Lue keskustelun säännöt.
Kuinka monta teini-iästä lähtien yhdessä pysynyttä paria tunnet?
01.05.2023 |
Itse tunnen kaksi tällaista, jotka ovat 15-vuotiaana suunnilleen tavanneet ja ovat edelleen 20-40 vuoden jälkeen yhdessä. Miksi nää parisuhteet kestää? Oliko heidän vanhempansa pitkässä parisuhteessa myös?
Kommentit (278)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä Vauva fi = Eronneiden kokoontumis- ja hehkutus paikka. Pitkiä liittoja ei arvosteta, mutta ei se Tinderkään lohtua tuo!:D
Niin ja joidenkin mielestä pitkä liitto tarkoittaa vain niitä, jotka menivät presidentin erikoisluvalla naimisiin alaikäisinä ekan seurustelukumppanin kanssa.
Nykyään on muotivillitys, että erotaan.
Täällä on muutamia jotka eivät "ilkeä" kertoa pitkästä liitostaan, vaikka se on ihan kunnia-asia. Varmaan pitkät liitot tulevat taas takaisin, kunhan on kokeiltu tämä erojen anti ja ihanuus ja juostu läkähdyksiin kaiken hömpän perässä.Onko susta erobuumia se, että valtaosan eka teini-iän seurustelusuhde ei jää loppuiän suhteeksi? Kuulostaa vähän asenteelliselta ja sairaalta. En usko, että ikinä tulee yleistymään se, että pariudutaan melkein lapsina ja sitten hampaat irvessä pysytään yhdessä, koska se on "kunnia-asia". Ei suhteen pituuden kuulu edes mikään kunnia-asia olla, vaan syy suhteen pysyvyyteen ja pituuteen tulisi olla vain suhteen toimivuus ja se, että siinä on hyvä olla.
Tuo on sitä katkerien eronneiden harhaa ja vouhkaa, että muka hampaat irvessä mentäisi. Ennen ihan tavallinen avioitumisikä oli +-20v.
Eli nuorina aikuisina mentiin yhteen ja kasvettiin yhdessä yhtä matkaa.Kyllä kai tältä palstalta on saanut lukea, miten vaikeaa on löytää sopivaa kumppania. Sinkkuja on enemmän kuin koskaan Suomen historiassa. Eivätkä kaikki omasta tahdostaan.
Niin? No jos kerran sopivaa kumppania on vaikea löytää, silloin ei varmasti pariutuminen teininä ole mikään ratkaisu. Ja ihan itse annatte vaikutelman "hampaat irvessä" -meiningistä, kun puhutte teinisuhteiden pysyvyydestä kunnia-asiana, mikä on ihan eri juttu kuin vaikka sielunkumppanuus. No, jotkut toki tuoneet näitäkin tarinoita esiin, mikä on huojentavaa - sillä aika kamala skenaario olisi vaikka oman lapsen kohdalle kuvitella, että tämä pariutuisi nyt yläasteiköisenä ja pysyisi yhdessä vain periaatteen tai yhteisön painostuksen vuoksi, jopa oman onnensa uhraten. Sellainen kunnia-asia on kaikkea muuta kuin hienoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän yhden kuuskymppisen parin joka on ollut teinistä saakka yhdessä, ja pari kolmekymppistä pariskuntaa.
Kuusikymppisten kinastelu kuulostaa usein siltä, että joku kehitysvaihe aikuistumisessa on jäänyt väliin, kun vänkäävät yhä kuin keskenkasvuiset teinit muidenkin edessä.
Kolmekympppisistä pareista toinen on sellanen hyvin rauhallinen, perhekeskeinen ja yhteen hiileen puhaltava kaksikko, joilla on ehkä ollut vähän kehnot lähtökohdat ja ovat sitten yhdessä rakentaneet itselleen turvallisemman elämän ja perheen, missä itse kasvoivat.
Toisella kolmekymppisellä parilla taas on ollut aika menevä elämä, olivat pitkään etäsuhteessakin opiskeluaikoina ja ovat eläneet myös omaa elämäänsä, vaikka se parisuhde onkin kulkenut koko ajan siinä.
