Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Aivopesu on parannuskeino traumoihin ym negatiivisuuteen.

Kuten aivopesua on käytetty myös huonoihin asioihin, (terroristit, uskonto), sitä voi ja kannattaa käyttää myös hyvään.

Tiedostaen opiskelet positiivisuutta päivittäin. Lukemalla, kuuntelemalla, katsomalla. Aineistoa kyllä löytyy paljon ja ilmaiseksi netistä ja kirjastosta.

Ota tavoitteeksesi kääntää traumasi voimavaraksesi. Tiedän, että kauheita asioita kokeneet ihmiset voivat tulla jopa vahvemmiksi kuin "normaaliasioita" kokeneet. Esimerkkitapauksia löytyy esim keskitysleiriltä selvinneitä yms.

Kokemuksesta voin sanoa, että tällainen positiivisten asioiden päivittäinen opiskelu auttaa. Olen saanut itseni luotua erittäin positiiviseksi ihmiseksi elämänilon- ja halun kadottamisen jälkeen. Nyt vasta minä elän, ollessani onnellinen.

Kiitos vinkistä! Miten pidät huolen siitä, että vaikeammatkin asiat ja tunteet tulee käsiteltyä etkä sorru ns.toksiseen positiivisuuteen? Minulla lisääntyy dissosiaatio, jos en tajua käsitellä hankalampia asioita ja siksi mun pitää olla tietoisempi missä menen milloinkin.

Hyviä ajatuksia monien viesteissä ollut. Luen ne tarkemmin läpi myöhemmin. Itse voin ehkä nyt paremmin. Jahkaan vieläkin tuon yliopisto jutun kanssa. Toisaalta harmittaa jättää tilaisuus välistä, mutta ei minusta taida olla siihen nyt. Liian iso pala muuttaa ns koko elämä täysin vain opiskelun vuoksi. Amis tuntuu helpommalta. Lisäksi en tiedä miten kestäisin muuttoa. Tämä paikka ihmisineen on mitä on, mutta olen kiintynyt silti esim luontoon täällä.

Ketjussa hiljaista. Itsellä tulee vaan kaikkea mieleen. Reissussa ollessa oikeastaan koin hetkiä jolloin tuli tunne, että olen "normaali ja tavallinen" ihminen muiden joukossa. Ehkä hetkeksi väistyi se ajatus kuinka "outo tai erilainen" olen. Tämä siis ihan jo niiden hetkien aikana, kun kuljin polulla muiden seassa tai istuin syömässä jossain. En siis tuntenut niitä ihmisiä. Kuitenkin itselle pääsy jo niihin tunnelmiin on vaikeaa. Ehkä siihen liittyy se miten pystyn rentoutumaan ja ns sanomaan itselleni, ettei ole mitään hätää. Silti jos pitäisi sitten tutustua muihin ja yrittää puhua yms niin tämä ei enää toimi. Pystyn välillä olemaan ok siellä ihmisten keskellä ja käymään jossain paikoissa. Silti se kaikki muu tuon ylittävä on jo vierasta. Mietin myös pitkään reissuun lähtöä. Nyt jälkeenpäin olen voinut paremmin sen jälkeen.

Miten ja mistä olette saaneet apua, jotta olette päässeet parantumisen tielle?

Miksi ihmisen oletetaan kertovan kaikki kauheudet lapsuudesta alkaen jokaikiselle terveydenhuollossa kohtaamalle ihmiselle? Joo oma vika, kun en vain kykene luottamaan ja en myöskään pysty kertomaan sen yksityiskohtaisemmin asioistani. Toisaalta en kyllä tiedä edes miten sanallistaisi asioita.

Nyt vaan tyrkytetään pillereitä pillereiden perään ja todetaan, että olisin muka liian huonokuntoinen jopa perus terkkarille. Tosin ei ko. Ihmisen luona käynnistä ollut edes hyötyä, kun ne asiat joista pystyin hieman puhumaan lytättiin ja sitten alkoi tökkiminen, että pitää kertoa heti kaikki muukin menneisyydestä.

