Minulla on kolme tytärtä ja jokainen heistä sanoo ettei halua lapsia

Vierailija kirjoitti:

En minäkään meinannut haluta lainkaan lapsia, mieli muuttui siinä 26 v.

mulla alkoi nk biologinen klo tikittää n 36 v. Yli 40 v sain lapsen ihan perinteisin menoin. Kiitos. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.

Itse tunnen ja osaan nimetä esivanhempani 1800-luvun alkuun asti.  Se on sukupolvien ketju ja se ei ole sammunut. Enhän sitä näin juhlallisesti jatkuvasti mieti, vaan se on itsestäni mielenkintoinen sukupuu.

Se, että tietää nimet on oikeastaan yksi lysti. Opetellaanhan me presidenttienkin nimet ulkoa, mutta ei ne ihmisille oikeastaan yhtään mitään merkkaa eikä elä missään muistoissa.

Eihän se nyt ole ollenkaan sama asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.

Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille. 

Miksi aina täytyisi elää muita varten?

Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.

Muistele tarkemmin. Entisaikaan yhteisö vei sairaan lapsen metsään. Hullun vaivaistaloon ja irtolaisen vanhuksen metsään tai vaivaisten majataloon. Homoja et nähnyt. Lapseton pariskunta ajettiin kylän laitamille. Vanhaa piikaa pidettiin noitana. Ihanaa?

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei ole surullisempaa kuin lapseton nainen

Niin jos nainen on vastoin omaa tahtoaan lapseton.

Miksi vapaaehtoisesti lapseton olisi surullinen?

Tiedän kyllä paljon surullisempia tapauksia. Esim. lapsi joka on syntynyt tyhmälle ja ilkeälle naiselle.

Nainen joka on kateellinen lapsettomille, kun heillä on omaakin aikaa ja omakin elämä (kaikkein surullisin tapaus).

Mies joka näkee naiset synnytyskoneina. Surullinen tapaus.

Tyttö jonka vanhemmat näkevät tämän synnytyskoneena ja esineenä (ihan todella surullinen tapaus, mutta ei sellaisella säälittävällä tavalla kuin nuo ahdasmieliset lisääntyjät)

Oikein hyvä. Ei minunkaan pojat aio perustaa perheitä ja tehdä lapsia.

Kannattaa mieluummin nauttia elämästä ja vapsudesta.

Vierailija kirjoitti:

Ainoa poika ja ei ajatustakaan tehdä minua mummoksi. No ensiksi opiskelut päätökseen.

kerroin kyllä että ellet todellakaan halua niin luovuta ainakin , joku saa todella älykkään lapsen. 

Vierailija kirjoitti:

Jos väestöräjähdyksen kammoaminen on syynä, voi aivan hyvin kukin heistä adoptoida lapsia jostain kehitysmaasta. Veronmaksajia ja osaajia tarvitaan täällä myöhemminkin ja parhaiten he integroituvat, kun pääsevät suoraan suomalaisiin perheisiin elämään. 

Nykypäivänä adoptio ei ole yksinkertainen juttu ja on myös hyvin kallis tapa hankkia lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.

Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille. 

Miksi aina täytyisi elää muita varten?

Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.

Muistele tarkemmin. Entisaikaan yhteisö vei sairaan lapsen metsään. Hullun vaivaistaloon ja irtolaisen vanhuksen metsään tai vaivaisten majataloon. Homoja et nähnyt. Lapseton pariskunta ajettiin kylän laitamille. Vanhaa piikaa pidettiin noitana. Ihanaa?

Siitä on oikeasti aika lyhyt aika, kun ihmisiä poltettiin elävältä.

Joidenkin asenteet on vieläkin 1600-luvun ihmisen asenteita, vaikka maailma on mennyt jo eteen päin.

On ihan luonnonvalinta, että niiden ihmisten kenellä on äärivanhoilliset ja ahtaat aivot, niin heidän lapsensa eivät halua tehdä lapsenlapsia tuollaisille ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.

Itse tunnen ja osaan nimetä esivanhempani 1800-luvun alkuun asti.  Se on sukupolvien ketju ja se ei ole sammunut. Enhän sitä näin juhlallisesti jatkuvasti mieti, vaan se on itsestäni mielenkintoinen sukupuu.

Se, että tietää nimet on oikeastaan yksi lysti. Opetellaanhan me presidenttienkin nimet ulkoa, mutta ei ne ihmisille oikeastaan yhtään mitään merkkaa eikä elä missään muistoissa.

Eihän se nyt ole ollenkaan sama asia. 

Nojoo, onhan presidenteistä toki jäänyt kirjoihin paljon muutakin kuin vain ne nimet ja ovat olleet merkityksellisiä Suomen kannalta. Mutta silti, eipä ne merkkaa juuri mitään enää tänä päivänä. Niin ikävältä kuin se tuntuukin. Ja sama on meidän jokaisen suhteen tulevaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin tiesin jo lapsena etten tule koskaan haluamaan lapsia.

