Kuinka monta teini-iästä lähtien yhdessä pysynyttä paria tunnet?

Tänään hääpäivämme, 41 vuotta naimisissa ja muutama vuosi sitä ennen seurustelua. 

Tiedän useita tällaisia pareja. Olisin itsekin ollut valmis menemään teiniaikojen seurustelukumppanini kanssa naimisiin, mutta tulin lopulta jätetyksi, ja se oli siihen aikaan kova pala itselleni kun elämä ei mennytkään kuten olisin toivonut sen menevän.

Nyksänikin lähipiirissä on tällaisia pariskuntia, ja hän olisi myös kovasti halunnut löytää oman puolisonsa jo teini-ikäisenä, mutta käteen jäi vain useita lyhyitä parisuhteita ja pettymyksiä. Näin se voi vaikuttaa teineihin, kun alkaa ajatella että teini-ikäisenä pitäisi löytää loppuelämän kumppani.

Olen kuitenkin iloinen että löysimme toisemme sitten nuorina aikuisina. Alkuhuuma oli meillä hieman teinimäistä, mutta nyt olemme yhdessä kaksi aikuista jotka tekevät töitä parisuhteen pysymiseksi koko loppuelämän ajan. Lopulta mekin olimme vielä aika nuoria silloin kun tapasimme, vaikka emme teinejä enää olleetkaan.

"Mä taas luulen että tuollaiset ihmiset ovat sillä lailla erilaisia etteivät kaipaa mitään kokemuksia erilaisista ihmisistä. Heille siis vallan mainiosti maistuu koko elämän ajan se sama tikku tai kolo. Siis olettaen että tässä puhutaan pareista jotka ovat olleet vain sen oman kumppanin kanssa lähemmissä kanssakäymisissä. Tietysti jos peuhtaaan muiden kanssa niin asia on eri. 

En missään nimessä olisi voinut kuvitellakaan että olisin näin kohta 5-kymppisenä ollut vain yhden miehen kanssa. Olisi jäänyt kokematta niiiin paljon sellaista mitä halusin kokeilla, että elämäni olisi kyllä ollut yhden miehen kanssa pilalla."

Voin sanoa näin 30 vuoden kokemuksella teinistä asti yhdessä saman miehen kanssa olleena, että ei hän enää ole se 17-vuotias kirkasotsainen hurmaava rantaleijona, vaan on kypsynyt ja MUUTTUNUT huimasti näiden 30 vuoden aikana (edelleen yhtä rakas). Jokainen meistä käy läpi isoja muutoksia elämän aikana niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, jopa ne "tikut ja kolotkin" muuttuu. Ja uusia asioita voi kokeilla sen samankin kumppanin kanssa, ei sen takia tarvitse lähteä toimivaa liittoa rikkomaan.

Muita miehiä minulla ei ole ollut ja toivottavasti molemmat pysymme elossa riittävän vanhoiksi saakka, ettei tarvitsekaan etsiä toista. Jo pelkkä ajatus yhteiselon aloittamisesta jonkun toisen kanssa saa tuskan hien pukkaamaan pintaan, en tahdo muiden kosketusta, vain hänen.

Olin itse tuollainen vielä pari vuotta sitten. Yli kaksi vuosikymmentä kesti se suhde, ja sekä omat vanhempani että entiset appivanhemmat ovat yhä edelleen yhdessä pitkissä liitoissaan. En laittanut itse eroa alulle, mutta olen silti joka päivä siitä onnellinen. Lähimmät ystävät kyllä ymmärsivät, kuinka huonosti meillä meni, muutoin mekin varmaan näytimme tasapainoisilta ulospäin. Mielestäni on hieno asia, että nykyisin kaikenikäisistä suhteista uskalletaan erota.

Abien (kosteista) pikkujouluista asti oltu yhdessä. Ikää 52v nyt molemmilla.

Anoppi ja appi n. 35v olleet nyt yhdessä. Heillä 3 lasta.

Minä ja mies yhdessä 15v, enkä usko että tässä ollaan eroamassa kun ihan umpirakastuneita edelleen. Meillä 4 lasta. N. 7v kohdalla oli isompi kriisi parisuhteessa, mutta se selvitettiin eikä tässä mitään muita ongelmia ole ollut.

henkkoht tunnen 8496 teiniparia niin sanoakseni...Mitä ajattelit tehdä tällä tiedolla.