En tiedä edes millainen apu olisi tarpeen, jotain kuitenkin kait olisi tarpeen saada, jotta olisi edes jokinlainen teoreettinen mahdollisuus saada elämä takaisin. Toisaalta ehkä se luovuttaminen voi olla se oikea vaihtoehto, kuten kaikki terveydenhuollon puolelta saadut kokemukset selkeästi osoittavat. Kaikki eivät näköjään vain ole auttamisen arvoisia.

Eli luovutanko vai kestäisikö pää vielä yhden yrityksen avun saamiseksi? Ja ehkä suurin kysymys, miten ihmeessä sanoittaa avuntarve, kun en sen yksityiskohtaisemmin kykene asioista puhumaan?

Edelliseen liittyen olen huono vastaamaan, kun en ole edes vielä apua yrittänyt hakea. Pelkään itsekin sitä, että tekisin ns turhaa työtä ja en saisi kunnon apua. Tietysti esim terapiassa vastuuta on itselläkin toipumiseen liittyen. Tiedän sen kuinka vaikeaa olisi minunkin puhua. Voin taas itsekin huonommin. Ei tarvi kuin yksi ikävä juttu ihmisten puolelta niin se saa loputkin hyvän olon rippeet pois. Ehkä joku osaa neuvoa sinua jotenkin. Itsellä ei kokemusta avun hausta.

On epäammatillista, jos joku soten työntekijä alkaa kysellä yksityiskohtia traumatisoitumiseen johtaneista tapahtumista; se voi aiheuttaa uudelleentraumatisoitumista. Oman kokemuksen mukaan niitä ei yleensä kysellä, vaan saan itse päättää kerronko ja mitä ja koska kerron. Olen huomannut kyllä, että moni vaikuttaa odottavan saavansa tietää, mutta ei minun ole mikään pakko kertoa kaikille.

Traumaterapiassa pääpaino on vakautumisessa ja nykyoireiden tunnistamisessa ja säätelyssä. Toki olen terapeutilleni jakanut suurimman osan minua traumatisoineista asioista, mutta se on ollut helpottavaa. Aluksi asioiden sanominen ääneen on tehnyt ne todellisimmiksi, mutta pidemmän päälle tuonut helpotusta.

En suoraan sanottuna tiedä olenko toipumisen polulla. Ilmeisesti, vaikka myönnän, että en odottanut sen olevan näin hidasta ja vaikeaa. Pelkkää häpeääkin on valtavasti.

Minua helpottaa se, että olen säännöllisesti yhteydessä itseeni, eri osiini ja se, että aikuisosalla on "johto". Kaikkien eri osien kokemusten ja mielipiteiden tunnistaminen ja kuulluksi tuleminen rauhoittaa. Tätä voi ajatella myös omien minätilojen ja ristiriitojen käsittelynä. Kirjoitan tosi paljon päiväkirjaan näistä, se on hyväksi myös. Terapeuttini on neuvonut lukemaan sitä osille ääneen, mutta yleensä luen vain hiljaa mielessäni. Sekin auttaa jäsentämään. Ennakointia opettelen paraikaa, haluaisin tunnistaa asioita ja ajatuksia jo ennen kuin ne johtaa ali- tai ylivireyteen tai dissosiaatioon. Sitä myöten uskon niiden vähenevän.

Ainakaan terveyskeskuksessa ei riitä, että kertoo menneisyydessä olevan asioita, jotka tunkevat väkisin mieleen, niistä näkee painajaisia ja jotka saavat olon tuntumaan hirveältä.

Aiemmin hoito tapahtui työterveydessä, jossa asiaa sivuttiin mutta siellä ei sinänsä painostettu puhumaan enkä siellä kaikesta edes avautunut.

Nyt tosiaan tipahtanut julkisen terveydenhuollon armoille ja koska en ole terveyskeskuksessa kykenevä heti avautumaan ventovieraalle, joka jo vähätteli, mitätöi ja lyttäsi ne vähät, joista puhuin, en apua saa.

Tuo hoitaja vain lyttäsi minut liian masentuneeksi ja voimavarattomaksi. Seuraus on että syö pillereitä ja ota itseäsi niskasta kiinni ja siinä on se heidän tarjoamansa apu. Ja niitä pillereitä on jo vuoden aikana popsittu montaa eri laatua ilman minkäänlaista hyötyä.