Olen naimisissa ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Kun me muutettiin yhteen, olin ehtinyt asua jo muutaman vuoden omillani, lähinnä erilaisissa soluissa ja kimppakämpissä. Mies muutti suoraan lapsuudenkodistaan. Se oli iso virhe. Maatilan poikana hän oli ahkera, mutta teki kotonaan vain ulkotöitä. Kuten arvata saattaa, mies ei ole kertaakaan yhdessäolon aikana pesyt vessaa eikä oikein mitään muutakaan, ikkunat on pessyt kerran. Mies on muuten oikea minulle, mutta olisi ollut parempi, jos olisimme tavanneet 10 vuotta myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.
Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.
Miksi oeltus on, että kaikki harrastavat yhden illan juttuja? Esim. omista tutuistani vain muutama on harrastanut, mutta valtaosa todellakaan ei. Kuulostaa vähän tarkoitushakuiselta, että heti aletaan puhua tautiriskistä ja yhden illa jutuista, jos joku ei ole mennyt naimisiin jo yläasteella. Itse asiassa se kuulostaa jo joltain lahkolaisten puheilta - jos vaikutelma on väärä, niin ikävä juttu. Ja se on makuasia, mistä kukakin tykkää - minusta yksin asuminen oli nuorena tosi kivaa, vaikka niin toki on ollut kumppanin kanssa asuminenkin. Olen iloinen, että elämässäni on ollut ne molemmat, erilaiset elämänvaiheet.
Vierailija kirjoitti:
Olen naimisissa ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Kun me muutettiin yhteen, olin ehtinyt asua jo muutaman vuoden omillani, lähinnä erilaisissa soluissa ja kimppakämpissä. Mies muutti suoraan lapsuudenkodistaan. Se oli iso virhe. Maatilan poikana hän oli ahkera, mutta teki kotonaan vain ulkotöitä. Kuten arvata saattaa, mies ei ole kertaakaan yhdessäolon aikana pesyt vessaa eikä oikein mitään muutakaan, ikkunat on pessyt kerran. Mies on muuten oikea minulle, mutta olisi ollut parempi, jos olisimme tavanneet 10 vuotta myöhemmin.
No eihän tämä nyt ole mitään muuta kuin sun tyhmyyttä, että olet suostunut tuollaiseen järjestelyyn, jossa olet äiti miehellesi, etkä vaimo. Kaikki parisuhteessa olemaan kykenevät pystyvät kyllä opettelemaan vessanpesun, älä viitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja puolisoni. Siskoni ja miehensä. Veljeni ja vaimonsa. Meidän vanhemmat oli eronnut. Kaveri pariskuntia meil on 3 jotka on kans ollu teinistä. 40-50 vuotiaita ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.
Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.
Miksi oeltus on, että kaikki harrastavat yhden illan juttuja? Esim. omista tutuistani vain muutama on harrastanut, mutta valtaosa todellakaan ei. Kuulostaa vähän tarkoitushakuiselta, että heti aletaan puhua tautiriskistä ja yhden illa jutuista, jos joku ei ole mennyt naimisiin jo yläasteella. Itse asiassa se kuulostaa jo joltain lahkolaisten puheilta - jos vaikutelma on väärä, niin ikävä juttu. Ja se on makuasia, mistä kukakin tykkää - minusta yksin asuminen oli nuorena tosi kivaa, vaikka niin toki on ollut kumppanin kanssa asuminenkin. Olen iloinen, että elämässäni on ollut ne molemmat, erilaiset elämänvaiheet.
Mikä siinä yksinasumisessa on kivaa? Saa maksaa ja tehdä kaiken itse ja yksin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä Vauva fi = Eronneiden kokoontumis- ja hehkutus paikka. Pitkiä liittoja ei arvosteta, mutta ei se Tinderkään lohtua tuo!:D
Niin ja joidenkin mielestä pitkä liitto tarkoittaa vain niitä, jotka menivät presidentin erikoisluvalla naimisiin alaikäisinä ekan seurustelukumppanin kanssa.
