Lue keskustelun säännöt.
Veisittekö teinin katsomaan huonokuntoista isovanhempaa sairaalaan?
13.04.2023 |
Jos se isovanhempi on todella huonokuntoinen ja kuolemassa? Puoliksi tajuissaan vain ja näyttää sairaalta. En oikein tiedä, että onko lukioikäisen parempi mennä katsomaan vai ei, mitä mieltä olette?
Kommentit (134)
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla on aika yksimielisiä vastaajia. Erikoista sillä kaikki, joiden kanssa olen livenä pohtinut tätä, ovat olleet sitä mieltä, että ei kannata viedä.
Ap
No sä olet valinnut ympärillesi samanmielisiä ihmisiä.
Jos teini näkee ensin kivuliaan kärsijän ja sitten tuskistaan päässeen kuolleen, niin saattaa ymmärtää elämästä jotain suurempaa. Ainakin saa ajateltavaa ja osannee ottaa jatkossa kantaa vaikka eutanasiaan. Elämä on kokemuksia, kaikki niisät eivät ole miellyttäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsen isovanhemmat ja pari muuta sukulaista sairasti ennen kuolemaansa hänen ollessaan 5-10v. Aina kysyin haluaako lähteä mukaan katsomaan ja aina lähti. Näki kaikenlaista, myös kuolleita, ei niistä mitään traumaa jäänyt. Mutta tosiaan aina sai päättää itse ja alkuun valmistelin siihen mikä odottaa. Joskus sanoi että hoitokodissa oli pelottavampia ne käytävällä istuvat zombiet jotka mölisivät itsekseen.
Kyllä ottaisin mukaan. Kuolema ja sairaus tulee eteen suurimmalle osalle meistä elämässä. Ovat ikävä, mutta luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Miksi niiltä pitäisi suojella? Enempi ohjata teiniä, että osaa käsitellä näihin liittyvät tunteet. Pidemmän päälle liiallisella suojelulla tekee teinille vain karhunpalveluksen.
Anoppini oli teinille järkyttävä näky riutuneena ja kaljuna. Ennen saattohoitoa anoppi pystyi juttelemaan ja istumaan ja eräästä kerrasta jäi teinillekin hauska muisto. Se oli mummolle tärkeää, että käytiin ja teini oli hyvillään mummon pitäessä päässään teinin tekemää pipoa. Saattohoidossa teini enimmäkseen katseli televisiota tai oli puhelimellaan aikuisten keskittyessä juttelemaan mummon ympärillä. Kuoleman hetkellä teini oli mukana, mutta melko pian sen jälkeen lähdin hänen kanssaan pois koska se oli vaikein hetki. Teini on pitänyt sylissään kuolevaa lemmikkiään ja nähnyt nyt sitten mummonkin. Teinillä oli mahdollisuus jäädä myös kotiin, mutta lähes aina hän lähti mukaan ja siitä päättelen nyt jälkeenkin päin, että on perheenä tärkeää olla läsnä vaikeissakin paikoissa ja osoittaa näin välittävän vaikka itse asioista puhuminen olisikin vaikeaa. Teinilläni ei ole enää isovanhempia, ja se vähän surettaa kun varsinkin mummot muisteli entisiä aikoja omaan mummotyyliinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No enpä oikein tiedä.. minut vietiin katsomaan mummoa kun se oli kuolemassa eikä valmisteltu mitenkään. Luulin että mummo lepäilee sängyssä ja on muutenkin entisen näköinen. Se luurangoksi kuihtunut ja suu auki makaava ihminen omituisine hajuineen ei ollut mitään muuta kuin kauhea trauma. Olisin pärjännyt ilman sitä kokemustakin, en näe että siitä oli mitään hyötyä. Mummo ei edes tajunnut että olimme siinä. Kun hän kuoli, yritettiin viedä väkisin katsomaan sitä vainajaakin, mutta silloin tekeydyin kipeäksi. Hautajaisissa sentään arkku pysyi kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ottaisin mukaan. Kuolema ja sairaus tulee eteen suurimmalle osalle meistä elämässä. Ovat ikävä, mutta luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Miksi niiltä pitäisi suojella? Enempi ohjata teiniä, että osaa käsitellä näihin liittyvät tunteet. Pidemmän päälle liiallisella suojelulla tekee teinille vain karhunpalveluksen.
