Kuinka monta teini-iästä lähtien yhdessä pysynyttä paria tunnet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hieman alle 60. Omassa ikäluokassani, kaikki tuttavapariskunnat, nuoruusajan kaveripiiri, ovat olleet pariskuntia nuoruudesta asti. Yhtään uskovasiat tai lahkoon kuuluvaa ihmistä en edes tunne. Tämä tuohon aiampaan esitettyyn väitteeseen. Tapasin puolisoni 17 v iässä. Naimisiin lopulta mentiin, vasta 46 v iässä ja avoparina siihen asti. Avioituminen ei ollut tärkeää, mutta lopulta ymmärrettiin turvata toistemme vanhuus, ennen 50 v ikää, joka on rajana saadakseen leskeneläkkeen toisen kuollessa.

Joo, olet oikeassa, että vanhemmissa ikäluokissa tosiaan teininä pariutuneita onkin enemmän. Näin myös omassa suvussani, mutta silti en jotenkin laske heitä mukaan, mun maailma ja elämä ovat olleet jonkin verran erilaisia esim. omien vanhempieni nuoruudessa. Tuo kommentti uskovaisista päteekin nuorempien sukupolvien kohdalla, en nyt tarkkaan osaa sanoa ikäluokkia, mutta arvioni on, että alle 60-v.

Joskus mietin, että jos jokaiselle on olemassa maailmassa se yksi ainoa oikea, niin vielä 60-luvulla se on löytynyt hämmästyttävän usein naapurista. Tuntemani iäkkäämmät pariskunnat, jotka ovat teinistä asti pitäneet yhtä, ovat ns samalta kylältä kotoisin. Ehkä se kertoo jotain odotuksista elämää ja parisuhdetta kohtaan enemmän kuin siitä, ettei nykypolvi vaan osaa rakentaa kestäviä suhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

 Varmaan johtuu siitä kun ihmisillä on niin paljon kokemusta päättyneistä nuoruuden liitoista.

Mullekin vanhemmat sanoivat 16v, että alan seurustelemaan liian nuorena niin vakavasti. 28-vuotiaana kun muutettiin yhteen ja pidin välivuoden opinnoista, että pääsin pojan kanssa samalle paikkakunnalle, sanoi monet, ml omat vanhemmat, ettei homma tule tuolta pohjalta kestämään. Ero tuli 18 yhteisen vuoden jälkeen, olen taipuvainen ajattelemaan nyt, että oikeassa he olivat.

Kyllä suurin osa nuorena alkaneista liitoista päättyy jo paljon aiemmin kuin 18 vuoden jälkeen. En minä yhtään ihmettele miksi ihmiset ei usko nuorena alkavien liittojen kestävän, vaikka jotkut toki poikkeuksia onkin.

Joo tätä minä tarkoitin, liian nuorena alettiin exän kanssa seurustelemaan tiiviisti. Eroa kun oon tässä vuodet puinut, ja etenkin nyt peilannut tuoreempaan suhteeseen, monet asiat näkee nyt selvästi. Ei ollut kokemusta muusta kuin lapsuudenperheestä, niin oli nuo ristiriitojen ratkaisutaidot aika kehittymättömät. Saatiin luotua tilanteita, jotka jäi kaunana ja jonkinlaisena vihamielisenä /kilpailullisena asenteena elämään ja rasittamaan suhdetta. Kasvettiin liialliseen symbioosiin ja kunnioitus toisiaan kohtaan kärsi. Seksistä tuli jollain lailla teknistä kun sitä kahdestaan opeteltiin ja siitä katosi tunne ja intohimo.

Ei ehkä täysin ymmärretty edes omia syvempiä arvoja, ja arvoristiriitaan kulminoitui sitten lopulta koko suhteen mahalasku 18 vuotta ja 1 lasta myöhemmin.

Minä olen ollut pian tuon saman 18v suhteessa joka alkoi 17-vuotiaana, mutta en tunnista yhtäkään noista ongelmista jotka sinun suhteessasi on ollut. Meillä on aina ollut omat elämät, omat kaveripiirit ja harrastukset, sen parisuhteen lisäksi. Seksielämä on muuttunut vuosien varrella, mutta oikeastaan vain hyvään suuntaan: kumpikin tietää mistä toinen tykkää ja uskaltaa luottaa ja heittäytyä. Toki suvantovaiheita on ollut ja yksi merkittävä asia oli kun tajusin lopulta heivata seksihalut kadottavat e-pillerit pois käytöstä. Arvotkin meillä on vuosien varrella kehittyneet samaan suuntaan. Luulen kyllä, että tuurilla on hyvin paljon tekemistä sen kanssa että on vaan onnistunut löytämään sopivan kumppanin nuorena, sellaisen jonka kanssa on kasvanut yhtä matkaa aikuiseksi. Erillään, mutta yhdessä. Paljolta surulta on tullut säästyttyä, kun on kavereitten suhteita seurannut, moni on seurustellut ja eronnut useampaankin otteeseen välissä. Eihän sitä tiedä mihin elämä meitä vielä kantaa, voi olla että jompi kumpi tai molemmat muuttuu vielä ja ero tuleekin, mutta tuskin se enää siinä kohtaa johtuisi siitä että on aloitettu liian nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

 Varmaan johtuu siitä kun ihmisillä on niin paljon kokemusta päättyneistä nuoruuden liitoista.