Nykyään on muotivillitys, että erotaan.
Täällä on muutamia jotka eivät "ilkeä" kertoa pitkästä liitostaan, vaikka se on ihan kunnia-asia. Varmaan pitkät liitot tulevat taas takaisin, kunhan on kokeiltu tämä erojen anti ja ihanuus ja juostu läkähdyksiin kaiken hömpän perässä.Onko susta erobuumia se, että valtaosan eka teini-iän seurustelusuhde ei jää loppuiän suhteeksi? Kuulostaa vähän asenteelliselta ja sairaalta. En usko, että ikinä tulee yleistymään se, että pariudutaan melkein lapsina ja sitten hampaat irvessä pysytään yhdessä, koska se on "kunnia-asia". Ei suhteen pituuden kuulu edes mikään kunnia-asia olla, vaan syy suhteen pysyvyyteen ja pituuteen tulisi olla vain suhteen toimivuus ja se, että siinä on hyvä olla.
Tuo on sitä katkerien eronneiden harhaa ja vouhkaa, että muka hampaat irvessä mentäisi. Ennen ihan tavallinen avioitumisikä oli +-20v.
Eli nuorina aikuisina mentiin yhteen ja kasvettiin yhdessä yhtä matkaa.Kyllä kai tältä palstalta on saanut lukea, miten vaikeaa on löytää sopivaa kumppania. Sinkkuja on enemmän kuin koskaan Suomen historiassa. Eivätkä kaikki omasta tahdostaan.
Niin? No jos kerran sopivaa kumppania on vaikea löytää, silloin ei varmasti pariutuminen teininä ole mikään ratkaisu. Ja ihan itse annatte vaikutelman "hampaat irvessä" -meiningistä, kun puhutte teinisuhteiden pysyvyydestä kunnia-asiana, mikä on ihan eri juttu kuin vaikka sielunkumppanuus. No, jotkut toki tuoneet näitäkin tarinoita esiin, mikä on huojentavaa - sillä aika kamala skenaario olisi vaikka oman lapsen kohdalle kuvitella, että tämä pariutuisi nyt yläasteiköisenä ja pysyisi yhdessä vain periaatteen tai yhteisön painostuksen vuoksi, jopa oman onnensa uhraten. Sellainen kunnia-asia on kaikkea muuta kuin hienoa.
Ei yhdessä olla minkään painostuksen takia, vaan rakkaudesta. Ikä siinä on sivuseikka.
Minkä takia tänä päivänä eivät kestä 30-40 vuotiaiden liitot vaan erotaan niistäkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.
Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.
Ymmärrän, että ette käy bvaareissa, jos ette niissä viihdy, mutta miksi ajattelet, että baareissa käy vain sinkkuja? Itse olen tällainen 45-v perheenäiti ja just viime viikolla tavattiin opiskeluaikaisen kaveriporukan kanssa baarissa. Se tuo sillä lailla lisäarvoa elämään, että on kiva nähdä kavereita ihmisten ilmoilla.
Ja mitä tulee oletukseesi yhden illan jutuista - no, itse en ole sellaisia harrastanut, mutta kyllä ainakin uuden kumppanin kanssa olen aina kertonut, mistä tykkään, eli ei suinkaan sohita sinne tänne. Tuo oletuksesi, että seksistä ja omista haluista ei puhuta, kertoo ehkä enemmän sinusta ja asenteistasi kuin muista ihmisistä. Ei se teininä pariutuminen mikään ratkaisu siihenkään ongelmaan ole. Mutta tietysti teinit varmaan tekevätkin niin (tai tekivät ehkä vielä 90-luvulla), että soghivat vähän sinne tänne eivätkä osaa argumentoida ja kertoa, millaisesta seksistä tykkäävät ja mikä kosketus toimii - sitten teininä avioituneet luulevat, että kaikkien aikuisten suhteet ja seksi alkaa samanlaisena sähellyksenä. Voin kertoa, että ei todellakaan ala.