Jonkunlaisia työkaluja sekä opetusta niiden käyttöönottamiseen olisi luultavammin se mitä olisin toivonut itselleni avuksi. Sen verran huonoja kokemuksia ja kohtaamisia terveydenhuollossa, että en tiedä pystynkö edes kenellekään enää avautumaankaan. Jos oireiden hallintaa edes oppisi, sillä ehkä voisi saada jotain toimintakykyä takaisin.

Karu tiputus toimivasta (ainakin ulkoisesti, kun voimavarat menneisyyden pitämiseen pois tietoisuudesta vielä toimi) ihmisestä, yhteiskunnan pohjasakkaan on toteutunut vuodessa. Vaikka minusta ei ihmisenä olekaan väliä, olisi voinut luulla, että auttaminen tulisi halvemmaksi kuin se, että on jo vuoden ollut työkyvytön ja sitä kautta kallis taakka myös yhteiskunnalle.

Anteeksi sekavasti kirjoitettu sisältö. Valvottujen öiden kanssa ei ilmaisu tunnu toimivan millään tavalla ja on todella hajanaista.

Itsekin voin nyt melko huonosti. En enää tiedä mitä tehdä elämäni kanssa. Kaikkea ikävää sattuu niin paljon. Olen melko hyvä kestämään ja sulkemaan kaiken pois. Nyt vaan tapahtuu liikaa.

"Vaikka minusta ei ihmisenä olekaan väliä, olisi voinut luulla, että auttaminen tulisi halvemmaksi kuin se, että on jo vuoden ollut työkyvytön ja sitä kautta kallis taakka myös yhteiskunnalle."

Tämä on hyvin kirjoitettu. Itse toisaalta en ole enää lukion jälkeen ja sen jälkeisten ikävien juttujen jälkeen ollut täysin kunnossa. En ole edes päässyt työelämään. Voi sanoa, että paljolti kiusaaminen sekä ilkeät ihmiset ovat minuun vaikuttaneet. Kaikkea ei tännekään voi kirjoittaa. Olen varjo siitä mitä voisin olla. Se meinaa sitten viedä terveyden ja koko elämän minultakin. Joku sanoisi, että muuta elämäsi yms. Minusta ei vaan oikein enää ole siihen. Sitten pitäisi toimia niin hyvin muiden kanssa ja olla sosiaalinen yms, vaikka on rehellisesti saanut niin paljon kokea pahaa, ettei moni osaa ajatellakaan. Tietysti moni kokee vielä paljon ikävämpiä juttuja. Tuli vielä mieleen sana luottamus. Itse en tiedä miten enää luotan keneenkään. En varmaan ikinä pysty siihen kunnolla. Ei vaikka esim ystävyys jonkun kanssa ja ystävien saaminen yms vaatisi molemmin puolista luottamusta.

Vierailija kirjoitti:

Ainakaan terveyskeskuksessa ei riitä, että kertoo menneisyydessä olevan asioita, jotka tunkevat väkisin mieleen, niistä näkee painajaisia ja jotka saavat olon tuntumaan hirveältä.

Aiemmin hoito tapahtui työterveydessä, jossa asiaa sivuttiin mutta siellä ei sinänsä painostettu puhumaan enkä siellä kaikesta edes avautunut.

Nyt tosiaan tipahtanut julkisen terveydenhuollon armoille ja koska en ole terveyskeskuksessa kykenevä heti avautumaan ventovieraalle, joka jo vähätteli, mitätöi ja lyttäsi ne vähät, joista puhuin, en apua saa.

Tuo hoitaja vain lyttäsi minut liian masentuneeksi ja voimavarattomaksi. Seuraus on että syö pillereitä ja ota itseäsi niskasta kiinni ja siinä on se heidän tarjoamansa apu. Ja niitä pillereitä on jo vuoden aikana popsittu montaa eri laatua ilman minkäänlaista hyötyä.