Nämä asiat ehtii oppimaan aikuisenakin. Teinit ja lapset pitäköön maailmankuvansa, he ovat täynnä elämää ja iloa, joten en näe että on mitään järkeä pakottaa heitä katsomaan kuolemassa olevia tai vainajia. Monesti teinit eivät tajua mikä siellä tulee vastaan, se on shokki monelle aikuisellekin, joten joku 14-vuotias voi hyvinkin järkyttyä. Ja ainakin ennen vanhaan omilla vanhemmilla ei ollut minkäänlaista kykyä "jälkipurkuun" eli asiosta puhumiseen, mikä pahensi tilannetta. Jäi sitä sitten miettimään yksin.
Omia teinejä en vie katsomaan pahasti sairaita tai vainajia, elleivät itse erityisesti halua. Ja silloinkin valmistelen mitä sieltä on tulossa. Esim ei mitään höpötyksiä että vainaja näyttää nukkuvalta, vaan että se vainajan ulkonäkö ei ole sama kuin elävän. Jos teini tämä hyväksyy, niin sitten voidaan katsoa. Ja sen jälkeen käydään asiaa läpi ja jutellaan jos ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse halusin 15-vuotiaana nähdä kuolevan isoisäni. Hän oli tajuissaan, pää toimi vielä. Syöpä. Kun yli 170 cm pitkä mies on riutunut niin laihaksi, että kylkiluut törröttää ihon alla, niin olihan se näky. Mulle tuolla kohtaamisella oli tärkeä merkitys, en pelkää kuolemaa enkä kuolevia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä kannattaa ainakin kysyä koska nuorelle voi jopa jäädä traumaa ettei käynyt hyvästelemässä kun oli vielä mahdollisuus siihen. Aina sitä haluaa suojella lapsiansa näkemästä asioita, kuten esim. elämän loppuvaiheita mutta onko se suojelu aina se paras vaihtoehto, en tiedä.
Teini tekee itse omat ratkaisunsa asian suhteen, eikä sinulla ole oikeutta riistää häneltä mahdollisuutta hyvästellä rakkaitaan. Todellisuudessa et pyri "suojelemaan" tällä nuorta, vaan itseäsi, sillä tilanteen prosessoiminen on sinulle vaikeaa. Pidän myös mahdollisena (en välttämättömänä) että et kykene käsittelemään lapsesi negatiivisia tunteita, eikä hänellä ole ollut koskaan oikeutta ilmaista niitä. Siksi täytyy yrittää ehkäistä tilanteita, joissa näitä voisi syntyä, joka sitten naamioidaan "suojelemiseksi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä. Kysyin nuorelta ja hän mietti asiaa yön yli ja haluaa lähteä katsomaan. Siitä tulee kyllä järkyttävämpää kuin mitä hän varmaan etukäteen ymmärtää, ihan jo koska vanhuksen ulkonäkö on lyhyessä ajassa muuttunut niin paljon. Joten valmistan ja kuvailen etukäteen tilannetta.
Ap
Kerran sen teinin saappaissa kirjoitti:
Teini tekee itse omat ratkaisunsa asian suhteen, eikä sinulla ole oikeutta riistää häneltä mahdollisuutta hyvästellä rakkaitaan. Todellisuudessa et pyri "suojelemaan" tällä nuorta, vaan itseäsi, sillä tilanteen prosessoiminen on sinulle vaikeaa. Pidän myös mahdollisena (en välttämättömänä) että et kykene käsittelemään lapsesi negatiivisia tunteita, eikä hänellä ole ollut koskaan oikeutta ilmaista niitä. Siksi täytyy yrittää ehkäistä tilanteita, joissa näitä voisi syntyä, joka sitten naamioidaan "suojelemiseksi".
Tuo on täyttä puppua ja sinun omaa projisointiasi, tuosta ei pidä mikään osa paikkaansa. Sinun elämääsi se voi toki kuvata.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ottaisin mukaan. Kuolema ja sairaus tulee eteen suurimmalle osalle meistä elämässä. Ovat ikävä, mutta luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Miksi niiltä pitäisi suojella? Enempi ohjata teiniä, että osaa käsitellä näihin liittyvät tunteet. Pidemmän päälle liiallisella suojelulla tekee teinille vain karhunpalveluksen.
Nämä asiat ehtii oppimaan aikuisenakin. Teinit ja lapset pitäköön maailmankuvansa, he ovat täynnä elämää ja iloa, joten en näe että on mitään järkeä pakottaa heitä katsomaan kuolemassa olevia tai vainajia. Monesti teinit eivät tajua mikä siellä tulee vastaan, se on shokki monelle aikuisellekin, joten joku 14-vuotias voi hyvinkin järkyttyä. Ja ainakin ennen vanhaan omilla vanhemmilla ei ollut minkäänlaista kykyä "jälkipurkuun" eli asiosta puhumiseen, mikä pahensi tilannetta. Jäi sitä sitten miettimään yksin.