Itse aloitin seksin ja suhteet vasta parikymppisenä, ja jotenkin tämän ketjun perusteella tuntuu, että ehkä ihan hyvä niin. Näinpä minulla ei ole yhtään sellaista seksikokemusta edes uuden kumppanin kanssa, jossa kummallakaan ei olisi mitään aavistusta siitä, mistä toinen tykkää ja sohittaisiin vähän sinne tänne umpimähkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.
Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.
Miksi oeltus on, että kaikki harrastavat yhden illan juttuja? Esim. omista tutuistani vain muutama on harrastanut, mutta valtaosa todellakaan ei. Kuulostaa vähän tarkoitushakuiselta, että heti aletaan puhua tautiriskistä ja yhden illa jutuista, jos joku ei ole mennyt naimisiin jo yläasteella. Itse asiassa se kuulostaa jo joltain lahkolaisten puheilta - jos vaikutelma on väärä, niin ikävä juttu. Ja se on makuasia, mistä kukakin tykkää - minusta yksin asuminen oli nuorena tosi kivaa, vaikka niin toki on ollut kumppanin kanssa asuminenkin. Olen iloinen, että elämässäni on ollut ne molemmat, erilaiset elämänvaiheet.
Mikä siinä yksinasumisessa on kivaa? Saa maksaa ja tehdä kaiken itse ja yksin?
Mitä olen omia lapsiani seurannut, niin he kasvavat sellaiseksi kuin tarkoitus on ilman, että kukaan muu siihen vaikuttaa. He ovat suorastaan puhjenneet kukkaan. Huomaan sen, miten tärkeä jakso tuo yksinasuminen on ollut elämässä. eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.
Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.
Miksi oeltus on, että kaikki harrastavat yhden illan juttuja? Esim. omista tutuistani vain muutama on harrastanut, mutta valtaosa todellakaan ei. Kuulostaa vähän tarkoitushakuiselta, että heti aletaan puhua tautiriskistä ja yhden illa jutuista, jos joku ei ole mennyt naimisiin jo yläasteella. Itse asiassa se kuulostaa jo joltain lahkolaisten puheilta - jos vaikutelma on väärä, niin ikävä juttu. Ja se on makuasia, mistä kukakin tykkää - minusta yksin asuminen oli nuorena tosi kivaa, vaikka niin toki on ollut kumppanin kanssa asuminenkin. Olen iloinen, että elämässäni on ollut ne molemmat, erilaiset elämänvaiheet.
Mikä siinä yksinasumisessa on kivaa? Saa maksaa ja tehdä kaiken itse ja yksin?
No viihdyn ihan hyvin itsekseni, mutta yksin ei toki tarvinnut koko ajan olla. Oli minulla ystäviä ja tapasin perhettäkin. Oli kiva laittaa omaa kotia ja elää uudenlaista elämänvaihetta. Se oli mukava uusi elämänvaihe muutettuani lapsuudenkodista opiskelupaikkakunnalle. Sitten myöhemmin muutin seurustelukumppanin kanssa yhteen (tosin seurustelimme aika pitkään ennen kuin muutimme yhteen), ja sekin oli sitten taas uusi, hieno elämänmuutos. Ehkäpä osasin vain saada näistä molemmista elämänvaiheista irti niiden hyvät puolet ja nautin elämästä, ei kai sen kummempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen ainakin 7 paria. Itse aloin olemaan mieheni kanssa hieman myöhemmin eli 21-vuotiaana. Nyt ollaan kaikki kohta 50-vuotiaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.
Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.
Miksi oeltus on, että kaikki harrastavat yhden illan juttuja? Esim. omista tutuistani vain muutama on harrastanut, mutta valtaosa todellakaan ei. Kuulostaa vähän tarkoitushakuiselta, että heti aletaan puhua tautiriskistä ja yhden illa jutuista, jos joku ei ole mennyt naimisiin jo yläasteella. Itse asiassa se kuulostaa jo joltain lahkolaisten puheilta - jos vaikutelma on väärä, niin ikävä juttu. Ja se on makuasia, mistä kukakin tykkää - minusta yksin asuminen oli nuorena tosi kivaa, vaikka niin toki on ollut kumppanin kanssa asuminenkin. Olen iloinen, että elämässäni on ollut ne molemmat, erilaiset elämänvaiheet.