Jonkunlaisia työkaluja sekä opetusta niiden käyttöönottamiseen olisi luultavammin se mitä olisin toivonut itselleni avuksi. Sen verran huonoja kokemuksia ja kohtaamisia terveydenhuollossa, että en tiedä pystynkö edes kenellekään enää avautumaankaan. Jos oireiden hallintaa edes oppisi, sillä ehkä voisi saada jotain toimintakykyä takaisin.

Karu tiputus toimivasta (ainakin ulkoisesti, kun voimavarat menneisyyden pitämiseen pois tietoisuudesta vielä toimi) ihmisestä, yhteiskunnan pohjasakkaan on toteutunut vuodessa. Vaikka minusta ei ihmisenä olekaan väliä, olisi voinut luulla, että auttaminen tulisi halvemmaksi kuin se, että on jo vuoden ollut työkyvytön ja sitä kautta kallis taakka myös yhteiskunnalle.

Anteeksi sekavasti kirjoitettu sisältö. Valvottujen öiden kanssa ei ilmaisu tunnu toimivan millään tavalla ja on todella hajanaista.

Millä tavalla konkreettisesti tapahtui tämä vähättely, mitätöinti ja lyttäys? Kuulostaa joka tapauksessa kurjalta.

Sairaanhoitajissa ja muissa soten työntekijöissä on tosi paljon eroja eikä heillä ole välttämättä lainkaan psykoterapiakoulutusta. Osa on myötätuntoisia, kun taas osa kylmän ja kovan tuntuisia, passiivisaggressiivisiakin pahimmillaan. Lisäksi on koulukuntaeroja; jokaiseen vaivaan tungetaan kognitiivisen viitekehyksen hoitoja vaikka tarve olisi trauma- ja rakenteellisen dissosiaation viitekehyksen hoidolle.

Aluksi on totta kai varauduttava siihen, että menneisyyden kokemuksista on jotain kerrottava, jos haluaa apua saada. Valitettavasti sekään ei siltikään aina riitä. Minäkin yritin ekan kerran jo parikymppisenä kertoa traumataustasta, sitten taas uudelleen kolmekymppisenä, mikä johti siihen, että kyseisen polin psykiatri huusi minulle, että "Me ei täällä mitään traumoja hoideta! Täällä hoidetaan ahdistusta ja masennusta." En sitten silloinkaan saanut oikeaa diagnoosia. Vasta nelikymppisenä satuin sellaisen psykiatrin vastaanotolle, joka pelkistä oireistani totesi pstd:n ja kerrottuani jonkun verran taustastani sanoitti, että olen vakavasti traumatisoitunut. Tältä psykiatrilta sain traumaterapia -suosituksen, mutta valitettavasti sain tavata häntä vain kolmisen kertaa. Nykyinen psykiatrini ei paljon traumatisoitumisesta taas puhu, sen sijaan on alkanut puhua ADHD:sta ja sitä nyt tutkitaan. Oireethan on vaan tosi samanlaiset traumatisoitumisessa ja ADHD:ssa, että en tiedä miten aikovat näitä erotella.

Ehkä kannattaa jo ennalta varautua siihen, että apua ei välttämättä ole helppoa saada ja, että itsensä joutuu laittamaan montakin kertaa alttiiksi erilaisille ilmiöille taustasta kerrottaessa. Asian ei missään nimessä pitäisi olla näin, mutta valitettavasti todellisuus voi olla epäreilu ja raskas. Apua ei silti kannata jättää hakematta.

Jos saisin ison rahasumman, jakaisin siitä kuntoutusrahapotteja kaikille tällaisille, jotka joutuvat olemaan julkisen terveydenhuollon armoilla. Itse en hakenut ensin apua ollenkaan, kun tiedän, että se on raskaampaa kuin olla ilman apua. Tai siis hain, jo viisi vuotta aiemmin, mutta se oli ihan haistapaskajuttu koko homma, otat vaan itseäsi niskasta kiinni ja teet nettiin sekä treffihakemuksen että etsit uuden työpaikan ja lopetat suremisen. 