Juuri soitin/lähetin viestin pariskunnille, jotka ovat olleet kimpassa 12 - 18 v.s saakkka.

Hyvän ystäväni lapsenlapsen kanssa juuri juttelin - itse olen 48. He menivät yhteen 13v, eivät naimisissa. 

Toinen rakas ystäväni kuoli juuri, mutta yllättävän vähän eroja.

Eräs pari tapasi rippikoulussa etc.

Kuten aiemminkin tuolla yksi sanoi, olin itse vielä kaksi vuotta sitten, teininä aloitetussa pitkässä parisuhteessa (40v), jonka kuvittelin olevan elinikäinen. Oli hyvä parisuhde, niin kauan kuin sitä kesti. Kaipaan entisiä aikoja vielä päivittäin. Puoliso sairastui fyysisesti ja sen myötä psyykkisesti. Kaikki kävi hyvin nopeasti. Psyykkeen pettäessä otti ja lähti, jättäen minut kuin nallin kalliolle, vailla selitystä. Lopulta, elämässä pitää varautua kaikkeen yllättäväänkin. Ihminen voi muuttua. Uskon viettäväni loppu elämäni ja vanhuuteni yksin. Pitkän parisuhteen toipumisesta, vie pitkään toipua. Loppu oli niin järkyttävä ja yllätyksellinen, etten usko voivani luottaa enää kehenkään.

Olen vasta 33v ja kaveripiirissäni on yksi pari, jotka tapasivat teineinä. Eipä tule muita mieleen edes tuttavapiiristä laajemmin.

Omat vanhempani ovat kuusikymppisiä, ja tavanneet 15-vuoden paikkeilla. Ovat edelleen yhdessä, mutta on kyllä kyseenalaista kannattaisiko heidän olla.

Niin paljon, että en osaa laskea. Olen itsekkin sellainen.

Yhden. Ovat olleet yhdessä lukiosta asti, nyt nelikymppisiä. Mies on tosin pahin sarjapettäjä, mitä olen koskaan kuullut, melkein kerran vuodessa on joku salasuhde.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän useita tällaisia pareja. Olisin itsekin ollut valmis menemään teiniaikojen seurustelukumppanini kanssa naimisiin, mutta tulin lopulta jätetyksi, ja se oli siihen aikaan kova pala itselleni kun elämä ei mennytkään kuten olisin toivonut sen menevän.

Nyksänikin lähipiirissä on tällaisia pariskuntia, ja hän olisi myös kovasti halunnut löytää oman puolisonsa jo teini-ikäisenä, mutta käteen jäi vain useita lyhyitä parisuhteita ja pettymyksiä. Näin se voi vaikuttaa teineihin, kun alkaa ajatella että teini-ikäisenä pitäisi löytää loppuelämän kumppani.

Olen kuitenkin iloinen että löysimme toisemme sitten nuorina aikuisina. Alkuhuuma oli meillä hieman teinimäistä, mutta nyt olemme yhdessä kaksi aikuista jotka tekevät töitä parisuhteen pysymiseksi koko loppuelämän ajan. Lopulta mekin olimme vielä aika nuoria silloin kun tapasimme, vaikka emme teinejä enää olleetkaan.

Onkohan prioriteetit hukassa, jos itseisarvoksi muodostuu se, että loppuelämän suhteeseen sitoudutaan jo teininä, jopa niin, että jos ei kouluaikana ole jo häät suunnitteilla, traumatisoidutaan niin että saadaan joku sitoutumiskammo? Ei ihan terveeltä kuulosta.