Mikä siinä yksinasumisessa on kivaa? Saa maksaa ja tehdä kaiken itse ja yksin?
Mitä olen omia lapsiani seurannut, niin he kasvavat sellaiseksi kuin tarkoitus on ilman, että kukaan muu siihen vaikuttaa. He ovat suorastaan puhjenneet kukkaan. Huomaan sen, miten tärkeä jakso tuo yksinasuminen on ollut elämässä. eri
Niin koska yksin asuessa sitä on täysin irrallaan muun maailman vaikutuksista? Aivan höpöä. Kyllä sitä moni itsenäistyy vaikka sitten kämppistenkin kanssa. Omituinen ajatus, että kumppani automaattisesti vaikuttaa ihmisen kehitykseen jotenkin negatiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.
Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.
Miksi oeltus on, että kaikki harrastavat yhden illan juttuja? Esim. omista tutuistani vain muutama on harrastanut, mutta valtaosa todellakaan ei. Kuulostaa vähän tarkoitushakuiselta, että heti aletaan puhua tautiriskistä ja yhden illa jutuista, jos joku ei ole mennyt naimisiin jo yläasteella. Itse asiassa se kuulostaa jo joltain lahkolaisten puheilta - jos vaikutelma on väärä, niin ikävä juttu. Ja se on makuasia, mistä kukakin tykkää - minusta yksin asuminen oli nuorena tosi kivaa, vaikka niin toki on ollut kumppanin kanssa asuminenkin. Olen iloinen, että elämässäni on ollut ne molemmat, erilaiset elämänvaiheet.
Mikä siinä yksinasumisessa on kivaa? Saa maksaa ja tehdä kaiken itse ja yksin?
Mitä olen omia lapsiani seurannut, niin he kasvavat sellaiseksi kuin tarkoitus on ilman, että kukaan muu siihen vaikuttaa. He ovat suorastaan puhjenneet kukkaan. Huomaan sen, miten tärkeä jakso tuo yksinasuminen on ollut elämässä. eri
Niin koska yksin asuessa sitä on täysin irrallaan muun maailman vaikutuksista? Aivan höpöä. Kyllä sitä moni itsenäistyy vaikka sitten kämppistenkin kanssa. Omituinen ajatus, että kumppani automaattisesti vaikuttaa ihmisen kehitykseen jotenkin negatiivisesti.
Kämppisten kanssa ei eletä niin tiiviisti mitä omien vanhempien tai puolison kanssa. Kämppistä ei välttämättä näe viikkoihin, ei ostella yhdessä ruokia eikä vietetä vapaa-aikaa yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
16-vuotiaasta saakka yhdessä, on ollut ihanaa kasvaa yhdessä, kaikesta ollaan selvitty. Puhumme paljon, olemme pitäneet suhteemme poissa somesta ja hyvin menee - elämme hyvin rauhallista ja yksityistä elämää. Meillä ei ole lapsia emmekä halua, joten meillä on paljon kahdenkeskistä aikaa.
Monet kummastelevat ja jotkut ovat päin naamaa sanoneet, että tulemme eroamaan jossain vaiheessa, koska "Ei kukaan halua olla vain yhden ihmisen kanssa, jossain vaiheessa haluaa kokeilla jotain uutta.." Luulen, että he ovat vain kateellisia että minulla on ollut vakaa suhde niin nuoresta saakka.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.
Ymmärrän, että ette käy bvaareissa, jos ette niissä viihdy, mutta miksi ajattelet, että baareissa käy vain sinkkuja? Itse olen tällainen 45-v perheenäiti ja just viime viikolla tavattiin opiskeluaikaisen kaveriporukan kanssa baarissa. Se tuo sillä lailla lisäarvoa elämään, että on kiva nähdä kavereita ihmisten ilmoilla.