Mullekin vanhemmat sanoivat 16v, että alan seurustelemaan liian nuorena niin vakavasti. 28-vuotiaana kun muutettiin yhteen ja pidin välivuoden opinnoista, että pääsin pojan kanssa samalle paikkakunnalle, sanoi monet, ml omat vanhemmat, ettei homma tule tuolta pohjalta kestämään. Ero tuli 18 yhteisen vuoden jälkeen, olen taipuvainen ajattelemaan nyt, että oikeassa he olivat.

Kyllä suurin osa nuorena alkaneista liitoista päättyy jo paljon aiemmin kuin 18 vuoden jälkeen. En minä yhtään ihmettele miksi ihmiset ei usko nuorena alkavien liittojen kestävän, vaikka jotkut toki poikkeuksia onkin.

Joo tätä minä tarkoitin, liian nuorena alettiin exän kanssa seurustelemaan tiiviisti. Eroa kun oon tässä vuodet puinut, ja etenkin nyt peilannut tuoreempaan suhteeseen, monet asiat näkee nyt selvästi. Ei ollut kokemusta muusta kuin lapsuudenperheestä, niin oli nuo ristiriitojen ratkaisutaidot aika kehittymättömät. Saatiin luotua tilanteita, jotka jäi kaunana ja jonkinlaisena vihamielisenä /kilpailullisena asenteena elämään ja rasittamaan suhdetta. Kasvettiin liialliseen symbioosiin ja kunnioitus toisiaan kohtaan kärsi. Seksistä tuli jollain lailla teknistä kun sitä kahdestaan opeteltiin ja siitä katosi tunne ja intohimo.

Ei ehkä täysin ymmärretty edes omia syvempiä arvoja, ja arvoristiriitaan kulminoitui sitten lopulta koko suhteen mahalasku 18 vuotta ja 1 lasta myöhemmin.

Minä olen ollut pian tuon saman 18v suhteessa joka alkoi 17-vuotiaana, mutta en tunnista yhtäkään noista ongelmista jotka sinun suhteessasi on ollut. Meillä on aina ollut omat elämät, omat kaveripiirit ja harrastukset, sen parisuhteen lisäksi. Seksielämä on muuttunut vuosien varrella, mutta oikeastaan vain hyvään suuntaan: kumpikin tietää mistä toinen tykkää ja uskaltaa luottaa ja heittäytyä. Toki suvantovaiheita on ollut ja yksi merkittävä asia oli kun tajusin lopulta heivata seksihalut kadottavat e-pillerit pois käytöstä. Arvotkin meillä on vuosien varrella kehittyneet samaan suuntaan. Luulen kyllä, että tuurilla on hyvin paljon tekemistä sen kanssa että on vaan onnistunut löytämään sopivan kumppanin nuorena, sellaisen jonka kanssa on kasvanut yhtä matkaa aikuiseksi. Erillään, mutta yhdessä. Paljolta surulta on tullut säästyttyä, kun on kavereitten suhteita seurannut, moni on seurustellut ja eronnut useampaankin otteeseen välissä. Eihän sitä tiedä mihin elämä meitä vielä kantaa, voi olla että jompi kumpi tai molemmat muuttuu vielä ja ero tuleekin, mutta tuskin se enää siinä kohtaa johtuisi siitä että on aloitettu liian nuorena.

Lainaamasi kirjoittaja kertoo omasta suhteestaan ja kuinka jälkikäteen huomasi, että liian nuorena tuli sitouduttua. Hänellä ei sit vissiin käynyt se tuuri. Ei kai hänen kokemuksensa pitäisi uhata omaasi mitenkään?

Ehkä se käsitys monelle syntyy siitä, että pitkässä parisuhteessa elävät sinnittelee tai ei tiedä paremmasta, just siksi kun heittämällä yleistyksen tuhoon tuomituista nuoruudenliitoista saa sellaisia vastauksia kuin edellä.

Kaksi. Molemmat nyt n.50v ja 9. luokalta saakka olleet yhdessä. Asuvat maatiloilla.

Me on alettu seurustella vanhojen tanssien jälkeen ja ollaan nyt melkein neljäkymppisiä, edelleen yhdessä. 

