Minulla on kolme tytärtä ja jokainen heistä sanoo ettei halua lapsia

Aikuiset lapsesi saavat elää kuten haluavat. Elä sinäkin.

Vierailija kirjoitti:

Opiskelu on turhaa jos ei saa lapsia

😂😂😂😂

Surullista. Ihmiset on aivopesty lapsettomiksi.

Tarkoituksella, eikä ne edes sitä tajua itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.

Itse tunnen ja osaan nimetä esivanhempani 1800-luvun alkuun asti.  Se on sukupolvien ketju ja se ei ole sammunut. Enhän sitä näin juhlallisesti jatkuvasti mieti, vaan se on itsestäni mielenkintoinen sukupuu.

Se, että tietää nimet on oikeastaan yksi lysti. Opetellaanhan me presidenttienkin nimet ulkoa, mutta ei ne ihmisille oikeastaan yhtään mitään merkkaa eikä elä missään muistoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä sillä nyt on, saako ihminen lapsia vai ei? Se on ok, että saa, ja se on ok, ettei saa. Pessimistit voivat ajatella, eträ lisääntyminen on vain kuolemantuolio planeetalle, mutta enpä ole ikinä nähnyt, että kukaan näistä asioista horiseva olisi alkanut omavaraisensi mökkihöperöksi. Kyllä he miehen/naisen löytävät rinnalle, vähintään kerta vuoteen ulkomailla, juovat alkoholijuomia, syövät lihaa jne. Eli ei heitäkään kiinnosta planeetan tila, heitä ei vain kiinnosta ottaa vastuuta toisen ihmisen elämästä seuraavia vuosikymmeniä. Kyllä täällä Suomessa on nykyisen ja tulevan ihmisen hyvä olla. Pahimmat ongelmat ovat ihan muualla, ja siellä nämä puheet voivat tulla eteen, mutta Suomessa kärsitään nimenomaan ihmisten puutteesta.

Somessa naisiin kohdistuu samoja odotuksia mitä 70-luvulla. En halua synnyttää tytärtä naisviha mieliseen ympäristöön. Pojasta pelkäisin kasvavan vaimoaan alistava rikollinen.

Sehän riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon haleja saa lapsena. Ja ymmärrän kyllä, että monesta ei nykypäivänä ole sitoutumaan siihen vastuuseen, siksi lapsettomuus nykypäivänä varmasti lisääntyy. Halutaan vain itselleen sitä parasta ja nautintoa.

Youtuben tunnetuin sovinisti kasvoi kotirouvan luona. Sai rakkautta, lämpimiä aterioita ja kehuja. Kiitti naispolvea muuttamalla ulkomaille riistämään köyhien maiden naisia 50% äidin antamalla rahalla 50% somesta saatavilla tuloilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.

Itse tunnen ja osaan nimetä esivanhempani 1800-luvun alkuun asti.  Se on sukupolvien ketju ja se ei ole sammunut. Enhän sitä näin juhlallisesti jatkuvasti mieti, vaan se on itsestäni mielenkintoinen sukupuu.

Osaat varmaan jonkun tietyn sukulonjaso, mutta tuskin kaikkia esivanhempiasi 1800-luvun alkuun. Heitä näet on yhteensä satoja. Määrä kasvaa eksponentiaalisesti, 2, 4, 8, 16, 32, 64, 128...

Vierailija kirjoitti:

Surullista. Ihmiset on aivopesty lapsettomiksi.

Tarkoituksella, eikä ne edes sitä tajua itse.

Onhan vielki olemassa perhekeskeisiä maita. Mikä estää lähtemästä?

Usein kai yksi lapsista voi hankkia lapsia, esim. sopeutuvampi joka urheilee nuorena.

Usein nähnyt että yksi sisaruksista hankkii kaksi lasta. Jos kukaan ei, sittenpä eivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.

Itse tunnen ja osaan nimetä esivanhempani 1800-luvun alkuun asti.  Se on sukupolvien ketju ja se ei ole sammunut. Enhän sitä näin juhlallisesti jatkuvasti mieti, vaan se on itsestäni mielenkintoinen sukupuu.