Sitten myöhemmin minulla oli onneksi rahaa, ja siihen nyt kaikki rahani ovat kohta menneet - itseni hoidatamiseen yksityispuolella, mutta siellä kyllä saa rahalla asiallista kohtelua ja henkilöitä, jotka ovat sinun puolellasi ja haluavat sinulle parasta hoitoa. 

Kamalaa, jos joutuu vielä kohdata tota ota itseäsi niskasta kiinni -mentaliteettia. Ihan kuin ei olisi muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Omalla kohdalla ei olisi varat riittänyt yksityiselle, mutta lopulta sain työterveyden kautta maksusitoumuksen ja sieltä kiertämällä Kelan tuettuun terapiaan. En ole itse täysin sinut dissosiaatiohäiriöni kanssa ja siksi varmaan ollut kivikkoisempaa toipuminen, osa musta vastustaa. Neljättä vuotta silti käyn terapiassa ja hiljalleen vastustuskin lieventynyt. Sain tosi hyvän ja kokeneen traumaterapeutin, ainoa miinus on että hän on mies. Tosi kokenut vakavasti traumatisoituneiden kanssa työskentelyssä.

Olen silti miettinyt voisinko paremmin ilman terapiaa, kun tämä prosessi on niin hiton raskas. Yritän ajatella, että ehkä ilman traumaterapiaa olisi kuitenkin vielä raskaampaa. En vain ole varma uskonko siihen.

Heräsin eilen paniikissa ja takaumat vanhoista asioista päällä. Ihan hirveä olo oli taas. Tällä kertaa kuitenkin - ja ekan kerran, sain sen loppumaan ajattelemalla mulle tärkeitä juttuja ja niihin kuuluu myös tämä traumaketju. Mulle tuli pitkästä aikaa hyvä mieli ja hyvä päivä. Siis oikeasti pitkästä aikaa, en enää edes muista koska edellinen hyvä päivä oli.

Menin kauppaan ja hemmottelin itseäni ostamalla chiasiemeniä, vehnänalkioita ja omega 3 -kapseleita. Ostin myös vihersmoothie -ainekset. Teki mieli taas alkaa hoitaa omaa terveyttäkin hieman paremmin, kun sain vihdoin ja viimein edes hetken hyvää oloa.

Kiitos tästä ketjusta ja kiitos kaikille, jotka kirjoittaa tänne. <3

Mulla on ollut pitkään ongelmana että nään unia menneisyyden hyvistä hetkistä ja päivisinkin pyörii mielessä kaikki mitä joskus oli mutta ei ole enää (kuten ystävät, ilo, onnellisuus), nämä siis lähinnä lapsena erään kaverin seurassa jolla oli hyvät vanhemmat.

Nyt on sitten vaan köyhyyttä, kurjuutta, yksinäisyyttä, masennusta, dissosiaatiota...

Voi kun pääsisi loppuiäkseen johonkin mukavaan kauniiseen hoitolaitokseen jossa olisi turvallisia ihmisiä! Mutta psykiatrin mielestä jopa tukiasuntoa pitää pohtia pitkään ennen kuin sellaista lähtisi miettimään. Vain aiempi traumaterapeuttini tajusi miten huonosti oikeasti voin.

Mäkin olen miettinyt hetkiä ja aikoja, kun on mennyt hyvin ja oon kokenut onnellisuuttakin. Miten kitkerän kipeää tekeekin tajuta nykyisyys vs. hyvä menneisyys. Joo, enää mieli ei jaksa torjua eikä kieltää ja kaikki p*ska tulee kerrallansa. Mutta kyllä mä mietin mitä mulle nyt oikein on tapahtunut, että olen täynnä kurjuutta.

Esimerkiksi tänään miesystävä vei mut kaupunkiin. Keskustaan. Mua ahdisti. Siellä oli ilmeisesti joidenkin festivaalien takia valtavasti ihmisiä. Miesystävällä oli omat pulmansa, mutta hän oli ihan iloinen. Minä olin hiljaa kuin kallio. Kuin myrkyn niellyt kylmä kallio. Mielessäni ajattelin vain, että "mitä p*skaa miesystäväni jauhaa, en jaksa kuunnella, haluan vain h*lvettiin täältä". Näyttelin normaalia ja mielessäni olin ilonpilaaja. Mitä oikein haluan? Kotona on tylsää, mutta keskustassa ihan liikaa ärsykkeitä ja ahdistaa. Kai olen kiittämätön, kurja ihminen. Helpompi dissosioida. En edes tunnista mikä mulle tuli.