Koen kuitenkin, että olemme siitä huolimatta saaneet elää nuoruutta ja olemme molemmat asuneet yksin, olleet vaihdossa, toisella paikkakunnalla töissä jne. Olemme molemmat kasvaneet yhdessä samaan suuntaan. Koen, että meidän seurustelusta huolimatta ns. vapaata elämää nuorina pidettiin jotenkin todella kummallisena ja moni kyseenalaisti sitä, että kävimme omien kavereidemme kanssa baareissa ja muutimme yhteen vasta noin viiden vuoden suhteen jälkeen. Sittemmin on ollut hyvä asettua ja rauhoittua perhe-elämään.

Olen oikeasti tosi onnellinen, että olen saanut kasvaa ja olla turvallisessa suhteessa nuoresta asti. Se ei ole minulle mikään itsestäänselvyys enkä syy tuntea ylemmyyttä, vaan meidän elämä nyt on mennyt näin ja sillä hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

 Varmaan johtuu siitä kun ihmisillä on niin paljon kokemusta päättyneistä nuoruuden liitoista.

Mullekin vanhemmat sanoivat 16v, että alan seurustelemaan liian nuorena niin vakavasti. 28-vuotiaana kun muutettiin yhteen ja pidin välivuoden opinnoista, että pääsin pojan kanssa samalle paikkakunnalle, sanoi monet, ml omat vanhemmat, ettei homma tule tuolta pohjalta kestämään. Ero tuli 18 yhteisen vuoden jälkeen, olen taipuvainen ajattelemaan nyt, että oikeassa he olivat.

Kyllä suurin osa nuorena alkaneista liitoista päättyy jo paljon aiemmin kuin 18 vuoden jälkeen. En minä yhtään ihmettele miksi ihmiset ei usko nuorena alkavien liittojen kestävän, vaikka jotkut toki poikkeuksia onkin.

Joo tätä minä tarkoitin, liian nuorena alettiin exän kanssa seurustelemaan tiiviisti. Eroa kun oon tässä vuodet puinut, ja etenkin nyt peilannut tuoreempaan suhteeseen, monet asiat näkee nyt selvästi. Ei ollut kokemusta muusta kuin lapsuudenperheestä, niin oli nuo ristiriitojen ratkaisutaidot aika kehittymättömät. Saatiin luotua tilanteita, jotka jäi kaunana ja jonkinlaisena vihamielisenä /kilpailullisena asenteena elämään ja rasittamaan suhdetta. Kasvettiin liialliseen symbioosiin ja kunnioitus toisiaan kohtaan kärsi. Seksistä tuli jollain lailla teknistä kun sitä kahdestaan opeteltiin ja siitä katosi tunne ja intohimo.

Ei ehkä täysin ymmärretty edes omia syvempiä arvoja, ja arvoristiriitaan kulminoitui sitten lopulta koko suhteen mahalasku 18 vuotta ja 1 lasta myöhemmin.

Minä olen ollut pian tuon saman 18v suhteessa joka alkoi 17-vuotiaana, mutta en tunnista yhtäkään noista ongelmista jotka sinun suhteessasi on ollut. Meillä on aina ollut omat elämät, omat kaveripiirit ja harrastukset, sen parisuhteen lisäksi. Seksielämä on muuttunut vuosien varrella, mutta oikeastaan vain hyvään suuntaan: kumpikin tietää mistä toinen tykkää ja uskaltaa luottaa ja heittäytyä. Toki suvantovaiheita on ollut ja yksi merkittävä asia oli kun tajusin lopulta heivata seksihalut kadottavat e-pillerit pois käytöstä. Arvotkin meillä on vuosien varrella kehittyneet samaan suuntaan. Luulen kyllä, että tuurilla on hyvin paljon tekemistä sen kanssa että on vaan onnistunut löytämään sopivan kumppanin nuorena, sellaisen jonka kanssa on kasvanut yhtä matkaa aikuiseksi. Erillään, mutta yhdessä. Paljolta surulta on tullut säästyttyä, kun on kavereitten suhteita seurannut, moni on seurustellut ja eronnut useampaankin otteeseen välissä. Eihän sitä tiedä mihin elämä meitä vielä kantaa, voi olla että jompi kumpi tai molemmat muuttuu vielä ja ero tuleekin, mutta tuskin se enää siinä kohtaa johtuisi siitä että on aloitettu liian nuorena.

Lainaamasi kirjoittaja kertoo omasta suhteestaan ja kuinka jälkikäteen huomasi, että liian nuorena tuli sitouduttua. Hänellä ei sit vissiin käynyt se tuuri. Ei kai hänen kokemuksensa pitäisi uhata omaasi mitenkään?

Ehkä se käsitys monelle syntyy siitä, että pitkässä parisuhteessa elävät sinnittelee tai ei tiedä paremmasta, just siksi kun heittämällä yleistyksen tuhoon tuomituista nuoruudenliitoista saa sellaisia vastauksia kuin edellä.