Minäkin tiesin. Ihmettelin kun minulle tyrkytettiin jotain vauvaleluja, että minun pitäisi muka hoitaa niitä.

En ymmärtänyt lainkaan minkä takia minun pienen lapsen itsekin, pitäisi hoivata ja helliä jotain rumia nukkeja, kun eihän minuakaan kukaan helli tai hoivaa.

Opin ihan pienenä, että koska olen lapsi, en ole mitään muuta kuin riesa ja haittana aikuisille oikeille ihmisille.

Nyt sitten kun olen aikuinen, niin nuo samat ihmiset ihmettelee, miksen tee HEILLE lapsenlasta, että HE saisivat lapsenlapsen itselleen. Uhriutuvat ja näyttävät myrttynaamaa, kun sanon ettei todellakaan ole oikeutta odottaa itselleen mitään lelua minun synnyttämänä, kun ette ennenkään ole lapsia arvostaneet.

Minä en koskaan välittänyt vauvanukeista tai muista nukeista. Barbit oli poikkeus. Niissäkin leikeissä ei koskaan ollut sitä barbia, millä raskausvatsa yms enkä ollut kiinnostunut leikkimään lapsiperhettä barbeilla. Aikuisena totesin äidilleni että minulta ei kannata odottaa lapsenlapsia ja hän sanoi että tiennyt sen aina, koska leikin vaan eläinpehmoilla:) Eli sisäsyntyinen ominaisuus etten halua lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.

Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille. 

Miksi aina täytyisi elää muita varten?

Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.

Muistele tarkemmin. Entisaikaan yhteisö vei sairaan lapsen metsään. Hullun vaivaistaloon ja irtolaisen vanhuksen metsään tai vaivaisten majataloon. Homoja et nähnyt. Lapseton pariskunta ajettiin kylän laitamille. Vanhaa piikaa pidettiin noitana. Ihanaa?

Siitä on oikeasti aika lyhyt aika, kun ihmisiä poltettiin elävältä.

Joidenkin asenteet on vieläkin 1600-luvun ihmisen asenteita, vaikka maailma on mennyt jo eteen päin.

On ihan luonnonvalinta, että niiden ihmisten kenellä on äärivanhoilliset ja ahtaat aivot, niin heidän lapsensa eivät halua tehdä lapsenlapsia tuollaisille ihmisille.

Mulla on sulle uutisia.. melko moni omaa vastaavia ajatuksia ja melkosen monesta perheestä pusketaan maailmalle konservatiivista jälkipolvea.

Vierailija kirjoitti:

Oikein hyvä. Ei minunkaan pojat aio perustaa perheitä ja tehdä lapsia.

Kannattaa mieluummin nauttia elämästä ja vapsudesta.

Se on vaan hyvä että teidän sukuhaara loppuu. Darwin hoitaa homman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.

Itse tunnen ja osaan nimetä esivanhempani 1800-luvun alkuun asti.  Se on sukupolvien ketju ja se ei ole sammunut. Enhän sitä näin juhlallisesti jatkuvasti mieti, vaan se on itsestäni mielenkintoinen sukupuu.

Se, että tietää nimet on oikeastaan yksi lysti. Opetellaanhan me presidenttienkin nimet ulkoa, mutta ei ne ihmisille oikeastaan yhtään mitään merkkaa eikä elä missään muistoissa.

Eihän se nyt ole ollenkaan sama asia. 

Aika optimisti olet, jos ajattelet nimesi säilyvän jälkeläisten muistissa. Jo muutaman polven päästä osuutesi heidän perimästään on 1/32, sitten 1/64 ja sitten 1/128 jne.

Kuinka moni osaa luetella ulkomuistista tällaisen määrän esi-isiä ja esiäitejä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opiskelu on turhaa jos ei saa lapsia

😂😂😂😂

Niin. Etkö tajua että ihminen ei ole minkään arvoinen jos ei tee uusia ihmisiä, jotka hekin myös ovat arvottomia jos eivät tee uusia ihmisiä, ja sama koskee tietysti loputtomasti ja loputtomasti myös heidänkin lapsiaan ja lapsenlapsiaan.

Ihan selvä asia kun sen oikein oivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.

Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille. 

Miksi aina täytyisi elää muita varten?

Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.

Muistele tarkemmin. Entisaikaan yhteisö vei sairaan lapsen metsään. Hullun vaivaistaloon ja irtolaisen vanhuksen metsään tai vaivaisten majataloon. Homoja et nähnyt. Lapseton pariskunta ajettiin kylän laitamille. Vanhaa piikaa pidettiin noitana. Ihanaa?

Siitä on oikeasti aika lyhyt aika, kun ihmisiä poltettiin elävältä.

Joidenkin asenteet on vieläkin 1600-luvun ihmisen asenteita, vaikka maailma on mennyt jo eteen päin.