Osaat varmaan jonkun tietyn sukulonjaso, mutta tuskin kaikkia esivanhempiasi 1800-luvun alkuun. Heitä näet on yhteensä satoja. Määrä kasvaa eksponentiaalisesti, 2, 4, 8, 16, 32, 64, 128...

Siis tietyn sukulinjan, piti kirjoittaa.. en usko että kukaan osaa ilman lunttilappua nimetä kaikkia esivanhempiaan viimeisen 200 vuoden ajalta. Määrä on nimittäin aika huima.

Minä oikein toivon ettei tuo ainokainen, komea poikani siemennä puolta kaupunkia. Tai ainakin sitten vastuullisesti hoitaa asiat. En aio hoitaa lapsia enää kun vapaus häämöttää.

Vierailija kirjoitti:

Oikein hyvä. Muistutan poikiani jatkuvasti kondomin käytöstä. Yksi lapsenlapsi on, mutta se riittää. Ei enempää.

Hittoako se sinulle kuuluu, valitsevatko poikasi saada lapsia vai eivät? Painu hiiteen kortsuneuvoinesi sekaantumasta lapsiesi elämään ja parisuhteisiin.

Jos lapsenlapsien määrä sitten jatkossa häiritsee, niin älä sitten heitä näe koskaan. Varmasti sopii lapsillesikin, ettei tuollainen ihminen sekaannu enää seuraavan sukupolven elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä sillä nyt on, saako ihminen lapsia vai ei? Se on ok, että saa, ja se on ok, ettei saa. Pessimistit voivat ajatella, eträ lisääntyminen on vain kuolemantuolio planeetalle, mutta enpä ole ikinä nähnyt, että kukaan näistä asioista horiseva olisi alkanut omavaraisensi mökkihöperöksi. Kyllä he miehen/naisen löytävät rinnalle, vähintään kerta vuoteen ulkomailla, juovat alkoholijuomia, syövät lihaa jne. Eli ei heitäkään kiinnosta planeetan tila, heitä ei vain kiinnosta ottaa vastuuta toisen ihmisen elämästä seuraavia vuosikymmeniä. Kyllä täällä Suomessa on nykyisen ja tulevan ihmisen hyvä olla. Pahimmat ongelmat ovat ihan muualla, ja siellä nämä puheet voivat tulla eteen, mutta Suomessa kärsitään nimenomaan ihmisten puutteesta.

Somessa naisiin kohdistuu samoja odotuksia mitä 70-luvulla. En halua synnyttää tytärtä naisviha mieliseen ympäristöön. Pojasta pelkäisin kasvavan vaimoaan alistava rikollinen.

Sehän riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon haleja saa lapsena. Ja ymmärrän kyllä, että monesta ei nykypäivänä ole sitoutumaan siihen vastuuseen, siksi lapsettomuus nykypäivänä varmasti lisääntyy. Halutaan vain itselleen sitä parasta ja nautintoa.

Nykyään ei ole mikään pakko lisääntyä, on vaihtoehtoja olemassa sekä yhteiskunnan turva ja elatus. Toista se oli ennen: lapset oli hoidettava kotona, vanhukset hoidettava kotona loppuun asti, sairaat hoidettiin hyvin pitkälti kotona. Leipä saatiin pöytään usein omasta pellosta. Suku ja suvun jatkuminen oli näin ollen elinehto. Ei silloin kyselty tai edes mietitty haluanko, se oli itsestäänselvyys, että niin vain on tehtävä. Toista se on nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

En niinkään ajattele pelkkiä geenejä, vaan nimenomaan suvun historiaa ja merkitystä tuon paikkakunnan synnyssä ja kehityksessä läpi aikojen. Eihän se enää mihinkään kehity, parhaat päivät menneet aikoja sitten, kuoleva pikkukylä. Silti tuntuu hieman kaihoisalta, että noin pitkään samalla paikalla ollut tila lakkaa olemasta, vaikka toisaalta, eikö se maapallo syöksy aurinkoon vielä joskus, että turhaa murehtia, kun kaikki loppuu kuitenkin ;)

Puolisoni suvun sukutilan toistaiseksi viimeinen isäntä on jäänyt eläkkeelle. Hänellä on sekä lapsia että lastenlapsia, mutta kukaan heistä ei halua jatkaa tilaa. Sitä ei vielä tiedetä, jatkaako tilaa joku nyt eläkkeelle jääneen isännän sisarusten lapsista tai lastenlapsista, jolloin tila pysyisi suvussa.