Ja mitä tulee oletukseesi yhden illan jutuista - no, itse en ole sellaisia harrastanut, mutta kyllä ainakin uuden kumppanin kanssa olen aina kertonut, mistä tykkään, eli ei suinkaan sohita sinne tänne. Tuo oletuksesi, että seksistä ja omista haluista ei puhuta, kertoo ehkä enemmän sinusta ja asenteistasi kuin muista ihmisistä. Ei se teininä pariutuminen mikään ratkaisu siihenkään ongelmaan ole. Mutta tietysti teinit varmaan tekevätkin niin (tai tekivät ehkä vielä 90-luvulla), että soghivat vähän sinne tänne eivätkä osaa argumentoida ja kertoa, millaisesta seksistä tykkäävät ja mikä kosketus toimii - sitten teininä avioituneet luulevat, että kaikkien aikuisten suhteet ja seksi alkaa samanlaisena sähellyksenä. Voin kertoa, että ei todellakaan ala.
Itse aloitin seksin ja suhteet vasta parikymppisenä, ja jotenkin tämän ketjun perusteella tuntuu, että ehkä ihan hyvä niin. Näinpä minulla ei ole yhtään sellaista seksikokemusta edes uuden kumppanin kanssa, jossa kummallakaan ei olisi mitään aavistusta siitä, mistä toinen tykkää ja sohittaisiin vähän sinne tänne umpimähkään.
Missä sanottiin, että baarissa käy VAIN sinkkuja? Aika monet etsii suhdetta baareista ja illanvietoista, yhden illan jutut on hyvin yleisiä ja väitän niiden lisäävän ihmisten onnettomuutta. Ei olla vakavissaan, toisesta haetaan vain hetken tyydytystä ilman mitään aikeita sitoutua mihinkään ja aika moni parisuhde on myös tällainen "kattellaan" tai "joskus sitten" suhde. Tyytymättömyys avioliittoon johtuu lähes 100% nimen omaan juurikin kommunikaation puutteesta ihan kaikkiin asioihin liittyen, joten ei sekään nyt todellakaan pidä paikkaansa, että ihmiset avoimesti kertoo mistä tykkää edes suhteessa saati sitten satunnaisen seksin hetkellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä Vauva fi = Eronneiden kokoontumis- ja hehkutus paikka. Pitkiä liittoja ei arvosteta, mutta ei se Tinderkään lohtua tuo!:D
Niin ja joidenkin mielestä pitkä liitto tarkoittaa vain niitä, jotka menivät presidentin erikoisluvalla naimisiin alaikäisinä ekan seurustelukumppanin kanssa.
Nykyään on muotivillitys, että erotaan.
Täällä on muutamia jotka eivät "ilkeä" kertoa pitkästä liitostaan, vaikka se on ihan kunnia-asia. Varmaan pitkät liitot tulevat taas takaisin, kunhan on kokeiltu tämä erojen anti ja ihanuus ja juostu läkähdyksiin kaiken hömpän perässä.Onko susta erobuumia se, että valtaosan eka teini-iän seurustelusuhde ei jää loppuiän suhteeksi? Kuulostaa vähän asenteelliselta ja sairaalta. En usko, että ikinä tulee yleistymään se, että pariudutaan melkein lapsina ja sitten hampaat irvessä pysytään yhdessä, koska se on "kunnia-asia". Ei suhteen pituuden kuulu edes mikään kunnia-asia olla, vaan syy suhteen pysyvyyteen ja pituuteen tulisi olla vain suhteen toimivuus ja se, että siinä on hyvä olla.
Tuo on sitä katkerien eronneiden harhaa ja vouhkaa, että muka hampaat irvessä mentäisi. Ennen ihan tavallinen avioitumisikä oli +-20v.
Eli nuorina aikuisina mentiin yhteen ja kasvettiin yhdessä yhtä matkaa.Kyllä kai tältä palstalta on saanut lukea, miten vaikeaa on löytää sopivaa kumppania. Sinkkuja on enemmän kuin koskaan Suomen historiassa. Eivätkä kaikki omasta tahdostaan.
