Kuinka monta teini-iästä lähtien yhdessä pysynyttä paria tunnet?

Tunnen joitakin. En kyllä pidä heidän suhdettaan parempana kuin muiden. He ovat vaan päättäneet pysyä yhdessä. Kaikesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.

Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.

Totta puhut! Kyllä se kademieltä herättää jos jotkut pysyvät yhdessä eivätkä eroile. Nuoresta yhteen kasvaminen on ihaninta mitä tiedän. Se oma rakas puoliso riittää oikein hyvin. Olisi ihan kauheaa joutua johonkin tinder treffeille tuntemattomien kanssa. (Kuten tältä palstaltakin ollaan saatu lukea niitä epäonnisia yrityksiä).

Kateutta lisää vielä hyvä taloudellinen tilanne jota yhteen hiileen puhaltamalla on saanut kartutettua. Monilla jo eläkepäivien koti Espanjassa odottaa.

Kuulostaa kivalta. Itsekin elelen yhdessä saman miehen kanssa, jonka tapasin 19-vuotiaana. On tässä tosin ollut monenlaista töyssyä ja karikkoa matkalla, enkä pidä mitenkään ihanteellisena ihmisen oman kehityksen kannalta elää koko elämänsä saman ihmisen kanssa. Kun nuorena menee yhteen, jää oman persoonan kehitys kesken, ainakin minulla jäi. Siitä sitten seuraa kaikenlaista ongelmaa. Eli en pidä mitenkään kadehdittavana näitä vanhoja pareja, joilta on jäänyt todennäköisesti aika paljon hyvää kokematta.

Olen joskus keskustellut tällaisten ihmisten kanssa ja tultu siihen tulokseen, että turha miettiä mikä on parempi vaihtoehto, elää yhdessä nuoruuden rakkauden kanssa koko ikänsä, vai etsiä sopivampi kumppani vähän kypsemmässä iässä. Ei toinen ole parempi toista, vaan erilaiset elämänpolut.

Jahas, täälläkin näköjään saatu joku väittelyn aihe aikaiseksi monta sivua.

Tunnen useita kymmeniä alle 20v aloittaneita pariskuntia. He tosin ovat vanhempaa polvea. Kuten ystävämme, joiden 60v hääpäivää juuri vietimme. Ovat kohtsillään 80v ja oikein iloisia, virkeitä ja onnellisen oloisia edelleen.

T.Eläkeläiset Espanjassa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puistattava ajatus, että pitäisi olla vieläkin yhdessä ekan poikaystävän kanssa, vailla mitään tietoa millaista kenties voisi olla seurustelu jonkun erilaisen ihmisen kanssa. Ihminenhän muuttuu ja kehittyy juuri noina nuoruusvuosina, ja sitten olisi jämähtänyt yhteen lopuksi elämää keskenkasvuisena tavatun tyypin kanssa.

Pitäisikö puolisoa vaihtaa aina sitä mukaa kuin itse "kehittyy". Miksi uusperheet sitten ovat niin vaikeita? Eivätkä ihmiset jaksa niissäkään? Ja taas erotaan.

Ei, mutta olisi suotavaa vaihtaa sitä edes teinivuosien jälkeen kerran elämässään.

Jos olisin itse jäänyt yhteen ensimmäinen lukioaikaisen poikaystävän kanssa, se olisi ollut kyllä aivan järkyttävä elämä. :) Olemme nyt 50-vuotiaina kuin yö ja päivä, ja niin oltiin tietenkin silloinkin, ja erottiin kun lopulta tajuttiin asia. Hyvin tullaan juttuun kyllä vieläkin, mutta romanttinen suhde olisi aivan mahdoton ajatus. En itse oikein edes ymmärrä, miten joillakin "vanha suola janottaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puistattava ajatus, että pitäisi olla vieläkin yhdessä ekan poikaystävän kanssa, vailla mitään tietoa millaista kenties voisi olla seurustelu jonkun erilaisen ihmisen kanssa. Ihminenhän muuttuu ja kehittyy juuri noina nuoruusvuosina, ja sitten olisi jämähtänyt yhteen lopuksi elämää keskenkasvuisena tavatun tyypin kanssa.