Ei tietenkään uhkaa. Se vaan että niitä nuorena alkaneita suhteitakin on niin erilaisia. Joillain käy se tuuri, että löytyy sopiva henkilö jo nuorena ja molemmilla on halu siihen sitoutua, suurimmalla osalla tietenkään ei, vaan joutuu menemään vaikeamman kautta. En usko että olisin ollut teininä mitenkään merkittävästi kypsempi tai valmiimpi suhteeseen kuin muutkaan kaverit, sattui vaan osumaan sopiva kumppani kohdalle. En edes alunperin ajatellut että tämän kanssa elän loppuikäni, mutta niin siihen vaan jäätiin ja rakkaus on vaan kasvanut vuosien varrella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outo oletus, että teininä parisuhteensa aloittaneet olisivat auyomaattisesti heti asuneet yhdessä ja menneet naimisiin nuorena. Itse aloin seurustella mieheni kanssa, kun olimme 16-vuotiaita lukiolaisia. Silti opiskelimme yliopistovuodet eri kaupungeissa ja asuimme kumpikin itseksemme niissä. Naimisiin menimme vasta lähes 3-kymppisinä. Emmekä ole uskovaisia. Emme myöskään ole yhdesdä "hampaat irvessä" tai jotenkin, koska pitäisi. Ei mun mirlestä pitäisi, mutta miksi erota, kun ei siihen ole mitään syytä? Olemme parisuhteen lisäksi parhaita kavereita. En koskaan kehuskele parisuhteemme kestämisellä kenellekään enkä ole siyä mieltä, että kaikkien pitäisi niin tehdä. Miksi siis joillakin niin suuri tarve dissata, epäillä ja manata eroamista?

 Varmaan johtuu siitä kun ihmisillä on niin paljon kokemusta päättyneistä nuoruuden liitoista.

Mullekin vanhemmat sanoivat 16v, että alan seurustelemaan liian nuorena niin vakavasti. 28-vuotiaana kun muutettiin yhteen ja pidin välivuoden opinnoista, että pääsin pojan kanssa samalle paikkakunnalle, sanoi monet, ml omat vanhemmat, ettei homma tule tuolta pohjalta kestämään. Ero tuli 18 yhteisen vuoden jälkeen, olen taipuvainen ajattelemaan nyt, että oikeassa he olivat.

Kyllä suurin osa nuorena alkaneista liitoista päättyy jo paljon aiemmin kuin 18 vuoden jälkeen. En minä yhtään ihmettele miksi ihmiset ei usko nuorena alkavien liittojen kestävän, vaikka jotkut toki poikkeuksia onkin.

Joo tätä minä tarkoitin, liian nuorena alettiin exän kanssa seurustelemaan tiiviisti. Eroa kun oon tässä vuodet puinut, ja etenkin nyt peilannut tuoreempaan suhteeseen, monet asiat näkee nyt selvästi. Ei ollut kokemusta muusta kuin lapsuudenperheestä, niin oli nuo ristiriitojen ratkaisutaidot aika kehittymättömät. Saatiin luotua tilanteita, jotka jäi kaunana ja jonkinlaisena vihamielisenä /kilpailullisena asenteena elämään ja rasittamaan suhdetta. Kasvettiin liialliseen symbioosiin ja kunnioitus toisiaan kohtaan kärsi. Seksistä tuli jollain lailla teknistä kun sitä kahdestaan opeteltiin ja siitä katosi tunne ja intohimo.

Ei ehkä täysin ymmärretty edes omia syvempiä arvoja, ja arvoristiriitaan kulminoitui sitten lopulta koko suhteen mahalasku 18 vuotta ja 1 lasta myöhemmin.

Minä olen ollut pian tuon saman 18v suhteessa joka alkoi 17-vuotiaana, mutta en tunnista yhtäkään noista ongelmista jotka sinun suhteessasi on ollut. Meillä on aina ollut omat elämät, omat kaveripiirit ja harrastukset, sen parisuhteen lisäksi. Seksielämä on muuttunut vuosien varrella, mutta oikeastaan vain hyvään suuntaan: kumpikin tietää mistä toinen tykkää ja uskaltaa luottaa ja heittäytyä. Toki suvantovaiheita on ollut ja yksi merkittävä asia oli kun tajusin lopulta heivata seksihalut kadottavat e-pillerit pois käytöstä. Arvotkin meillä on vuosien varrella kehittyneet samaan suuntaan. Luulen kyllä, että tuurilla on hyvin paljon tekemistä sen kanssa että on vaan onnistunut löytämään sopivan kumppanin nuorena, sellaisen jonka kanssa on kasvanut yhtä matkaa aikuiseksi. Erillään, mutta yhdessä. Paljolta surulta on tullut säästyttyä, kun on kavereitten suhteita seurannut, moni on seurustellut ja eronnut useampaankin otteeseen välissä. Eihän sitä tiedä mihin elämä meitä vielä kantaa, voi olla että jompi kumpi tai molemmat muuttuu vielä ja ero tuleekin, mutta tuskin se enää siinä kohtaa johtuisi siitä että on aloitettu liian nuorena.