On ihan luonnonvalinta, että niiden ihmisten kenellä on äärivanhoilliset ja ahtaat aivot, niin heidän lapsensa eivät halua tehdä lapsenlapsia tuollaisille ihmisille.

Mulla on sulle uutisia.. melko moni omaa vastaavia ajatuksia ja melkosen monesta perheestä pusketaan maailmalle konservatiivista jälkipolvea.

Niin sellaiset ketkä tekee jotain 13-20 lasta. Ei kai ne hihhulit nyt niin yleisiä ole? Onko jotain tilastoa?

En jaksa uskoa, että nykyään enää kovinkaan moni hihhuliperheen lapsi haluaa mennä vanhempiensa jalanjäljissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.

Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille. 

Miksi aina täytyisi elää muita varten?

Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.

Muistele tarkemmin. Entisaikaan yhteisö vei sairaan lapsen metsään. Hullun vaivaistaloon ja irtolaisen vanhuksen metsään tai vaivaisten majataloon. Homoja et nähnyt. Lapseton pariskunta ajettiin kylän laitamille. Vanhaa piikaa pidettiin noitana. Ihanaa?

Kylläpä vedit mutkat suoriksi. Ihmisten tekivät asioita yhdessä, että selviytyivät. Tilaa ei ollut sooloilulle. En tässä mitenkään ihannoi vanhoja aikoja, mutta ihminen ei olisi selviytynyt yksin ilman laumaansa. Vastasin tuohon kysymykseen "Miksi aina täytyisi elää muita varten" Tällä pitkälle viedyllä yksilökulttuurilla on myös varjopuolet ja esim yksinäisyyshän on lisääntynyt kovasti.

Yhteiskunta pyörii vain jos uusia lapsia syntyy. Lapsiperheitä pitäisi tukea paremmin. He mahdollistavat yhteiskunnan jatkumisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opiskelu on turhaa jos ei saa lapsia

😂😂😂😂

Niin. Etkö tajua että ihminen ei ole minkään arvoinen jos ei tee uusia ihmisiä, jotka hekin myös ovat arvottomia jos eivät tee uusia ihmisiä, ja sama koskee tietysti loputtomasti ja loputtomasti myös heidänkin lapsiaan ja lapsenlapsiaan.

Ihan selvä asia kun sen oikein oivaltaa.

Jokaisen meidän loppu tulee jossain vaiheessa. Siinä vaiheessa kun ihminen nakataan kuoppaan ollaan finaalissa. Ennen loppua täytyy pyrkiä löytämään tässä elämässä onnea tuovia asioita. Jos sun onni koostuu passaamisesta ja perheestä,anna palaa. Mun onneni näyttäytyy toisenlaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin tiesin jo lapsena etten tule koskaan haluamaan lapsia.

Minäkin tiesin. Ihmettelin kun minulle tyrkytettiin jotain vauvaleluja, että minun pitäisi muka hoitaa niitä.

En ymmärtänyt lainkaan minkä takia minun pienen lapsen itsekin, pitäisi hoivata ja helliä jotain rumia nukkeja, kun eihän minuakaan kukaan helli tai hoivaa.

Opin ihan pienenä, että koska olen lapsi, en ole mitään muuta kuin riesa ja haittana aikuisille oikeille ihmisille.

Nyt sitten kun olen aikuinen, niin nuo samat ihmiset ihmettelee, miksen tee HEILLE lapsenlasta, että HE saisivat lapsenlapsen itselleen. Uhriutuvat ja näyttävät myrttynaamaa, kun sanon ettei todellakaan ole oikeutta odottaa itselleen mitään lelua minun synnyttämänä, kun ette ennenkään ole lapsia arvostaneet.

Minä en koskaan välittänyt vauvanukeista tai muista nukeista. Barbit oli poikkeus. Niissäkin leikeissä ei koskaan ollut sitä barbia, millä raskausvatsa yms enkä ollut kiinnostunut leikkimään lapsiperhettä barbeilla. Aikuisena totesin äidilleni että minulta ei kannata odottaa lapsenlapsia ja hän sanoi että tiennyt sen aina, koska leikin vaan eläinpehmoilla:) Eli sisäsyntyinen ominaisuus etten halua lapsia.

Olen varmaan ollut niin monessa edellisessä elämässäni joku eläin, että en tässä ihmiselämässä kykene kokemaan mitään hoivaviettiä ja ihastusta ihmisotuksia kohtaan. Oikeastaan kavahdan ja ahdistun ihmisitä todella paljon. Ovat varmaan niin monesti edellisissä elämissä tehneet pahaa minulle, ja nylkeneet/uhranneet jumalilleen/tai rääkänneet huvikseen koska voivat.

Aina on ollut heitä, jotka eivät syystä tai toisesta saa lapsia. En kuitenkaan pitäisi heidän elämäänsä muiden elämää turhempana. Aina on ollut niitäkin, joilla ei ole ollut puolisoa. Meidät on tarkoitettu erilaisiksi ja yksilöiksi.