Pitäisikö puolisoa vaihtaa aina sitä mukaa kuin itse "kehittyy". Miksi uusperheet sitten ovat niin vaikeita? Eivätkä ihmiset jaksa niissäkään? Ja taas erotaan.

Ei, mutta olisi suotavaa vaihtaa sitä edes teinivuosien jälkeen kerran elämässään.

Jos olisin itse jäänyt yhteen ensimmäinen lukioaikaisen poikaystävän kanssa, se olisi ollut kyllä aivan järkyttävä elämä. :) Olemme nyt 50-vuotiaina kuin yö ja päivä, ja niin oltiin tietenkin silloinkin, ja erottiin kun lopulta tajuttiin asia. Hyvin tullaan juttuun kyllä vieläkin, mutta romanttinen suhde olisi aivan mahdoton ajatus. En itse oikein edes ymmärrä, miten joillakin "vanha suola janottaa".

Itse en seurustellut teininä, mutta olisin varmasti tehnyt todella huonoja valintoja silloin, joten jos olisi pakko olla yhdessä teini-iän ihastuksen kanssa, niin tuskin olisin onnelliseksi tullut. Ihan normaaleja ja tavallisia miehiä he ovat, mutta en usko, että meillä olisi MITÄÄN yhteistä. Nykyisessa suhteessa on intohimoa ja ollaan samalla aaltopituudella - veikkaan, että niiden teiniaikojen ihastusten kanssa olisi suhde aika arkisella tasolla.

Onhan se mahtavaa jos heti nuorena löytää sen oikean. Harvalla on vaan niin hyvä tuuri, joten on vähän hölmöä katsoa alaspäin niitä jotka joutuvat etsimään kauemmin.

Oma ensimmäinen poikaystäväni oli täysin erilainen kuin minä. Meillä ei ollut mitään yhteistä, ei niin mitään :D Oltiin kuitenkin niin kokemattomia ettei edes tätä ymmärretty ennen kuin parin vuoden jälkeen. Toinen yritys oli jo lähempänä mutta vasta kolmannella tuli täysosuma. Tässä voisin olla kuolemaani asti mutta jos noita kahta ensimmäistä olisi yrittänyt ylläpitää niin onnettomia liittoja niistä olisi tullut.

Minä ja mies tavattiin kun oltiin 19, nyt 10 vuotta yhteiseloa takana.

Ystävistäni kukaan ei pariutunut teini-iässä. Siinä 18-20 vuotiaana alko parisuhderumba, yhden pariskunnan tiedän joka on ollut yhdessä sieltä 20 vuotiaasta lähtien nykyhetkeen ja nyt ne on reilu kolmekymppisiä. Muut ovat ikisinkkuina ja osalla useampi parisuhde tänä aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puistattava ajatus, että pitäisi olla vieläkin yhdessä ekan poikaystävän kanssa, vailla mitään tietoa millaista kenties voisi olla seurustelu jonkun erilaisen ihmisen kanssa. Ihminenhän muuttuu ja kehittyy juuri noina nuoruusvuosina, ja sitten olisi jämähtänyt yhteen lopuksi elämää keskenkasvuisena tavatun tyypin kanssa.

Pitäisikö puolisoa vaihtaa aina sitä mukaa kuin itse "kehittyy". Miksi uusperheet sitten ovat niin vaikeita? Eivätkä ihmiset jaksa niissäkään? Ja taas erotaan.

Ei, mutta olisi suotavaa vaihtaa sitä edes teinivuosien jälkeen kerran elämässään.

Jos olisin itse jäänyt yhteen ensimmäinen lukioaikaisen poikaystävän kanssa, se olisi ollut kyllä aivan järkyttävä elämä. :) Olemme nyt 50-vuotiaina kuin yö ja päivä, ja niin oltiin tietenkin silloinkin, ja erottiin kun lopulta tajuttiin asia. Hyvin tullaan juttuun kyllä vieläkin, mutta romanttinen suhde olisi aivan mahdoton ajatus. En itse oikein edes ymmärrä, miten joillakin "vanha suola janottaa".