Lainaamasi kirjoittaja kertoo omasta suhteestaan ja kuinka jälkikäteen huomasi, että liian nuorena tuli sitouduttua. Hänellä ei sit vissiin käynyt se tuuri. Ei kai hänen kokemuksensa pitäisi uhata omaasi mitenkään?

Ehkä se käsitys monelle syntyy siitä, että pitkässä parisuhteessa elävät sinnittelee tai ei tiedä paremmasta, just siksi kun heittämällä yleistyksen tuhoon tuomituista nuoruudenliitoista saa sellaisia vastauksia kuin edellä.

ei tarvi edes heittää yleistystä sellasesta, vaan kun kertoo omasta kokemuksesta saa jonkun avautumisen vastaav

Vierailija kirjoitti:

Me on alettu seurustella vanhojen tanssien jälkeen ja ollaan nyt melkein neljäkymppisiä, edelleen yhdessä. 

Koen kuitenkin, että olemme siitä huolimatta saaneet elää nuoruutta ja olemme molemmat asuneet yksin, olleet vaihdossa, toisella paikkakunnalla töissä jne. Olemme molemmat kasvaneet yhdessä samaan suuntaan. Koen, että meidän seurustelusta huolimatta ns. vapaata elämää nuorina pidettiin jotenkin todella kummallisena ja moni kyseenalaisti sitä, että kävimme omien kavereidemme kanssa baareissa ja muutimme yhteen vasta noin viiden vuoden suhteen jälkeen. Sittemmin on ollut hyvä asettua ja rauhoittua perhe-elämään.

Olen oikeasti tosi onnellinen, että olen saanut kasvaa ja olla turvallisessa suhteessa nuoresta asti. Se ei ole minulle mikään itsestäänselvyys enkä syy tuntea ylemmyyttä, vaan meidän elämä nyt on mennyt näin ja sillä hyvä.

Tämä on varmaan se, mikä monia nuorena alkaneita toimivia liittoja yhdistää. Ei hypätty liian nopeasti "syvään päätyyn" ja symbioosissa elämiseen, vaan on ollut se omakin elämä. Mutta voihan se olla että on toisenlaisiakin tarinoita, se mikä sopii yhdelle ei välttämättä toisilla toimi.

Vanhempani aloittivat seurustelun hyvin varhain, 15,vuotiaana. Muuttivat yhteen mentyään naimisiin ja panivat suhteen täytäntöön vasta silloin - olivat ensin opiskelleet maisteriksi. Pitkä odotus.

Välit rikkoutuivat noin nelikymppisinä ja pitivät kulissiliittoa vaikka välttivät näkemästä toisiaan - asuimme isossa talossa jossa kaksi sisäänkäyntiä, joten oli mahdollista vältellä.

Viiskymppisinä erosivat eivätkä koskaan menneet uuteen suhteeseen, tuskin edes yhden yön suhteisiin. Sanoisin että ei mennyt hyvin. Minä menin vasta 34-vuotiaana naimisiin avoliiton jälkeen, nyt ollaan oltu pitempään naimisissa kuin vanhempani. Yhden illan seksisuhteesta tämä alkoi. Joskus siis näinkin.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen tai tiedän useita. Yhdistävänä tekijänä näillä pareilla on lähtökohtainen asenne elämänmittaisesta parisuhteesta heille oikeana ratkaisuna, jota ei juuri mikään muuksi muuttaisi.

Minä ajattelin näin vielä vuosia sitten, varmastikin siksi, kun lähipiirini oli täynnä nuorena alkaneita, pitkiä suhteita. Se oli ihanteeni, jonka olen nyt kuopannut. Mutta omassa liitossani oli sellaisia ongelmia, joita hieman vanhemmilla pareilla ei ole ollut, koska niitä ei ollut vielä keksitty. Puolisoni oli aloittanut nettipornon tuijottamisen ensimmäisten joukossa jo murrosikäisenä, ja tämä näkyi makuuhuoneessa varsin ikävällä tavalla. Myös pelaaminen ja pako todellisuudesta kaikenlaisiin omiin kivoihin juttuihin maistui hänelle. Hän oli myös tämän päivän ihmisille tyypillisen tolkuttoman lihomisen varhaisia uhreja, sekin vaikutti moneen asiaan, ja niistä pienin vika on se esteettinen. Sitten taas ne juomiset ja lyömiset ovat edellisten sukupolvien tyypillisiä vikoja, näitä meillä ei tokikaan ollut. Saamani huono kohtelu oli enemmän henkistä sorttia, sitä, kun puheet ja teot eivät pidä yhtä. Vanhuuteen asti en olisi halunnut sitä menoa katsella, vaikka kuinka kivitettäisiin ja lyötäisiin perhearvoilla päähän. Tämä on minunkin ainoa elämäni, ja nyt se on parempaa ja siinä on paljon hyvää. Minua harmittaa lähinnä se pettymys, kun en voinut saada sellaista suhdetta kuin olen nähnyt itseäni vanhemmilla ihmisillä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ketään oikeasti onnellista jompikumpi on tehnyt valtavia kompromisseja elämässä...

