Kuinka monta teini-iästä lähtien yhdessä pysynyttä paria tunnet?

Pari tunnen, itseni mukaanlukien. Kaikki oli aivan selvää kun kohtasin mieheni, tässä se on. Olin seurustellut aiemmin jo yli vuoden ja ollut myös sinkkuna, joten en ole mistään jäänyt paitsi. Meidän molempien vanhemmat ovat eronneet, joten sieltä tuskin tuli minkäänlaista oppia tähän.

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja mitä kateutta täällä!

Aika montakin tunnen ja todella onnellisia ovat.

Mutta luoja tätä kateutta ja selittelyä, ei kaikkia kiinnosta villit vuodet.

Eikä kaikki tarvitse tuntemattomia siihen, että löytää itsensä.

No vauva palsta on mitä on.

Kateutta?

Erosin itse melkein 20 vuotta kestäneestä suhteesta alle nelikymppisenä. En kyllä siksi, että olisin halunnut sovitella useampia tikkuja, enkä niin tehnytkään. Suhteen ongelmat (alkoholi) oli eron syy. Alkoholi on niin monessa polvessa tuottanut perheisiin ja parisuhteisiin ongelmia, mutta ennen ei erottu. Siksi tunnen yhä useita 60-70 -luvulla solmittuja suhteita, jotka ovat yhä pystyssä, kaikesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Aloitin seurustelun tulevan vaimoni kanssa lukion tokan vuoden alussa, tämä siis laskettanee. Olemme nyt yli nelikymppisiä, molemmilla hyvät ammatit, omakotitalo, neljä lasta, kaksi autoa ja koira. Salaisuutemme lienee keskinäinen kunnoitus ja sen, että molemmet panostavat parisuhteeseen ja perheeseen. 

Anteeksi, mutta kirjoituksesi toisen lauseen merkitystä käsiteltävässä aiheessa jäin miettimään..

Aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa ollessani 17-vuotias. Nyt kolmekymppisenä ollaan edelleen yhdessä. Varmaankin melko harvinaista, että nuorena solmitut suhteet kestävät.

Omat vanhempani. Tapasivat 17-vuotiaina vuonna 1960 tai 61, menivät naimisiin 1968, pysyivät yhdessä kunnes otsalohkodementiaa sairastava faijani nukkui pois maaliskuussa 2022.

Yhden. Ovat olleet onnellisesti naimisissa jo yli 50 vuotta.

Tunne yhden pariskunnan, jotka alkoivat olemaan 9 luokalla ja nyt ovat 32. Rouvan vanhemmilla pitkä avioliitto, miehellä taas hyvinkin rikkonainen perhetausta

Aloin itse seurustella mieheni kanssa kun olin 17 ja hän 19, nyt olemme reilu 3-kymppisiä ja eletään lasten kanssa ruuhkavuosia. Parisuhteemme ensimmäset 3 vuotta olivat ehkä hankalimmat, mutta sitten alkoi sujua ja kohtuu tasaista on ollut. Uskon, että tähän vaikuttaa pääpiirteissään samanlainen arvomaailmamme ja temperamenttimme. Olemme myös eläneet paljon suhteen aikana erillämme, johtuen opiskeluista. Uskon että tämän vuoksi, olemme joutuneet opettelemaan kuinka suhteesta pidetään huolta, niin että ei kasveta erilleen, mutta samalla kummankin on pitänyt myös itsenäistyä ja aikuistua itse siinä omassa opiskelijaluukussaan. Sänkypuuhat ovat siitä hauskoja, että ne paranevat kuin viini, ja varmaan tästä syy, että halutkin ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Tilanteestamme johtuen, meillä ollaan myös oltu realisteja sen suhteen, että on ihan normaalia miettiä, millaista esim s eksi olisi, jonkun muunkin kanssa, kun muuta kokemusta toisella ei ole yhtään ja toisella yksi teiniräpellys. Sovimme, että asian voi ottaa puheeksi ja miettiä yhdessä ratkaisuja, jos tulee jotain sen suuntaisia aatoksiin.

Meidän molempien vanhemmat ovat olleet avioliitoissaan vuosikymmenet, varmaan lähemmäs 40 vuotta kummatkin. Eivät tosin kai aloittaneet niin nuorina kuin me. Kyllä tälläkin on varmasti vaikutusta, kun on sellaisen mallin saanut. Kummankin vanhemman avioliitto myös hyvin tasainen, tai ainakaan emme ole koskaan suurempia kriisejä niissä havainneet. Itse en ole tainnut vanhempieni riitelevän kuin kerran tai pari

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

Muutaman. Kaikki alkaneet seurustella siinä 17-18v, eli ei nyt ihan vielä rippikouluiässä. Itse mieheni kanssa ollaan oltu nyt yhdessä 16 vuotta, yksi kaveripariskunta pari vuotta kauemmin. Ja miehen vanhemmat jotka on olleet yhdessä jotain 35v. Mun omat vanhemmat on eronneet aikaa sitten, mutta oli heilläkin pitkä liitto.