2 paria

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

Aika vähänhän tuota on tässä ketjussa ollut. On vain kerrattu mm. persoonallisuuden kehitykseen liittyviä syitä, joiden vuoksi pääsääntöisesti teinien seurustelusuhteet eivät kanna aikuisuuteen asti. Ja varmaan se oletus varhaisista avioliitoista tulee siitä, että uskovaispiireissä naimisiin mennään varsin nuorina, ja monissa uskonnollisissa lahkoissahan seurustelu ilman avioliittoaikeita on, jos ei nyt synti, niin ainakin epätoivottavaa ja yhteisön silmissä väärin. Joten uskovaispiireissä nimenomaan on kova paine tyytyä siihen ekaan seurustelukumppaniin ja mennä naimisiin - ja toki naimisiin pitää senkin vuoksi mennä, että muuten ei saa harrastaa seksiä. Siksi voi olla, että jopa tilastoissa näkyy se, että iso osa niistä, joiden parisuhde alkoi jo teininä, menivät myös teineinä naimisiin. Kaikki teineinä suhteensa aloittaneet eivät toki ole uskovaisia ja heidän suhdettaan tuskin rajoittavatkaan samantyyppiset normit kuin uskovaisnuorten suhteita, mutta pidän hyvin mahdollisena, että tässäkin ketjussa kirjoittelee useampi uskovainen. Jotkut tekstit toistavat niin selvästi uskovaisten harhaisia käsityksiä "maallisten" ihmisten suhteista ja elämästä yms.

Olen hieman alle 60. Omassa ikäluokassani, kaikki tuttavapariskunnat, nuoruusajan kaveripiiri, ovat olleet pariskuntia nuoruudesta asti. Yhtään uskovasiat tai lahkoon kuuluvaa ihmistä en edes tunne. Tämä tuohon aiampaan esitettyyn väitteeseen. Tapasin puolisoni 17 v iässä. Naimisiin lopulta mentiin, vasta 46 v iässä ja avoparina siihen asti. Avioituminen ei ollut tärkeää, mutta lopulta ymmärrettiin turvata toistemme vanhuus, ennen 50 v ikää, joka on rajana saadakseen leskeneläkkeen toisen kuollessa.

Tunnen tai tiedän useita. Yhdistävänä tekijänä näillä pareilla on lähtökohtainen asenne elämänmittaisesta parisuhteesta heille oikeana ratkaisuna, jota ei juuri mikään muuksi muuttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Olen hieman alle 60. Omassa ikäluokassani, kaikki tuttavapariskunnat, nuoruusajan kaveripiiri, ovat olleet pariskuntia nuoruudesta asti. Yhtään uskovasiat tai lahkoon kuuluvaa ihmistä en edes tunne. Tämä tuohon aiampaan esitettyyn väitteeseen. Tapasin puolisoni 17 v iässä. Naimisiin lopulta mentiin, vasta 46 v iässä ja avoparina siihen asti. Avioituminen ei ollut tärkeää, mutta lopulta ymmärrettiin turvata toistemme vanhuus, ennen 50 v ikää, joka on rajana saadakseen leskeneläkkeen toisen kuollessa.

Joo, olet oikeassa, että vanhemmissa ikäluokissa tosiaan teininä pariutuneita onkin enemmän. Näin myös omassa suvussani, mutta silti en jotenkin laske heitä mukaan, mun maailma ja elämä ovat olleet jonkin verran erilaisia esim. omien vanhempieni nuoruudessa. Tuo kommentti uskovaisista päteekin nuorempien sukupolvien kohdalla, en nyt tarkkaan osaa sanoa ikäluokkia, mutta arvioni on, että alle 60-v.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen niin monta, etten edes äkkiseltään edes pysty laskemaan, itseni mukaan lukien. Melkein kaikki ystävämmekin ovat sellaisia. Kaikilla meillä on liittoa yli 30 vuotta takana ja mielestäni myös muut ovat onnellisia suhteissaan ja ovat toistensa parhaita ystäviä kumppanuuden lisäksi. Omat sekä puolisoni vanhemmat ovat eronneet, mutta ovat löytäneet sen jälkeen hyvät parisuhteet. En koe, että olisin tehnyt mitään ihmeellisiä kompromisseja, eikä puolisonikaan. Jaamme samanlaisen maailmankuvan ja arvommekin kohtaavat, sekä pidämme toisiamme viehättävinä ja hauskoina, mitä muuta tarvitaan.

Eli et osaa laskea yhtä pitemmälle.

Minä ja mieheni, vuodesta 1963, avioliitossa 54 vuotta ja paranee vaan. Vahinko, että tämä väistämättä loppuu kohta.