Itse en seurustellut teininä, mutta olisin varmasti tehnyt todella huonoja valintoja silloin, joten jos olisi pakko olla yhdessä teini-iän ihastuksen kanssa, niin tuskin olisin onnelliseksi tullut. Ihan normaaleja ja tavallisia miehiä he ovat, mutta en usko, että meillä olisi MITÄÄN yhteistä. Nykyisessa suhteessa on intohimoa ja ollaan samalla aaltopituudella - veikkaan, että niiden teiniaikojen ihastusten kanssa olisi suhde aika arkisella tasolla.

Joillakin meistä teininä tavanneista on käynyt niin hyvä tuuri, että on koko suhteen ajan ollut intohimoa ja ollaan oltu samalla aaltopituudella. Mutta mukavampi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tunnen pari tällaista paria. Toiset alkoivat seurustella kun mies oli 6.luokalla ja nainen 7.luokalla. Toinen pari alkoi seurustella molempien ollessa 13-vuotiaita. Toiset ovat nyt 43- ja 44-vuotiaat ja toiset jo viisikymppisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puistattava ajatus, että pitäisi olla vieläkin yhdessä ekan poikaystävän kanssa, vailla mitään tietoa millaista kenties voisi olla seurustelu jonkun erilaisen ihmisen kanssa. Ihminenhän muuttuu ja kehittyy juuri noina nuoruusvuosina, ja sitten olisi jämähtänyt yhteen lopuksi elämää keskenkasvuisena tavatun tyypin kanssa.

Pitäisikö puolisoa vaihtaa aina sitä mukaa kuin itse "kehittyy". Miksi uusperheet sitten ovat niin vaikeita? Eivätkä ihmiset jaksa niissäkään? Ja taas erotaan.

Ei, mutta olisi suotavaa vaihtaa sitä edes teinivuosien jälkeen kerran elämässään.

Jos olisin itse jäänyt yhteen ensimmäinen lukioaikaisen poikaystävän kanssa, se olisi ollut kyllä aivan järkyttävä elämä. :) Olemme nyt 50-vuotiaina kuin yö ja päivä, ja niin oltiin tietenkin silloinkin, ja erottiin kun lopulta tajuttiin asia. Hyvin tullaan juttuun kyllä vieläkin, mutta romanttinen suhde olisi aivan mahdoton ajatus. En itse oikein edes ymmärrä, miten joillakin "vanha suola janottaa".

Itse en seurustellut teininä, mutta olisin varmasti tehnyt todella huonoja valintoja silloin, joten jos olisi pakko olla yhdessä teini-iän ihastuksen kanssa, niin tuskin olisin onnelliseksi tullut. Ihan normaaleja ja tavallisia miehiä he ovat, mutta en usko, että meillä olisi MITÄÄN yhteistä. Nykyisessa suhteessa on intohimoa ja ollaan samalla aaltopituudella - veikkaan, että niiden teiniaikojen ihastusten kanssa olisi suhde aika arkisella tasolla.

Joillakin meistä teininä tavanneista on käynyt niin hyvä tuuri, että on koko suhteen ajan ollut intohimoa ja ollaan oltu samalla aaltopituudella. Mutta mukavampi myöhään kuin ei milloinkaan.

Missasit pointin. Pointti oli se, että en enää ole sama ihminen kuin teininä, joten se, joka teininä tuntui ihanalta, ei herättäisi intohimoja enää nykyisin. En ole ihan mainstream-tyyppi, joten löysin niitä samanhenkisiä ihmisiä vasta kun lähdin opiskelemaan omaa alaani - sen vuoksi ei olisi voinut olla mahdollistakaan löytää samalla aaltopituudella olevaa seurustelukumppania niistä meidän pikkukaupungin tavispojista. Kiva tietenkin, että joillain ei ole niin erikoiset vaatimukset, niin löytyy helpommin vaikka sitten sieltä yläasteeltakin.

Siskoni oli 13 kun rupesi seurustelemaan nykyisen miehensä kanssa, yhteiseloa on takana 30 vuotta.

Minä ja mieheni ruvettiin seurustelemaan, kun oltiin 15. Yhdessä ollaan oltu 17 vuotta.

Kaksi pariskuntaa tunnen. Näistä yhdellä on vanhemmat eronneet.

Mieheni oli vielä teini-ikäinen, kun aloimme seurustella, yhdessä olemme olleet 35 vuotta. Minun vanhempani ovat eronneet.