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

 Varmaan johtuu siitä kun ihmisillä on niin paljon kokemusta päättyneistä nuoruuden liitoista.

Mullekin vanhemmat sanoivat 16v, että alan seurustelemaan liian nuorena niin vakavasti. 28-vuotiaana kun muutettiin yhteen ja pidin välivuoden opinnoista, että pääsin pojan kanssa samalle paikkakunnalle, sanoi monet, ml omat vanhemmat, ettei homma tule tuolta pohjalta kestämään. Ero tuli 18 yhteisen vuoden jälkeen, olen taipuvainen ajattelemaan nyt, että oikeassa he olivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

 Varmaan johtuu siitä kun ihmisillä on niin paljon kokemusta päättyneistä nuoruuden liitoista.

Mullekin vanhemmat sanoivat 16v, että alan seurustelemaan liian nuorena niin vakavasti. 28-vuotiaana kun muutettiin yhteen ja pidin välivuoden opinnoista, että pääsin pojan kanssa samalle paikkakunnalle, sanoi monet, ml omat vanhemmat, ettei homma tule tuolta pohjalta kestämään. Ero tuli 18 yhteisen vuoden jälkeen, olen taipuvainen ajattelemaan nyt, että oikeassa he olivat.

siis 18-vuotiaana kun muutettiin yhteen, typo

Vierailija kirjoitti:

Tunne yhden pariskunnan, jotka alkoivat olemaan 9 luokalla ja nyt ovat 32. Rouvan vanhemmilla pitkä avioliitto, miehellä taas hyvinkin rikkonainen perhetausta

Aloin itse seurustella mieheni kanssa kun olin 17 ja hän 19, nyt olemme reilu 3-kymppisiä ja eletään lasten kanssa ruuhkavuosia. Parisuhteemme ensimmäset 3 vuotta olivat ehkä hankalimmat, mutta sitten alkoi sujua ja kohtuu tasaista on ollut. Uskon, että tähän vaikuttaa pääpiirteissään samanlainen arvomaailmamme ja temperamenttimme. Olemme myös eläneet paljon suhteen aikana erillämme, johtuen opiskeluista. Uskon että tämän vuoksi, olemme joutuneet opettelemaan kuinka suhteesta pidetään huolta, niin että ei kasveta erilleen, mutta samalla kummankin on pitänyt myös itsenäistyä ja aikuistua itse siinä omassa opiskelijaluukussaan. Sänkypuuhat ovat siitä hauskoja, että ne paranevat kuin viini, ja varmaan tästä syy, että halutkin ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Tilanteestamme johtuen, meillä ollaan myös oltu realisteja sen suhteen, että on ihan normaalia miettiä, millaista esim s eksi olisi, jonkun muunkin kanssa, kun muuta kokemusta toisella ei ole yhtään ja toisella yksi teiniräpellys. Sovimme, että asian voi ottaa puheeksi ja miettiä yhdessä ratkaisuja, jos tulee jotain sen suuntaisia aatoksiin.

Meidän molempien vanhemmat ovat olleet avioliitoissaan vuosikymmenet, varmaan lähemmäs 40 vuotta kummatkin. Eivät tosin kai aloittaneet niin nuorina kuin me. Kyllä tälläkin on varmasti vaikutusta, kun on sellaisen mallin saanut. Kummankin vanhemman avioliitto myös hyvin tasainen, tai ainakaan emme ole koskaan suurempia kriisejä niissä havainneet. Itse en ole tainnut vanhempieni riitelevän kuin kerran tai pari

Sama täällä, me myös mieheni kanssa elettiin molemmat opiskelijaelämää ihan railakkaasti vaikka yhdessä oltiin. Oli miehen armeija-aikaa, oli vaihdossa olemista, oli minun keikkatöitä jotka veti eri paikkakunnille. Molemmat vietti paljon aikaa omissa kaveriporukoissaan, toki myös yhdessä. Se että kumpikin sai tulla ja mennä alkuvuodet aika vapaasti, on varmaan auttanut sitten myöhemmin. Ei tunnu että ois jäänyt "elämä elämättä" ja niistä vaikeistakin asioista tuli puhuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

 Varmaan johtuu siitä kun ihmisillä on niin paljon kokemusta päättyneistä nuoruuden liitoista.

Mullekin vanhemmat sanoivat 16v, että alan seurustelemaan liian nuorena niin vakavasti. 28-vuotiaana kun muutettiin yhteen ja pidin välivuoden opinnoista, että pääsin pojan kanssa samalle paikkakunnalle, sanoi monet, ml omat vanhemmat, ettei homma tule tuolta pohjalta kestämään. Ero tuli 18 yhteisen vuoden jälkeen, olen taipuvainen ajattelemaan nyt, että oikeassa he olivat.