Minulla ei ole sisaruksia eikä äidillänikään ollut. Kolme pikkuserkkua löytyy, mutta ovat minua vanhempia ja kahdella heistä on yksi lapsi, mutta nämä perheet eivät edes asu Suomessa, joten todennäköisyydet kiinnostukselle aika pienet. Vanhempani eivät koskaan olleet naimisissa, joten isän suvulla ei ole asiaan asiaa ja tila on juuri äidin suvulla ollut nuo vuosisadat. Heikkoa olisi isän puoleltakin, isällä ei ole uudesta liitosta yhtään lasta ja veljellään yksi lapsi eli ainoa serkkuni. Onkohan velaus jotenkin perinnöllistä, kun sukulaisetkin ovat vähemmän kiinnostuneita lisääntymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei ole surullisempaa kuin lapseton nainen

Miten lapseton nainen häiritsee teidän elämää? Elä sä omaas ja mä omaani.

Vierailija kirjoitti:

Surullista. Ihmiset on aivopesty lapsettomiksi.

Tarkoituksella, eikä ne edes sitä tajua itse.

Ja miksi tämä on surullista? Hienoa että ihmiskunta kehittyy edes jossain asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin tiesin jo lapsena etten tule koskaan haluamaan lapsia.

Minäkin tiesin. Ihmettelin kun minulle tyrkytettiin jotain vauvaleluja, että minun pitäisi muka hoitaa niitä.

En ymmärtänyt lainkaan minkä takia minun pienen lapsen itsekin, pitäisi hoivata ja helliä jotain rumia nukkeja, kun eihän minuakaan kukaan helli tai hoivaa.

Opin ihan pienenä, että koska olen lapsi, en ole mitään muuta kuin riesa ja haittana aikuisille oikeille ihmisille.

Nyt sitten kun olen aikuinen, niin nuo samat ihmiset ihmettelee, miksen tee HEILLE lapsenlasta, että HE saisivat lapsenlapsen itselleen. Uhriutuvat ja näyttävät myrttynaamaa, kun sanon ettei todellakaan ole oikeutta odottaa itselleen mitään lelua minun synnyttämänä, kun ette ennenkään ole lapsia arvostaneet.

Vierailija kirjoitti:

Usein kai yksi lapsista voi hankkia lapsia, esim. sopeutuvampi joka urheilee nuorena.

Usein nähnyt että yksi sisaruksista hankkii kaksi lasta. Jos kukaan ei, sittenpä eivät.

Sopeutuvampi, joka urheilee? Mitähän ihmettä sä oikein sekoilee...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Ok, aika moni omassa tuttavapiirissäni kyllä tekee.

Vaikka sukututkimusta tekisikin, niin eihän ne ihmiset enää ole kenenkään muistoissa tai "elä" missään. Niistä on vain ne nimet ja tiedot niissä kirjoissa, ei mitään muuta.

Juuri näin. Tylsää luettavaa ne sukukirjat. Isäni lisäili sinne käsin omia mielipiteitään meidän tuntemista ihmisistä ja se oli ainoa syy, miksi sitä nivaskaa selailin. Ne aiemmat sukupolvet ei merkkaa yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.

Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille. 

Miksi aina täytyisi elää muita varten?

Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.

Jos väestöräjähdyksen kammoaminen on syynä, voi aivan hyvin kukin heistä adoptoida lapsia jostain kehitysmaasta. Veronmaksajia ja osaajia tarvitaan täällä myöhemminkin ja parhaiten he integroituvat, kun pääsevät suoraan suomalaisiin perheisiin elämään.