Lue keskustelun säännöt.
Minulla on kolme tytärtä ja jokainen heistä sanoo ettei halua lapsia
07.04.2023 |
Eivät oikeastaan ole kiinnostuneet edes parisuhteista.
Ystäviä ja harrastuksia on. Opiskelevat kunnianhimoisesti.
Kommentit (306)
Vierailija kirjoitti:
Usein kai yksi lapsista voi hankkia lapsia, esim. sopeutuvampi joka urheilee nuorena.
Usein nähnyt että yksi sisaruksista hankkii kaksi lasta. Jos kukaan ei, sittenpä eivät.
Nyt se korkki kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on viisaat tyttäret, ap! Äitiys on naiselle todella huono diili.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?
No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.
Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.
Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.
Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.
Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.
So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.
Itse tunnen ja osaan nimetä esivanhempani 1800-luvun alkuun asti. Se on sukupolvien ketju ja se ei ole sammunut. Enhän sitä näin juhlallisesti jatkuvasti mieti, vaan se on itsestäni mielenkintoinen sukupuu.
Se, että tietää nimet on oikeastaan yksi lysti. Opetellaanhan me presidenttienkin nimet ulkoa, mutta ei ne ihmisille oikeastaan yhtään mitään merkkaa eikä elä missään muistoissa.
Eihän se nyt ole ollenkaan sama asia.
Aika optimisti olet, jos ajattelet nimesi säilyvän jälkeläisten muistissa. Jo muutaman polven päästä osuutesi heidän perimästään on 1/32, sitten 1/64 ja sitten 1/128 jne.
Kuinka moni osaa luetella ulkomuistista tällaisen määrän esi-isiä ja esiäitejä?
Eihän niitä nyt tarvitse luetella, mutta tiedän oman sukuni esivanhemmat. Meidän suvussa on tehty sukututkimusta ja ko tutkimuksista on painettu kirjakin. Ei kai se ole keneltäkään pois, vaikka näin on tehtykin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.
Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.
Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille.
Miksi aina täytyisi elää muita varten?
Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.
Muistele tarkemmin. Entisaikaan yhteisö vei sairaan lapsen metsään. Hullun vaivaistaloon ja irtolaisen vanhuksen metsään tai vaivaisten majataloon. Homoja et nähnyt. Lapseton pariskunta ajettiin kylän laitamille. Vanhaa piikaa pidettiin noitana. Ihanaa?
Siitä on oikeasti aika lyhyt aika, kun ihmisiä poltettiin elävältä.
Joidenkin asenteet on vieläkin 1600-luvun ihmisen asenteita, vaikka maailma on mennyt jo eteen päin.
On ihan luonnonvalinta, että niiden ihmisten kenellä on äärivanhoilliset ja ahtaat aivot, niin heidän lapsensa eivät halua tehdä lapsenlapsia tuollaisille ihmisille.
Mulla on sulle uutisia.. melko moni omaa vastaavia ajatuksia ja melkosen monesta perheestä pusketaan maailmalle konservatiivista jälkipolvea.
Niin sellaiset ketkä tekee jotain 13-20 lasta. Ei kai ne hihhulit nyt niin yleisiä ole? Onko jotain tilastoa?
En jaksa uskoa, että nykyään enää kovinkaan moni hihhuliperheen lapsi haluaa mennä vanhempiensa jalanjäljissä.
Tiktokissa nuorille koitetaan tuputtaa kotirouva kulttuuria.
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta pyörii vain jos uusia lapsia syntyy. Lapsiperheitä pitäisi tukea paremmin. He mahdollistavat yhteiskunnan jatkumisen.
Yhteiskunta ei pyöri kun yksi sukupolvi huijasi itselleen eläkkeet melkein ilmaiseksi nuorempien selkänahasta 300% tuotolla.
Huijarinarsisisukupolvi on syyllinen, ettei tämä yhteikunta pyöri.
Ei nykyään ole vara lisääntä kaikilla niilläkään ketkä sitä haluaisivat, kun pitää maksaa huijareille eläkkeet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.
Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.
Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille.
Miksi aina täytyisi elää muita varten?
Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.
