Veisittekö teinin katsomaan huonokuntoista isovanhempaa sairaalaan?

Selkeesti AP nyt loukkaantui, kun palsta ei ollutkaan yksimielinen hänen kanssaan. Se on vaan niin, että älä kysy, jos et ole valmis vastaukseen.

Etenkään palstalla.

Voimia surusi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla on aika yksimielisiä vastaajia. Erikoista sillä kaikki, joiden kanssa olen livenä pohtinut tätä, ovat olleet sitä mieltä, että ei kannata viedä.

Ap

Täällä monenlainen kokemus puhuu. Ehkä olet jutellut vaan tytärtäsi vielä pikkutyttönä pitävien kanssa? Ei taida vastaukset miellyttää.

Vierailija kirjoitti:

Koska se on melko pelottava ja kauhistuttava näky, kun on aiemmin nähnyt henkilön normaalimpana kotioloissa. Eli mietin että onko parempi säilyttää mukava muisto vai saada viimeiseksi muistoksi realistinen ja vähän kammottava mielikuva.

Ap

Onhan lukiolainen jo kyllin vanha ymmärtämään ihmisen kuoleman. Itse kyllä toivoisin, että nuori kävisi katsomassa isovanhempaansa.

Kävin katsomassa syöpään kuolevaa sukulaista ja se oli kyllä hieman traumaattista. Hän näytti jo aivan kuolleelta, vaikka oli vielä hengissä. Kyllä siitä silti yli pääsin ja suhtaudun näin jälkikäteen ihan neutraalisti siihen, että kävin katsomassa.

Se on kyllä aika väkevä kokemus. Mutta kyllä kysyisin, että mitä on mieltä ja kertoisin myös tilanteen, mikä siellä odottaa niin rehellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Mietin että se vaikuttaa muistoon, mikä ihmisestä jää. Muistan itse isovanhempieni viimeiset sanat siltä kerralta, kun kävin viimeisen kerran katsomassa sairaalassa. En ole ihan varma, onko se parempi kuin muisto ihmisestä aiempana hyväkuntoisena itsenään.

Eikö olisi mukava muistaa, että itse käyttäytyi rakastavasti sukulaistaan kohtaan ja kävi katsomassa? Tuollaisella pohjalta ne valoisat onnen muistotkin sitten kyllä pulppuilevat mieleen.

Toki veisin. Itsekin olen joutunut näkemään että iäkkään elämä on joskus varsin karua nähtävää kuoleman lähestyessä.

Reality check on ihan OK. Ei sitten tule yllätyksenä myöhemmällä iällä.

Vierailija kirjoitti:

Kävin katsomassa syöpään kuolevaa sukulaista ja se oli kyllä hieman traumaattista. Hän näytti jo aivan kuolleelta, vaikka oli vielä hengissä. Kyllä siitä silti yli pääsin ja suhtaudun näin jälkikäteen ihan neutraalisti siihen, että kävin katsomassa.

Jep. Liikkumatta, puhumatta, lääkittynä ja silmät tuijottaen kattoon. Miks avasin tän ketjun... pitää äkkiä etsiä jotain kevyempää luettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä minun aikuiseksi varttuneet teinit voisivat vastata itse. Näkivät, että ei kuolleena ole sen ihmeellisempi kuin elävänä. Viimeisenä päivänä oli ollut vähän kiusallista, kun ei oikein ollut osannut olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei oikein ollut enää tässä maailmassa. Olisi sitten siinä lauleskellut mummolleen.

Sitä sanotaan, että kuuloaisti sammuu viimeisenä. Siksi kuolevalle on tärkeää jutella ja kertoa kuinka rakas ja tärkeä hän on. Vaikka näyttäisi ettei hän reagoi mihinkään. Kaunista lauleskella mummille. Mummi kuuli rakkaan äänen vierellään

Lukioikäiset opiskelevat lähihoitajaksi. Sukulaistyttö teki työharjoitteluja vanhuspuolella ja kuolema tuli tutuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me käytiin, teini tuli mielellään. Isovanhempi oli rauhallisella mielellä, puoliksi jo poissa.