Anteeksi eilinen kielenkäyttöni. Olin juuri niin älyttömän turhautunut jatkuviin vaikeuksiini ja oloihini "missään ei ole hyvä". En tiedä miten tähän voisi itse vaikuttaa, en nauti mistään ja se on alkanut käydä raskaaksi. En haluaisi olla kiittämätön, kurja ihminen. Mietin pitäisikö kokeilla kiitollisuuspäiväkirjaa. Se voisi tuoda uudenlaista perspektiiviä elämääni.

Onko kellään muulla sellaista, että on kaksi oloa päällä samaan aikaan? Toisaalta on jollain tavalla ihan hyvä olo, mutta taustalla on samaan aikaan pientä paniikkia ja itkettää. Ihan kuin jonkun lasiseinän takana. Mitähän tällaisella ololla kannattaisi tehdä, että helpottaisi?

Toinen, mitä piti kysyä, että onko teillä muilla sellaista "vaatimusta", että lepo pitäisi jotenkin ensin suorittaa ansaituksi? Harvoin osaan levätä ilman huonoa omatuntoa ja se nyt on alkanut tuntua kurjalta, kun kuitenkin tarvitsen paljon lepoa, kun kuormitun niin helposti ja kaikki tämä psyykkinen työkin vie paljon energiaa. Miten pärjäätte sisäisten vaatimusten kanssa, jos niitä on?

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen miettinyt hetkiä ja aikoja, kun on mennyt hyvin ja oon kokenut onnellisuuttakin. Miten kitkerän kipeää tekeekin tajuta nykyisyys vs. hyvä menneisyys. Joo, enää mieli ei jaksa torjua eikä kieltää ja kaikki p*ska tulee kerrallansa. Mutta kyllä mä mietin mitä mulle nyt oikein on tapahtunut, että olen täynnä kurjuutta.

Esimerkiksi tänään miesystävä vei mut kaupunkiin. Keskustaan. Mua ahdisti. Siellä oli ilmeisesti joidenkin festivaalien takia valtavasti ihmisiä. Miesystävällä oli omat pulmansa, mutta hän oli ihan iloinen. Minä olin hiljaa kuin kallio. Kuin myrkyn niellyt kylmä kallio. Mielessäni ajattelin vain, että "mitä p*skaa miesystäväni jauhaa, en jaksa kuunnella, haluan vain h*lvettiin täältä". Näyttelin normaalia ja mielessäni olin ilonpilaaja. Mitä oikein haluan? Kotona on tylsää, mutta keskustassa ihan liikaa ärsykkeitä ja ahdistaa. Kai olen kiittämätön, kurja ihminen. Helpompi dissosioida. En edes tunnista mikä mulle tuli.

Tutulta kuulostaa! Missään ei ole hyvä. Tai on minulla silloin parempi olo kun voi puida omaa oloaan jonkun kanssa mutta sitä saa tehdä ihan liian harvoin. Muu aika menee panikoidessa ym.

Vierailija kirjoitti:

Toinen, mitä piti kysyä, että onko teillä muilla sellaista "vaatimusta", että lepo pitäisi jotenkin ensin suorittaa ansaituksi? Harvoin osaan levätä ilman huonoa omatuntoa ja se nyt on alkanut tuntua kurjalta, kun kuitenkin tarvitsen paljon lepoa, kun kuormitun niin helposti ja kaikki tämä psyykkinen työkin vie paljon energiaa. Miten pärjäätte sisäisten vaatimusten kanssa, jos niitä on?

On. Yritän miettiä, miten suhtautuisin muihin. Olisinko sitä mieltä, että ystäväni olisi samassa tilanteessa ansainnut levon, oikeutettu apuun tms. Kyllä se tunne silti saattaa kalvaa, mutta tuo helpottaa jonkin verran.