Itseni lisäksi tiedän ainakin omat vanhempani ja muutama tuttu pariskunta yläasteelta. Olin itse 17-vuotias, kun aloimme seurustella mieheni kanssa. Hän muutaman vuoden vanhempi. Toista kohtaan syvä kunnioitus ja luotto. Kerran ollaan tosissamme mietitty eroa. Silloin itselläni oli vaikeaa monen eri asian kanssa ja tuntui hetken, että olisi parempi selvittää niitä asioita yksin ja kasvaa hetki yksin. Mutta emme kuitenkaan eronneet. Tuntuu, että se olisi ollut todella paha virhe. Vielä tänäkin päivänä 15 vuotta myöhemmin toinen saa sukat pyörimään jaloissa ja hymyn huulille. Toki meillä sinänsä nuori suhde verrattuna esim. 20-25 vuotta yhdessä olleisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillekin käy säkä, ja löytävät rakkauden teineinä. Miksi lähteä katsomaan merta pidemmälle, jos toisen kanssa saa elämän rakennettua ns. lapsesta asti? Samalla tavalla siinä tulee itsenäisyyttä ja aikuistuu.

Minulla takana kaksi hyvin epäonnistunutta parisuhdetta, ennen kuin löysin ihmisen jonka kanssa oli hyvä olla ja halusin jakaa hänen kanssa loppuelämän. Olisin mielelläni jättänyt nuo myrkylliset suhteet väliin, jos olisin tiennyt minkälaiseksi ihmiseksi ex-kumppanit lopulta paljastuivat.

Tämä on ehkä vähän ohis, mutta minulla ei ikinä ole ollut suhteiden tarkoitus se, että "saa elämän rakennettua", enkä varsinkaan nuorena ajatellut tuolla lailla. 

Itse oon seurustellut 16v asti nykyisen mieheni kanssa, ollaan nyt reilu nelikymppisiä. Ja muistan kyllä ajatelleeni jo heti sillon teininä, että tässä on elämäni rakkaus ja hänen kanssa haluan olla ja elää ja perustaa perheen. Olin jo tuolloin vauvakuumeessakin ja oikein odotin sitä, milloin on "soveliasta" alkaa yrittää vauvaa. Mutta halusin ensin opiskella ja valmistua ja mennä naimisiin. Olimme lopulta 5v yhdessä ennen kihloja, 9v yhdessä ennen häitä ja 10v yhdessä kun esikoinen syntyi. Kyllä minä ainakin juuri ajattelin, että rakennan elämäni tuon poikaystäväni kanssa. Ja se on ollutkin unelmaelämää. 

Ikinä ei ollut mitään mielenkiintoa irtosuhteisiin tai mihinkään kokeiluihin. Koen säästyneeni sydänsuruilta myös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillekin käy säkä, ja löytävät rakkauden teineinä. Miksi lähteä katsomaan merta pidemmälle, jos toisen kanssa saa elämän rakennettua ns. lapsesta asti? Samalla tavalla siinä tulee itsenäisyyttä ja aikuistuu.

Minulla takana kaksi hyvin epäonnistunutta parisuhdetta, ennen kuin löysin ihmisen jonka kanssa oli hyvä olla ja halusin jakaa hänen kanssa loppuelämän. Olisin mielelläni jättänyt nuo myrkylliset suhteet väliin, jos olisin tiennyt minkälaiseksi ihmiseksi ex-kumppanit lopulta paljastuivat.

Tämä on ehkä vähän ohis, mutta minulla ei ikinä ole ollut suhteiden tarkoitus se, että "saa elämän rakennettua", enkä varsinkaan nuorena ajatellut tuolla lailla. 

Itse oon seurustellut 16v asti nykyisen mieheni kanssa, ollaan nyt reilu nelikymppisiä. Ja muistan kyllä ajatelleeni jo heti sillon teininä, että tässä on elämäni rakkaus ja hänen kanssa haluan olla ja elää ja perustaa perheen. Olin jo tuolloin vauvakuumeessakin ja oikein odotin sitä, milloin on "soveliasta" alkaa yrittää vauvaa. Mutta halusin ensin opiskella ja valmistua ja mennä naimisiin. Olimme lopulta 5v yhdessä ennen kihloja, 9v yhdessä ennen häitä ja 10v yhdessä kun esikoinen syntyi. Kyllä minä ainakin juuri ajattelin, että rakennan elämäni tuon poikaystäväni kanssa. Ja se on ollutkin unelmaelämää. 