Tämä ei ole ikävä kyllä rauhallinen, vaan hyvin kivulias ja tuskainen hereilläoloaikanaan. Ei anneta kipulääkettä tarpeeksi, mikä on käsittämätöntä.

Ap

Omituista, jos eivät piikitä isoja annoksia morfiinia? Kuten kai tiedät jotkut kuolevat nytkytellen ja kouristellen, joka tarkoittaa miten ihmisen lihakset ikään kuin "sammuvat" säie kerrallaan. Kysyin asiaa sairaalassa ja se näyttää ihan karsealta, mutta en siltikään jättäisi rakasta läheistä yksin tai kieltäisi lukioikäistä katsomaan. Asioita voi selittää ja pyytää myös henkilökuntaa avuksi selittämään. Kun tajuaa, että kuolevaa autetaan (ja läheiset vaativat niin tekemään) voi järkevällä puheella helpottaa nuoren kuolevan kohtaamista.  MInusta niistä jäävät muistot ovat myös kokemuksia,joilla nuori kasvaa elämään myös itsenäisesti, Joku päivä sinäkin kuolet ja lapsesi kenties on saattamassa sinua. Ihan varmasti hän muistaa kaiken, miten sinä toimit nyt ja kohtaat läheisen kuoleman. Ole hyvä esimerkkiä. Voimia!

Eivät anna mitään morfiinia, eikä edes kunnon särkylääkettä. Vasta kun juoksi hoitajan perään pyytämään, sai kunnon kipulääkkeen. On siis aivan karmeissa kivuissa siellä. Oli todella kauheaa, kun vanhus oikeasti huusi tuskasta epätoivoissaan.

Ap

Kysytkö perustelua, miksi morfiinia ei kuolevalle anneta. Yleensä jo vuosikymmeniä vastaus on ollut: Siitä tulee riippuvaiseksi. Hyvä sitten lähteä täältä ilman morfiiniriippuvuutta. Näin ovat viisaat päättäneet.

Tietenkin veisin ja olen vienytkin.

Lapset oli 13 ja 16 vuotiaat sillon kun yksi isovanhemmista kuoli.

Käytiin usein saattokodissa, se kuului surulliseen arkeemme tuolloin.

Eräs kerta sitten oli se viimeinen, satuimme olemaan paikalla juuri kun elämä loppui.

En tiedä millä tavalla olisin tilannetta ja suruamme selittänyt lapsille jos heidät olisi ulkoistettu koko tilanteesta.

Isovanhemmat ovat olleet heille todella tärkeitä ja läheisiä koko elämän ja lastenlapset isovanhemmille, tietenkin.

Ei tullut mieleenkään että emme olisi käyneet lasten kanssa tapaamassa elämänsä viimeisiä hetkiä elävää rakastamme.

Lapset ovat erilaisia, ehkä on tosiaan syytä kysyä lapselta itseltään haluaako lapsi vielä tavata. Itse jäin miettimään teinkö väärin kun menimme katsomaan dementoitunutta mummia laitokseen 12-vuotiaan  lapsemme kanssa. Mummi oli hyvin rakas ja ihana lapselleni, mukana elämässä mutta muuttui laitoksessa hyvin nopeasti. Kun menimme paikan päälle, kysyin muistaako mummi minkä ikäinen lapsemme on,  mummi vastasi kauan mietittyään, että viisi vuotias.

Lapseni sanoi, ettei halua enää tavata mummia, siis häntä järkytti, hän ei ymmärtänyt missä mentiin.

Myöhemmin omien vanhempieni kanssa tilanne oli toinen, hän oli jo aikuinen ja ymmärsi tilanteet. 

Ei lukioikäinen ole enää mikään teini. Kyllä siinä iässä on jo korkea aika oppia, että kaikki eivät ole nuoria ja terveitä.