Muistele tarkemmin. Entisaikaan yhteisö vei sairaan lapsen metsään. Hullun vaivaistaloon ja irtolaisen vanhuksen metsään tai vaivaisten majataloon. Homoja et nähnyt. Lapseton pariskunta ajettiin kylän laitamille. Vanhaa piikaa pidettiin noitana. Ihanaa?
Kylläpä vedit mutkat suoriksi. Ihmisten tekivät asioita yhdessä, että selviytyivät. Tilaa ei ollut sooloilulle. En tässä mitenkään ihannoi vanhoja aikoja, mutta ihminen ei olisi selviytynyt yksin ilman laumaansa. Vastasin tuohon kysymykseen "Miksi aina täytyisi elää muita varten" Tällä pitkälle viedyllä yksilökulttuurilla on myös varjopuolet ja esim yksinäisyyshän on lisääntynyt kovasti.
Miksi mun pitäisi ootella keskellä yötä kotia tautista munan kantajaa? Etkä sano ettei se ole tota. Miehen saadessa riittävästi itsevarmuutta alkaa juoksut. Toki juokseminen voidaan hoitaa päiväseltäänkin. Kotiin saapuu sukupuolitauteja ja hiivaa kantava isä. Lapset omaksuu taas kerran sukupolvien mittaisen normin. Äiti kärsii, iskä nauttii.
On tärkeää että molemmat nautii (mies ja hänen munansa) ei ole sulta pois.
Vierailija kirjoitti:
Youtuben tunnetuin sovinisti kasvoi kotirouvan luona. Sai rakkautta, lämpimiä aterioita ja kehuja. Kiitti naispolvea muuttamalla ulkomaille riistämään köyhien maiden naisia 50% äidin antamalla rahalla 50% somesta saatavilla tuloilla.
Youtuben algoritmi näyttää ihmisille eri asioita, joten suurin osa tuskin tietää, kenestä puhut, tai kuka on youtuben "tunnetuin" jollain alalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole surullisempaa kuin lapseton nainen
Onpa outo mielipide, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olisin surullinen. Mitähän mahdat tarkoittaa, onko lapseton nainen surullinen vai jotenkin surullinen ilmiö tai..? Olen lapseton, koska en saanut lapsia. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeteltävää, kummasteltavaa eikä surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaa jo oikeesti. Koko ajan ihmiset sikiää. Jatkuvasti somevaikuttajat, julkisuuden henkilöt ja lähipiirissä tulee lapsia.
Syntyvyyden lasku on teidän päänsisäinen ongelma. Ja jos ei tulekaan lapsia nyt niin paljon "kuin ennen" niin hyvä vaan.
Meillä ei olisi mitään hätää syntyvyyden takia, jos suuria ikäluokkia ei olisi. He itse eivät sille mitään voi, että ovat syntyneet tiettynä aikana, en siis syyllistä mistään. Väestön ikärakenne vaan ei ole tasapainossa, kun 60-luvulla syntyvyys normalisoitui. Kun suuret ikäluokat on ns. aika vienyt, väestörakenne on normaali ja siihen liittyvät ongelmat väistyneet historiaan. Nykyinen työvoimapula johtuu eläköitymisestä ja hoitokotipula kasvaa tulevina vuosina roimasti. 20 vuoden päästä meillä on hoitajia työttömänä ja hoivakoteja tyhjinä, niin se vaan tulee menemään.
Ei. Nykyisellä 1,3 hedelmällisyysluvulla väestörakenne ei tule koskaan olemaan normaali.
Mikä on sinun mielestäsi normaali väestörakenne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina on ollut heitä, jotka eivät syystä tai toisesta saa lapsia. En kuitenkaan pitäisi heidän elämäänsä muiden elämää turhempana. Aina on ollut niitäkin, joilla ei ole ollut puolisoa. Meidät on tarkoitettu erilaisiksi ja yksilöiksi.
Minä en halua tehdä lasta (ihminen) tänne, koska ihmisillä on niin kamalia asenteita ja he näyttävät arvottavan toisten ihmisten ihmisarvon jollain kuvottavalla mekanismilla. Kuinka paljon tienaat töissä, kuinka paljon kutistat ja pienennät itseäsi ja kuinka paljon laita itsesi syrjään ja passaat toisia.