Ikinä ei ollut mitään mielenkiintoa irtosuhteisiin tai mihinkään kokeiluihin. Koen säästyneeni sydänsuruilta myös. 

Ei minuakaan ole ikinä irtosuhteet kiinnostaneet, mutta silti en ole suhteitani aloittanut sillä ajatuksella, että niiden tarkoitus olisi elämän rakentaminen. Yhteenkuuluvuuden tunne, henkinen ja seksuaalinen yhteensopivuus, se että toisen kanssa synkkaa ja on luontevaa olla, on riittänyt minulle syyksi aloittaa suhde. Mutta vaikka en ole irtosuhteita harrastanut, niin veikkaan niitä niiden harrastajilla sydänsuruja on vähemmän. Ainakin minulle on tullut sydänsuruja jo teininä ennen ensimmäistäkään seurustelusuhdetta tai seksikokemusta, että ei se irtosuhteiden välttely suruilta suojaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bonusmummoni oli ollut miehensä kanssa 14-vuotiaasta. Ja jo lapsena leikkivät yhdessä. 

Heillä oli selkeästi syvä kunnioitus ja arvostus toisia kohtaan loppuun saakka

Myös entinen työkaverini ( nyt jo eläkkeellä ) on  ollut ihan teinistä.

Luulen, että juuri se kunnioitus ja arvostus toista kohtaan, sekä vastaan tulemisen taito, ovat niitä tärkeitä asioita. 

Eräs teineistä asti yhdessä ollut pariskunta meni nyt 50-vuotiaina sitten naimisiin .

 

Mä taas luulen että tuollaiset ihmiset ovat sillä lailla erilaisia etteivät kaipaa mitään kokemuksia erilaisista ihmisistä. Heille siis vallan mainiosti maistuu koko elämän ajan se sama tikku tai kolo. Siis olettaen että tässä puhutaan pareista jotka ovat olleet vain sen oman kumppanin kanssa lähemmissä kanssakäymisissä. Tietysti jos peuhtaaan muiden kanssa niin asia on eri. 

Sinä et tiedä parisuhteista mitään, ainoastaan tikuista ja koloista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bonusmummoni oli ollut miehensä kanssa 14-vuotiaasta. Ja jo lapsena leikkivät yhdessä. 

Heillä oli selkeästi syvä kunnioitus ja arvostus toisia kohtaan loppuun saakka

Myös entinen työkaverini ( nyt jo eläkkeellä ) on  ollut ihan teinistä.

Luulen, että juuri se kunnioitus ja arvostus toista kohtaan, sekä vastaan tulemisen taito, ovat niitä tärkeitä asioita. 

Eräs teineistä asti yhdessä ollut pariskunta meni nyt 50-vuotiaina sitten naimisiin .

 

Mä taas luulen että tuollaiset ihmiset ovat sillä lailla erilaisia etteivät kaipaa mitään kokemuksia erilaisista ihmisistä. Heille siis vallan mainiosti maistuu koko elämän ajan se sama tikku tai kolo. Siis olettaen että tässä puhutaan pareista jotka ovat olleet vain sen oman kumppanin kanssa lähemmissä kanssakäymisissä. Tietysti jos peuhtaaan muiden kanssa niin asia on eri. 

En missään nimessä olisi voinut kuvitellakaan että olisin näin kohta 5-kymppisenä ollut vain yhden miehen kanssa. Olisi jäänyt kokematta niiiin paljon sellaista mitä halusin kokeilla, että elämäni olisi kyllä ollut yhden miehen kanssa pilalla.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut ihmisistä, mutta olisin toivonut että elämässä olisi kumppani ollut rinnalla. Mutta kaikki tuntuvat haluavan kokemuksia ja siksi olen yksin. Olen ajatellut että ehkä vanhemmalla iällä löydän kumppanin joka ei kaipaa enää kokemuksia eri ihmisistä

Kyllä olisi ankeaa olla saman ihmisen kanssa teinistä loppuelämään asti. Sama kuin söisi kaurapuuroa koko elämänsä vaikka muitakin ruokia olisi!