Kyllä suurin osa nuorena alkaneista liitoista päättyy jo paljon aiemmin kuin 18 vuoden jälkeen. En minä yhtään ihmettele miksi ihmiset ei usko nuorena alkavien liittojen kestävän, vaikka jotkut toki poikkeuksia onkin.

Vierailija kirjoitti:

Enää yhden. Kun ikää tulee, niin kaikki muut ovat tajunneet erota. Tämä yksi pari on nelikymppinen somepari, jotka päivittävät somet täyteen ihanaa rakas kulta tänään 100 vuotta yhdessä ja edelleen onnellisena, mutta todellisuus on karu.

Tälläisillä hehkuttajilla on yleensä ongelmia ja tekohengitetään suhdetta. Valitettavasti. Jos on tyytyväinen suhteeseensa niin miksi pitää ulospäin todistella?

Minä tiedän yhden pariskunnan joka aloitti yläasteella ja on edelleen yhdessä ja ovat nyt 50v. Mutta ei tämä kerro vielä mitään. Saattaa olla että ero voi tulla vielä tuonkin jälkeen 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

 Varmaan johtuu siitä kun ihmisillä on niin paljon kokemusta päättyneistä nuoruuden liitoista.

Mullekin vanhemmat sanoivat 16v, että alan seurustelemaan liian nuorena niin vakavasti. 28-vuotiaana kun muutettiin yhteen ja pidin välivuoden opinnoista, että pääsin pojan kanssa samalle paikkakunnalle, sanoi monet, ml omat vanhemmat, ettei homma tule tuolta pohjalta kestämään. Ero tuli 18 yhteisen vuoden jälkeen, olen taipuvainen ajattelemaan nyt, että oikeassa he olivat.

Kyllä suurin osa nuorena alkaneista liitoista päättyy jo paljon aiemmin kuin 18 vuoden jälkeen. En minä yhtään ihmettele miksi ihmiset ei usko nuorena alkavien liittojen kestävän, vaikka jotkut toki poikkeuksia onkin.

Joo tätä minä tarkoitin, liian nuorena alettiin exän kanssa seurustelemaan tiiviisti. Eroa kun oon tässä vuodet puinut, ja etenkin nyt peilannut tuoreempaan suhteeseen, monet asiat näkee nyt selvästi. Ei ollut kokemusta muusta kuin lapsuudenperheestä, niin oli nuo ristiriitojen ratkaisutaidot aika kehittymättömät. Saatiin luotua tilanteita, jotka jäi kaunana ja jonkinlaisena vihamielisenä /kilpailullisena asenteena elämään ja rasittamaan suhdetta. Kasvettiin liialliseen symbioosiin ja kunnioitus toisiaan kohtaan kärsi. Seksistä tuli jollain lailla teknistä kun sitä kahdestaan opeteltiin ja siitä katosi tunne ja intohimo.

Ei ehkä täysin ymmärretty edes omia syvempiä arvoja, ja arvoristiriitaan kulminoitui sitten lopulta koko suhteen mahalasku 18 vuotta ja 1 lasta myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puistattava ajatus, että pitäisi olla vieläkin yhdessä ekan poikaystävän kanssa, vailla mitään tietoa millaista kenties voisi olla seurustelu jonkun erilaisen ihmisen kanssa. Ihminenhän muuttuu ja kehittyy juuri noina nuoruusvuosina, ja sitten olisi jämähtänyt yhteen lopuksi elämää keskenkasvuisena tavatun tyypin kanssa.

Pitäisikö puolisoa vaihtaa aina sitä mukaa kuin itse "kehittyy". Miksi uusperheet sitten ovat niin vaikeita? Eivätkä ihmiset jaksa niissäkään? Ja taas erotaan.

Ei, mutta olisi suotavaa vaihtaa sitä edes teinivuosien jälkeen kerran elämässään.

Jos olisin itse jäänyt yhteen ensimmäinen lukioaikaisen poikaystävän kanssa, se olisi ollut kyllä aivan järkyttävä elämä. :) Olemme nyt 50-vuotiaina kuin yö ja päivä, ja niin oltiin tietenkin silloinkin, ja erottiin kun lopulta tajuttiin asia. Hyvin tullaan juttuun kyllä vieläkin, mutta romanttinen suhde olisi aivan mahdoton ajatus. En itse oikein edes ymmärrä, miten joillakin "vanha suola janottaa".