On ihan mahdoton ajatus, että minä nyt tekisin lapsen, vaikka en sellaista koskaan ole halunnut, mutta toisten mieliksi väkisin puskisin. Valvoisin yöt, en nukkuisi, pomppaisin koko ajan ja hyppäisin sitä paapomassa. Kärsisin kaikki raskaudet ja synnytykset, ja sen miten minua kohdeltaisiin kuin jotain nautaa siellä synnyttämössä.
Ja sitten kun olisin saanut jotenkin kasvatettua sen lapsen (ihminen) aikuiseksi, niin se maailma missä hän joutuisi elämään, olisi ihan yhtä takapajuinen, raaka, ruma ja pirullisten ihmisten sekoiluareena, mitä nytkin. En kestäisi sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempieni parisuhde on aina vaikuttanut hyvin ahdistavalta ja onnettomalta, siltä että ovat yhdessä vain siksi kun erotakaan ei kehtaa kun on on papin edessä vannottu. Ahdistava ja onneton oli myös lapsuuteni. Siinäpä se, miksi itse en halua parisuhdetta (tai osaa olla sellaisessa). En myöskään todellakaan halua lapsia, koska kokemukseni lapsena olemisesta on niin kamala, etten soisi sellaista murhetta yhdellekään elävälle olennolle.
Vierailija kirjoitti:
Yksi maailman ärsyttävimmistä ihmistyypeistä olette te "mieli voi vielä muuttua" -ihmiset. Niin teilläkin voi muuttua, sen jälkeen kun olette saaneet niitä lapsia :D
Jep. Minun mieleni muuttui päinvastoin. Nuorena pidin itsestään selvänä että haluan lapsia ja useamman. Sitten lapsiperhe-elämän "vaatimuksiin" tarkemmin perehtyneenä aloin epäröimään. Nyt 35-vuotiaana en halua enää lasta. Onneksi mieli muuttui ennen kuin ehdin hankkiutua raskaaksi :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.
Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.
Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille.
Miksi aina täytyisi elää muita varten?
Ihminen on elänyt vuosituhansia yhteisöissä ja siihen on kuulunut aina vastavuoroisuus ja toisista huolehtiminen. Tällainen nykypäivän yksilökulttuurihan on aika uusi ilmiö.
Muistele tarkemmin. Entisaikaan yhteisö vei sairaan lapsen metsään. Hullun vaivaistaloon ja irtolaisen vanhuksen metsään tai vaivaisten majataloon. Homoja et nähnyt. Lapseton pariskunta ajettiin kylän laitamille. Vanhaa piikaa pidettiin noitana. Ihanaa?
Kylläpä vedit mutkat suoriksi. Ihmisten tekivät asioita yhdessä, että selviytyivät. Tilaa ei ollut sooloilulle. En tässä mitenkään ihannoi vanhoja aikoja, mutta ihminen ei olisi selviytynyt yksin ilman laumaansa. Vastasin tuohon kysymykseen "Miksi aina täytyisi elää muita varten" Tällä pitkälle viedyllä yksilökulttuurilla on myös varjopuolet ja esim yksinäisyyshän on lisääntynyt kovasti.
Miksi mun pitäisi ootella keskellä yötä kotia tautista munan kantajaa? Etkä sano ettei se ole tota. Miehen saadessa riittävästi itsevarmuutta alkaa juoksut. Toki juokseminen voidaan hoitaa päiväseltäänkin. Kotiin saapuu sukupuolitauteja ja hiivaa kantava isä. Lapset omaksuu taas kerran sukupolvien mittaisen normin. Äiti kärsii, iskä nauttii.
Jos tuollainen kultamuna on kotiin löytynyt, niin eiköhän valintaprosessi ole pikkusen ollut viturallaan tai ne kriteerit huonosti aseteltu. Omalle kohdalleni ei ole tuollaista sattunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin tiesin jo lapsena etten tule koskaan haluamaan lapsia.
Minäkin tiesin. Ihmettelin kun minulle tyrkytettiin jotain vauvaleluja, että minun pitäisi muka hoitaa niitä.
En ymmärtänyt lainkaan minkä takia minun pienen lapsen itsekin, pitäisi hoivata ja helliä jotain rumia nukkeja, kun eihän minuakaan kukaan helli tai hoivaa.