No jaa, itse tunnen parin jotka nipinnapin alaikäisinä/täysi-ikäisinä tapasivat ja ovat olleet onnellisesti yhdessä yli 20v. Toki on suhteeseen haasteitakin osunut, mutta onko sellaista mihin ei osuisi? Joskus parisuhteissa on myös tehtävä kompromisseja, jos ei niitä yhtäkään elämäänsä halua niin tuskin voi olla suhteessakaan. Kai siihen syy on että toiset haluavat olla yhdessä, muutenhan he eroaisi kuten muutkin. Ei nuo monien kanssa seurustelevat / naimisiinmenneet jne uusperheetkään aina sen onnellisemmalle kyllä vaikuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja mitä kateutta täällä!

Aika montakin tunnen ja todella onnellisia ovat.

Mutta luoja tätä kateutta ja selittelyä, ei kaikkia kiinnosta villit vuodet.

Eikä kaikki tarvitse tuntemattomia siihen, että löytää itsensä.

No vauva palsta on mitä on.

Mistä luit kateutta? Ja mitkä villit vuodet? Aika harvinaista tuollainen väestötasolla on, jossain uskovaispiireissä ehkä tavallisempaa.

Tästäkin luen kateutta.

Miten luet kateutta joka viestistä? Ja mistä ajattelet ihmisten olevan kateellisia? Jos ihminen löytää sielunkumppaninsa vaikka opiskeluaikana, niin miksi hän olisi halunnut jonkun vähemmän sopivan aiemmin? Jos ei omalla yläasteella ollut sitä oikeaa ihmistä, niin ihan mielelläänhän ne väärät jättää muille.

Tuo on vaan fakta, että valtaosa ei aloita suhdetta elämänkumoppaninsa kanssa jo teininä. Teininä ollaan vielä keskeneräisiä persoonan osalta, arvomaailmakin kehittyy, oma seksuaalinen persoonakin kehittyy vielä. Aika moni ei edes voisi löytää itsensä kaltaista noin keskeneröisessä vaiheessa Esim joku voi olla 15-v seksuaalisesti estoinen vaniljatyyppi, mutta jo 10 vuoden kuluttua ihan jotain muuta - mahtaisiko se 15-v match toimia vielä aikuisena?

Sehän tuossa onkin, että toiset kasvavat ja kehittyvät yhdessä, toiset eivät kykene siihen. Ja liitossahan on aina kaksi osapuolta; ei auta, jos vain toinen on sitoutunut "firman" kehittämiseen. Joko molempien on oltava kehityskelpoisia tai sitten niin nynnyjä, etteivät kumpikaan koe tarvetta löytää mitään uutta (itsessään).

Ihmisen tulee kehittyä itsekseen itse, omista lähtökohdistaan, eikä parisuhteen jäseneksi. Kammottava ajatuskin, että pitäisi kehittyä jonkun kanssa tietynlaiseksi, eikä omanlaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja mitä kateutta täällä!

Aika montakin tunnen ja todella onnellisia ovat.

Mutta luoja tätä kateutta ja selittelyä, ei kaikkia kiinnosta villit vuodet.

Eikä kaikki tarvitse tuntemattomia siihen, että löytää itsensä.

No vauva palsta on mitä on.

Mistä luit kateutta? Ja mitkä villit vuodet? Aika harvinaista tuollainen väestötasolla on, jossain uskovaispiireissä ehkä tavallisempaa.

Tästäkin luen kateutta.

Miten luet kateutta joka viestistä? Ja mistä ajattelet ihmisten olevan kateellisia? Jos ihminen löytää sielunkumppaninsa vaikka opiskeluaikana, niin miksi hän olisi halunnut jonkun vähemmän sopivan aiemmin? Jos ei omalla yläasteella ollut sitä oikeaa ihmistä, niin ihan mielelläänhän ne väärät jättää muille.

Tuo on vaan fakta, että valtaosa ei aloita suhdetta elämänkumoppaninsa kanssa jo teininä. Teininä ollaan vielä keskeneräisiä persoonan osalta, arvomaailmakin kehittyy, oma seksuaalinen persoonakin kehittyy vielä. Aika moni ei edes voisi löytää itsensä kaltaista noin keskeneröisessä vaiheessa Esim joku voi olla 15-v seksuaalisesti estoinen vaniljatyyppi, mutta jo 10 vuoden kuluttua ihan jotain muuta - mahtaisiko se 15-v match toimia vielä aikuisena?