Itse en seurustellut teininä, mutta olisin varmasti tehnyt todella huonoja valintoja silloin, joten jos olisi pakko olla yhdessä teini-iän ihastuksen kanssa, niin tuskin olisin onnelliseksi tullut. Ihan normaaleja ja tavallisia miehiä he ovat, mutta en usko, että meillä olisi MITÄÄN yhteistä. Nykyisessa suhteessa on intohimoa ja ollaan samalla aaltopituudella - veikkaan, että niiden teiniaikojen ihastusten kanssa olisi suhde aika arkisella tasolla.

Joillakin meistä teininä tavanneista on käynyt niin hyvä tuuri, että on koko suhteen ajan ollut intohimoa ja ollaan oltu samalla aaltopituudella. Mutta mukavampi myöhään kuin ei milloinkaan.

Missasit pointin. Pointti oli se, että en enää ole sama ihminen kuin teininä, joten se, joka teininä tuntui ihanalta, ei herättäisi intohimoja enää nykyisin. En ole ihan mainstream-tyyppi, joten löysin niitä samanhenkisiä ihmisiä vasta kun lähdin opiskelemaan omaa alaani - sen vuoksi ei olisi voinut olla mahdollistakaan löytää samalla aaltopituudella olevaa seurustelukumppania niistä meidän pikkukaupungin tavispojista. Kiva tietenkin, että joillain ei ole niin erikoiset vaatimukset, niin löytyy helpommin vaikka sitten sieltä yläasteeltakin.

Samoin sinä missasit pointin. Ei oikein meitäkään mieheni kanssa voisi sanoa mainstream-tyypeiksi, mutta me olemme kasvaneet yhdessä tällaisiksi, toisiamme tukien, kannustaen ja ennen kaikkea erilaisuutemme hyväksyen. Mutta mukavahan se on meidän erilaistenkin löytää kumppani enemmin tai myöhemmin. Meillä kävi tuuri, että löysimme toisemme jo nuorina.

Olen 50 v ja aika monen tuttavan vnhmt. Ellei teini-iästä niin sitten opiskelun alkuajoilta alle 25 v. 

Tulee nyt  mieleen kaksi eri pari jotka seurustelivat jo teineinä, sitten 20-30 vuotiaina olivat pidempään erossa ja muitten kanssa seurustelivat. Ja nyt siis 50 ja olleet n 20 v. yhdessä. Ei ehkä  onnellisimmat tietämäni parit... En muista koulusta ketään paria joka ei olisi eronnut. Minä itse mukaan lukien. Yleensä seurustelut kesti 1-3 v.  Siis minulla teiniromanssi kesti joku 3 v ja sitten oli monta vuotta etten halunnut edes seurustella. 

Silloin ei ollut rahkeita tai osaamista kummallakaan jatkaa suhdetta isojen ongelmien ilmaantuessa. Kumpikaan ei siis löytänyt ketään toista. Ketkä 20 vee olis menny 90-luvulla pariterapiaan kun ei oltu edes kihloissa!?  Kaikki ne miehet joiden kanssa sen jälkeen olen ollut haluan unohtaa. Olen tyytyväinen että lähdin niistä suhteista. En voi katua sitä mitä jätin tekemättä 30 v. sitten, ja olen siis lahjakkaasti UNOHTANUT kaiken, ihan hiljattin vasta tuli mieleen.  Se ei ole mitään nuoruuden idealisointia, vaan ihan oikeasti paras suhde. EI mitään pettämistä, huijaamista, ghosting tms! Tietenkin meillä oli ihan hassut jutut, koska teinit. Niitä voin nyt hihitellä, mutta aikuisiän suhteiden tyhmät jutut ei paljon naurata. Tottakai tajuan, että teinirakkaudenkin kanssa olis elämä voinu kehkeytä helvetiksi.  Se ois ehkä ollut vielä pahempaa. Sit ois ollut kuten erään toisen exän vanhemmat jotka tutustuivat jotain 18-19 vuotiaina ja kasikymppisinä vihasivat toisiaan.  

Mitä vanhempiin ikäluokkiin mennään, sitä enemmän näitä tiedän. Ikäisistäni kolmikymppisistä tiedän viisi paria, jotka ovat edelleen yhdessä 15 v. jälkeen. Eivät ole uskovaisia. Pareilla vaikuttaa olevan hauskaa yhdessä ja osapuolet tukevat toisiaan. Toimiva vuorovaikutus ja kyky kompromisseihin vaikuttanevat paljon suhteiden kestoon.

10 paria mieleen tulee(Noin 40 vuotta yhdessä)

Ei helppoa heillä ollut, näyttävät tällä hetkellä olevan tyytyväsiä. Ehkä? joillakin yhden yön juttuja, osa tietää osa ei.

Matka ovat jatkaneet. Tyyntä ja myrskyä 😉

Heidän vanhemmat pitkässä liitossa yhden vanhemmat eronneet. [Osa tietysti leskiä]