Opin ihan pienenä, että koska olen lapsi, en ole mitään muuta kuin riesa ja haittana aikuisille oikeille ihmisille.
Nyt sitten kun olen aikuinen, niin nuo samat ihmiset ihmettelee, miksen tee HEILLE lapsenlasta, että HE saisivat lapsenlapsen itselleen. Uhriutuvat ja näyttävät myrttynaamaa, kun sanon ettei todellakaan ole oikeutta odottaa itselleen mitään lelua minun synnyttämänä, kun ette ennenkään ole lapsia arvostaneet.
Minä en koskaan välittänyt vauvanukeista tai muista nukeista. Barbit oli poikkeus. Niissäkin leikeissä ei koskaan ollut sitä barbia, millä raskausvatsa yms enkä ollut kiinnostunut leikkimään lapsiperhettä barbeilla. Aikuisena totesin äidilleni että minulta ei kannata odottaa lapsenlapsia ja hän sanoi että tiennyt sen aina, koska leikin vaan eläinpehmoilla:) Eli sisäsyntyinen ominaisuus etten halua lapsia.
Olen varmaan ollut niin monessa edellisessä elämässäni joku eläin, että en tässä ihmiselämässä kykene kokemaan mitään hoivaviettiä ja ihastusta ihmisotuksia kohtaan. Oikeastaan kavahdan ja ahdistun ihmisitä todella paljon. Ovat varmaan niin monesti edellisissä elämissä tehneet pahaa minulle, ja nylkeneet/uhranneet jumalilleen/tai rääkänneet huvikseen koska voivat.
Itsellä vähän samaa, vaikka ollut onnellinen lapsuuskin eli ei voi siitäkään johtua. Eläimistä pidän paljon mutta siitä huolimatta en koe "hoivaviettiä" omia lemmikkejä kohtaan siis samaa mitä vanhempi lastaan. Eläimet ei ole avuttomia otuksia ja niistä on seuraa, niiden kanssa voi harrastaa sekä eri lajien käytös on kiehtovaa seurattavaa. Hoivaviettiä ei ole se, että ruokkii, harjaa turkin, silittää ja rapsuttaa. Se on vaan toisesta huolehtimista että ei nyt kuolla kupsahda. Näen punaista kun sanotaan että tyydyttää hoivavietin lemmikkeihin ja ei tuo halua lapsia kun on kissa/koiraihminen. Miten lemmikin omistaminen liittyy siihen ettei halua lapsia? Monissa perheissä liuta eläimiä lasten lisäksi.
On hienoa, että naiset elävät itselleen eivätkä tyydy äidin ja kodinhengettären rooliin miehen ottaessa kunnian kaikesta.
Olet onnistunut kasvattamaan oman arvonsa tuntevia nuoria naisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole surullisempaa kuin lapseton nainen
Onpa outo mielipide, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olisin surullinen. Mitähän mahdat tarkoittaa, onko lapseton nainen surullinen vai jotenkin surullinen ilmiö tai..? Olen lapseton, koska en saanut lapsia. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeteltävää, kummasteltavaa eikä surullista.
Eiköhän ihminen joka noin halveksien sanoo toisista ihmisistä, että he ovat "surullisia" (eli jotenkin säälittäviä reppanoita) paljasta tuossa vaan kateutensa ja katkeruutensa, kun ei ne hän puskemansa lapset tehneetkään hänestä onnellista ihmistä, vaan entistä väsyneemmän, katkeramman ja tyhjemmän.
Se on heidän päätös tehdä elämälleen mitä haluavat. Opiskelu on kannattavaa. Itselläni on maisterin tutkinnon suorittaneita. He saivat mukavat työpaikat ulkomailta :)
Miksi mun pitäisi ootella keskellä yötä kotia tautista munan kantajaa? Etkä sano ettei se ole tota. Miehen saadessa riittävästi itsevarmuutta alkaa juoksut. Toki juokseminen voidaan hoitaa päiväseltäänkin. Kotiin saapuu sukupuolitauteja ja hiivaa kantava isä. Lapset omaksuu taas kerran sukupolvien mittaisen normin. Äiti kärsii, iskä nauttii.