Sehän tuossa onkin, että toiset kasvavat ja kehittyvät yhdessä, toiset eivät kykene siihen. Ja liitossahan on aina kaksi osapuolta; ei auta, jos vain toinen on sitoutunut "firman" kehittämiseen. Joko molempien on oltava kehityskelpoisia tai sitten niin nynnyjä, etteivät kumpikaan koe tarvetta löytää mitään uutta (itsessään).

Ihmisen tulee kehittyä itsekseen itse, omista lähtökohdistaan, eikä parisuhteen jäseneksi. Kammottava ajatuskin, että pitäisi kehittyä jonkun kanssa tietynlaiseksi, eikä omanlaiseksi.

Vaikka kasvaa ja kehittyy yhdessä, ei tarkoita, että kehittyisi jonkun kanssa tietynlaiseksi. Kaksi kehittyvää (huom. kehitys voi olla eri aikaistakin) voi kehittyä hyvinkin erilaiseksi. Parisuhteissa se erilaisuus pitää joko hyväksyä tai erota. Päiväkodeissakin kehittyy paljon lapsia yhdessä, mutta kyllä niistä silti tulee ihan omanlaisiaan.

-sivusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hieman alle 60. Omassa ikäluokassani, kaikki tuttavapariskunnat, nuoruusajan kaveripiiri, ovat olleet pariskuntia nuoruudesta asti. Yhtään uskovasiat tai lahkoon kuuluvaa ihmistä en edes tunne. Tämä tuohon aiampaan esitettyyn väitteeseen. Tapasin puolisoni 17 v iässä. Naimisiin lopulta mentiin, vasta 46 v iässä ja avoparina siihen asti. Avioituminen ei ollut tärkeää, mutta lopulta ymmärrettiin turvata toistemme vanhuus, ennen 50 v ikää, joka on rajana saadakseen leskeneläkkeen toisen kuollessa.

Joo, olet oikeassa, että vanhemmissa ikäluokissa tosiaan teininä pariutuneita onkin enemmän. Näin myös omassa suvussani, mutta silti en jotenkin laske heitä mukaan, mun maailma ja elämä ovat olleet jonkin verran erilaisia esim. omien vanhempieni nuoruudessa. Tuo kommentti uskovaisista päteekin nuorempien sukupolvien kohdalla, en nyt tarkkaan osaa sanoa ikäluokkia, mutta arvioni on, että alle 60-v.

Joskus mietin, että jos jokaiselle on olemassa maailmassa se yksi ainoa oikea, niin vielä 60-luvulla se on löytynyt hämmästyttävän usein naapurista. Tuntemani iäkkäämmät pariskunnat, jotka ovat teinistä asti pitäneet yhtä, ovat ns samalta kylältä kotoisin. Ehkä se kertoo jotain odotuksista elämää ja parisuhdetta kohtaan enemmän kuin siitä, ettei nykypolvi vaan osaa rakentaa kestäviä suhteita.

Minä tiedän monta pariskuntaa, jotka löysivät toisensa 60-luvulla kirjeenvaihtoilmoituksen kautta, mukaan lukien omat vanhempani. Eikä ne kirjeenvaihtokaverit asuneet siinä naapurissa vaan mitä kauempana, sen parempi. Suomessa kuitenkin, koska kukaan heistä ei puhunut kuin suomea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ketään oikeasti onnellista jompikumpi on tehnyt valtavia kompromisseja elämässä...

No jaa, itse tunnen parin jotka nipinnapin alaikäisinä/täysi-ikäisinä tapasivat ja ovat olleet onnellisesti yhdessä yli 20v. Toki on suhteeseen haasteitakin osunut, mutta onko sellaista mihin ei osuisi? Joskus parisuhteissa on myös tehtävä kompromisseja, jos ei niitä yhtäkään elämäänsä halua niin tuskin voi olla suhteessakaan. Kai siihen syy on että toiset haluavat olla yhdessä, muutenhan he eroaisi kuten muutkin. Ei nuo monien kanssa seurustelevat / naimisiinmenneet jne uusperheetkään aina sen onnellisemmalle kyllä vaikuta.

