta nope)

Saisi itselleen mieluisan asunnon itseään miellyttävästä paikasta, voisi tehdä työtä osa-aikaisena, jos olisi siihen kykenevä. Voisi ostaa hoitopalvelut yksityiseltä puolelta haluamiltaan tahoilta ja mitä tahansa lääkkeitä ja ravinteita ja olisi aikaa hoitaa itsensä kuntoon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvät juhannukset minultakin. Viime päivät ovat olleet vaikeita ja jopa pahimpia pitkään aikaan. Yritän silti oppia niistä jotain, vaikka en tiedä osaanko. Nyt istuttelen kukkia, liikun luonnossa, syön hyvin ja lepään. 

Onko joku erityisjuttu akuutti vai vanhat painavat?

Sekä että. Jotain yllättävää tapahtui mistä triggeröidyin järkyttävällä tavalla. Taistelen minäkäsitykseni, tekemieni virheiden, arvottomuuden tunteen, pimeän puoleni kohtaamisen ja erittäin pitkälle menneen itsesabotaasin kanssa.