Niin? No jos kerran sopivaa kumppania on vaikea löytää, silloin ei varmasti pariutuminen teininä ole mikään ratkaisu. Ja ihan itse annatte vaikutelman "hampaat irvessä" -meiningistä, kun puhutte teinisuhteiden pysyvyydestä kunnia-asiana, mikä on ihan eri juttu kuin vaikka sielunkumppanuus. No, jotkut toki tuoneet näitäkin tarinoita esiin, mikä on huojentavaa - sillä aika kamala skenaario olisi vaikka oman lapsen kohdalle kuvitella, että tämä pariutuisi nyt yläasteiköisenä ja pysyisi yhdessä vain periaatteen tai yhteisön painostuksen vuoksi, jopa oman onnensa uhraten. Sellainen kunnia-asia on kaikkea muuta kuin hienoa.
Ei yhdessä olla minkään painostuksen takia, vaan rakkaudesta. Ikä siinä on sivuseikka.
Minkä takia tänä päivänä eivät kestä 30-40 vuotiaiden liitot vaan erotaan niistäkin?
Ihan kaikenikäisten suhteissa tapahtuu eroja. Ja kyllä itse ajattelen, että jos ei ole hyvä olla yhdessä ja jos suhde ei toimi, on ero ihan ymmärrettävä ratkaisu.
Me olemme olleet yhdessä 17-vuotiasta saakka. Nyt olemme 49.
Samoin ystäväpiirissämme kolme muutakin pariskuntaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puistattava ajatus, että pitäisi olla vieläkin yhdessä ekan poikaystävän kanssa, vailla mitään tietoa millaista kenties voisi olla seurustelu jonkun erilaisen ihmisen kanssa. Ihminenhän muuttuu ja kehittyy juuri noina nuoruusvuosina, ja sitten olisi jämähtänyt yhteen lopuksi elämää keskenkasvuisena tavatun tyypin kanssa.
Minulle taas ei vain puistattava, vaan kuvottava ajatus olisi kiitää uppo-outojen tyyppien perässä.
Parasta mitä tiedän on köllähtää illalla oman nallekarhun kainaloon, sen saman ja lämpimän.
Tosin avioon astuin vasta 19v. eli täysi-ikäisenä.Muita vaihtoehtojahan ei ole kuin lapsena aloitettu parisuhde (oletan, että seurustelitte vuosia ennen naimisiinmenoa, vai avioiduitteko nopeasti?) ja irtosuhteet.
Mikä teidän uskontokunta muuten on?
Seurustelu alkoi 17v., kihloihin 18v., avioon 19v. Eli nuorena aikuisena aloitin. Ei irtojuttuja.
Tämä ketju koskee teini-ikää, eli -teen, joten vanhimmasta päästä teini olin tuolloin.
Kuulun ev.lut. kirkkoon.
Tunnen muutamia.
Omat vanhempani alkoivat seurustelemaan teineinä, ovat edelleen yhdessä ja 40 vuotta yhdessäoloa taitaa heille pian tulla täyteen. Heidän molemmat vanhempansa olivat yhdessä, kunnes kuolema erotti.
Siskoni alkoi seurustelemaan miehensä kanssa 16-vuotiaina. Ovat toki vasta kolmekymppisiä.
Tuttavapiirissä on myös kaksi pariskuntaa, jotka alkaneet seurustelemaan teineinä ja yhteiseloa takana +40 vuotta.
Allekirjoitan tämän täysin. Olen itse alkanut seurustella 17v ja edelleen saman miehen kanssa mennään, enkä koe, että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi. Päin vastoin. Minusta on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi yhdessä ja turvallisesti, ilman mitään säätöjä ja pettymyksiä. En koe, että baari-illat, yksin asuminen ja monen satunnaisen kanssa peuhaaminen olisi tuonut mitään lisäarvoa mun elämään. Olen joskus miettinytkin, että mikä siinä yhden illan ilmiössä viehättää, kun kumpikaan ei tiedä mistä toinen tykkää, sohitaan sinne tänne ja toivotaan parasta, sekö on oikeasti hauskaa ja mukavaa? Kaupanpäälle tautibingo, ei kiitos.