Omia teinejä en vie katsomaan pahasti sairaita tai vainajia, elleivät itse erityisesti halua. Ja silloinkin valmistelen mitä sieltä on tulossa. Esim ei mitään höpötyksiä että vainaja näyttää nukkuvalta, vaan että se vainajan ulkonäkö ei ole sama kuin elävän. Jos teini tämä hyväksyy, niin sitten voidaan katsoa. Ja sen jälkeen käydään asiaa läpi ja jutellaan jos ahdistaa.
Lukioikäiset teinit opiskelevat lähihoitajiksi, ovat työharjoitteluissa. 19- vuotiaina valmistuvat vanhustemme hoitajiksi.
Minut vietiin teininä sairaalaan katsomaan mummoa viimeisinä päivinään, olin 14 kun hän kuoli. Kyllä se on ollut minulle tärkeää, että ehdin vielä nähdä hänet. Yhtäaikaa oli järkyttävää nähdä hänet niin huonossa kunnossa, mutta samalla sitä ymmärsi elämän loppuvaiheista jotain. Olisi ollut jopa vähän loukkaavaa, jos vanhemmat olisi vain itse käyneet katsomassa mummoa, ja kuvitelleet suojelevansa minua joltain. Jopa vaaria käytiin katsomassa sairaalassa pariinkin otteeseen, ennen kuin hän kuoli, ja me lapset olimme hädin tuskin kouluikäisiä. En siis paljoa muuta hänestä muistakaan, mutta hyvä, että on edes ne muistot.
Kyllähän Lukiolainen osaa itse vastata!
Itse vein 10 vuotiaan. Jälkikäteen juteltiin tilanteesta, mutta jopa hän osasi sanoa että oli hyvä saada hyvästellä rakas läheinen.
Kyllä aika pienetkin lapset on viety tervehtimään sairasta vanhusta, jos nämä ovat olleet läheisiä toisilleen.
Kuolema on hyvin merkittävä asia ihmiselämässä, eikä lapsia tulisi suojella asialta tarpeettomasti (tilanteen ja lapsen mukaan toki).
Kun olin lapsi, maalla oli tapana, että koko kylä osallistui hautajaisiin ja muistan olleeni avoimen arkun äärellä n. 3-4-vuotiaana. Niin pieni olin, etten tuota pelännyt, enkä vainajan näkemisestä järkyttynyt.
Kun ukkini kuoli ollessani 9 vuotta (ei sairastanut, terveen oloisena kuoli, ns. seisovilta jaloiltaan), hänen ruumiinsa oli aseteltu ison tuvan vuoteelle ja kyläläiset kävivät jättämässä viimeisen tervehdyksen hänen kuolinpäivänään kotona. En pelännyt hänen kuollutta olemustaan. Järkyttynyt ja surullinen olin kyllä, koska hän oli minulle läheinen ja tärkeä. Tunnelma oli pyhä, lämmin, juhlallinen.
Sairaalassa kävimme katsomassa lasten kanssa heidän vaariaan viimeisilla elämän hetkillä, kun hän ei ollut enää tajuissaan. Sanoin perheelle, että koskettaisivat häntä, koska tämä on viimeinen tapaaminen. Kaikki ottivat häntä kädestä hyvästiksi.
Jos teini haluaisi tulla, ottaisin mukaan, mutta en kaunistelisi asiaa enkä loukkaantuisi, jos ei haluaisi tulla. Lasta en välttämättä lähtisi viemään, enkä vienytkään, kun omalla kohdalla tilanne oli aikoinaan. Parempi, että jää hyvä muisto.
Itse olen kohdannut suht nuorena ihmisenä paljon läheisten menetyksiä. Osaa olen päässyt katsomaan kuolinvuoteelle, osaa en ole ehtinyt hyvästelemään. Oman äitini viimeiset kuolinkamppailut (sanan varsinaisessa merkityksessä) ja hengenvedot olen nähnyt. Itsellä ainakin kuolevan kohtaaminen ja tilanteen toteaminen (ihminen ei ole enää se joka joskus on ollut) helpottaa menettämisen suruprosessia. Voi kuinka helpottavaa on, kun ihminen vihdoin tuskan jälkeen saa levon, siitä on jopa osannut olla kiitollinen. Kaipausta tietysti on, mutta itse olen kokenut sen helpottavan surua.
Miten lääkäri perusteli sitä, että riittävää kipulääkettä ei annettu? Jos kyse oli suomalaisesta sairaalasta, ei lääkkeen puute voinut olla syynä, kun aina löytyy korvaavaa. Yleensä siinä vaiheessa käytetään kipupumppua.