Minä kävin päivittäin katsomassa mummiani, joka hiipui pikku hiljaa. Tätä kesti yli vuoden, ja muistan, kuinka suutuin, kun mummi alkoi hokemaan, että pääsisipä jo pois. En tietenkään voinut hyväksyä sitä, olin 12-vuotias. Nyt, 15 vuotta myöhemmin ymmärrän oikein hyvin tuon toiveen. Ei jäänyt traumoja, ja muistan mummistani enemmän niitä hyviä muistoja, kuin sitä sairaalanhajua ja harhaista, äkkipikaista, avutonta mummia. 

Olisi ollut todella outoa, jos mummi olisi vain yhtäkkiä kadonnut jonnekin sairaalaan, enkä olisi päässyt katsomaan. Kuolleena en mummia nähnyt, mutta jossain siinä rajamailla ehkä.

Kannattaa jutella teinin kanssa. Ja kertoa rehellisesti mikä on tilanne.

Itse näen nykyään punaista, kun aikuinen ihminen sanoo, että ei halua mennä sairaalaan katsomaan läheistään, että jää hyvät muistot! Pitäisiköhän tässä tilanteessa ajatella sairaalassa olijaa? Mikäli hän on esittänyt toiveen, että käydään siellä, niin sitten mennään. Vaikka se olisi vaikeaa.

Oman kokemukseni mukaan nämä haluan, että minulle tää hyvät muistot tyypit, eivät pysty kohtaamaan itseään surun tai vaikean tilanteen hetkellä. Helpompi on jäädä kotiin ja katsella televisiota.

Useamman läheisen pois saatelleena kuolemaa odottava odottaa poikaansa, tytärtään, lastenlastaan, puolisoaan, poika/tyttöystäväänsä, muuta läheistään kyselee milloin tulee eivät sitten tule ollenkaan. Täysin sydämetöntä. Anteeksi, vahva mielipiteeni. Ei kuolevalle tarvitse olla kuin läsnä. Siihen kyllä jokaisen aikuisen pitäisi kyetä rakkaansa kanssa.

Onko tää sitä curlingvanhemmuutta? 

Kyllä. Juuri kävimme.

Monilla ihmisellä itsetunto ja minäkuva rakentuu myös omien, moraalisesti oikeaksi kokemiensa tekojen varaan. Onhan se ihan kiva ajatus, että "jää sitten kivempi mielikuva isovanhemmasta", mutta tuntuuko tuo teinistä hyvältä nyt, saati muutaman vuoden päästä? Tilanteen karuudesta huolimatta muisto läheisen hyvästelystä voi olla tärkeä ja jopa voimaannuttava. Minä tein sen, mitä suinkin pystyin, helpottaakseni kuolevan rakkaan oloa. Minä selvisin siitä, vaikka se oli vaikeaa. Minä olen epäitsekäs ja sydämellinen ihminen.

Kaikki ihmiset eivät ole kovin itsekeskeisiä, ja vaikka sinä koittaisit ajatella teinisi parasta ja suojella tätä mielipahalta, niin teini voi pitää sitä epäoikeidenmukaisena laajemmassa mittakaavassa. Tietysti jos hän on kovin uhriutuvaa tyyppiä, asia voi olla eri.

Pahimmassa tapauksessa teini voi jopa syyttää vanhempiaan jälkikäteen tilanteen hoitamisesta. Siitä, jos ei ole tarjottu mahdollisuutta mennä paikalle. Tai joku voi olla harmissaan jopa siitä, että vanhempi "antoi" toimia pelkurimaisesti tuollaisella hetkellä.

Katsoin tunnin dokumentin dementialaitoksesta olevista vanhuksista, pikkasen kyllä järkytti. Siinä oli kuitenkin yksi lohduttava viesti, laitoksen johtaja totesi että vaikeasti dementoituneen omaisille tilanne on pahempi, kuin henkilölle itselleen. Siltä se laitoksessa todella näyttikin, mutta mutta. Näistä asioista olisi meillä puhuttava paljon pajon  enemmän ja avoimesti.