Mutta siinäkin on eroa, mitä ne haasteet ovat. Haasteita kohtaa jokainen elämässään, ja parisuhteissa tulee tehtyä kompromisseja, mutta sillä on aika paljon eroa, missä asioissa joutuu tekemään kompromisseja ja mihin haasteet liittyvät. On eri asia kohdata suhteessa haasteena vaikka kumppanin työttömyydestä johtuvat taloudelliset ongelmat tai ruuhkavuosina aikataulujen yhteensovittaminen kuin esimerkiksi huonosti yhteensopivat seksuaaliset mieltymykset, erilaiset toiveet sen suhteen hankitaanko lapsia, tai vaikka se, että kommunikointi ei toimi tai kumppani ei huomioi. Kaksi ensimmäistä (talous ja ruuhkavuodet) on ongelma, joka kohdataan YHDESSÄ, mutta jälkimmäisissä ongelma johtuu siitä, ettei ehkä sovitakaan niin hyvin yhteen, kärjistetysti ongelma johtuu siis kumppanista, tai siis kumppaneista, jolloin kumpikin on ongelman kanssa tavallaan yksin, koska ollaan vastakkain. Ja on eri asia tehdä kompromissi sen suhteen, mennäänkö lomalla Tallinnaan vai Tukholmaan, minkä värinen sohva hankitaan tai mitä tehdään jouluna, kuin esimerkiksi tehdä kompromissi seksin, romantiikan, kommunikoinnin tms osalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hieman alle 60. Omassa ikäluokassani, kaikki tuttavapariskunnat, nuoruusajan kaveripiiri, ovat olleet pariskuntia nuoruudesta asti. Yhtään uskovasiat tai lahkoon kuuluvaa ihmistä en edes tunne. Tämä tuohon aiampaan esitettyyn väitteeseen. Tapasin puolisoni 17 v iässä. Naimisiin lopulta mentiin, vasta 46 v iässä ja avoparina siihen asti. Avioituminen ei ollut tärkeää, mutta lopulta ymmärrettiin turvata toistemme vanhuus, ennen 50 v ikää, joka on rajana saadakseen leskeneläkkeen toisen kuollessa.

Joo, olet oikeassa, että vanhemmissa ikäluokissa tosiaan teininä pariutuneita onkin enemmän. Näin myös omassa suvussani, mutta silti en jotenkin laske heitä mukaan, mun maailma ja elämä ovat olleet jonkin verran erilaisia esim. omien vanhempieni nuoruudessa. Tuo kommentti uskovaisista päteekin nuorempien sukupolvien kohdalla, en nyt tarkkaan osaa sanoa ikäluokkia, mutta arvioni on, että alle 60-v.

Joskus mietin, että jos jokaiselle on olemassa maailmassa se yksi ainoa oikea, niin vielä 60-luvulla se on löytynyt hämmästyttävän usein naapurista. Tuntemani iäkkäämmät pariskunnat, jotka ovat teinistä asti pitäneet yhtä, ovat ns samalta kylältä kotoisin. Ehkä se kertoo jotain odotuksista elämää ja parisuhdetta kohtaan enemmän kuin siitä, ettei nykypolvi vaan osaa rakentaa kestäviä suhteita.

No ei tietenkään olekaan niin, että jokaiselle olisi joku yksi oikea henkilö varattuna. Ja siinäkin on eroa, kuinka hyvin pariskuntien osapuolet sopivat yhteen. Se, että joku pariutuu, ei tarkoita sitä, että hän löysi sielunkumppanin ja itselleen hienosti sopivan ihmisen - se voi olla sitä, mutta se voi olla muutakin. Se, että joku pariutuu, kertoo vain siitä, että hän pariutuu - suhteen sisällöstä ei tiedetä. Eivät ne vanhempien ikäluokkien suhteet todennäköisesti suurimmaksi osaksi mitään ihannesuhteita olleetkaan nykypäivän näkökulmasta. Olet oikeassa siinä, että odotukset ja toiveet suhteelle ja kumppanille ovat varmaan aiemmin olleet erilaisia - nykyisin toivotaan varmasti suurempaa yhteensopivuutta, sitä että henkilö oikeasti tuntuisi oikealta, eikä haluta vain ottaa jotakuta, kenet sattuu saamaan.

Mitä aiemmin on menty yhteen ja mitä pitempään on pysytelty yhdessä, sitä voimakkaampi läheisriippuvuus.

Vierailija kirjoitti:

Mitä aiemmin on menty yhteen ja mitä pitempään on pysytelty yhdessä, sitä voimakkaampi läheisriippuvuus.

Juu.Rakkaus saa aikaan ihmeellisen ihanaa riippuvuutta joka vain vahvistuu vuosi vuodelta.

T. Häävalssi v. 1967

Kaksi tällaista paria tunnen hyvin. Toinen pari ollut yhdessä yläasteelta asti ja toinen lukioiästä asti.  Kummatkaan eivät ole maanviljelijöitä tai muutenkaan ihan pikkupaikkakunnalta. 

Useampia, mutta useimmat ovat aika iäkkäitä tai jo edesmenneitä. Nuorimmat tuntemani ovat noin 60-vuotiaita, yhdessä 16-vuotiaista asti. Ainakin toisen vanhemmat menivät alle 20-vuotiaina naimisiin ja elivät varsin onnellisina yhdessä kuolemaansa asti vähän yli 80-vuotiaina. Tuntemustani nuoremmista henkilöistä läheskään kaikki eivät ole seurustelleet vielä teini-ikäisinä. Moni on löytynyt pitkäaikselta vaikuttavan puolison opintojen aikana ensimmäisellä tai toisella yrityksellä.